Noidan oppipoika (The Sorcerer’s Apprentice, 2010)
Pääosissa: Nicolas Cage, Jay Baruchel, Alfred Molina, Teresa Palmer, Monica Bellucci
Ohjaus: Jon Turteltaub
Jo elokuvan alku kertoi, että aivot voi vapaasti kytkeä lepotilaan. Aivan liian monen minuutin ajan seurattiin menneiden aikojen tapahtumia, vaikka koko roskan olisi voinut upottaa kerronnan sisään. Kohdeyleisö selkeästi oli se osa populaatiosta, jota varten valmistetaan pehmustettua rautalankaa ymmärryksen parantamiseksi ja vahinkojen välttämiseksi.
Lisäksi alkumetreillä nosti päätään myös ikiaikainen juonikuvio, jossa ennustetaan yhden valitun erikoisen heebon joskus tulevan ja suorittavan jonkin kriittisen toimen, jonka varaan koko juoni rakentuu. Olen miettinyt, miksi. Onko se vain kirjoittajan laiskuutta? Kun ennustus on lyöty pöytään, mitään muita perusteita ei tarvita. Harry Potterkin kulki täsmälleen saman kaavan mukaan, eihän Voldemort ilman koko ennustusta olisi lähtenyt Harryn vanhemmille riekkumaan. Aiheesta on varmaan fiksujakin tulkintoja, mutta hetikohta ei mieleen tule yhtään.
Tuotantotiimi keksi käyttää ikiaikaista hämäyskeinoa vähentääkseen katsojan tuntemaa tuskaa. Uhataan ensin jollain, sitten lievennetään asiaintilaa. Syntynyt kauhuntunne korvautuu helpotuksella, koska asiat eivät olleetkaan niin pahasti eikä ihminen huomaa, että on ne edelleen aika huonosti. Sony Online Entertainment veti tämänkaltaisen asiakkaan kaltoinkohtelun omaksi taidemuodokseen.
Elokuvassa näyttämölle vyörytetään koululuokallinen hillosilmiä, iältään siinä 10-11 vuotta. Onko ihan totta luvassa puolitoista tuntia lapsia säätämässä Morgana le Fayta vastaan? AARGH! Sitten tapahtuu kymmenen vuoden aikahyppy ja ala-aste vaihtuu yliopistoon. Koskaan ei ole nörttipojan ihastus nättiin likkaan ollut yhtä tervetullut teema.
Juonessa itsessään ei ole yhtään mitään uutta. Kaikki on nähty aiemmin. Se ei sinänsä vielä vesittäisi kokemusta kokonaan, mutta muukin anti jää korkeintaan kädenlämpöiseksi. Efektit, sanailu, ihmissuhteiden kehittyminen, niistä voidaan sanoa vain, että eivät sentään kaivaneet maata aidan alta päästäkseen vielä helpommalla. Aivojen kritiikkikeskus ohitettuna aististimulaatio senkuin soljui korteksin läpi hivelemättä juurikaan neuroneita. Käsikirjoittajat olivat selvästi pohtineet komiteassa, mitä kaikkea leffassa täytyy olla ja miten esitettynä.
Timo Taikuri ja Taikuri Luttinen valmistautuvat kohtaamaan Pelle-Hermannin
Niissä kohdin, joissa odotukset olivat edes olemassa, tuli takkiin. Alkupätkässä esiteltiin sieluja kaappaava maatuska, johon Merlinin apuri oli vanginnut Morganan apureita vuosisatojen ajan, ja lopulta tarinan aktiivisen pahiksen, entisen toverinsa. Kävi ilmi, että yli tuhannen vuoden saldo oli, päävastus lukuunottaen, noin kolme. Odotin pahojen velhojen armeijaa. Lopputulos oli kaksi laimeaa statistia.
Ainoa mielenkiintoinen seikka oli Disneyn Fantasia-elokuvan materiaalin käyttö muutenkin kuin elokuvan nimenä. Merlinin ennustettu perillinen päättää siivota luolansa taikakeinoja hyväksikäyttäen ja saa aikaiseksi silkkaa kaaosta. Luudat ja mopit kippaavat vettä lattialle kuin Katrinan aikaan ja tyttökaveri kolkuttaa ovella. Harmi, että ainoa innovaatio oli jotakin, joka oli täysin irrallinen pala eikä edistänyt mitään merkittävää millään tavalla.
Hämmästyttävää oli, että tämän puhtaasti laskelmoidun ja täydellisen keskinkertaisen elokuvan jälkeen ei ollut sellaista oloa, että joku oli onnistunut taas varastamaan minulta pari tuntia kallisarvoista elämää. Pikemminkin mietiskelin, mitkä harvat jutut olivat toimineet, mitkä eivät ja miksi. Jos ne vaikka pitäisi mielessä, kun itse kirjoittaa jotakin. Näin jälkikäteen huomaan, että olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ne jutut ylös.
Kaiken edellä olleen negatiivisuuden päälaelleen kääntäen: Noidan oppipoika ei raivostuttanut missään vaiheessa ja lopussa tunsin tulleeni viihdytetyksi. Näin ollen on sanottava, että ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijät suoriutuivat omasta nakistaan kunnialla. Suuria en odottanut ja juuri sen sain.
"Nuorimies, One Piecen kuvaukset ovat studiossa 4."
Näin tehtiin Iron Sky – eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen
Docendo, 2012, 175 sivua
ISBN: 978-951-0-38893-8
Suomen päheintä scifieeposta odoteltiin kuin mannaa rautataivaasta, mutta nyt se vihdoin on teattereissa kaiken kansan koettavana. Mutta päinvastoin kuin yleensä luullaan, elokuvat eivät vain maagisesti popsahda olevaisuuteen elokuvateattereiden takapihalla sijaitsevaan valeroskapönttöön. Itseasiassa elokuvan valmistuminen saattaa kestää monta viikkoa.
Näin tehtiin Iron Sky valottaa, vähemmän yllätyksellisesti, Iron Skyn vaiheita ideasta valkokankaalle. Kuuden vuoden projekti puserrettuna reilusti alle kahteensataan sivuun on tiivistä, timmiä asiaa. Jaarittelua kirjasta ei löydy.
Aluksi valotetaan hieman historian alkuhämäriä Star Wreckin parissa, sillä ilman tuota suomalaista Star Trek -parodiaa natsit jököttäisivät edelleen Kuussa peukaloitaan pyöritellen. Samuli Torssosen kova työ Wreckien parissa toi mukanaan rautaisen ammattitaidon tehdä Hollywood-tasoisia tietokone-efektejä kerrassaan (verrattain) naurettavalla kengännauhabudjetilla.
Minulle on aina jäänyt hämäräksi, mitä tuottaja oikeastaan tekee. Kaikki muuthan tekevät ne oikeat duunit. Tero Kaukomaa latoo tiskiin oman tuottajahistoriansa lisäksi tuottajan tärkeimmät hommat ja ehdottomasti tärkein niistä on rahoituksen kerääminen. Ei rahaa, ei rainaa. Ensin pitää olla jotain myytävää ja sen jälkeen pitää saada kaikki mahdolliset tahot syytämään rahaa riskaabeliin tuotantoon, sillä vain jo teatterilevityksestä poistunut elokuva ei enää ole riskaabeli.
"Jos tämä menee läpi, myynnissä on myös aito Van Gogh sekä Vapauden patsaan soihtu."
Ikuisena optimistina joskus lapsena, sekä vielä noin kuukausi sitten, kuvittelin käsikirjoituksen tulevan valmiina yhdeltä visionääriltä. Sen jälkeen kerätään näyttelijät ja tehdään leffa. Kaunista ja sujuvaa. Timo Vuorensolan mukaan totuus on karumpi. Kauhukseni joudun toteamaan, että käsikirjoituksen tekemiseen pätee samat lainalaisuudet kuin kaikkeen muuhunkin kirjoittamiseen. Samaa tekstiä voi viilata iso joukko ihmisiä eri aikoina eikä koskaan ole takeita siitä, että seuraava versio on aiempia parempi. Kaikki elää, kunnes loppuleikkauksesta vedetään printti ja se kiikutetaan taksilla elokuvateatteriin kymmenen minuuttia ennen ensi-iltaa.
Jo paljon ennen ensimmäistä otosta on syytä olla selvillä, ellei jopa valmiina, tiedotusstrategia, pressimateriaali, alati kasvava fanijoukko ja työkalupakki kaiken edellämainitun tehokkaaseen hallintaan. Näistä seikoista kertovat Jarmo Puskala, Pekka Ollula ja Janos Honkonen.
Honkonen on tehnyt jo kymmenvuotisen uran erilaisissa medioissa ja tietää paitsi sen mikä toimii, myös sen mikä ei toimi. Pressisivu kuntoon pojat. Kaikki tarpeellinen helposti saataville. Kielteisistäkin asioista on kerrottava, koska kaikki tulee ilmi kuitenkin ja Internetiä ei voi kusettaa. Fiban sattuessa faktat tuodaan esiin ja painetaan eteenpäin.
Puskala puolestaan kertoo, miten elokuvaa markkinoidaan nykyisenä digiaikana. Edelleen rehellisyys on valttia, koska valheesta jää kiinni. Uusia alustoja syntyy nettiin harva se viikko ja niistä pitää tunnistaa käyttökelpoiset. Kun Iron Skyn taru alkoi, MySpace oli kova juttu. Nykyinen Facebook-sukupolvi kysyy tässä kohtaa ”niin mikä?”. Kun alusta on kunnossa, pitää luoda fanijoukko, kasvattaa sitä ja ennen kaikkea sitouttaa se projektiin mukaan. Tehdä siitä jokaisen oma juttu. Pitää osata onnistua oikeissa kohdissa ja kääntää epäonnistumiset akuankkamaisesti nekin voitoiksi.
Elokuva ei ole pelkkä elokuva, ainakaan jos haluaa menestyä. Ollula puhuu siitä, mitä oheisjuttuja tuotettiin ja ennen kaikkea miksi. Kaiken on toimittava toisaalta omillaan, toisaalta laajennettava kokonaistarinaa, tuotava siihen jotain lisää. Kaikkea ei tarvitse keksia itse, on fiksua katsoa mitä kaikkea on jo, mitä muut tekevät ja sitten koota kasaan kaikki niiden hyvät puolet. Lopullinen jippo on yhdistää hyvät jutut joksikin uudeksi, joka innostaa yleisöä elokuvaa odotellessa. YouTube otettiin haltuun Iron Sky Signal -videoiden ja Director’s Diariesin avulla. Elokuvajuhlien aikaan 30-luvun katulehdenmyyjäksi pukeutunut näyttelijä jakeli ilmaislehtiä vuodelta 2018, pääuutisena tietenkin natsien paluu Kuusta.
Seuraavaksi: Good Moon Rising ja Ugly Moon Rising.
Eniten kuitenkin kirjassa kiehtoi koko projektin kantava ajatus yhteisöllisestä tekemisestä, talkoista. Lähtöajatus oli, että näin massiivista projektia ei voida toteuttaa puhtaasti perinteisin keinoin. Laadittiin työsivusto Wreckamovie, jonka kautta tuhannet fanit saattoivat kantaa oman kortensa kekoon. Päiväkausien taustatutkimus valmistui iltapäivässä ja kiireen keskellä vapaaehtoisten laatima 3D-malli Intian alukseksi pelasti päivän. Kun eteen tuli tiukka paikka ja tarvittiin rahaa, fanisijoittajat löivät kouraan merkittävän summan, jonka turvin taas muutama rahoitustaho päätyi tekemään myönteisen päätöksen. Pidän tätä perusideaa ja sen elenganttia toteutusta Iron Skyn ehkä merkittävimpänä saavutuksena. Tämä on uusi ja todistettavasti toimiva tapa tehdä elokuvaa.
En tiennyt kaipaavani kirjaa Näin tehtiin Iron Sky. Making of -reportaaseja on maailma täynnä. Kuitenkin nyt luettuani sen olen paljon paremmin kartalla monen elokuvatuotannollisen asian kanssa, ja ennen kaikkea olen saanut konkreettisen esimerkin, jota voin kenties itse myöhemmissä pyrinnöissäni soveltaa. Jos elämä on päättymätön koulu, tässä on yksi oppitunti, joka on täyttä timanttia.
Teräslilja – kivaa pahaa P.A. Manninen
Mukana myös: Hannele Kivilahti, Hannu Mikkola, Mika Myyry, Jouko Ruokosenmäki
Zum Teufel, 2007
ISBN: 978-952-99699-1-3
Teräslilja on raakaa väkivaltaa. Kaikki, joilla on hyvä maku, voivat jatkaa matkaa.
Me muut voimme jäädä fiilistelemään Mannisen maanisia visoita tulevaisuuden robottikyborgipoliisista, jolle raajan irtirepiminen on alustava toimenpide. Sen jälkeen voidaan äityä häijyksi, jos vielä on tarpeen. Usein on.
Teräslilja edustaa rankan poliisimiehen stereotypiaa. Hän ratkoo ongelmat vetämällä turpaan tai ampumalla. Toisin kuin humaanimmat vastineensa, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Dirty Harry, Teräsliljaa ei niinkään kiinnosta lakiteknillinen syyllisyys tai sivulliset uhrit. Ne kuolevat ketkä kuolevat, kunnes työpäivä on pulkassa. Ampuupa mies lopulta lukijankin, kun Sledge Hammer ei sitä rohjennut tehdä.
Mustavalkosarjakuvana Teräslilja – kivaa pahaa ei mässäile verellä, mutta hajalle ammuttuja päitä ja irti kiskottuja käsivarsia riittää, nekrofiliaunia unohtamatta. Kyttämeininkiä parodioidessa kyytiä saa myös paskat televisio-ohjelmat ja vanhat elokuvaklassikot. Akita!
Pahat kielet sanoisivat tämän sarjakuvan olevan paatunutta siekailemattomassa ultraväkivallassa rypemistä. Ne olisivat tietysti oikeassa. Siksi Teräslilja onkin jo klassikon aseman saavuttanut legenda.
Ei niin pientä ongelmaa, ettei sinko olisi ainakin osa ratkaisua.
Kivaa pahaa -albumiin on koottu kaikki Tähtivaeltajassa vuosina 1990-1999 julkaistut rällästykset, yksi uusi kirpakka episodi sekä harvinaista bonusmateriaalia.
Moniko teistä hajotti Rubikin kuution osiin ja kokosi sen ratkaistuna, ja moniko vain repi tarrat irti?
The Complete Copybook Tales
Kirjoittaja: J. Torres
Piirtäjä: Tim Levins
Oni Press, 2002
ISBN: 978-1929998395
Kaikille niille, jotka kasvoivat 80-luvulla, Copybook Tales on villi matka nuoruusvuosiin. Siinä missä My Friend Dahmer tarjoaa välähdyksiä siitä, kuinka ahdistavaa 70-luvun Amerikka saattoi olla, tämä albumi kertoo siitä populaarikulttuurin riemukavalkadista, johon supersankarisarjakuvaan kallellaan oleva kanadalainen esiteini kultaisen kasarivuosikymmenen alussa saattoi törmätä.
Jamie elää kahta elämää. Toisessa hänen suurin huolensa on sarjakuvalehden kanteen ilmaantuva minimaalinen ryppy, toisessa postilaatikon valtaavat laskut, joiden maksamiseen pitäisi löytää rahaa. Tarina liukuu lapsuudesta aikuisuuteen ja takaisin täysin saumattomasti repliikkien, tilanteiden ja tunnelman kautta. Copybook Tales onkin ehkä paras näkemäni esitys siitä, miten paljon lapsuus meitä määrittelee, vaikka olemme muuttuneet aikuisuuden myötä kokonaan toisiksi ihmisiksi.
Nuori Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja harrastaa supersankarisarjakuvaa. Itseasiassa sarjakuva on hänelle henki ja elämä. Lehtien lukemisen ja ostamisen lisäksi hän myös tekee omia tarinoitaan kavereiden iloksi ja pitää päiväkirjaa. Hänen unelmanaan on päästä joskus tekemään sarjakuvia työkseen.
Vanhempi Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja piirtää supersankarisarjakuvaa. Kaveripiiri on muuttunut nuoruusvuosista ja mittava sarjakuvakokoelma on joutunut realisoitavaksi rahahuolien kasautuessa, mutta unelma on sama. Taustalla kulkee pitkään muhinut ajatus siitä, että täysin kuvitteellisten tarinoiden sepittelyn sijaan aiheita voisi ammentaa teinivuosien päiväkirjoista.
Kaikkialla albumissa näkyy elämänmyönteinen asenne ja tietynlainen huumori, vaikka aihe olisi vakavakin, kuten miten suhtautua parhaimman kaverinsa mahdolliseen homouteen. Kustannusmaailmassakin sattuvat takapakit ovat vain uusia tilaisuuksia tehdä läpimurto joskus toiste. 90-luvulla suurin osa kalsarimättögenrestä luisui synkistelyy ja muka rankkaan kamaan. Siksi onkin niin hienoa saada samalta aikakaudelta muistutus siitä, mikä poikavuosien sarjakuvissa oli niin hienoa. Tulen hyvälle tuulelle aina luettuani The Complete Copybook Talesin.
Kaltaiselleni 80-luvun kasvatille ja Marvel-sarjisten suurkuluttajalle J. Torresin muistelot on oikea populaarikulttuuriviittausten aarreaitta ja sisäpiirivitsien kyltymätön sampo, mutta se ovat mukana vain mausteena. Albumista saa irti kaiken olennaisen, vaikkei tietäisikään, mitä merkittävää tapahtui Uncanny X-Menin numerossa 120. Tai ymmärtäisi tätä kuvaa.
Daze of Future Passed
Vaikka olen päähenkilöitä strategiset 3-4 vuotta nuorempi, pääsen luikahtamaan heidän maailmaansa helposti. 80-luvulla vielä kaikki kulttuuri valui neuvosto-Suomeen muutaman vuoden viiveellä, joten olen ollut kaikkien tarinassa esiintyvien merkittävien ilmiöiden kohderyhmää juuri oikean ikäisenä. Neljännesvuosisadan turvavälillä Copybook Tales on Hulk, tai John Byrne, hiipimässä kimppuun takaapäin nostalgianuijalla aseistautuneena.
Tarvittaessa myös Alpha Flight voi hoitaa nuijimisen.
Thor (2011)
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Tom Hiddleston, Anthony Hopkins
Ohjaus: Kenneth Branagh
Vaikka pidinkin ensimmäisestä X-Men-leffasta, luontainen varovaisuuteni sarjakuvan perusteella tehtyjä elokuvia kohtaan on pitänyt pintansa. Näkemättä on uusi ja vanha Hulk, kaikki Spider-Manit, molemmat Iron manit sekä kumpikin Fantastic Four. Saattaisin hyvinkin pitää niistä, mutta jokin potkii vastaan.
Thor lankesi reilun kymmenen elokuvan joukossa lainakasaan, johon iskimme puoliskoni kanssa heti vuodenvaihteen jälkeen. Parhaimmillaan meni kaksikin elokuvaa illassa. Conanin päätyttyä olin jokseenkin pettynyt lopputulokseen ja ajattelin, että saman tein voin vaikka katsoa Thorin. Jos se on kuonaa, menee vain yksi ilta pilalle. Ja jos se on hyvä, saan hyborisen pahan maun pois suusta.
Thorissa on kutakuinkin kaikki kohdillaan, ainakin kaikki tärkeä, nimittäin Asgård ja kaikki siihen viittaava. Chris Hemsworth on nappivalinta nuorekkaan, vastuuttoman mutta hyväntahtoisen julkean Thorin rooliin. Vertasin koko ajan elementtejä Marvelin Thor-sarjakuvaan, vaikken millään muotoa odottanut tai edellyttänyt uskollisuutta sille. Ilokseni huomasin, että olennainen osa hahmoa oli siirtynyt mainiosti.
Sarjakuvassa Thor on joutunut maanpakoon ihmisten joukkoon oppimaan nöyryyttä. Ihan sama asetelma ei olisi toiminut elokuvassa, sillä katsojien sympatiat on pidettävä hanskassa alusta saakka. Toisaalta syy karkotukseen ei sekään saa olla epäreilu, jottei Odin joudu kusipäiden listalle. Käytetty ratkaisu oli erittäin toimiva, motivaatiot kirkkaat ja junaonnettomuutta muistuttava tapahtumaketju uskottava.
Veljekset kuin ilvekset
Kohtalaisen tarinan saa keitettyä kokoon vähäisemmilläkin aineksilla, mutta loistavaan sankaritarinaan tarvitaan moniulotteinen ja uskottava vastustaja. Sellainen, jonka toiminta kumpuaa ymmärrettävistä tarpeista eikä täysin käsittämättömästä tarpeesta tuhota koko multiversumi, jota sen jälkeen voisi hallita. Jääjättiläisten kuningas on alusta saakka tusinapahis, varsin turha jätkä. Kun Thorista puhutaan, vastustajakaartin nokkamies on aina Loki.
Lokilla on maineensa jäynääjänä, mutta sarjakuvissa avoimen hyökkäävä asenne välillä repeää sellaisiin mittoihin, että olen ihmetellyt miksei sällin niskoja ole vielä väännetty nurin. Sellainen rooli elokuvassa olisi ollut kovin tylsä ja ennalta-arvattava, joten sille polulle ei ollut lähdetty ollenkaan. Lokille oli annettu aivan omat tavoitteet, toiveet, motivaatiot ja pelot, jotka ohjasivat tilanteen katastrofaaliseen syöksykierteeseen. Pääpaino juonessa oli tietenkin Thorin kasvamisella sankarin rooliin, mutta paljon mielenkiintoisempaa oli Lokin tarina. Se oli se, mikä muutti kohtalaisen tavanomaisen supersankarirähinän kiinnostavaksi tarinaksi.
Välittömästi Maahan päädyttyään Thor törmää uusiin, paikallisiin ystäviin ja joutuu orientoitumaan uuteen elämäänsä ihmisenä muiden joukossa. Jenkki kuningas Arthurin hovissa, muukalainen ihmisten joukossa, jumala ihmisten keskuudessa, se on jo nähty eikä juonikuviona herätä intohimoja. Onneksi Thorille annetaan aika kärkeen tavoitteita, joten pelkäksi keekoiluksi ei raina ehdi sortua ja itkettävimmiltä ”en ymmärrä kulttuurianne”-tilanteilta vältytään.
Asgårdilaiset kaverit liittyvät myöhemmin seuraan ja heidän perässään yksi Marvel-mythoksen kovimpia Thor-vihulaisia, nimittäin Destroyer, maaginen haarniska, jota on häiritsevän hankala pysäyttää ja joka on useaan kertaan melkein tappanut Thorin. Oiva valinta vastukseksi, etenkin kun tässä tapauksessa ei ollut mitään tarvetta esitellä uutta persoonallisuutta, minkä mikä tahansa muu vastustaja olisi vaatinut. Massiivinen koko ja tyly hajotussäde riittivät. Taistelu oli merkittävä juonen kannalta, Thor osoittaa olevansa perintönsä ja Mjölnirin arvoinen, mutta itse jäin kaipaamaan jotain monitahoisempaa dilemmaa ja ratkaisua, jolla asia olisi saatu esitettyä. Kyseessä on kuitenkin hahmon olennainen käännekohta.
Sen jälkeen jäljellä onkin loppusiivous ja koko katsomiskokemuksen oikeuttava kohtaaminen Asgårdin valtiaiden välillä. Voisin diggailla Haukansilmän sivuroolia, toimivia efektejä, Idris Elbaa ihan vain Idris Elban vuoksi, mutta se kaikki jää Lokin varjoon. Hyvä siis, että Tom Hiddleston on jo mukana Thor 2:ssa, mutta samalla pientä ahdistusta aiheuttaa jatko-osasyndrooman pelko. Mitä jos se pettää kaikki odotukset?
No, välissä on Kostajat-leffa. Sitä odotellessa!
Loki valmistautuu puskukisaan Mean Machine Angelia vastaan
My Friend Dahmer Derf Backderf
Abrams ComicArts, 2012
ISBN: 9781419702174
San Fransiscon kentän kirjakaupan myyjä suositteli minulle Derf Backderfin sarjakuvaa My Friend Dahmer. Sanoin, että tästä en ollut kuullutkaan. Derfistä vai Dahmerista, myyjä kysyi. Sanoin etten kummastakaan. Ostin sarjakuvan silti. Myyntipuhe oli vakuuttava. Nyt tiedän Derfin, ja tiedän myös Dahmerin.
John Backderf, eli Derf, on pokannut sanomalehtialalla yli viisikymmentä palkintoa, mukaanlukien Robert F. Kennedy Journalism Awardin. Kaukaisella 70-luvulla hän sattui käymään koulua Jeff Dahmerin kanssa ja tämä sarjakuva kertoo noista ajoista.
Jeffrey Dahmeria puolestaan on tituleerattu kuuluisimmaksi sarjamurhaajaksi sitten Jack the Ripperin. Hän tappoi 17 miestä ja poikaa ennen kiinnijäämistään. Kakkuaan hän ehti lusia kolmisen vuotta ennen kuin toinen vanki hakkasi hänet kuoliaaksi. Näistä tapahtumista My Friend Dahmer ei kerro. Tarina pysähtyy kutakuinkin ensimmäiseen murhaan, pari viikkoa Jeffin ja Derfin lukion päättymisen jälkeen.
70-luvun pikkupaikkakunnan amerikkalaisilla vammaisen matkiminen oli ehdottomasti hauskinta puuhaa. Etenkin jos mallina on oma äiti.
Derf tekee selväksi jo esipuheessaan, että hänen sympatiansa Dahmeria kohtaan loppuvat siihen, että Dahmer suorittaa ensimmäisen tapponsa. Siihen asti hän on vakavien ongelmien riivaama poika. Hänen äitinsä kärsii mielisairaudesta, vanhemmat eroavat, isä muuttaa pois, äiti ja veli muuttavat pois, alati pahenevat näyt ja mieliteot kuolleisiin miehiin ajavat hänet alkoholistiksi, ja lukiokin on vielä kesken.
Tarina kerrotaan täysin Derfin silmien läpi. Dahmerin veli David jää vain maininnaksi ja isän rooli sarjakuvaromaanissa on pieni. Keskiöön nousee Derfin johtama vaihtelevalla kokoonpanolla toiminut Dahmer Fan Club, joka hyväksyi Dahmerin toverikseen aina vain tiettyyn rajaan saakka. Tuon oudon, vammaisia matkivan pojan kanssa saattoi aaseilla koulussa, mutta harvoin vapaa-ajalla. Ennen kaikkea käy tuskallisen selväksi, miten yksin Jeff Dahmer lopulta jäi ja miten aikuisten muodostama tukiverkosto petti joka kohdassa. Aukkojen läpi putosi Dahmerin lisäksi kymmeniä muita, nimittäin uhrit perheineen.
My Friend Dahmer oli jokseenkin voimakas lukukokemus, jota Derf valmisteli parin väliversion voimalla yli vuosikymmenen Jeff Dahmerin kuoleman jälkeen. Pyrkimys ei ole selvittää, miten sarjamurhaaja syntyy, vaan esittää millainen poika hän oli, ennen kuin kauhut alkoivat.
Jo lapsena Jeffiä kiinnosti tietää, mitä kuolleiden sisällä on. Silloin hän ei nainut niitä, vaan tunki ne happopurnukoihin. Niin katoaa lapsen viattomuus.
Kynä on miekkaa mahtavampi. Edes Conanin säilä ei pelasta tätä rainaa.
Conan the Barbarian (2011)
Pääosissa: Jason Momoa, Ron Perlman, Stephen Lang, Rose McGowan, Rachel Nichols
Ohjaus: Marcus Nispel
Kun kuulin uuden Conan-elokuvan olevan tuloillaan, olin luonnollisesti innostunut. Olenhan seuraillut tuon hyborisen haban edesottamuksia jo pian neljännesvuosisadan ajan. Edes Jason Momoan valinta nimirooliin ei herättänyt närää. Koko Stargate: Atlantiksen läpikahlanneena olin oppinut ihan diggailemaan miehen hahmoa Ronon Dexiä.
Sitten leffa kävi teattereissa ja sai vähemmän mairittelevia arvosteluja. Jopa Petri Hiltunen myönsi, että nyt eivät keitoksen ainekset saaneet aikaiseksi maittavaa soppaa. Omat odotukseni laskivat. Mikä on hyvä siltä kannalta, että jos ei paljoa odota, voi yllättyä positiivisesti pienestäkin.
Edes se ei riittänyt.
Viikko katsomisen jälkeenkään en osaa tarkkaan paikantaa ärtymykseni lähdettä. Elementit ovat paikoillaan. Conan, kova sälli miekka kädessä. Todentuntuinen, vakava uhka. Varkaita, merirosvoja, nätti tyttö joka ei ole mikään heitukka. Maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain Conanin säilä siinä välissä. Juuri noista osasista on ennenkin rakennettu timangeja Conan-saagoja. Ja silti, meh.
Juoni on hyvin episodimainen. Ensin ollaan yhtäällä, sitten ihan muualla. Paljonko kuluu aikaa? Mennäänkö kauas vai pysytäänkö nurkilla? Maailmasta jäi kovin hailakka ja hajanainen kuva. Kun Conanin ja tytön tiet eroavat, tyttö on palaamassa laivaan. Mutta onkin keskellä metsää, kun hyökkäys tulee. Conan etsii käsiinsä varkaan, joka jeesaa pääsemään päävastustajan linnakkeeseen. Mutta onko se linnake siinä ihan hoodeilla? Varas ainakin tietää paikasta kaiken tarvittavan suoriltaan. Tapahtumia tuntuu yhdistävän lähinnä kronologia, ei juonellinen jännite tai ylipäätään järki.
Kasvutarinaksikaan elokuvasta ei ole. Alussa Conan on pikkupoika, seuraavaksi jo mieheksi kasvanut. Se kasvu tapahtui siinä kohtaa kun silmää räpäytettiin ja sen jälkeen status quo on päivän sana. Sanoisin, että tapahtumat eivät juurikaan muuttaneet hahmoja, millään tavalla. Ei hyvä tarina niin toimi, pojat.
Juoni on peruskauraa. Suuruudenhullu sotalordi kerää kokoon muinaisen Acheronin kuningaskunnan aikaista naamiota, jota käyttämällä hänestä tulee maailman valtias. Ohimennen matkalla kaatuu Conanin isä ja koko kylä, mikä saa Conanin vannomaan kostoa. Sotaherraa avittaa tämän noitatytär, joka käy samalla manikyristillä Saksikäsi-Edwardin ja Wolverinen kanssa. Viimeinen osa suunnitelmaa on hankkia puhdasta Acheronin verta suoraan kauniin tytön suonesta, mikä ei istu Conanin pirtaan. Konflikti on valmis.
Ei juonessa hurraamista ole, mutta ei tarvitsekaan. Kyse on Conanista ja se lupaa suoraviivaista, kiivasta, hengästyttävää toimintaa. Niistä katsojalle asti välittyy vain suoraviivainen ja toiminta. Hahmon intohimo ja oman ylivertaisuutensa tiedostaminen puuttuvat. Conan jää latteaksi, huolimatta siitä, että Momoa nimenomaan roolia varten pumppasi lisää lihasmassaa. Conan ei ole suuri ajattelija, mutta sitä ei pidä tulkita persoonallisuuden puutteeksi.
Plussaa tulee aktiivisista naishahmoista, jotka eivät tyydy värjöttelemään nurkissa kun miehet hoitavat isot asiat. Hyvää on myös Acheronin valtakunta pahisten voiman perustana, koska se luo uskottavan uhan. Ollaan syvien vesien äärellä, kun herätellään heikäläisten kuningaskuntaa.
Mutta negaa löytyy enemmän. Piraatit ja varas, molemmat, toimivat lähinnä macguffineina. Niiden ainoa arvo oli niiden itseisarvo ja ne olisi voitu vaihtaa johonkin toiseen vastaavaan elementtiin ilman mitään ongelmia. Koko vaarallinen toivioretki halki sotavaltiaan linnakkeen osoittautui täysin turhaksi eikä tuonut elokuvaan yhtään mitään muuta kuin tarpeettomia lisäminuutteja. Kokonaisvisio puuttui ja eri elementtien sitominen juonta tukemaan oli jäänyt tekemättä.
On monta selvää kalkkunaa, joiden pariin palaamista en panisi lainkaan pahakseni. Sääli ettei 2000-luvun Conanista ole siihenkään. Se ei ollut hyvä, ja huonokin vain sellaiseen pisteeseen, jossa ei vielä olla ratkiriemukkaan huonoja. Kertakaikkisen unohdettava kokemus.
Tekisi mieleni sanoa, ettei Conanin käsikirjoittaminen nyt voi olla niin vaikeaa, hyvät ihmiset, mutta liki kahden tunnin menetys iäksi kertoo päinvastaista. Se saa minut vain arvostamaan sarjakuvia käsikirjoittaneiden miesten saavutuksia entistä enemmän. Vanhat Marvelin Conanit ovat edelleen rautaa ja uudemmat Dark Horsen tuotokset ovat nekin niinikään laadukkaita.
Jos hyborista meininkiä kaipaatte, lukekaa sarjakuvaa, tai jopa Howardin alkuperäisiä töitä.
Jason Momoa valmistautuu hurmeen hyppelyyn haavasta.
A Dance with Dragons George R. R. Martin
Bantam Spectra, 2011
Pari vuotta sitten jouduin dilemman eteen mitä tuli George R.R. Martinin juhlittuun sarjaan Jään ja tulen laulu. Lukeako Spinistä juonispekulaatioartikkeli ja kenties spoilaantua prosessissa, vaiko ihan lukea kirjat? Minä, joka lähinnä kosken vain scifiin ja hyvin satunnaisesti fantasiaan.
Päädyin lukemiseen. Koska Finncon 2009 oli jo aika lähitulevaisuudessa ja Martin siellä kunniavieraana, oli tehtävä töitä, että saisin urakan päätökseen ennen tapahtumaa.
Olen näet patologisen hidas lukija. Sillä on jotain tekemistä sen kanssa, kuinka laajaan tarkan näön kenttään silmäni pystyvät. (Tai niin tahdon ajatella. Jos se on kiinni älynlahjoista, välttäkää kertomasta sitä minulle.) Tämän seurauksena, luonnollisesti, jauhan viikon sellaista kirjaa, jonka joku toinen heittää iltapalaksi ennen nukkumaanmenoa. Neljän tiiliskiven mittainen työrupeama vaati oikeasti vakavaa panostusta vapaa-ajan käytön kannalta.
Oli omalla tavallaan toimivaa, että tarina vain jatkui ja jatkui kirjan vaihtuessa toiseksi kourassani. Siinä missä muut olivat joutuneet odottamaan seuraavaa nidettä vuositolkulla, minä pysyin juonen syrjässä kiinni kuin sika limpussa. (Joskin mainita pitää, etten ole koskaan syöttänyt sialle limppua saatikka taistellut limpun omistuksesta sellaisen kanssa, joten tässä asiassa olen puhtaasti kuulopuheiden varassa.) Eri hahmojen kohtalot, motiivit ja moninaiset suhteet kaikkiin muihin oli riittävän hyvin mielessä, että missään kohtaa en tuntenut olevani kovinkaan pahasti eksyksissä.
Tilanne äityi jopa siihen pisteeseen, että kun Korppien kestit loppui, vietin viikon eräänlaisen kirjallisen haamusäryn kanssa. Sanovat, että kätensä menettänyt saattaa silti saada tuntoaistimuksia puuttuvasta raajastaan. Minä puolestani olin koko ajan orientoitunut jatkamaan lukemista pohtien jonkun tietyn näkökulmahenkilön edesottamuksia vain tajutakseni karvaaksi pettymyksekseni, että aikeeni oli mahdoton. Minulla ei ollutkaan kirjaa, josta jatkaa. Kyseessä ei edes ollut toive, voi jospa minulla olisi kirja. Se oli karvas valaistuminen siihen, kerta toisensa jälkeen, että todellisuus ei vastannutkaan odotuksiani.
Tämä, ja kahden vuoden pitkä odotus, latasivat tietyn määrän odotuksia Lohikäärmeiden tanssiin. Ja kuten suurilla odotuksilla tapana niin usein on, niiden täyttyminen jätti toivomisen varaa.
Jo lähtökohta kepittää A Dance with Dragonsin toimivuutta. Se on toisaalta vain jälkimmäinen puolikas Korppien kesteihin kertoen tarinaa niiden hahmojen kannalta, jotka eivät tuossa toisessa kirjassa päässeet ääneen. Toisaalta loppupuolella lavennetaan henkilögalleriaa myös Korppien hahmoihin, joten omillaan seisovanakaan kirja ei loista. Se onkin siis nähtävä lähinnä vain laajemman tarinan uusimpana osasena, ei omana kirjanaan.
Koska edellisissä osissa hahmot ovat päätyneet tiettyihin tilanteisiin, kaikki joutuvat lähtemään liikkeelle ikäänkuin paikoiltaan. Tämä on sikäli hyvä, että jätkiä ei ole jätetty roikkumaan tyhjän päälle vain jännityksen ylläpitämiseksi, mutta jos viisi tai enemmän ensimmäistä lukua pitää käynnistellä tarinaa, se käy puuduttavaksi. Siinä missä jotkut pääsevät äksöniin ensimmäisellä aukeamalla, Martin kuluttaa siihen ainakin sata sivua.
Joidenkin kohdalla tapahtumat alkavat lopulta soljua, kuten Tyrionin, mutta toisilla pitää odotella joko viime metreille (Jon Nietos) tai sitten mitään todella mielenkiintoista ei tapahdu lainkaan (Daenerys). Ottaen huomioon liki tuhannen sivun paksuuden, pidän tätä jo vakavana puutteena. Päällimmäiseksi jää fiilis, että tulevien tapahtumien synkronoinnin vuoksi joidenkin tyyppien täytyy tyytyä istumaan aloillaan kirjailijan siirtellessä nappuloita oikeisiin paikkoihin myöhempiä tapahtumia varten.
Saattaa hyvin olla, että aiempien osien jouheva eteneminen on vain siihenastisten kirjojen peräkkäinluvun luoma illuusio, mutta tämän viidennen kirjan kohdalla hyvin moni asia kinnasi vastaan aivan uudella tavalla. Henkilökaarti paisutetaan liian suureksi ja joistakin hahmoista kerrotaan vain luvun tai parin verran. Mitään erityisen villiä ei tapahdu missään. Ja nyt sorrutaan cliffhangereihin, mikä ei siis aiemmin päässyt syömään miestä lainkaan. Kun muistetaan, montako kertaa tämänkin kirjan julkaistamista siirrettiin, niiden käyttö on, jos ei nyt suoranainen rikos, niin vähintään tympeä temppu. Zarquon tietää milloin seuraava teos oikeasti tulee kauppoihin ja se, että tässä pitäisi jännätä sitä, onko joku nyt oikeasti kuollut vai fuulataanko lukijaa kuten monasti aiemmin, panee vain ärsyttämään.
Ärsytyksestä puheenollen, ja jälleen vasta tässä kirjassa, kiinnitin huomiota tiettyihin toistuviin maneereihin tai fraaseihin. Tyrion, sinä lienet ainoa, jota kirjan puolivälin jälkeen kiinnostaa hittojakaan, minne huorat menevät. Ja kolmen ensimmäisen kerran jälkeen huonompimuistisemmatkin epäilemättä jo pystyvät palauttamaan mieliinsä sen, miten se isäukko oikein potkaisi tyhjää. Liika kertaus on yksinkertaisesti liikaa. Mikä on räikeässä kontrastissa sen kanssa, että että joidenkin vähemmän kiinnostavien näkökulmahenkilöiden motiiveja ei vaivauduta verestämään edes nimeksi, niin että lukija on omillaan sen ajatuksen kanssa, että olisiko ne saablarin alkupään teokset ollut sittenkin syytä kerrata.
Ei A Dance with Dragons ansioton ole, mutta esimerkiksi Valtaistuinpelissä mukana olleesta koherentista juonesta ja Kuninkaiden koitoksen jännityksestä ollaan kaukana. Luita jäytääkin aavistus siitä, että tämä tuhatsivuinen järkäle pukattiin ulos vain siksi, että erinäisten hahmojen edesottamuksia piti selvitellä ennen koko kirjasarjan toivottavasti kruunaavaa suurta loppumättöä, jossa katsotaan kuka koko maailmaa, tai ainakin Westerosia, lopulta hallitsee. Lisäksi kirjan nimestä huolimatta lohikäärmeitä käytettiin hävyttömän vähän yhtikäs mihinkään ja juuri kun jotain vipinää alkoi olla luvassa, kirja loppui. Mikä ratkaisuna toki oli yhteensopiva perusteeman kanssa.
Murheelliseksi vetää lähinnä se, että parin-kolmen viikon lukurupeaman jälkeen pinnalla lilluva tunne oli lievä, ärsyyntynyt odotus seuraavaa kirjaa kohtaan, jos vaikka siinä tapahtuisi kaikki ne mielenkiintoiset asiat, joita koko ajan odotti, ja jotka antavat odottaa itseään mahdollisesti taas vuosien ajan.
Grand Theft Auto: Coruscant / Mortal Combat Force Sensitive
Star Wars: The Old Republic
Bioware, 2011
Viime marraskuun lopulla pääsin viimeisimpien joukossa beta-testaamaan Biowaren joulujulkaisua Star Wars The Old Republic. Vastoin odotuksiani lankesin kolinalla loveen.
Vaikka ilmoittauduin mukaan, testausintoa vastaan potki muutama seikka. Ajan käyttö, perusodotukset itse pelistä ja Voimaa käyttävien hahmojen väistämätön, sietämätön paljous.
Koko testi oli hiukan huonoon aikaan. Tiesin, että oma tunnukseni aktivoituisi jossain vaiheessa marraskuuta, ja silloin oli menossa Nanowrimo, 50000 sanan mittaisen romaanin raivoisa raapustaminen. Ehtisinkö oikeasti pelata jotain? 1700 sanaa päivässä oli vähimmäistahti. Onnekseni oma osuuteni oli ihan kuun lopussa, jolloin Nano-projekti oli jo pulkassa ja saatoin kuluttaa aikaani huvituksiin hyvillä mielin.
Toinen seikka, joka tökkäsi heti kun sain kutsun betaan, oli omat odotukseni pelistä. Tiesin, että SWTOR olisi tyypiltään teemapuisto, ja kahdesta vaihtoehdosta se on minulle se vähemmän mieluisa.
"Kiirettä sen kuvauksen kanssa. Pitää päästä takaisin ampumaan"
MMORPG-pelit voidaan jakaa kahteen leiriin, hiekkalaatikoihin ja teemapuistoihin. Hiekkalaatikoissa on valmiina laidat ympärillä ja muutama lelu santaan iskettynä. Millaiste leikit niillä saa aikaan riippuu pelkästään omasta itsestään ja mahdollisista leikkikavereista. Teemapuistossa taas joku muu on funtsinut reitin ja sisällön valmiiksi, sen kuin ostaa päivärannekkeen ja juoksee laitteelta toiselle.
Star Wars Galaxies oli hiekkalaatikko, City of Heroes ja World of Warcraft teemapuistoja. Vaikka viihdyin vuoden pari kussakin, tuntui SWG toimivimmalta pelialustalta, koska vapaus valita oli niin suuri. Mietin, olinko todella kiinnostunut tanssahtelemaan valmiiden tehtäväketjujen tahdissa ja suorittamaan ne täsmälleen samat herooiset toimeksiannot kuin kaikki muutkin. Olen erityinen ja valittu, juuri kuten miljoona muutakin pelaajaa.
Trailereissa on enemmän potkua ja SW-fiilistä kuin esiosissa yhteensä.
Kun aika koitti, Star Wars voitti. Olinhan jo valmiiksi päättänyt olla pitämättä pelistä, joten saatoin aivan hyvin samalla vaivalla mennä keekoilemaan jedien ja sithien joukkoon ja halveksua heitä salaa pohjattomasti.
Josta päästään siihen suurimpaan kantoon kaskessa. Kun näin Tähtien sodat joskus vuonna kivi ja savipata, oli yksi fanaattisen diggaamisen syy jedit. Ja mikä ettei, Lukestahan sukeutui ruikuttavan landepaukun tilalle ehdottomasti kovin jätkä koko galaksissa. Ei sitä juuri toiselle vuosikymmenelleen yltänyt nassikka muuta roolimallia kaivannutkaan. Mutta kun. Jedit olivat se viilee juttu myös siksi, että niitä oli harvassa.
Kun Lucasin rahasampo lähti jälleen jauhamaan ja suoltamaan esiosia lähinnä tarhaikäisillä suunnatun pieruhuumorin höystämänä, tunki aistikeskukseen banthanpaskan lisäksi myös valkokankaan täydeltä valomiekkaa mitenkuten heiluttelevien jedien loppumaton tulva. Sama ongelma oli jo vaivannut Dark Horsen menneisyyteen sijoittuvia Star Wars -sarjakuvia sithilaumoineen ja sama päätyi rasittamaan myös Star Wars Galaxiesia. Voimaa käyttäviä toistaitureita oli aivan liikaa, jotta siinä olisi enää mitään hienoa saatikka erikoista. On aina sielua musertavaa, kun ylevä riivitään banaaliuden mutaan.
Star Wars The Old Republic sijoittuu reilun kolmen tuhannen vuoden taakse aikaan, jolloin galaksia hallitsivat fifty-sixty jedien tukema tasavalta ja sithien keisarikunta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ihmistuntija arvaamaan, mitä hahmotyyppejä pelaajat pääsääntöisesti päätyisivät valitsemaan. Ja ne harvat, jotka eivät käyttäisi Voimaa, olisivat niin hyviä omissa jutuissaan, että pärjäisivät mies miestä vastaan -tappeluissa midikloriaanien kuninkaille. Ääni päässäni huusi ”TYLSÄÄ!”
Ne hirttämättömät. Vastoin suunnattomia negatiivisa odotuksiani minulla oli niinä parina beta-päivänä pelillisesti hauskempaa kuin todella pitkään aikaan.
Bioware on onnistunut luomaan hyvin mukaansatempaavan pelin, jossa maailma imaisee sisäänsä. Jopa se valmiiksi kirjoitettu juoni vaikutti niin tenhoavalta, että hihkuen juoksin laitteelta toiselle pitkin huvipuistoa.
Ymmärrän toki, että kokeilin vain yhtä hahmoluokkaa ja vain parin illan ajan, joten koko pelistä en voi sinänsä sanoa mitään, mutta sen verran krediittiä täytyy pojilla antaa, että yhden skeptikon ne saivat käännytettyä.
Muutamaa erilaista hahmotyyppiä vuosien aikana kokeilleena olen tullut siihen tulokseen, että tyypit Blaster / Ranged DPS ovat minua varten. Hiilaus ja tankkaus ovat epäilemättä olennaisia juttuja, mutta minä saan kovimmat kiksit siitä, että ammutaan kaukaa ja ammutaan lujaa. Kahdeksasta vaihtoehdosta Smuggler sopi kuvaukseen erinomaisesti.
Jakke Jäyhä hengailee klubeilla.
Roolipelausta muiden kanssa en edes harkinnut, sen verran vähän oli aikaa ja jos tarkkoja ollaan, työnkuva oli nimenomaan testata peliä. Siltikin hahmon on hyvä miellyttää jollain tapaa, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja fiilistelin SWG-aikojeni zabrak-suvun historiaa. Tein naispuolisen zabrakin ja annoin nimeksi Nabridada, nimigeneraattorin suosiollisella avustuksella.
MMORPG-peleissä minulle ensiarvoisen tärkeää on immersiivisyys. Haluan upota maailmaan mukaan sen sijaan, että vain tarkkailen sitä. City of Heroes onnistui siinä ajan kanssa, World of Warcraft ei edes parhaalla tahdolla. SWTOR sen sijaan nappasi kraiveleista kiinni jo ensimmäisten sekuntien aikana.
Alun elokuvapätkässä alus laskeutuu Ord Mantellin avaruussatamaan ja ramppi laskeutuu. Esiin astahtaa… minun oma hahmoni! (videolla aivan jonkun muun hahmo)
Lyhytkin käynti Ord Mantellissa voi venyä pitkäksi vierailuksi.
Siinä kohtaa olin myyty. Vaikka kohtaloni oli kohdata ne kaikki samat vastukset kuin jokainen muukin salakuljettaja, immersiivinen fiilis kuiskutti korvaani, että tämä on juuri MINUN tarinani.
Liikkuminen, näppäinkomennot, kameran käyttö, chatti, interaktio pelimaailman hahmojen kanssa, sanalla sanoen kaikki oli tuttua muista peleistä. Teknisesti SWTOR ei eroa juurikaan WoW:sta tai muista vastaavista, ja miksi eroaisikaan. Jos jokin toimii, sitä ei kannata muuttaa ellei sitä saa tehtyä samalla paremmin.
Bonuspisteitä pitää antaa siitä, että testiversio vaikutti varsin valmiilta eivätkä räikeät puutteet hyppineet silmille, toisin kuin vaikkapa Age of Conanissa. Vieläkin jaksan ihmetellä, miten voi olla pätevä taloudellinen päätös laittaa liikenteeseen niin keskeneräinen tuote kuin AoC aikanaan oli.
Mielenkiintoisen lisän antoi moraalinen varianssi. Hahmoluokka määrää, heittääkö hahmo keikkaa Galaktiselle tasavallalle vaiko Sithien keisarikunnalle, mutta absoluuttinen hyvyys tai pahuus ei riipu pelkästään siitä. Kyse on pelin aikana tehtävistä valinnoista.
Ei ehkä ole kovin tähtiensotamaista, ainakaan alkuperäisen trilogian hengessä, jedien puuhailla häijyyksiä, mutta roolipelikokemusta sen mahdollisuus lisää kummasti. Ja jos esiosia ajattelee, viisas ja ylväs jedineuvosto mokaa useammankin sympatiatestin. SWTOR sopii siis aika hyvin revisionistiseen uustähtiensotamaiseen ajattelutapaan.
Esimerkkinä moraalisesta valinnasta on varastetut tarvikkeet. Joku on kähveltänyt lääkepakkauksia tasavallan sotilailta. Ilmenee, että ne on viety läheiseen pakolaisleiriin, joka muuten on oman onnensa nojassa. Mutta bacta ja laastarit eivät olekaan enää leirissä, separatistit ehtivät jo källiä ne itselleen. Ei kun perään. Kun lääkkeet on vihdoin plakkarissa pitääkin päättää, viekö ne tukikohtaan vaiko pakolaisleirille.
Hahmo numeroarvoina. Mukana myös Light/Dark-mittari.
Vastaavia valintoja on joka puolella. Päästetäänkö joku hengissä pois vai teloitetaanko niille sijoilleen? Kerrotaanko kadonneen pojan vanhemmille, että hän on hengissä vai kuollut? Ehdottomasti hulvattomin tapaus on sotilaat, jotka lyövät vetoa siitä, pääseekö miinakentän yli juokseva pakolainen hengissä perille vai ei. Kyseessä on varta vasten järjestetty kisa, jossa kaiken maallisen menettäneet raukat riskeeraavat henkensä saadakseen välttämättömyyksiä, kuten ruokaa. Tilanteen voi joko raportoida ylemmille, tai osallistua kisaan.
Nämä kaikki valinnat antavat joko Light Side tai Dark Side -pinnoja, joiden perusteella NPC:t reagoivat hahmoon ja tietyt tehtävät avautuvat tai sulkeutuvat. Tätä en ehtinyt paljoa testata, sain vain ensimmäiset 1000 pimeän puolen pistettä kasaan. Virtuaalimaailman todentuntua se kyllä lisäsi jo näinkin.
SWTOR tarjoaa paljon herkkuja. Esimerkiksi jokaisen NPC:n jokainen repliikki on äänitetty, kuten myös oman hahmon kaikki eri vastausvaihtoehdot. Äänimaailma muutenkin oli tunnelmia herättelevä. Se auttoi saamaan aikaiseksi hyvin vahvan tunteen siitä, että todella olen kaukaisessa galaksissa, kauan kauan sitten. Ja juuri sitä pelissä haen.
Ensin olin varma etten haluaisi pelata Old Republicia vaikka mikä olisi. Nyt olen varma että haluaisin. Siltikään en pelaa. Tunnen itseni liian hyvin. Isojen, elämää täyttävien projektien kanssa voin keskittyä kerrallaan vain yhteen. Joskus se oli scifi-fandom, sitten MMO-pelit yksi toisensa jälkeen. Nyt haluan panostaa kirjoittamiseen. Biowaren uusin helmi ei kuitenkaan antaisi riittävästi kiksejä pari iltaa viikossa pelaten. Haluaisin lisää, lisää!
Sitten pelaisin seitsemän iltaa viikossa, nukkuisin liian vähän enkä kirjoittaisi mitään. Raskas ja vaikea valintani on, että skippaan pelin nyt ja koitan, oppisinko tuottamaan laadukasta tekstiä vuodessa. Kyllä se Old Republic siellä muutaman vuoden keikkuu ja voin hypätä kelkkaan mukaan vaikka 2013.
Asiointia paikallisten kanssa
Holo-twi'lek hetkuttaa Ord Mantellin baarissa
Toinen baari, sama teema. Miksi aina twi'lek eikä vaikka zabrak? Ehkä pelaajilla on isompi lonkerofetissi.
Swoopilla pääsee, mutta vain taksityyliin. Itse ei saa ohjata.
Yksi separatistien tukikohdista. AI sinne pitäisi mennä? Tämäpä yllättävää.
Tulitaistelu! Salakuljettajan kannattaa ampua suojan takaa.
Pidetään ne linjat! Jos joku jättää asemansa saa plasmaa selkäänsä.
Ihan kuutamolla
Coruscant, sukkulahangaari
Coruscant, ulkona
Vaikutusvaltainen senaattori, joka metkuili päästäkseen asemaansa, mutta pyrkii aidosti auttamaan heikoilla olevia. Joten tuhotako hänen uransa raskauttavilla todisteilla vai ei? Kaikki ratkaisut eivät ole ilmiselviä.
Olen havaitsevinani baarien visuaalisessa mainonnassa tietynlaisen teeman. Se kantaa planeetalta toiselle.
Lento alukselta toiselle. Varsinaista avaruusmättöä en ehtinyt kokeilemaankaan.
Tython - jedien aloitusplaneetta
"Missä ovat Kuolontähden suunnitelmat, jotka... ai, tuossa."
Routakoto 