Conan the Barbarian

Kynä on miekkaa mahtavampi. Edes Conanin säilä ei pelasta tätä rainaa.

Kun kuulin uuden Conan-elokuvan olevan tuloillaan, olin luonnollisesti innostunut. Olenhan seuraillut tuon hyborisen haban edesottamuksia jo pian neljännesvuosisadan ajan. Edes Jason Momoan valinta nimirooliin ei herättänyt närää. Koko Stargate: Atlantiksen läpikahlanneena olin oppinut ihan diggailemaan miehen hahmoa Ronon Dexiä.

Sitten leffa kävi teattereissa ja sai vähemmän mairittelevia arvosteluja. Jopa Petri Hiltunen myönsi, että nyt eivät keitoksen ainekset saaneet aikaiseksi maittavaa soppaa. Omat odotukseni laskivat. Mikä on hyvä siltä kannalta, että jos ei paljoa odota, voi yllättyä positiivisesti pienestäkin.

Edes se ei riittänyt.

Viikko katsomisen jälkeenkään en osaa tarkkaan paikantaa ärtymykseni lähdettä. Elementit ovat paikoillaan. Conan, kova sälli miekka kädessä. Todentuntuinen, vakava uhka. Varkaita, merirosvoja, nätti tyttö joka ei ole mikään heitukka. Maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain Conanin säilä siinä välissä. Juuri noista osasista on ennenkin rakennettu timangeja Conan-saagoja. Ja silti, meh.

Juoni on hyvin episodimainen. Ensin ollaan yhtäällä, sitten ihan muualla. Paljonko kuluu aikaa? Mennäänkö kauas vai pysytäänkö nurkilla? Maailmasta jäi kovin hailakka ja hajanainen kuva. Kun Conanin ja tytön tiet eroavat, tyttö on palaamassa laivaan. Mutta onkin keskellä metsää, kun hyökkäys tulee. Conan etsii käsiinsä varkaan, joka jeesaa pääsemään päävastustajan linnakkeeseen. Mutta onko se linnake siinä ihan hoodeilla? Varas ainakin tietää paikasta kaiken tarvittavan suoriltaan. Tapahtumia tuntuu yhdistävän lähinnä kronologia, ei juonellinen jännite tai ylipäätään järki.

Kasvutarinaksikaan elokuvasta ei ole. Alussa Conan on pikkupoika, seuraavaksi jo mieheksi kasvanut. Se kasvu tapahtui siinä kohtaa kun silmää räpäytettiin ja sen jälkeen status quo on päivän sana. Sanoisin, että tapahtumat eivät juurikaan muuttaneet hahmoja, millään tavalla. Ei hyvä tarina niin toimi, pojat.

Juoni on peruskauraa. Suuruudenhullu sotalordi kerää kokoon muinaisen Acheronin kuningaskunnan aikaista naamiota, jota käyttämällä hänestä tulee maailman valtias. Ohimennen matkalla kaatuu Conanin isä ja koko kylä, mikä saa Conanin vannomaan kostoa. Sotaherraa avittaa tämän noitatytär, joka käy samalla manikyristillä Saksikäsi-Edwardin ja Wolverinen kanssa. Viimeinen osa suunnitelmaa on hankkia puhdasta Acheronin verta suoraan kauniin tytön suonesta, mikä ei istu Conanin pirtaan. Konflikti on valmis.

Ei juonessa hurraamista ole, mutta ei tarvitsekaan. Kyse on Conanista ja se lupaa suoraviivaista, kiivasta, hengästyttävää toimintaa. Niistä katsojalle asti välittyy vain suoraviivainen ja toiminta. Hahmon intohimo ja oman ylivertaisuutensa tiedostaminen puuttuvat. Conan jää latteaksi, huolimatta siitä, että Momoa nimenomaan roolia varten pumppasi lisää lihasmassaa. Conan ei ole suuri ajattelija, mutta sitä ei pidä tulkita persoonallisuuden puutteeksi.

Plussaa tulee aktiivisista naishahmoista, jotka eivät tyydy värjöttelemään nurkissa kun miehet hoitavat isot asiat. Hyvää on myös Acheronin valtakunta pahisten voiman perustana, koska se luo uskottavan uhan. Ollaan syvien vesien äärellä, kun herätellään heikäläisten kuningaskuntaa.

Mutta negaa löytyy enemmän. Piraatit ja varas, molemmat, toimivat lähinnä macguffineina. Niiden ainoa arvo oli niiden itseisarvo ja ne olisi voitu vaihtaa johonkin toiseen vastaavaan elementtiin ilman mitään ongelmia. Koko vaarallinen toivioretki halki sotavaltiaan linnakkeen osoittautui täysin turhaksi eikä tuonut elokuvaan yhtään mitään muuta kuin tarpeettomia lisäminuutteja. Kokonaisvisio puuttui ja eri elementtien sitominen juonta tukemaan oli jäänyt tekemättä.

On monta selvää kalkkunaa, joiden pariin palaamista en panisi lainkaan pahakseni. Sääli ettei 2000-luvun Conanista ole siihenkään. Se ei ollut hyvä, ja huonokin vain sellaiseen pisteeseen, jossa ei vielä olla ratkiriemukkaan huonoja. Kertakaikkisen unohdettava kokemus.

Tekisi mieleni sanoa, ettei Conanin käsikirjoittaminen nyt voi olla niin vaikeaa, hyvät ihmiset, mutta liki kahden tunnin menetys iäksi kertoo päinvastaista. Se saa minut vain arvostamaan sarjakuvia käsikirjoittaneiden miesten saavutuksia entistä enemmän. Vanhat Marvelin Conanit ovat edelleen rautaa ja uudemmat Dark Horsen tuotokset ovat nekin niinikään laadukkaita.

Jos hyborista meininkiä kaipaatte, lukekaa sarjakuvaa, tai jopa Howardin alkuperäisiä töitä.

Jason Momoa valmistautuu hurmeen hyppelyyn haavasta.