Avainsana-arkisto: Thor

Anteeksi, olemmeko tavanneet?

Joskus ei meikäläistä kannattaisi päästää ihmisten ilmoille. Ja kun sanon joskus, tarkoitan aina. Ei niinkään, että tilanteista koituisi muille sen suurempaa haittaa tai vaivaa, mutta aina ajoittain oma naamapalmuilun määrä ylittää kansainvälisillä sopimuksilla säädetyt raja-arvot.

Kasvomuistini on onneton. En tiedä, onko se ollut aina, mutta ainakaan nyt kerrasta tai parista ei tallennusta tapahdu. Toisaalta tämä on iloinen asia, koska tapaan koko ajan paljon ihan uusia tuttavuuksia. Toisaalta ei, koska sama ei päde niihin muihin ihmisiin.

Tällaista vikaa on toki helppo sietää, sillä löyhäpäisiä haaveksijoita on muitakin, eikä ole tavatonta joutua kysymään: ”Anteeksi, olemmeko joskus tavanneet?” tai pyytämään: ”Pahoittelen, mutta muistuttaisitteko, kuka olette ja missä olemme kohdanneet?” Tilanne saattaa olla aavistuksen verran kiusallinen, muttei mitään verrattuna siihen, kun huonomuistinen yrittää bluffata tiensä läpi, hymyilee kuin hyvällekin tutulle ja mutisee sopivia tervehdyksiä. Ja jää kiinni.

Mutta vieläkään emme ole päässeet pohjakosketukseen. Millä tavoin voisi kaikkein räikeimmin lipsauttaa julki, että aivot ovat kaurapuuroa eikä herkkä luonne kestä sen myöntämistä? Sallikaa minun demonstroida.

Viime kesänä vietettiin hotelli Radissonissa tuplajulkkareita. Päivänvalon olivat nähneet Samuli Antilan Rajat ja muita kauheita tarinoita sekä Anne Leinosen ja Petri Laineen Kuulen laulun kaukaisen. Istuksin pöydässä kirjailija Juha Jyrkäksen kanssa, kun seuraamme istuutui jossain määrin tutunoloinen flikka. Keskustelu kääntyi Stepanin koodeksiin, jonka kirjoituskilpailu oli sillä hetkellä vielä käynnissä. Juha taisi poistua hetkeksi jonnekin, ja mieleeni tuli, että ehkäpä tämä keskustelukumppanini saattaisi olla kiinnostunut tällaisesta mielenkiintoisesta kisasta, joten avuliaana aatuna kysyin: ”Kirjoitatko sinä?”

Juuri niin minä kysyin.

Viime viikonloppuna vierailin turkulaisessa pyhätössäni, Alfa Antikvassa. Heti sisään astuessani tutunnäköinen kaveri tervehti minua, ja moikkasin siinä takaisin samalla kun ihmettelin, mistäköhän ympyröistä hänetkin tiesin. Siinä sitten kumpikin jutteli kauppiaan kanssa ja kaveri latoi tiskiin yhden numeron alkukielistä Thoria, Walt Simonsonin aikakaudelta. Alfassa ei ollut enempää, ja minun toki kävi heti miestä sääliksi, joten riensin mainitsemaan, että juuri näitä Thorin seikkailuja oli ilmestynyt suomeksi lehdissä.

Juuri tästä häntä valistin.

Ensimmäinen tapaus oli kirjailija Miina Supinen. Niin, mahtaakohan hän kirjoittaa? Ainoa lieventävä seikka koko kohtauksessa on se, etten tarjonnus URSin kauhukirjoituskisaa näppäränä ponnahduslautana aloitteleville kirjoittajille, jotka vielä tekevät itselleen nimeä.

Jälkimmäinen tapaus oli Jouko Ruokosenmäki, jonka jotkut teistä saattavat yhdistää Semiciin ja Egmontiin, sekä niiden julkaisemiin Marvelin sarjakuviin, joista yksi sattuu olemaan Thor. Vielä en ole raaskinut tarkistaa, olisiko mies itse suomentanut juuri kyseessä olleita seikkailuja.

Ja tässä se nähdään. Itsensä voi munata helpostikin, mutta täydelliseen feilaukseen vaaditaan tiettyä vihjeettömyyteen sekoittunutta halua tunkea nenänsä toisten asioihin avittamistarkoituksessa.

Tähän asiaintilaan ei mitä luultavimmin ole tulossa parannusta ennen kuin kybernetiikka sallii muistikapasiteetin koneellisen parantamisen, joten kun saavun paikalle, ja tämä kaikki käy teille, pyydän hymyilemään lempeästi ja taputtamaan olalle. Sanokaa vaimeasti: ”Ei se mitään, ikä ei tule yksin. Se tuo muassaan myös vararenkaan.” Sen jälkeen voitte esittäytyä uudelleen ja toivoa, että hetkellinen shokki ajaa piirteenne pitkäkestoisen muistin piiriin.

Kostajat: lahjakirja

Kostajat: lahjakirja
Käsikirjoitus: Dan Jurgens, Mike Grell, Geoff Johns
Kuvitus: Alan Davis
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-587-6

Slokovia on yksi helvetinkolo muiden joukossa. Hallinto pitää kansan kurissa ja nuhteessa sotilaiden avulla, vapauksia rajoitetaan ja sääntöjen rikkojat on helpompi teloittaa kuin vangita. Lisäksi maalla on onni ja autuus olla Latverian rajanaapuri, jota puolestaan hallitsee kaikkien tuntema suuruudenhullu monarkki Victor von Doom.

Yksi kielletyistä uskonnoista on Thorin palvonta. Toisin kuin monen muun uskonnon kohdalla, Thoriin uskovilla on etuna se, että heidän jumalansa voi karauttaa paikalle sotaisaa kirvestä heilutellen ja antaa selkään pahoille jätkillä. Koska luvassa ei ole taloudellista etua, Yhdysvallat nakittaa Rautamiehen suitsimaan Thorin jumalaista raivoa. Oikeassahan Starkin poika onkin, sillä on miljoonasti helpompaa panna piste ulkoavaruudesta tuleville valloituksille kuin ihmisen omalle pahuudelle. On geopoliittisesti tärkeää, että juntta saa teloittaa omia kansalaisiaan miten ja milloin haluaa.

Tämä Kostajien lahjakirja kertoo sen, miksi supersankarit eivät lähde käyttämään voimiaan muuttaakseen maailmaa merkittävissä määrin. Tilanne kun on, että valtaapitävät eivät niin halua, sillä muutos olisi mahdollisesti muutos heidänkin valtaansa kohtaan. Jos superheebojen annettaisiin oikeasti polkaista muutoksen tomua ilmaan, jälki muistuttaisi joko Alan Mooren Miraclemania tai Mark Millarin Ylivertaisia. Maailma joko muuttuu täysin erilaiseksi tai superarmeijat leipovat toisiaan lättyyn siihen saakka, että kaikki ovat saaneet osansa eikä kukaan uskalla ihan hetkeen panna puolijumalia hoitamaan tehtäviä, joihin on vuosituhansia käytetty armeijoita.

Lahjakirja on vain kolmen lehden mittainen kokonaisuus eikä erityisen legendaarinen. Paljon parempia Kostajat-kiksejä teeman tiimoilta tarjoaa jo mainittu Ylivertaiset tämän tarinan jäädessä kovasti kevytversioksi. Todistetuksi myös tuli, että aina ongelman ilmaantuessa Tony Stark rakentaa aiheeseen sopivan uuden Rautamies-haarniskan.

Ylivertaiset 2

Ylivertaiset 2
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-577-7

Kun Ylivertaisten saaga hyrähti rullaamaan edellisen kirjan alussa, koko tiimi oli levällään kuin paineaallon paiskomat ellun kanat. Hallitukselta pumpattu rahoitus oli poskettoman massiivinen, tukikohta uudenkarhea ja Suosikin kansikuvaan pääseminen silkkaa päivähaavetta. Myt kakkoskirjan alussa Ylivertaiset on jo laajalti juhlittu supersankarijoukko, joka paitsi pelasti Manhattanin Hulkin riehunnalta, myös koko maailman aggressiivisten alieninien apokalyptisilta aikeilta. Heillä siis menee paremmin kuin koskaan!

…aina sivulle 10 asti. Kapteeni Amerikka heittää pienen panttivankikeikan Lähi-idässä ja Thorin mukaan se enteilee sitä, että Ylivertaisia tullaan käyttämään häikäilemättömien imperialistien kauheana käsikassarana kolmannen maailman maissa, ja nostaa ukkosjumalallista kytkintä. Välittömästi tämän perään uutistoimistot saavat vihiä siitä, että reilut 800 ruumispussia täyttänyt hirviö nimeltä Hulk onkin oikeasti eräs Kilven huipputiedemiehistä, itseasiassa koko supersotilashankkeen nokkamies, tohtori Bruce Banner. Vuoden 1929 musta tiistai pörssiromahduksineen ei ole mitään verrattuna siihen suosiokuoppaan, johon Ylivertaiset tämän myötä karahtavat.

Tämä kaikki on toki lämmittelyä. Pian asiat alkavat mennä poskelleen ihan tosissaan. Euroopan ja Amerikan valtiojohtoiset superihmiset lähetetään vetämään Thoria kimpassa nekkuun, eräs Lähi-idän maa joutuu Ylivertaisten ennaltaehkäisevän iskun kohteeksi ja Haukansilmän kotiin tulee ikäviä vieraita. Sen jälkeen onkin totiset paikat. Kohtalaisen moni valtiovalta on jo kuukausia huolestuneena seurannut Amerikan supermellastusta ja pikkuhiljaa alkaa syntyä konsesus siitä, että tilanteelle ’tarttis tehrä jotain’. Enempää en paljasta, mutta tuo jotain ei ole eri blokkien välinen ystävyysjalkapallo-ottelu, vaikka perseelle potkitaankin.

Huolimatta siitä, että panokset ovat korkealla ja konfliktit vakavia, ei koko kirjaa joudu naama näkkärillä lukemaan. Hank Pym etsiskelee itselleen uutta kotia, superryhmää, joka ottaisi hänet mukaan. Katso ja kavahda! Ultimate-versumilla on oma versionsa myös Puolustajista, ja heille Jättiläinen on kuin taivaan lahja. Kokemusta heillä on säälittävän vähän, medianäkyvyyttä vielä vähemmän, ja rahoitusta tuskin taksimatkan vertaa. Tunnettu nimi auttaisi sponsorien saamisessa. Murheen alhon summaa parhaiten Valkyria, joka Hankin esitellessä muurahaismiesvoimiaan tokaisee: ”Uskomatonta, että ryhmässämme on vihdoinkin joku, jolla on oikeat supervoimat.” Vinkki: jos muurahaisella ratsastava lilliputti on parasta, mitä joukkiolla on tarjolla, samalla vaivalla voi luovuttaa ja näyttää yleisölle paljasta ahteriaan. Puolustajat sattuvat olemaan tästä kanssani samaa mieltä. Lukekaa vaikka itse.

Mark Millarin realismiin pyrkivä ongelmanasettelu esittää tällä kertaa kysymyksen, mikä estäisi supersankareita rahoittavaa valtiota käyttämästä tätä resurssiaan omien globaalien etujensa ajamiseen. Lyhyt vastaus on: ei mikään. Kuten kuuluukin, teoilla on seurauksensa ja toinen kysymys kuuluu, miltä nimensä mukaisten supervaltojen välinen yhteenotto näyttäisi. Lopuksi, kun pöly alkaa peittää raunioituneita rakennuksia, voidaan pohtia, miten vältetään se, ettei vastaavaa tapahdu enää koskaan uudestaan..

Erityiskunniamaininta: kymmenen sivun levyinen, auki taiteltava taistelukuva. Eeppistä viileyttä!

Vannomatta toki aina paras, mutta Ultimate-jatkumossa on mahdollista tarinan niin vaatiessa päästää tärkeitäkin henkilöitä hengestään. Joka tapauksessa Ylivertaiset 2:n loppuessa kaikki alussa hengissä olleet hahmot eivät sitä enää ole. Toivoa sopii, että ilmiselvimmät kalmot pysyvät haudoissaan, jottei tulevien seikkailujen jännite kärsi.

Ylivertaiset on kahden kirjan perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista kamaa kaikille supersankareista diggaileville. Poliittinen kommentaari turpakäräjien lomassa saattaa inspiroida myös laajempia kansankerroksia. Ainoa mitä näiden kanssa kiroan on univelka – jos kirjan erehtyy aloittamaan myöhään illalla, kello on jotain epäkristillistä, kun viimeinen sivu on vihdoin luettu.

Ylivertaiset

Ylivertaiset
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-573-9

Vuosikymmeniä jatkuneiden supersankarisarjakuvien yksi heikko kohta on päähahmojen kuolemattomuus. Siis tokihan kutakuinkin jokainen superjamppa on aikanaan päässyt hengestään, joidenkin kohdalla kuolemien määrän laskemiseksi pitää ottaa varpaatkin avuksi, mutta kalsarikallejen maailmassa ne kaksi varmaa ovat verot ja kuolemasta palaaminen. Tämä ei edes johdu pelkästään käsikirjoittajien pelkuruudesta. Sekä Marvel että DC ovat vain työläisiä paljon isompien mediajättien valvoessa heidän toimiaan. Mediajättejä kiinnostaa vain raha. Sellaisten nokkamiehet eivät ikimaailmassa antaisi Batmanin ja Hämähäkkimiehen kaltaisien lisensoitavien lypsylehmien kuolla lopullisesti.

Joskus aikoinaan Marvel lanseerasi lehden nimeltä What if? jonka sivuilla käsikirjoittajat pääsivät päästelemään hiukan höyryjä. Jokin kriittinen asia tapahtui eri tavalla kuin pääjatkumossa ja maailma lähi erilaiseen suuntaan. Yleensä huonompaan. Jos koko maailmankaikkeutta ei räjäytetty, vähintään Wolverine tai Peter Parker tapettiin. Kun kerrankin sai nitistää tavallisesti haavoittumattoman sankarin mahdollisimman tylyllä tavalla, siitä revittiin irti kaikki mahdollinen. Tällaiset entä jos -tarinat ovat toki tenhoavia, olen niitä itsekin aikoinani lukenut marvelnistin kiilto silmissä, mutta makupaloja kummempaa säväriä niistä ei tullut. Suuri voima tehdä mitä vain ei tuonut mitään vastuuta. Kalman kouraisun vaikutukset jäivät vain kunkin numeron sivujen piiriin.

Sitten Marvel keksi Ultimate-jatkumon.

Sen sijaan, että olemassaoleva todellisuus olisi rebootattu, kuten DC on ehtinyt tekemään enemmän kertoja kuin makaroneja on pussissa, päämarvelversumin rinnalle perustettiin uusi todellisuus, Ultimate Marvel. Tällä keikauksella yhdistettiin What if:ien rajattomat mahdollisuudet pysyviin seuraamuksiin. Kirjoittajilla oli yhtäkkiä käytössään täysin vapaa pelikenttä, jossa mikä tahansa on mahdollista ja kuka tahansa voi kuolla ilman, että markkinointiosasto tuhrii housunsa. Paketissa oli kaikki voittaja-ainekset. Kysymys kuuluukin, miten niitä aineksia onnistuttiin käyttämään.

”Tony, älä pidä sitä kypärää minun läsnäollessani. Ties vaikka ilvehdit sen takana.”

Ultimate-versumiin kuuluu nippu lehtiä, joskaan ei niin tuhti kuin pääjatkumoon. Mukaan on otettu keskeisimmät vaikuttajat, eli Hämähäkkimies, Ryhmä-X, Ihmeneloset ja itseoikeutetusti Kostajat eli Ylivertaiset. Suomeksi Ultimate-kamaa on voinut seurailla ainakin Mega-Marvelin sivuilla, mutta näitä lehtiä en ole itse lukenut. Ainut kokemukseni tällä saralla ovat kaksi Egmontin julkaisemaa järkälettä, Ylivertaiset ja Ylivertaiset 2. Kummassakin on sisältöä 13 lehden verran, sanalla sanoen The Ultimatesin kaksi ensimmäistä 13 numeron minisarjaa kokonaisuudessaan. Kannet ovat kovat, sivut laadukkaita ja kokonaisuudella hivauttaminen tiputtaa alkuhäränkin. Jos kärsii jännetuppitulehduksesta, näitä lukiessa suosittelen rannetukea.

Ylivertaiset on siis Kostajat modernilla ja paljon realistisemmalla otteella. Syntytarinoita on päivitetty nykyaikaan istuvimmiksi ja maailmanpoliittinen tilanne on huomioitu. Sarjassa pyörii todellisiin ihmisiin pohjautuvia hahmoja alkaen presidentti Bushista. Ihmiset ovat myös raadollisempia ja väkivalta sattuu. Ei voida olettaa lehti lehden jälkeen, että soraksi murskaantuvat rakennukset ovat aina tyhjiä. Ruumiitahan siitä syntyy, kun metaihmiset tappelevat. Se tulee ja tappaa, ja kun se tappaa silloin kuollaan, lauloivat jo Ne Luumäet.

Ylivertaisia johtaa KILPI, tutummin SHIELD eli YPVKK (EVVK). Kiitän suomentajaa päätösestä kääntää hyvä nimi suoraan ilman aakkoshippaa, koska nimen merkitys, sen luoma mielikuva, on tärkein seikka tässä tapauksessa. Kilven johdossa heiluu Nick Fury, mutta yllätysvetona hänestä tehtiinkin musta ja ulkonäkö lainattiin, luvalla, Samuel L. Jacksonilta. Tämä ei liene mikään uutinen enää näin Kostajat-elokuvan ja Kostajien jäsenten soolorainojen jälkeen, mutta aikanaan tämä oli kova veto. Kilven suojissa parikin hemmoa yrittää toisintaa 40-luvun suurinta yhden hitin sukseeta, supersotilasseerumia. Toinen on tohtori Bruce Banner, jonka versio tapahtumasta hulking up voittaa vapaapainijipon mennen tullen, ja toinen tohtori Hank Pym, joka Janet-vaimonsa avulla leikkii kokoleikkejä. Hank on Jättiläinen, Jan Ampiainen. Loputkin alkuperäis-Kostajien perustajajäsenet ovat läsnä, nimittäin Rautamies ja Thor. Tony vetää viinaa kuin sieni ja Thor on toipuva hullujenhuoneen asukki, joka kovasti väittää olevansa aito viikinkijumala.

Ranskassa Furyn organisaatiota kutsutaan nimellä ’Le Kilpi’.

Eräänlainen läpimurto supersotilaiden kanssa saadaan, kun toisen maailmansodan melskeissä jäihin joutunut Kapteeni Amerikka löydetään ja sulatetaan. Mukana hääräävät myös vanhemman kaartin nimet Musta leski, Haukansilmä, Elohopea ja Purppuranoita. Koska tähän ei sovi heittää Kostajat kokoon, pitäisiko taisteluhuudon kuulua Ylivertaiset yhtykää? Miksipä ei, sitäkin he tekevät ihan riittämiin.

Ensimmäinen isompi koitos on kotikutoinen. Banner saa surkukohtauksen, kun hänen tyttökaverinsa Betty Ross viettää iltaa Freddie Prince Jr:n kanssa, minkä johdosta Hulk päättää tasoittaa Manhattanin. Muistatteko, mitä vihjailin sivullisista uhreista? Niitä ehtii kertyä, ennen kuin kriisi saadaan jonkinlaiseen päätökseen. Pienen hengenvetotauon jälkeen lähdetään ratkomaan tutkan alla tapahtuvaa muukalaisinvaasiota, jota nuo muotoaan muuttavat iljakkeet ovat puuhanneet jo vuosikymmenten ajan. Orjuuttaako ihmiskunta, vai tuhotako se, kas siinä pulma.

Ylivertaiset on ihan timanttia. Etukäteen funtsittu 13 numeron määrämitta auttaa vetämään todella tiukan jännitteen koko sarjan halki. Mark Millar osaa pyörittää nostalgisista aineksista koostetun toimintajyrinän omalla tuoreella otteellaan, mitä Bryan Hitchin realistinen, mikäli sellaista sanaa nyt vaikkapa Hulkin kohdalla voi käyttää, kuvitus tukee loistavasti. Juoni ja hahmot avautuvat hyvin myös sellaiselle, jolle Kostajien 50 vuoden historia ei ole tuttua kauraa, mutta jos supersankarit silittävät vastakarvaan, teos ei tarjoa kovin paljon.

Hahmot eivät ole pahoja tai täysmulkkuja, eivät ainakaan ihan siitä ilosta, että asetelmia on nyt lupa keikutella reippaasti. Heissä on hyvin paljon samoja piirteitä kuin Kostaja-versioissaankin. Silti kaikki on erilaista. Taistelussa viholliselta on täysin sallittua ottaa henki. Pymin pariskunnan perheväkivalta on raakaa. Hulk voi purra pään irti. Turvallisuus ja kepeys on tiessään. Jäljellä on asiallista ja itsensä vakavasti ottavaa kerrontaa, joka ei pyydä terävyyttään tai kantaaottavuuttaan anteeksi.

Vastaan siis aiempaan kysymykseeni. Ylivertaisten perusteella uuden alun suomia aineksia ja vapauksia onnistuttiin hyödyntämään hävyttömän hyvin. Tässä on selvästi yksi sellainen kirja, jonka kaivan hyllystä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin, koska se on niin turkasen hyvä.

Thor: Viikingit

”Sinun jumalasi naulattiin ristille, minun jumalallani on vasara. Oliko kysyttävää?”

Thor: Viikingit
Käsikirjoitus: Garth Ennis
Taide: Glenn Fabry
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-409-1

Zombieiden suosio ei osoita laantumisen merkkejä. Tällä kertaa noita kuolemaa hyljeksiviä kalmoja kohtaa itse ukkosenjumala Thor, jonka uskoisi pystyvän pitämään puolensa muutamaa haisevaa raatoa vastaan. Luulo jää osoittautumatta tiedon, tai edes huhun, väärtiksi, sillä nämä zombiet ovat viikinkejä.

Vuonna 1003 loitsimisesta jotain tietävä pohjolainen poppamies langetti kirouksen kylän hävittäneen viikinkijoukon niskaan. Aivan sama juttu kuin pörssipelin kanssa, riimumagiaankaan ei pidä ryhtyä keskinkertaisilla tiedoilla. Sitä joko häviää paidan päältään, tai onnistuu lähettämään joukon sieluttomia sotilaita tuhoamaan Manhattanin tuhat vuotta myöhemmin. Vinkkinä mainittakoon, että tässä eepoksessa ei meklareita nähdä. Paitsi ehkä ruumiskasaa koristamassa.

Kuolemattomien viikinkien rantautuessa jopa Odinin poika on hätää kärsimässä siinä määrin, että apuun tarvitaan Tohtori Outo sekä pitkin historiaa kerättyjä sotureita. Lähtökohta on kiinnostava, mutta varsinaisen taiston vihdoin alkaessa vierailevien tähtien rooli jää harmillisen pieneksi. Heidän osansa on vähemmän jakaa kuolemaa kuolemattomille kuin toimia vastaloitsun ainesosina. Tämä ratkaisu nakertaa ikävästi historian sivuilta kiskaistun kolmikon oletettua suurta urheutta.

Se, että sarjan kirjoittaja on Garth Ennis, pitäisi kilkattaa muutamaa varoittavaa kelloa. Sarjan amerikkalaisen kustannuslinjan, MAXin, pitäisi kilkattaa muutamaa kelloa lisää. Sanotaan se silti suoraan: Nyt kekkuloidaan normaalia Marvel-linjaa raaemmassa tarinaversumissa ja päitä irtoilee tuhansittain. Välillä tuntuukin, että MAX-leima lehden kannessa on paitsi lupa myös ihana tekosyy revitellä rankoilla jutuilla nupit kaakossa. Kolikon toinen puoli toki on se, ettei sota oikeasti ole siistiä puuhaa, riippumatta siitä, miten Korkeajännitys pyrkii asian kuvittamaan. Kun siviiliväestöstä paskat piittaamaton viikinkilauma panee haisemaan, lopputulos ei tosiaankaan ole tylyjä sanoja vaan räyheää väkivaltaa ikään ja sukupuoleen katsomatta. ”Se merijalkaväestä”, kuten eräskin upseeri loihe lausuman.

Thor: Viikingit on tylyä menoa, muttei mitään ennennäkemätöntä Preacheria ja MAX-Punisheria lukeneille. Paitsi ehkä kolmen kerroksen korkeuteen nouseva, manhattanilaisista kalloista rakennettu barrikadi. Se oli kyllä uutta. Glenn Fabryn taide herättää rujot yksityiskohdat hyvin eloon, mikä pitää tällaisen teoksen ollessa kyseessä ymmärtää myyntivaltiksi.

Nyt haluaisin lukea samalta tekijätiimiltä tarinan Ragnarökistä. Garth Ennis tapatti jo Jumalan, Asgård vartoo vielä vuoroaan. Olisi epäilemättä komeaa seurattavaa, kun jumalat kuolevat.

Thor

Thor (2011)
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Tom Hiddleston, Anthony Hopkins
Ohjaus: Kenneth Branagh

Vaikka pidinkin ensimmäisestä X-Men-leffasta, luontainen varovaisuuteni sarjakuvan perusteella tehtyjä elokuvia kohtaan on pitänyt pintansa. Näkemättä on uusi ja vanha Hulk, kaikki Spider-Manit, molemmat Iron manit sekä kumpikin Fantastic Four. Saattaisin hyvinkin pitää niistä, mutta jokin potkii vastaan.

Thor lankesi reilun kymmenen elokuvan joukossa lainakasaan, johon iskimme puoliskoni kanssa heti vuodenvaihteen jälkeen. Parhaimmillaan meni kaksikin elokuvaa illassa. Conanin päätyttyä olin jokseenkin pettynyt lopputulokseen ja ajattelin, että saman tein voin vaikka katsoa Thorin. Jos se on kuonaa, menee vain yksi ilta pilalle. Ja jos se on hyvä, saan hyborisen pahan maun pois suusta.

Thorissa on kutakuinkin kaikki kohdillaan, ainakin kaikki tärkeä, nimittäin Asgård ja kaikki siihen viittaava. Chris Hemsworth on nappivalinta nuorekkaan, vastuuttoman mutta hyväntahtoisen julkean Thorin rooliin. Vertasin koko ajan elementtejä Marvelin Thor-sarjakuvaan, vaikken millään muotoa odottanut tai edellyttänyt uskollisuutta sille. Ilokseni huomasin, että olennainen osa hahmoa oli siirtynyt mainiosti.

Sarjakuvassa Thor on joutunut maanpakoon ihmisten joukkoon oppimaan nöyryyttä. Ihan sama asetelma ei olisi toiminut elokuvassa, sillä katsojien sympatiat on pidettävä hanskassa alusta saakka. Toisaalta syy karkotukseen ei sekään saa olla epäreilu, jottei Odin joudu kusipäiden listalle. Käytetty ratkaisu oli erittäin toimiva, motivaatiot kirkkaat ja junaonnettomuutta muistuttava tapahtumaketju uskottava.

Veljekset kuin ilvekset

Kohtalaisen tarinan saa keitettyä kokoon vähäisemmilläkin aineksilla, mutta loistavaan sankaritarinaan tarvitaan moniulotteinen ja uskottava vastustaja. Sellainen, jonka toiminta kumpuaa ymmärrettävistä tarpeista eikä täysin käsittämättömästä tarpeesta tuhota koko multiversumi, jota sen jälkeen voisi hallita. Jääjättiläisten kuningas on alusta saakka tusinapahis, varsin turha jätkä. Kun Thorista puhutaan, vastustajakaartin nokkamies on aina Loki.

Lokilla on maineensa jäynääjänä, mutta sarjakuvissa avoimen hyökkäävä asenne välillä repeää sellaisiin mittoihin, että olen ihmetellyt miksei sällin niskoja ole vielä väännetty nurin. Sellainen rooli elokuvassa olisi ollut kovin tylsä ja ennalta-arvattava, joten sille polulle ei ollut lähdetty ollenkaan. Lokille oli annettu aivan omat tavoitteet, toiveet, motivaatiot ja pelot, jotka ohjasivat tilanteen katastrofaaliseen syöksykierteeseen. Pääpaino juonessa oli tietenkin Thorin kasvamisella sankarin rooliin, mutta paljon mielenkiintoisempaa oli Lokin tarina. Se oli se, mikä muutti kohtalaisen tavanomaisen supersankarirähinän kiinnostavaksi tarinaksi.

Välittömästi Maahan päädyttyään Thor törmää uusiin, paikallisiin ystäviin ja joutuu orientoitumaan uuteen elämäänsä ihmisenä muiden joukossa. Jenkki kuningas Arthurin hovissa, muukalainen ihmisten joukossa, jumala ihmisten keskuudessa, se on jo nähty eikä juonikuviona herätä intohimoja. Onneksi Thorille annetaan aika kärkeen tavoitteita, joten pelkäksi keekoiluksi ei raina ehdi sortua ja itkettävimmiltä ”en ymmärrä kulttuurianne”-tilanteilta vältytään.

Asgårdilaiset kaverit liittyvät myöhemmin seuraan ja heidän perässään yksi Marvel-mythoksen kovimpia Thor-vihulaisia, nimittäin Destroyer, maaginen haarniska, jota on häiritsevän hankala pysäyttää ja joka on useaan kertaan melkein tappanut Thorin. Oiva valinta vastukseksi, etenkin kun tässä tapauksessa ei ollut mitään tarvetta esitellä uutta persoonallisuutta, minkä mikä tahansa muu vastustaja olisi vaatinut. Massiivinen koko ja tyly hajotussäde riittivät. Taistelu oli merkittävä juonen kannalta, Thor osoittaa olevansa perintönsä ja Mjölnirin arvoinen, mutta itse jäin kaipaamaan jotain monitahoisempaa dilemmaa ja ratkaisua, jolla asia olisi saatu esitettyä. Kyseessä on kuitenkin hahmon olennainen käännekohta.

Sen jälkeen jäljellä onkin loppusiivous ja koko katsomiskokemuksen oikeuttava kohtaaminen Asgårdin valtiaiden välillä. Voisin diggailla Haukansilmän sivuroolia, toimivia efektejä, Idris Elbaa ihan vain Idris Elban vuoksi, mutta se kaikki jää Lokin varjoon. Hyvä siis, että Tom Hiddleston on jo mukana Thor 2:ssa, mutta samalla pientä ahdistusta aiheuttaa jatko-osasyndrooman pelko. Mitä jos se pettää kaikki odotukset?

No, välissä on Kostajat-leffa. Sitä odotellessa!

Loki valmistautuu puskukisaan Mean Machine Angelia vastaan