Lohikäärmeiden tanssi - tosi, tosi hidas valssi
George R. R. Martin
Bantam Spectra, 2011
Pari vuotta sitten jouduin dilemman eteen mitä tuli George R.R. Martinin juhlittuun sarjaan Jään ja tulen laulu. Lukeako Spinistä juonispekulaatioartikkeli ja kenties spoilaantua prosessissa, vaiko ihan lukea kirjat? Minä, joka lähinnä kosken vain scifiin ja hyvin satunnaisesti fantasiaan.
Päädyin lukemiseen. Koska Finncon 2009 oli jo aika lähitulevaisuudessa ja Martin siellä kunniavieraana, oli tehtävä töitä, että saisin urakan päätökseen ennen tapahtumaa.
Olen näet patologisen hidas lukija. Sillä on jotain tekemistä sen kanssa, kuinka laajaan tarkan näön kenttään silmäni pystyvät. (Tai niin tahdon ajatella. Jos se on kiinni älynlahjoista, välttäkää kertomasta sitä minulle.) Tämän seurauksena, luonnollisesti, jauhan viikon sellaista kirjaa, jonka joku toinen heittää iltapalaksi ennen nukkumaanmenoa. Neljän tiiliskiven mittainen työrupeama vaati oikeasti vakavaa panostusta vapaa-ajan käytön kannalta.
Oli omalla tavallaan toimivaa, että tarina vain jatkui ja jatkui kirjan vaihtuessa toiseksi kourassani. Siinä missä muut olivat joutuneet odottamaan seuraavaa nidettä vuositolkulla, minä pysyin juonen syrjässä kiinni kuin sika limpussa. (Joskin mainita pitää, etten ole koskaan syöttänyt sialle limppua saatikka taistellut limpun omistuksesta sellaisen kanssa, joten tässä asiassa olen puhtaasti kuulopuheiden varassa.) Eri hahmojen kohtalot, motiivit ja moninaiset suhteet kaikkiin muihin oli riittävän hyvin mielessä, että missään kohtaa en tuntenut olevani kovinkaan pahasti eksyksissä.
Tilanne äityi jopa siihen pisteeseen, että kun Korppien kestit loppui, vietin viikon eräänlaisen kirjallisen haamusäryn kanssa. Sanovat, että kätensä menettänyt saattaa silti saada tuntoaistimuksia puuttuvasta raajastaan. Minä puolestani olin koko ajan orientoitunut jatkamaan lukemista pohtien jonkun tietyn näkökulmahenkilön edesottamuksia vain tajutakseni karvaaksi pettymyksekseni, että aikeeni oli mahdoton. Minulla ei ollutkaan kirjaa, josta jatkaa. Kyseessä ei edes ollut toive, voi jospa minulla olisi kirja. Se oli karvas valaistuminen siihen, kerta toisensa jälkeen, että todellisuus ei vastannutkaan odotuksiani.
Tämä, ja kahden vuoden pitkä odotus, latasivat tietyn määrän odotuksia Lohikäärmeiden tanssiin. Ja kuten suurilla odotuksilla tapana niin usein on, niiden täyttyminen jätti toivomisen varaa.
Jo lähtökohta kepittää A Dance with Dragonsin toimivuutta. Se on toisaalta vain jälkimmäinen puolikas Korppien kesteihin kertoen tarinaa niiden hahmojen kannalta, jotka eivät tuossa toisessa kirjassa päässeet ääneen. Toisaalta loppupuolella lavennetaan henkilögalleriaa myös Korppien hahmoihin, joten omillaan seisovanakaan kirja ei loista. Se onkin siis nähtävä lähinnä vain laajemman tarinan uusimpana osasena, ei omana kirjanaan.
Koska edellisissä osissa hahmot ovat päätyneet tiettyihin tilanteisiin, kaikki joutuvat lähtemään liikkeelle ikäänkuin paikoiltaan. Tämä on sikäli hyvä, että jätkiä ei ole jätetty roikkumaan tyhjän päälle vain jännityksen ylläpitämiseksi, mutta jos viisi tai enemmän ensimmäistä lukua pitää käynnistellä tarinaa, se käy puuduttavaksi. Siinä missä jotkut pääsevät äksöniin ensimmäisellä aukeamalla, Martin kuluttaa siihen ainakin sata sivua.
Joidenkin kohdalla tapahtumat alkavat lopulta soljua, kuten Tyrionin, mutta toisilla pitää odotella joko viime metreille (Jon Nietos) tai sitten mitään todella mielenkiintoista ei tapahdu lainkaan (Daenerys). Ottaen huomioon liki tuhannen sivun paksuuden, pidän tätä jo vakavana puutteena. Päällimmäiseksi jää fiilis, että tulevien tapahtumien synkronoinnin vuoksi joidenkin tyyppien täytyy tyytyä istumaan aloillaan kirjailijan siirtellessä nappuloita oikeisiin paikkoihin myöhempiä tapahtumia varten.
Saattaa hyvin olla, että aiempien osien jouheva eteneminen on vain siihenastisten kirjojen peräkkäinluvun luoma illuusio, mutta tämän viidennen kirjan kohdalla hyvin moni asia kinnasi vastaan aivan uudella tavalla. Henkilökaarti paisutetaan liian suureksi ja joistakin hahmoista kerrotaan vain luvun tai parin verran. Mitään erityisen villiä ei tapahdu missään. Ja nyt sorrutaan cliffhangereihin, mikä ei siis aiemmin päässyt syömään miestä lainkaan. Kun muistetaan, montako kertaa tämänkin kirjan julkaistamista siirrettiin, niiden käyttö on, jos ei nyt suoranainen rikos, niin vähintään tympeä temppu. Zarquon tietää milloin seuraava teos oikeasti tulee kauppoihin ja se, että tässä pitäisi jännätä sitä, onko joku nyt oikeasti kuollut vai fuulataanko lukijaa kuten monasti aiemmin, panee vain ärsyttämään.
Ärsytyksestä puheenollen, ja jälleen vasta tässä kirjassa, kiinnitin huomiota tiettyihin toistuviin maneereihin tai fraaseihin. Tyrion, sinä lienet ainoa, jota kirjan puolivälin jälkeen kiinnostaa hittojakaan, minne huorat menevät. Ja kolmen ensimmäisen kerran jälkeen huonompimuistisemmatkin epäilemättä jo pystyvät palauttamaan mieliinsä sen, miten se isäukko oikein potkaisi tyhjää. Liika kertaus on yksinkertaisesti liikaa. Mikä on räikeässä kontrastissa sen kanssa, että että joidenkin vähemmän kiinnostavien näkökulmahenkilöiden motiiveja ei vaivauduta verestämään edes nimeksi, niin että lukija on omillaan sen ajatuksen kanssa, että olisiko ne saablarin alkupään teokset ollut sittenkin syytä kerrata.
Ei A Dance with Dragons ansioton ole, mutta esimerkiksi Valtaistuinpelissä mukana olleesta koherentista juonesta ja Kuninkaiden koitoksen jännityksestä ollaan kaukana. Luita jäytääkin aavistus siitä, että tämä tuhatsivuinen järkäle pukattiin ulos vain siksi, että erinäisten hahmojen edesottamuksia piti selvitellä ennen koko kirjasarjan toivottavasti kruunaavaa suurta loppumättöä, jossa katsotaan kuka koko maailmaa, tai ainakin Westerosia, lopulta hallitsee. Lisäksi kirjan nimestä huolimatta lohikäärmeitä käytettiin hävyttömän vähän yhtikäs mihinkään ja juuri kun jotain vipinää alkoi olla luvassa, kirja loppui. Mikä ratkaisuna toki oli yhteensopiva perusteeman kanssa.
Murheelliseksi vetää lähinnä se, että parin-kolmen viikon lukurupeaman jälkeen pinnalla lilluva tunne oli lievä, ärsyyntynyt odotus seuraavaa kirjaa kohtaan, jos vaikka siinä tapahtuisi kaikki ne mielenkiintoiset asiat, joita koko ajan odotti, ja jotka antavat odottaa itseään mahdollisesti taas vuosien ajan.
Routakoto 