Aihearkisto: Arvostelu

Yöpartio

Tämä kirja on todettu kummankin partioiden edun mukaiseksi ja hyväksytään yleiseen levitykseen

Yöpartio (Ночной дозор)
Sergei Lukjanenko
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-066-6

Maailmassa on meidän tavallisten ihmisten lisäksi myös Muita, ihmisiä, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Kukaan heistä ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan pitää valita joko Pimeys tai Valo. Nämä saman kolikon kaksi kääntöpuolta kävivät toisiaan vastaan avointa sotaa läpi luomakunnan esihistorian aina keskiaikaan saakka, kunnes sodan turhuus ja tuhoisuus alkoi valjeta hitaammallekin velholle. Solmittiin aselepo ja laadittiin Sopimus, joka rajoittaa kumpaakin puolta ja jota kaikki ärhäkästi valvovat.

Anton Gorodetski on Valon velho, Yöpartion toimistotyöläinen. Yöpartio suitsii vampyyrien, ihmissusien ja muiden Pimeyden olentojen laitonta ihmisjahtia ja samalla myöntää Sopimuksessa säädettyjä kaatolupia. Vampyyri ei saa iskeä milloin haluaa tai kenen tahansa kimppuun, mutta ajoittain hänelle osoitetaan luvallinen uhri. Tämä on yksi niistä moraalisista ongelmista, joihin Valon palvelija törmää, ja jotka voivat alkaa syödä häntä sisältä päin. Kumpi on parempi, laillistettu murha vai kaiken tuhoava sota?

Myöskään pientä hyvää ei auta lähteä tekemään. Jokainen Valon puolta palveleva todellisuudenkorjaus antaa Pimeyden palvelijoille oikeuden suorittaa yhtä vahva, vastakkaissuuntainen säätö. Siksi holtittomat agentit pitää pysäyttää, ettei tasapaino murru, ja siinä pelissä voi päätyä metsästämään omiaan. Kukaan ei halua horjuttaa tasapainoa. Ei, ellei ole varma oman puolensa täydellisestä voitosta Sopimuksen mitätöitymisen jälkeen.
Tässä ristiaallokossa ihmishenki on halpaa kuin pullollinen huonoa vodkaa ja kokonaisen kaupungin tuho realistinen lopputulos. Näissä olosuhteissa analyysiosastolla työskennellyt Anton viskataan kenttämieheksi.

Yöpartio jakaantuu kolmeen itsenäiseen tarinaan, jotka toki linkittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä kohdataan sekä uusi, nouseva ja voimakas poikavelho, joka ei vielä ole valinnut puoltaan ikuisessa taistelussa, sekä koko Moskovaa uhkaava kirous yhden ainoan naisen pään päällä. Toisessa tarinassa kohdataan Sopimuksesta mitään tietämätön Valon velho, joka käy henkilökohtaista ristiretkeään tappaen rauhassa eläviä Pimeyden palvelijoita. Alkaa armoton ajojahti, jonka vimmaisessa tiimellyksessä ei ole edes selvää, mikä on se lopullinen päämäärä, jonka vuoksi Päiväpartio tuntuu uhraavan omiaan koko ajan kiihtyvässä tahdissa. Viimeisessä kertomuksessa langat vedetään yllättäen tiukalle ja Antonin eteen tulee raastavia valintoja. Voiko Valon voimakkain doktriini, rakkaus, johtaa Pimeyteen ja kuinka pitkälle hän on valmis menemään omien periaatteidensa puolesta, omaa järjestöään vastaan? Kuka vedättää ketä, kun suunnitelmat piiloutuvat suunnitelmien sisään kuin maatuskat konsanaan ja ihmiskunta seisoo jälleen uudessa tienhaarassa?

Lukjanenko vie lukijan mukanaan maailmaansa, mutta immersiota säröttää ajoittain hänen tapansa kerrata tiettyjä ajatuksia ja näkökulmia, joskus samalla sivulla. Henkilöt avautuvat hieman hitaanlaisesti ja toisen osion jälkeen en ollut saanut vielä muodostettua kattavaa kokonaiskuvaa edes kaikista tärkeistä pelaajista. Siksipä viimeinen kolmannes olikin juhlaa, kun juonielementit alkoivat loksahdella toisiinsa kiinni ja sivuhenkilökaartikin sai tilaa relata ja juopotella, toisin sanoen muuttua todellisiksi henkilöiksi. Aloin välittää hahmoista juuri kun kävi selväksi, että kenet tahansa voidaan uhrata korkeamman päämäärän vuoksi.

Koska hyllyssäni on lukemattomia kirjoja, kuten sanonta kuuluu, luettavaa hamutessani valinnan varaa on rutkasti. Yleensä tartun johonkin science fiction -kirjaan, harvemmin fantasiaan ja kovin harvoin kauhuun. Siksi Yöpartio ei kauhufantasiagenreen kuuluvana ollut ilmiselvä valinta, mutta nyt sen luettuani en malta odottaa, milloin seuraava osa ilmestyy suomeksi. Onpa mielessä käväissyt ajatus siitäkin, josko sitä opettelisi venäjää… Avaus viisiosaiselle sarjalle, jota nyt on kerrottu vain Valon palvelijoiden näkökulmasta. Seuraavan kirjan nimi, Päiväpartio, vihjaa vielä synkemmistä visioista.

Yöpartio on melankolisen kiihkeä matka venäläisen sielun syvyyksiin, jossa eksistentiaalinen tuska turrutetaan vodkalla ja velvollisuudentunto painaa raskaana. Lukjanenko piiskaa kovasti inhimilliset yli-ihmisensä kohtaamaan paitsi Pimeyden voimat myös oman moraalinsa rajat.

Tulilahti-kirja

Tulilahti-kirja
Boris Hurtta
ISBN: 952-5129-09-8

90-alkupuolella kauhu oli ykkönen siinä määrin, että myös todellisen maailman sarjatappajat saivat palstatilaa scifi-julkaisuissa fiktiivisten verikimaroiden keskellä. Boris Hurtta halusi kommentoida vallitsevaa tilannetta ja muistuttaa, että kulttuurilehtien olisi hyvä tehdä ero toden ja kuvitellun välillä. Niinpä hän loi Olavi Tulilahden ja tarjosi rankaksikin luonnehdittavaa novelliaan Tähtivaeltajaan.

Olavi Tulilahti oli menestys. Nimi tulee vuonna 1959 Heinävedellä, Tulilahden leirintäalueella tapahtuneesta kaksoismurhasta, jossa kaksi nuorta naista tapettiin raa’asti. Kuten legendaarissa surmatöissä yleensäkin, tässäkin tapauksessa on vielä selvittämättömiä seikkoja, kuten teon suorittajan henkilöllisyys. Ehkä se olikin muista syistä kiven sisään joutunut rikollinen, joka kirjoitti julkaisemattomaksi jääneen novellikokoelman Yökirja nimimerkillä Olavi Tulilahti?

Ensimmäinen novelli, Lihapumppu, on otettu Yökirjasta ja kertoo bensa-asemasta, jossa ihmishenki on halpaa, mutta liha on vahvaa. Toinen teksti, Tulilahden omakustanteena julkaisema novelli Kusessa olet, koostuu tekstinriekaleista, joissa kuvataan natsien keskitysleiriä johtavan tohtorin mielipuolisia kokeita peniksillä. Viimeinen osa on runoja, joissa sukelletaan ihmissielun syvempiin vesiin. Voidaan vain arvailla, millainen olisi kotimaisuuden kirjallisuuden kenttä tänään, jos Tulilahti olisi saanut kirjoituksensa julki 70-luvun alussa ennen kuolemaansa.

Kirja päättyy toteamukseen, että Tulilahden tarina on nyt kerrottu loppuun, mutta kuka tietää? Ehkä tuon paatuneen miehen tuotoksia vielä löytyy keräilijöiden tutkimattomista kokoelmista.

Tiamatin värit

Tiamatin värit
Jussi Katajala, Petri Laine, Seppo Kallio, Erik Vermeulen (toim.), Tuomas Saloranta, Markus Koskimies, Samuli Antila, Jaakko Ensio, Tero Niemi & Anne Salminen, Markus Harju
Toimittanut Tuomas Saloranta
Suomen tieteiskirjoittajat ry., 2012
ISBN: 978-952-67765-0-7

(Tämä arvostelu on tehty ennakkokappaleen perusteella. Kirja julkaistaan Finnconissa 20.7.)

URS ei lepää. Alan jo epäillä, nukkuuko se edes koskaan. Jälleen on uusi antologia, Tiamatin värit, nähnyt päivänvalon, tällä kertaa teemanaan avaruus. Space is the place, kuten kolmannella kotimaisella sanotaan. Nimenomaan avaruus oli se portti, jota kautta harhauduin scifin ja muun spekulatiivisen syövereihin. Palaan siis juurilleni.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, jotka sijoittuvat vieraille planeetoille tai niiden väliin jäävään tyhjyyteen. Novellien joukossa on kultaakin, mutta kaikki eivät yllä huipputasolle. Toisaalta missäpä usean kirjoittajan antologiassa kaikki tekstit olisivat subjektiivisen mielipiteen mukaan kaikki yhtä hyviä?

Avaus on vahva. Jussi Katajala on veteraanikirjoittaja, jonka taso on jatkuvasti korkealla eikä ote lipsu Clothanin silmän kanssakaan. Automaattiluotaimen maankaltaistusprojekti ei mene ihan putkeen ja sen tuhoisia seurauksia tutkaillaan eri lajien näkökulmasta. Myös Petri Laineen Kaikkien aikojen Grand Prix on eheä ja viehättävä. 30-luvulla käydään hurja kilpa kansakuntien kesken siitä, kenen raketti ensiksi kiertää Kuun ja palaa maahan elävän pilotin kanssa. Mukana kisassa on muunmuassa Yhdysvallat, Natsi-Saksa ja Ruotsi. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua ja kerronta kulkee kuin Saturn V.

Seppo Kallio asettaa uskon ja tieteen vastatusten Crematoriumissa. Maailma on hyvin rakennettu varsin rajujen säävaihteluiden varaan ja henkilötkin toimivat, mutta itse konflikti tussahtaa paukahtamisen sijaan. Myös seuraavan novellin, Reikä Saturnuksen renkaissa, esittää kiinnostavan maailman ja parikin konfliktia, mutta hahmoista ei oteta irti läheskään kaikkea eivätkä eri osapuolten radikaalit vedot kiihdytä elementtejä törmäämään niin rajusti kuin toivoin. Kerronta singahtelee eri aikatasoissa ja eri henkilöiden välillä liikaa. Väliotsikoiden päivämäärät auttavat, mutta niiden plärääminen katkoo lukukokemusta pahasti. Kirjoittaja on päähenkilö Erik Vermeulen, siis nimimerkki.

Tuomas Saloranta osaa parhaimmillaan tykittää maukasta satiiria, mutta Palkkasoturin arkipäivää ei lukeudu parhaiden onnistumisten joukkoon. Hahmot ovat yksiulotteisia ja juoni suoraviivainen kuin Korkeajännityksessä. Kieli on hyvin seikkailullista, mutta tarinan jännite on matala eikä ihmeentuntuakaan synny, kun kaikki mahdollinen on hahmoille jo vanhaa kauraa. Toinen samoista oireista kärsivä tarina on nimimerkki Jaakko Ension Mikko Jarmo ja Phoboksen siirtokunnan tapaus. Tyyli ammentaa suoraan 40-luvun seikkailulukemistoista, mutta kieli on rasittavan pömpöösiä etenkin dialogin kohdalla. Ehkä se on uskollisuutta wanhan ajan meiningille, mutta minua se rassasi suunnattomasti. Ehken pitäisi 40-luvun seikkailuistakaan, mene ja tiedä. Myös hahmojen suomalaisuus tuntui istuvan huonosti maailmaan, jossa kaiken lisäksi tunnetaan Burroughsin Mars-kirjat ja niiden fiktiivinen tekniikka on toimivaa. Meta-tasot harvoin kutkuttavat minua. Toisaalta olen valmis myöntämään, että saatan pudota näiden kahden novellin tyylilajien ulkopuolelle tyystin.

Avaruusarkin rakentaminen ei ole yksinkertaista, kuten Markus Koskimies osoittaa tarinassa Sfinksin nenä. Novellin parasta antia ovat tekniset yksityiskohdat ja ajatusten kehittyminen kohti toteuttamiskelpoista suunnitelmaa, mutta juoni ei tykitä eivätkä hahmot paikkaa juonen puutteita. Tämä on sääli, koska kovan scifin elementit ovat jo paikoillaan vain odotellen tiukkaa tarinaa.

Samuli Antilan Kyytiläiset muistutti ehkä eniten Star Trek -jaksoa, jossa Enterprisella kaikki menee päin helvettiä eikä kenenkään henkiinjäännistä ole takeita. Jännite kulki loistavasti ja hahmoilla oli riittävästi lihaa luittensa päällä kuljettamaan tarina loppuun. Ihan kaikkea ei selitetä puhki, mistä hatunnosto. Ei tarvitsekaan. Dialogi sopii ihmisten suihin erinomaisesti ja kieli on muutenkin toimivaa. Samoja hyviä puolia löytyy myös Markus Harjun niminovellista Tiamatin värit. Tämän lisäksi maailmasta on tehty ehdottoman kiinnostava paikka, johon soisi mielellään sijoitettavan joko romaanin tai ainakin novellikokoelman. Alun suvantoa olisi voinut laajentaa antaen samalla hahmoille enemmän tilaa kehittyä.

Kirjan helmeksi nousee Tero Niemen ja Anne Salmisen vähän hankalahkosti nimetty Kirjallinen liite kannevakuuskorvaushakemukseen. Kyseessä on ensimmäinen Nimbus-novelli, jonka olen lukenut kahdeksaan vuoteen (kirjailijaparilta oli jotain Kultakuoriaisen ensimmäisessä numerossa, ehkä Nimbusta, mutta pitkien tekstien luku ruudulta käy silmien päälle) ja se muistutti välittömästi, miksi tätä nimenomaista universumia niin kovasti rakastan. Kerronta on taidokasta, kieli on huumaavaa, maailma pohjautuu tiukkoihin luonnonlakeihin, hahmot ovat syvän inhimillisiä ja jännite virittyy taustalla kuin itsekseen. Tällä kertaa Talamus ottaa työkeikan ja kuljettaa tilatun lastin kaksoistähtijärjestelmän laidoilta sen sisäosiin. Sitä varten vain täytyy rakentaa rahtikonteista ja ydinmoottorista uusi avaruusalus.

Tiamatin värit tuo kaivatun panoksen suomalaisen avaruusscifin kentälle. Tällaista kamaa ei julkaista liikaa. Oivallisesti novellit ovat niin erityyppisiä, että niiden heterogeenisuus tukee kokonaisuutta. Siksi on hyvä, että mukana oli sellaistakin, mistä itse en niin paljon perustanut – se on ehkä jolle kulle muulle sitä parasta antia.

Mielestäni teemalliset antologiat, ja miksei lehdetkin, on URS:lle juuri oikea tie. On hyvä, kun tarinoilla on jokin yhteinen nimittäjä, joka ohjaa lukijan tietylle raiteelle. Lisäksi ainakin kirjamuotoisissa julkaisuissa painaminen fyysiseen muotoon on melkeinpä ehdoton edellytys sille, että minä sellaisen tulen lukemaan. Tosin varaan oikeuden muuttaa mielipidettäni kokeiltuani kunnollista lukulaitetta.

Tiamatin värit herättää kotimaisen avaruusscifin uuteen nousuun.

Planetes 1 ja 2

Planetes 1, Planetes 2
Makoto Yukimura
Punainen jättiläinen, 2011
ISBN: 978-952-16-1400-2, 978-952-16-1401-9

Yhden määritelmän mukaan tarina on scifiä, jos sitä ei voi siirtää sellaisenaan johonkin toiseen, ei-scifistiseen ympäristöön, toisin sanoen scifistinen elementti on olennainen osa tarinaa. Itse en juurikaan liputa tuon määritelmän puolesta, mutta yhtä kaikki Planetes läpäisee sen seulan suvereenisti.

2070-luvulla ihmiskunta elää painovoimakaivon ulkopuolella. Jos avaruudessa on jotain romantiikkaa ollut, se on jo menneiden vuosikymmenten lumia. Nyt tilalla on duunia ja liiketoimintaa. Juri, Hachimaki ja Fee lentävät romunkeräysalusta ja puhdistavat kiertorataa yli vuosisadan jatkuneen avaruusajan romuista. Se on yhtä epäkiitollista puuhaa kuin muukin siivousala, paitsi että ilmakehän ulkopuolella pienikin virheliike on helposti kohtalokas.

Juri on venäläismies, joka on menettänyt vaimonsa avaruusonnettomuudessa. Vaikka hän on näennäisen levossa maailmankaikkeuden kanssa, hän silti vielä etsii jotain. Hachimaki puolestaan tulee avaruuteen katsovasta perheestä. Isä on jo alan veteraani ja Japanissa asuva pikkuveli tähtää korkealle omilla rakettikokeillaan. Perheen äiti ainoana aikoo pysyä Maassa ja samalla muodostaa tukevan jalustan, jolta miehet voivat ponnistaa kohtaloihinsa. Amerikkalaisen Feen hahmo saa vähemmän ruutuaikaa, mikä on sääli, sillä olisi ollut kiehtovaa saada selville, mitä hänen Floridassa asuva pikkupoikansa on mieltä äitinsä työstä.

Tärkeässä pääosassa on itse avaruus. Se ei ole vain välitila, jota pitkin avaruuslaivat seilaavat. Se on valtava mustuus, se on vaarallinen paikka, se on suunnatonta tyhjyyttä ja pohjatonta kauneutta. Se on myös ehdoton. Ja säälimätön. Astronautin on pidettävä huolta kunnostaan, tai tapahtuu pahoja asioita. Joistakin terveysongelmista voi kuntoutua, jotkin ovat kohtalokkaita. Ruumiin lisäksi avaruus käy myös mielen päälle. Miltä todella tuntuu roikkua tyhjässä, maailmankaikkeuden edessä, täydellisen yksin?

Mielestäni kiinnostavien hahmojen ohella juuri avaruuden arkisuus sen mystisyyden keskellä on Planetesin kantava voima. Vaikka oikea tulevaisuus tulee olemaan villimpi kuin visionäärit maalailevat, on Planetesin maailmassa selvää aitouden tuntua. Se voisi olla totta.

Toisessa kirjassa keskiöön nousee uusi tutkimusalus Von Braun, jota rakennetaan Lagrangen pisteessä 2. Valmistuttuaan se lähtee Jupiteriin etsimään lisää resursseja, joiden avulla ihmiskunta voi levittäytyä koko aurinkokuntaan. Tätä hanketta vastustaa jo edellisestä kirjasta tuttu Avaruuden puolustusrintama, aina vain radikaalimpiin otteisiin sortuva järjestö, jonka mukaan ihmisen käytös ei ole muuttunut lainkaan ja aurinkokuntaa uhkaa sama riisto, joka on tuhonnut ympäristön Maapallolla. Hachimaki on jättänyt aiemman laiskottelunsa ja ryhtynyt valmentautumaan tiukkoihin pääsykokeisiin, joiden perusteella Von Braunin miehistö valitaan. Hänen paikkansa romunkeruualuksella saa uusi tyttö, Tanabe, joka on Hachimakin hankitun välinpitämättömyyden vastakohta humaaneine maailmankatsomuksineen.

Jos jokin vertailukohta Planetesille pitäisi löytää, se voisi hyvinkin olla Yukinobu Hoshinon 2001 Nights -saaga, joka on harmillisen tuntematon suomalaiselle yleisölle. Kummassakin asetetaan ihminen maailmankaikkeuden ja avaruuden eteen, ja esitetään kysymys. Onko hän valmis kohtaamaan sen? Mitä se vaatii?

Tarina jatkuu vielä kirjoissa 3 ja 4, jotka arvostelen, jahka saan ne käsiini.

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
H.P. Lovecraft
Jalava, 2009
ISBN: 978-951-887-410-5

Jalava on ryhtynyt merkittävään kulttuuritekoon julkaisemalla H.P. Lovecraftin koko novellituotannon viidessä niteessä. Ulkona niistä on nyt neljä ja Kuiskaus pimeässä on järjestyksessä ensimmäinen.

Lovecraft on kauhun mestari, jonka vaikutus läpäisee monet kirjalliset sukupolvet. Tuo prosessi ei ole vielä tänäkään päivänä osoittanut loppumisen tai edes haipumisen merkkejä. Kotimainen URS-liike (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) julistaa kotisivullaan: ”URS kulkee ylpeästi ja häpeilemättä Robert E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja Edgar Rice Burroughsin jalanjäljissä.” Lovecraftin kosmisia kauhuja sikiävä perintö voi siis hyvin ja paksusti, kuin rotat seinien sisällä.

Tähän kokoelmaan on otettu kahdeksan novellia, jotka minä päässäni jaan suoraan kahteen ryhmään, legendaariset Cthulhu-myyttostarinat ja muut. Kyse ei ole keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta jo aikana ennen kuin osasin lukea kertomus kertomukselta kasvavat tarinaversumit kutkuttivat mielikuvitustani. Lovecraft on luonut ison, lukuisten novellien kautta laajenevan kauhun maailman, jota asuttavat nimettömissä, mustissa kuiluissa möyrivät helvetilliset epäsikiöt.

Avausnovelli Kammottu talo (1924) osoittaa, millaisella pieteetillä Lovecraft saattoi uppoutua rakentamaan tarinalleen taustaa. Pääpaino ei ole niinkään nykyajan tapahtumissa, vaikka siellä se kauhu lopulta kohdataan. Keskiöön nousee sen sijaan tapahtumapaikkana olevan talon ja siinä asuneiden ihmisten kammottava historia. Sen sijaan, että lukijalle vain kerrottaisiin ohimennen, miten asukkaille kävi, ne näytetään murhe murheelta. Kokonaan päinvastaista mekaniikkaa tuntuu käyttävän Arthur Jermyn (1924), jossa parissa sivussa käydään kursorisesti läpi Jermynin suvun historia ja alussa mainitun polttoitsemurhan syistä vihjaillaan. Tämä tarina oli pienoinen pettymys luettuani Richard Corbenin kuvittaman version, sillä vähäeleisen tekstin oli hankala kilpailla Corbenin rujoa visiota vastaan.

Kunnon peruskauran ääreen päästään kertomuksessa Rotat seinissä (1924). Vanhan suvun vesa palaa muinaisille kotikonnuilleen ottamaan haltuunsa ikiaikaisen perintönsä ja saa reilusti enemmän kuin mitä tilaa. Arthur Jermynin jälkeen Rottien visuaalinen voima ja hitaasti latautuva, ahdistava tunnelma viimeistään osoittavat kokoelman lukijalle Lovecraftin taidon ujuttaa vieraudesta kumpuavaa kauhua ihmisten keskuuteen. Sen jälkeen tuleva Hautaholvissa (1925) onkin pikemminkin huvittava välipala, vanhahtavalla tavalla makaaberi, pikkunäppärä lyhäri hauturista, jonka työn laatu jättää toivomisen varaa.

Lukumääräisesti puoliväliin saavuttua ollaan vihdoin legendaarisen materiaalin äärellä. Maailmankaikkeus on ihmiselle pohjimmiltaan täysin käsittämätön ja ymmärrystä tavoittelevat sortuvat hulluuteen, kun heidän minimaalisen merkityksetön ja hutera paikkansa suurten asioiden äärellä selviää. Maailmassa on paljon muinaista, voimakasta ja pelottavaa, jota ihmisen ei ole hyvä kohdata.

Pinnasängyssään R’lyehissä halittava Cthulhu nukkuu päikkäreitään

Varjo Innsmouthin yllä (1931) kertoo rappeutuvasta rannikkokaupungista ja sen kaameista, pinnan alla liikahtelevista salaisuuksista. Vaikka paikkakunnasta onkin tehty musikaali, se ei ole suositeltava turistikohde. Cthulhun kutsussa (1926) tavataan kaikkien suurten muinaisten arkkihirmu, lonkerokasvoinen, siivekäs Cthulhu, jonka voimaa tänä päivänä syö merkittävä rooli popkulttuuri-ikonina. Cthulhu-pehmolelut ovat arkipäivää.

Dunwichin hirviö (1928) johdattaa lukijan kirjailijan suosikkimiljööseen, syvälle maalaisseudun rappioon. Siellä voivat vaellella ikiaikaiset mielipuolisuutta lietsovat pahuudet, joita ihminen ei kykene näkemään eikä ymmärtämään. Lisäksi on hienoa nähdä, miten puoli vuosisataa ennen Ramboa okkultismin ja kirjallisuuden professorit ymmärsivät räjähteiden käytön estetiikan päälle.

Kuiskaus pimeässä (1930) yhdistää aiempien novellien parhaimmat puolet. Takapajuinen tapahtumapaikka, kosmisia ja muinaisia entiteettejä, hitaasti tukaloituva tilanne ja oppineiden miesten pyrkimys ratkaista rienaava dilemma intellektuaalin analyysin kautta. Mutta miten taistella järjellä sellaista vastaan, mitä akateemikon järki ei voi käsittää?

Hyvät kauhukirjallisuuden ystävät! H.P. Lovecraft, todellinen maestro ja kosmisen kauhun kruunaamaton kuningas on palannut julkaisulistoille.

Sähköjänis

AHAHAHAHAAA! Maailma on minun! …kunhan vain saan kahvia ensin.

Sähköjänis
Ninni Aalto
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 952-5938042

Kun puhutaan glamorööseistä uravalinnoista, mieleen nousee lähinnä sankariarkeologi, seikkaileva astronautti tai salainen ninja-agentti. Listan top tuhanteen harvemmin mahtuu graafinen suunnittelija. Silti sellaisenkin elämästä syntyy mukaansatempaavaa tarinaa, jos kerronta kulkee. Sähköjäniksessä kulkee.

Ninni Aalto on pitänyt omaelämäkerrallista blogia vuodesta 2008. Sarjakuvassa säälimättömään itsekritiikkiin taipuvainen bibiliofiilinen piirtäjä juo kahvia ja leikkii jäniksen kanssa. Toimivaa kamaa tällaisista aineksista saa, kun tekijä on rehellinen ja tilittää totuuden tiskiin.

Itse en ole graafikko enkä freelanceri, mutta onneksi se ei ole pääsyvaatimus Sähköjäniksen maailmaan. Samanlaisten ongelmien parissa painii tuntiduunarikin, paitsi että hänellä palkka juoksee, vaikkei ajatus juoksisikaan. Rakkaus kirjaan sen sijaan herätti välittömästi resonointia sieluni intohimoisissa syövereissä. On hienoa tavata, edes kirjan kautta, muita sellaisia, joiden tietää ymmärtävän kirjojen tärkeyden.

Mutta leikki sikseen.

Oikeasti tämä kirja kertoo jäniksestä nimeltä Schopenhauer. Kyseessä on sen verran merkittävä olento, että eräs kuuluisa saksalainen filosofikin on nimetty sen mukaan. Schopenhauer opettaa meille, mikä elämässä on todella tärkeää. Kahden kärjen muodostavat syöminen ja paskominen. Lukijan pähkäiltäväksi jää, millainen olisi top kolme, jos Ninni hankkisi vastakkaista sukupuolta olevan jänön Schopenhauerille kaveriksi. Kaiken muun lisäksi päähenkilö on myös kova kokki, minkä todistaa kirjaan sisällytetty resepti implementaatio-ohjeineen.

Olen laiska enkä jaksa käydä kylässä. Käytän siis aina hyödykseni tilaisuuden tirkistellä jonkun toisen elämää etäältä, minkä Ninnin sarjakuvablogi paino-oheistuotteineen mahdollistaa mukavasti.

Lue Sähköjänistä tai Schopenhauer tulee tekemään temput sinunkin tohveliisi.

Secret World beta

The Secret War – beta

Uusia MMO-pelejä pukkaa ulos tasaiseen tahtiin. Yhtenä uutena tulokkaana on heinäkuun alussa julkaistava The Secret World, jonka järjestyksessä toiseen beta-viikonloppuun pääsin osallistumaan.

Betakutsun hankin pelaamalla Facebook-pohjaista selainpeliä The Secret War, jolla on kyseenalainen kunnia olla tylsin koskaan pelaamani peli. Kerran tunnissa sai heittää agentit kartalla jonkin kohteen kimppuun eikä pelissä muuta sisältöä sitten ollutkaan. Riittävästi kun tahkosi pisteitä, sai beta-kutsun.

Onneksi aivoton tylsyys päättyi siihen. Itse Secret World oli parempi! Huolimatta siitä, että pelinkehittäjän maine ei suuria lupaillutkaan. Eri pelifirmoista juuri Funcomilta olen saanut ehdottomasti huonointa asiakaspalvelua ikinä. Heidän edellinen tuotteensa oli Age of Conan, joka oli julkaistaessa täysi raakile. Se oli tulvillaan bugeja ja jumeja ja firman ratkaisu massiiviseen siitä aiheutuneeseen tikettitulvaan oli tuhota pelaajien avunpyyntöjä ratkaisematta niitä. Vielä matalammalta vetää vain Sony Online Entertainment, mutta heilläpä pelaajien pettäminen ja turhien lupailu (joku voisi kutsua valehteluksi) vuosi toisensa jälkeen jäi jälkeen vain heidän tähtitieteellisestä ylimielisyydestään koko maksavaa pelaajakuntaa kohtaan.

Funcomin kohdalla en kuitenkaan antanut vanhojen kaunojen tulla kokeilunhalun tielle, sillä Secret Worldista kuulemani ennakkotiedot lupailivat paljon. En ole koskaan pitänyt ärsyttävistä rajoitteista, mitä tulee hahmon luokkaan tai tasoihin. ”Et voi ottaa tätä asetta käteesi, koska hahmoluokkasi estää sen. Haista sinä roolipelaaja huilu.” TSW mainostaa olevansa luokaton ja tasoton. Mikä suomella ilmaistuna kuulostaa jokseenkin väärältä.

Pelin pohjaidea on kiinnostava. kaikki mahdolliset tarustot, salaliitot ja villit huhupuheet ovat totisinta totta. Maapallo on ontto, meren pohjassa asuu häijyyksiä ja ihmissudet vaeltavat metsissä. Silti vuosisatojen ajan homma on pysynyt hanskassa. Ihmiskunta on suurelta osin könynnyt läpi historian uskomatta kaiken maailman tuulihattujen ja profeetoiden julistuksiin, ja niin erinäiset salaseurat ovat asiat halunneet järjestääkin. Tavoite on tietämättömyys, ainakin mitä massoihin tulee. Nyt kuitenkin tilanne on muuttunut. Maailman synkistä koloista möyrii esiin jos jonkinlaista kummajaista ja vanhat järjestöt kaipaavat kipeästi uusia agentteja pahuuksia ja kosmioita kurmoottamaan.

Maailmassa häärää kolme merkittävää salaseuraa, Templarit, Illuminati ja Dragon. Niiden yhteinen tavoite on pitää demonit ja muut pöppiäiset kurissa, mutta samalla ne käyvät omaa keskinäistä sotaansa toisiaan vastaan. Maailman pelastaminen on toki tärkeää, mutta sen hallitseminen on ensiarvoista.

Eurooppaa hallitsee suvereenisti Templarit. He ilmeisesti jäljittävät oman historiansa jonnekin Babylonin paikkeille ja sisällyttävät temppeliritarien toimet omiin meriitteihinsä. Uuden maailman avautuessa he kuitenkin kompastelivat ja Illuminati otti haltuunsa Amerikan ihmemaat. Siinä missä Templarit vaalivat, ainakin puheiden tasolla, tiettyjä moraalisia hyveitä ja korkeampaa ideologiaa, vannoo Illuminati korporaatioiden ja rahan nimeen. Mystiset pyrkimykset kätketään salaperäisin riimuin suojattujen pilvenpiirtäjien varjoihin.

Dragonista on hankala sanoa mitään varmaa. Vuosien saatossa saman nimen alla on esiintynyt monia ryhmittymiä. Ovatko ne olleet täysin erillisiä vai yksi ja sama, kukaan ei oikeastaan tiedä. Tuntuu siltä, että ainoat periaatteet, joiden mukaan idän lohikäärme toimii, on kaaos. Edes siitä, onko kaaos vain työkalu vaiko myös päämäärä, ei olla yhtä mieltä.

Kolmen eri puolen tarjoaminen MMO-pelaajien valittavaksi on turhan harvoin käytetty neronleimaus. Hetikohta ei tule mieleen muuta esimerkkiä kuin Dark Age of Camelot ja siitä on vuosikymmen. Nähtäväksi jää, miten järjestelmä toimii käytännössä, koska sitä puolta ei betassa vielä ole ollut testattavana. Tähän mennessä kaikki ovat pelanneet Templareita. Silti jo periaatetta on pakko peukuttaa.

Peli alkaa, kuten tapoihin kuuluu, alkuasetelmaa selventävällä filmipätkällä. Jo sen aikana kiinnitin hieman huomiota yhteen ärsyttävimpään puoleen TSW:ssä. Oma hahmo ei nimittäin reagoi skriptattujen tapahtumien aikana muiden sanoihin tai tekoihin millään tavoin. Kämpille saapuva Templarien edustaja pitää mittavan monologin maailman vaaroista, pelihahmon uusista voimista ja edustamastaan tahosta. Oma hahmo seuraa selitysta naama aivan näkkärillä. Ihan kuin tekijätiimi ei olisi uskaltanut sisällyttää reaktioita sen pelossa, että kirjoitettu reaktio ei sovi kaikille.

Tuskaisaksi tämä lähestymistapa käy, kun joku myöhempi hahmo ojentaa kättään, ja oma hahmo ei reagoi millään. Typeräksi homma repeää, kun NPC erikseen kommentoi sitä, että kädenpuristukseen ei vastattu. ”Ymmärtäähän sen, näinä aikoina.” Teki mieli ravistaa monitoria ja huutaa, että ”lutka, mikä helvetti sua vaivaa, eikö alkeellisetkaan käytöstavat kuulu repertuaariin?” Tämä toisaalta tuskin on ongelma niille, jotka muutenkin vain kliksuttelevat tehtävänannot nopeasti läpi. Ja kun laitetaan asioita perspektiiviin, jos tämä on betavaiheen suurin murheenkryyni, pelattavuudessa ei ole juurikaan marmattamisen aihetta.

Seuraava pakollinen etappi oli tutoriali, jossa päästiin hiukan kokeilemaan liikkumista ja taistelua. Se oli toteutettu kerrassaan fiksusti. Tietyssä paikassa oma hahmo tuupertuu ja siirtyy ajassa ja paikassa toisen hahmon pään sisään. Siten saadaan ensikosketus salaisen maailman kauhuihin ja opetellaan taistelua, vaikka tarinallisesti oma hahmo on vielä täysi ummikko eikä kanna keskisormea uhkaavampaa aseistusta. Kun oppitunti on ohi, oma hahmo availee jälleen silmiään ja jatkaa tutustumista uusiin ystäviinsä.

NPC:eiden henkilökuviin on panostettu paljon. Muutamasta kymmenestä tutuksi tulleesta tyypistä vain noin kaksi oli hieman tylsähköjä muiden toimiessa joko hyvin tai erinomaisesti. Tähän vaikutti paljolti se ratkaisu, että jokaiselta saa jutusteltua tehtävät irti minimaalisella vaivalla, minkä jälkeen heidän kanssaan voi sitten erikseen jäädä haastelemaan pitempään ja onkimaan lisätietoja, halun mukaan. Omaehtoinen tutustuminen jonkun elämäntarinan pelisuunnittelijan tarjoileman pakkopullan sijaan rulettaa.

Kiehtovimmaksi persoonaksi paljastui lopulta pappi, jonka usko ei ole horjunut zombiehyökkäyksen edessäkään. Hän luottaa Jumalaan, Illuminatiin ja pistooliinsa eikä kliseiden vastaisesti ole lainkaan katkeroitunut tai epäile uskonsa oikeutusta. Hyvin pragmaatttinen ja samalla hyvin karismaattinen mies.

Tehtävien ketjutus on rakennettu uudella filosofialla. Vaikka jotkin paikat ovat keskeisempiä kuin toiset, perinteisestä quest hub -ajattelusta on luovuttu. Kaikkia tehtäviä ei saa vain parista pääpaikasta, vaan yhtä hommaa hoitaessaan maastossa törmää seuraavaan ja taas seuraavaan. Useampikin tehtävä voi viedä samaan tärkeään suuntaan, joten ihan helppoa jäljiltä eksyminen ei ole. Ketjun sijasta on rakennettu verkko.

Tehtävätyyppejä on kolme ja aktiivisena niitä voi olla vain tiettyjä kombinaatioita, mutta mahdollisesti kesken jääneen homman paliin voi palata myöhemmin. Moni nakki tuntuu olevan tyyppiä, jossa juostaan sinne ja tänne pitkin karttaa, mutta kiitettävän harva noudattaa kaavaa ”tapa viisi rottaa ja kerää niiltä hännät”.

Tehtäviä juostessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä kaikkea vaaditaan, että jokainen ryhmän jäsen saa homman tehtyä. Ajoittain riittää, että vain yksi klikkaa kohde-esinettä, välillä kaikkien täytyy tehdä niin. Ryhmätyötä ajatellen suurimman osan duuneista saa hoidettua pulkkaan porukalla, mutta muutama suoritetaan puhtaasti omin nokkinensa soolo-instansseissa.

Erikseen pitää kehua yhtä tiettyä tehtäväketjua Kingsmouthissa. Se oli todellinen älypähkinä, missä erilaisista vihjeistä piti päätellä aina seuraavan tehtävän paikka ja sen ratkaisun laatu. Osa meni jopa ARG:ksi, alternate reality gameksi, jossa reaalimaailmassa piti tarkistella asioita lähteistä, jotta pelissä pystyi tekemään vaaditut asiat. Jos vastaavia juttuja löytyy muistakin paikoista, olen aivan täpinöissäni.

Alkupuolella oman asetyyppinsä saa valita, mutta vaihto toiseen myöhemmin on täysin mahdollista. Saatavana on pistooleja, haulikoita, kiväärejä, lekoja, miekkoja ja muuta murhaavan tehokasta. Itse paukuttelin kalmoja haulikolla. Käyttö oli muuten sujuvaa, mutta ilman hahmotörmäystä mobbi voi juosta oman hahmon läpi, jolloin oma laukaus menee täysin harakoille. Siihen alkoi kyllä jo tottua.

Tässä betassa tehtäviä juostiin vain yhdessä paikassa, kaupungissa nimeltä Kingsmouth. Jos se jonkun mielestä muistuttaa hiukan Lovecraftin tarinoista tuttuja paikkona Innsmouth ja Kingsport, voin kertoa että muu nimistö on astetta vähemmän hienovaraisempaa viittailua. Angell Street? Lovecraft Street? Ja mikäs siinä, oikein valittu nimistö luo omaa tunnelmaansa. Maisemat toimivat, joskin Pahan sumun aiheuttama alituinen hämärä sai minut jättämään kaukaisuuteen tuijottelun vähemmälle.

Kuoleman, vääjäämättä, koittaessa pitää suorittaa corpse run. Ainakaan nyt ei ollut valittavissa henkiinherätystä hautuumaalla, vaan henki-minä piti juosta raadon kaatumispaikan nurkille ja ressata potentiaalisesti vaarallisessa paikassa. Kuolleena voi nähdä sellaisia asioita, joita hengissä olevat eivät havaitse, kuulemma, mutta minä en bongannut ainuttakaan. Tämän tosin pistän olemattoman huomiokykyni piikkiin.

Alkupuolella juoksin hetken aikaa tehtäviä yksin, mutta suurin osa meni kimpassa, kun parisuhteen toinen osapuoli sai clientin ladattua. Kaksi kertaa pelisessio venähti jonnekin pikkuntuntien huonommalle puolelle, joten jotain vetovoimaa Secret Worldissa on. Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olen pelannut niin pitkään, että aamu jo vaalenee ikkunan ulkopuolella.

Voisi jopa sanoa, että Secret World vaikuttaa niinkin kiinnostavalta peliltä, ainakin yhden viikonlopun perusteella, että harkitsemme sen pelaamista ihan maksullisena versiona. Tämä on suurempi askel kuin mitä päällepäin näyttäisi, sillä Age of Conanin surkean launchin jälkeen sanouduin irti Funcomin tuotteista kerta kaikkiaan. Ja nyt, sen kuonankin jälkeen, ehkä niille pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Bonuksena on, että pari kaveria, joita ei muutoin pahemmin ehdi näkemään elämäntilanteista ja etäisyyksistä johtuen, voisivat myös tulla mukaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana olen repinyt aivan massiiviset kiksit MMO-roolipelauksesta. Voisi tosiaan katsoa, vieläkö irtoaisi.

Pyrkimyksenä seuraavaksi on osallistua vielä jäljellä oleviin beta-viikonloppuihin ja testailla, onko Secret World oikeasti niin hyvä kuin miltä se nyt tuntuu. Jos on, sitä voisi melkein suositella.

Nanna cityeläinkirja

Mutta kuka tarkkailee tarkkailijoita?

Nanna cityeläinkirja
Tuuli Hypén
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-034-6

Nanna on syntyjään kettu, jonka perhe edelleen asuu metsässä, mitä nyt äiti ja pikkuveli Veikka välillä käyvät visiitillä. Hän itse opetteli olemaan ihmisiksi ja muutti kaupunkiin oppiakseen tärkeää tietoa Michel Foucaultista ja syödäkseen Bingo-jäätelöä.

Kävi ilmi, että myös monet muut eläimet ovat kaupungistuneet ja sopeutuneet ihmisten häiriintyneeseen maailmaan. Jänikset testaavat meikkejä, viekas kettu kauppaa roskaa hölmöille ja karhut köntystävät puistoissa kaljatölkit tassuissa.

Muutama yksilö on saanut pysyvämmän roolin ja aidon persoonallisuuden. Tärkeimpiä ovat Misse, metroseksuaali komeljanttari, LaMiau, virkaheitto ennustaja ja Nilak, ystävää kaipaava napakettu Grönlannista. Loput heiluvat statisteina ja satunnaisina vierailijoina.

Tämä kirja kertoo heistä kaikista.

Cityeläinkirja on eräänlainen välityö, helppo käyntikortti Nannan maailmaan. Siihen on koottu kahden ensimmäisen kokoomateoksen eläinpainotteisia strippejä, mutta on mausteeksi heitetty aiemmin albumimuodossa julkaisemattomia sunnuntaisarjojakin sekä koko sivun taidepläjäyksiä. Suoraan sanoen luulin, että uutta kamaa oli enemmänkin, ennen kuin virheellinen käsitykseni korjattiin. Se todistaa joko sen, miten Hypénin jutut ovat tuoreita uusintakierroksellakin, tai että pääni on juustoa. Tarkemmin ajatellen nämä eivät sulje toisiaan pois.

Tässä taannoin pohdin erikseen, mikä minua Nannassa sarjakuvana kiehtoo. Yksi kiinnekohta toki on scififantsumeininki pelihenkisyydellä terästettynä, koska itse diggaan juuri sellaisia juttuja. Cityeläinkirja kuitenkin auttoi alleviivaamaan todellisen vastauksen. Se on eläinhahmojen käyttö. Niille annetaan tilaa astua ihmisten maailmaan ja ihmisten rooleihin, kuitenkin ilman eläimellisyydestä luopumisen pakkoa. Vaistot ja tavat pysyvät, vaikka aarni onkin vaihtunut Ikeaan.

Samanlaista lämmintä ja ymmärtävää lähestymistapaa tarjoaa Isao Takahatan käsikirjoittama ja ohjaama animaatioelokuva Pom Poko, jossa japanilaiset tanukit joutuvat törmäyskurssille ihmisten kanssa. Mutta toisin kuin Pom Pokossa, Nannassa törmäys ei sisällä väkivaltaa tai konfliktia. Nannan näkemys ihmisten ja eläinten yhteiselosta ei välttämättä ole realistinen, mutta se on optimistinen. Jos haluan nähdä, miten raadollinen homo sapiens on, avaan nettiselaimen. Hyvää tuulta hakiessani avaan Nannan.

Hark! A Vagrant

Hark! A Vagrant
Kate Beaton
Drawn and Quarterly, 2011
ISBN: 978-1770460607

Olen varmaan nähnyt pari Hark! A Vagrant -strippiä netissä samoillessani. Muistan olleeni marginaalisen huvittunut, mutta täysin viimeistelemätön viivankäyttö ja jokseenkin kummallinen huumori eivät sytyttäneet. En koskaan etsinyt toista strippiä ennen kuin uusi linkki taas johdatti minut todistamaan jotain absurdia tilannetta ja hämärää dialogia.

Sitten selvisi, että minulta puuttui konteksti.

Suosituksesta otin lainaan 160-sivuisen kokoelmateoksen, täynnä tuota suurimmaksi osaksi käsittämätöntä sarjaa. Esipuheessa tehtiin heti kättelyssä selväksi, että aiheena oli sekä historia että kirjallisuus. Kaksi kuukautta myöhemminkään en ole vielä toipunut yllätyksestä, mutta se oli ainoa mitä tarvitsin. Pidin kirjaa kerrassaan nerokkaana ja perkeleellisen hyvänä.

Vitsien lisäksi myös taide alkoi miellyttää. Yksinkertaisella tyylillä piirretyt kasvot ovat ilmeikkäitä ja kuvastavat hahmojen kieroutuneita mielentiloja hurmaavasti. Ja kieroutuneita ne ovat. Joko hahmot tai tilanteet. Mikään ei ole turvallista. Monen stripin takaa tuijottaa historian todellinen totuus, jonka vain lukijan ylivertainen äly voi paljastaa ja huomata. Sen puutteessa voi turvautua Kate Beatonin tarjoamiin kommentteihin ja taustatietoihin sivujen alalaidassa, kuten minä.

Historiaa ovat tehneet lähinnä valkoiset, pömpöösit miehet. Ainakin, jos asiaa kysytään historioitsijoilta, jotka ovat olleet pääsääntöisesti pömpöösejä, valkoisia miehiä. Retkikuntien mukana kulkeneet neekeriorjat ja intiaanioppaat ovat tavanneet saada suunnilleen yhtä paljon arvostusta kuin vetokoirat. Kate Beaton tarjoaa auttavan kynänsä korjaamaan tätä ja monta muuta vääryyttä.

Myös kirjallisten ja hieman enemmän kuvitteellisten hahmojen taustalta löytyy oman aikansa konventiot. Ja kirjoja kirjoittaneet kirjailijat. Kyytiä saavat Dracula, Macbeth, Bronten sisarukset sekä eräs tietty Gatsby. Oman hulvattoman kokonaisuutensa muodostavat Edward Goreyn kirjankansista tehdyt spekulatiiviset selitteet sekä Nancy Drew’n vähemmän tunnetut mysteerit tuttujen kansien välissä.

Normaalisti nettisarjakuvan kanssa ohjaisin lukijan suoraan arkiston ääreen, mutta nyt haluan lausua varoituksen. Itse en päässyt nettiversion kanssa samanlaisiin sfääreihin, kun taas uusintalukukerralla kirja vei minut jälleen mukanaan.

Beaton sanoo, että jos lukija oppii jotakin, tai selvittää itselleen jotakin uutta luettuaan hänen sarjakuvaansa, hän on tyytyväinen. Ottaen huomioon, kuinka pihalla minä olen muun muassa Kanadan historiasta ja suurista amerikkalaisista romaaneista, puhumattakaan Neiti Etsivästä, Beatonilla tulee olemaan vielä monta syytä itsetyytyväisyyteen.


Nanna

Hauskanpito ilman kettuja on teeskentelyä

Nanna / Nanna 2: Jäljet pelottavat
Tuuli Hypén
Arktinen banaani
ISBN: 978-952-5768-57-2, 978-952-270-013-1

Kettutyttö Nanna käy ihmisyyskurssin ja muuttaa skuttasta stadiin. Kun hänelle (hypoteettisesti) sanottiin, että voit olla mitä vain, hän päätti olla yliopisto-opiskelija. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, ettei neito ole spekannut talenttipuutaan latvaan saakka.

Nanna on tuore tapa käsitellä eläintä ihmisten joukossa. Päähenkilö ei ole täysin ihmismäisesti käyttäytyvä olento, joita Ankkalinna on pullollaan, eikä tyyppi, jonka elukka-aspekti olisi vain vertauskuvallinen. Toisaalta hän ei myöskään ole vain villiotus ahdettuna ihmisen rooliin. Nanna solahtaa kokonaan omaan lokeroonsa ja tekee sinne kodikkaan pesän.

Ihmishahmot jäävät nopeasti vähemmistöön, kun kaarti ympärillä kasvaa. Homo sapiensia edustavat Nannan asuinkumppani Ritu ja tämän mummo. Siinä missä Ritu tarjoaa normaalia, ihmislähtöistä näkökulmaa (niin normaalia kuin ketun kanssa asuvalta voi nyt odottaa), mummo tekee kansalaispidätyksen ikä- ja sukupuolivammaisille ennakkoasenteille. Häneltä löytyy niin viskiä, tatuointikone kuin saksalaista heviä gramofonin savikiekoilta.

Gamers 4 life

Yksi eläin ihmismaailmassa olisi saattanut käydä vanhaksi jossain vaiheessa, kuten kymmenennen albumin kohdalla. Tätä on lähdetty torjumaan heti kättelyssä laajan ja värikkään cityeläinpopulaation kanssa. Päävastuu diversiteetistä lankeaa Misselle, joka on paitsi kova jätkä myös pesunkestävä kissa, siinä määrin kuin Misseä (tai muutakaan kissaa) saa pesulle. Mukana pyörii myös alati laajeneva piiri muita kissoja, kettuja, pöllöjä, jänöjä ja kaiken kukkuraksi lokit vievät burgeritkin käsistä.

Nanna on rakennettu vähemmän ratkiriemukkaaksi naurunauhaksi ja enempi havaintoja tekeväksi sarjakuvaksi opiskelijuudesta ja aikuistumisen rasittavuudesta arkipäivien puserruksessa. Kela lakkauttaa tuet ja vie munuaiset, duuni on tylsää ja valmistuminen rassaa. Silti olen kiekunut naurusta kummankin albumin kanssa, joskus maha sattuen ja tuolilta pudoten. Riittävän hauska sarjakuva pystyy iskemään ilmat pihalle ja hihityttämään vielä viikon kuluttua. Nanna on onnistunut tässä moneen otteeseen.

Tuuli Hypénin sarjakuva on lämmintä ja hauskaa, mutta ottaa myös kantaa, monasti hiljaisen huomaamattomilla tavoilla. Nannan maailmaan pääsee helposti sisään, vaikkei sitä täysin omaksi tunnistaisikaan – miehenä en voi kuin sympatiseerata kuukautiskipujen kauheutta.

Pidä varasi. Se on fifty-sixty varastaako Nanna sydämesi lisäksi myös karkkipussin taskustasi.

”Ja tällä kierroksellä sähkö-Pokemonit on valttia.”