Avainsana-arkisto: scifi

Planetes 1 ja 2

Planetes 1, Planetes 2
Makoto Yukimura
Punainen jättiläinen, 2011
ISBN: 978-952-16-1400-2, 978-952-16-1401-9

Yhden määritelmän mukaan tarina on scifiä, jos sitä ei voi siirtää sellaisenaan johonkin toiseen, ei-scifistiseen ympäristöön, toisin sanoen scifistinen elementti on olennainen osa tarinaa. Itse en juurikaan liputa tuon määritelmän puolesta, mutta yhtä kaikki Planetes läpäisee sen seulan suvereenisti.

2070-luvulla ihmiskunta elää painovoimakaivon ulkopuolella. Jos avaruudessa on jotain romantiikkaa ollut, se on jo menneiden vuosikymmenten lumia. Nyt tilalla on duunia ja liiketoimintaa. Juri, Hachimaki ja Fee lentävät romunkeräysalusta ja puhdistavat kiertorataa yli vuosisadan jatkuneen avaruusajan romuista. Se on yhtä epäkiitollista puuhaa kuin muukin siivousala, paitsi että ilmakehän ulkopuolella pienikin virheliike on helposti kohtalokas.

Juri on venäläismies, joka on menettänyt vaimonsa avaruusonnettomuudessa. Vaikka hän on näennäisen levossa maailmankaikkeuden kanssa, hän silti vielä etsii jotain. Hachimaki puolestaan tulee avaruuteen katsovasta perheestä. Isä on jo alan veteraani ja Japanissa asuva pikkuveli tähtää korkealle omilla rakettikokeillaan. Perheen äiti ainoana aikoo pysyä Maassa ja samalla muodostaa tukevan jalustan, jolta miehet voivat ponnistaa kohtaloihinsa. Amerikkalaisen Feen hahmo saa vähemmän ruutuaikaa, mikä on sääli, sillä olisi ollut kiehtovaa saada selville, mitä hänen Floridassa asuva pikkupoikansa on mieltä äitinsä työstä.

Tärkeässä pääosassa on itse avaruus. Se ei ole vain välitila, jota pitkin avaruuslaivat seilaavat. Se on valtava mustuus, se on vaarallinen paikka, se on suunnatonta tyhjyyttä ja pohjatonta kauneutta. Se on myös ehdoton. Ja säälimätön. Astronautin on pidettävä huolta kunnostaan, tai tapahtuu pahoja asioita. Joistakin terveysongelmista voi kuntoutua, jotkin ovat kohtalokkaita. Ruumiin lisäksi avaruus käy myös mielen päälle. Miltä todella tuntuu roikkua tyhjässä, maailmankaikkeuden edessä, täydellisen yksin?

Mielestäni kiinnostavien hahmojen ohella juuri avaruuden arkisuus sen mystisyyden keskellä on Planetesin kantava voima. Vaikka oikea tulevaisuus tulee olemaan villimpi kuin visionäärit maalailevat, on Planetesin maailmassa selvää aitouden tuntua. Se voisi olla totta.

Toisessa kirjassa keskiöön nousee uusi tutkimusalus Von Braun, jota rakennetaan Lagrangen pisteessä 2. Valmistuttuaan se lähtee Jupiteriin etsimään lisää resursseja, joiden avulla ihmiskunta voi levittäytyä koko aurinkokuntaan. Tätä hanketta vastustaa jo edellisestä kirjasta tuttu Avaruuden puolustusrintama, aina vain radikaalimpiin otteisiin sortuva järjestö, jonka mukaan ihmisen käytös ei ole muuttunut lainkaan ja aurinkokuntaa uhkaa sama riisto, joka on tuhonnut ympäristön Maapallolla. Hachimaki on jättänyt aiemman laiskottelunsa ja ryhtynyt valmentautumaan tiukkoihin pääsykokeisiin, joiden perusteella Von Braunin miehistö valitaan. Hänen paikkansa romunkeruualuksella saa uusi tyttö, Tanabe, joka on Hachimakin hankitun välinpitämättömyyden vastakohta humaaneine maailmankatsomuksineen.

Jos jokin vertailukohta Planetesille pitäisi löytää, se voisi hyvinkin olla Yukinobu Hoshinon 2001 Nights -saaga, joka on harmillisen tuntematon suomalaiselle yleisölle. Kummassakin asetetaan ihminen maailmankaikkeuden ja avaruuden eteen, ja esitetään kysymys. Onko hän valmis kohtaamaan sen? Mitä se vaatii?

Tarina jatkuu vielä kirjoissa 3 ja 4, jotka arvostelen, jahka saan ne käsiini.

Purret

(Novellini ”Purret” oli tarkoitettu harjoitukseksi. Ensimmäinen versio julkaistiin Kosmoskynässä 3/2001 ja samassa lehdessä oli novelliin tilattua palautetta. Tarkoitus oli demota, miten palaute voi muokata tekstiä, mikä olisi vaatinut novelliin toista, uudelleenkirjoitettua versiota seuraavaan lehteen. Jostain syystä en sitä koskaan kirjoittanut. Alla on novellin ensimmäinen ja ainoa versio, vuosikymmenen takaa. Jos äidyn, kirjoitan viimein sen toisen version. Itse en tosin pidättele hengitystäni enkä toivo että kukaan mukaan niin tekee. Nimittäin pidättelee hengitystäni.)

Purret

Maailmani räjähti.
Kukaan meistä ei ollut odottanut sitä, vaikka mahdollisuudet siihen olisivat olleetkin. Kun vakuutusmyyjät saapuivat planeetallemme vuosi sitten, emme kuunnelleet heidän tarinoitaan ja vakuuttelujaan planeettoja uhkaavista vaaroista. Nauroimme. Planeettavakuutus! Vakuutus asteroidien, gammamyrskyjen, napajäiden sulamisen ja selittämättömien räjähtämisien varalle. Oliko kukaan koskaan kuullut mitään naurettavampaa? Emme ymmärtäneet, että mikään niin mielikuvituksellinen ei voinut olla sisältämättä totuuden ydintä.
Olin silloin komennuksella kuun takana sijaitsevassa tutkimuskeskuksessa, joka kellui painovoimatasapainopisteessä. Asema itsessään oli aika mitätön, mutta vaikuttavan näköinen. Kolmetoista kilometriä mattamustaa lieriötä, ei valonpilkahdustakaan pinnassa lukuunottamatta aivan toisessa päässä sijaitsevaa komentomodulia. Kuun pinnalla seisten olisi näkynyt vain tyhjä laikku taivaalla – selittämätön tähtien puute. Sisältä löytyi kasapäin laitteita ja mittareita, sekä yhden hengen asuintilat, joiden tärkein osa oli Konsoli. Tai ainakin se oli minulle tärkein.
Työni oli epäkiitollisen tylsää. Tutkimuslaitteet toimivat automaattisesti, viankorjausjärjestelmä oli käytännössä aukoton ja vain vanhentuneista laeista johtuen oli ihmispilotin läsnäolo välttämätöntä. Puolen vuoden komennuksella minut piti järjissäni Konsoli, multipystyvä interaktiivinen viihdekeskus. Käytin sitä vain purjelaivojen seuraamiseen. Inhosin muita syötteitä. Inhosin muita ihmisiä.
Olin juuri seuraamassa taitotanssia, kun lähetys katkesi. Ne olivat upeita nuo sulavalinjaiset metallihirviöt. Läpikuultavaa haurautta harsopurjeineen ja metallikehikoineen täynnä kiukkua ja vimmaa ja pahaa sisua, ja niin kauniita katsella. Niiden rakenne esti niiden pääsyn alempiin ilmakehän kerroksiin, ja ilmatorjunta varmisti, että laukaisuikkunat pysyivät turvallisina. Niiden elämä koostui vain painovoimakaivossa kiitämisestä ja viihteen luomisesta – todellinen moderni orjarotu keinoälyineen uhkuen pahaa tahtoa mestareitaan ja rakentajiaan kohtaan.
Kaksi purtta oli juuri aloittanut dervissisen paritanssin kohti alhaalla siintävää merta, kun lähetys äkisti lakkasi. Olisin halunnut nähdä kuinka lähelle pintaa ne uskaltasivat mennä ennen kuin musertumisen uhka pakottaisi ne jälleen ilmakehän yläosiin. Syötelista näytti nollaa, mikään signaali ei ollut toiminnassa. Kummastellessani outoa tilannetta tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta, ja tiesin, mitä oli tapahtunut.
Kuun harmaan, epämuotoisen reunan takaa esiin purjehti majesteetillisesti valtava kappale, joka ei voinut olla mitään muuta kuin palanen kotimaailmaani. Se kieppui äänettömän surullisesti ja sylki jälkeensä hitaasti jähmettyvää magmavanaa. Tuijotin sen balettia, voimatta muutakaan.

Kun ne vihdoin viikon kuluttua saapuivat, olin valmis. Planeetan tuhonnut voima oli kohdistunut vain pintaan ja painovoiman ikuisesti kahlitsemat vangit olivat vihdoin saaneet vapautensa. Katselin kyyneleet silmissä kun sadat purret hitaasti lipuivat orvoksi jääneen kuun takaa minua hakemaan. Olin ollut ainoa, joka oli tuntenut niitä kohtaan myötätuntoa, kuiskinut lohduttavia sanoja ruutuni ääressä noiden vavahduttavien olentojen alistuessa pahaisiin sirkustemppuihin. Purjeet pullistelivat aurinkotuulta ja ne olivat valmiita aloittamaan matkansa. Oman elämänsä.. Nousin luunvalkeaan siroon terälehdeltä näyttävään alukseen ja lähdin niiden matkaan.
Ehkä purret olivat aiheuttaneet planeetan tuhon, ehkä ne jopa olivat kansanmurhasta johtuvaa syyllisyyttään lievittääkseen kutsuneet vakuutusmiehet, mutta sillä ei ollut enää väliä. Seilatessamme painovoimalinkoja pitkin ulos järjestelmästä tajusin etäisesti olevani kaltaisteni seurassa. Minä, viimeinen ihminen. Sieluni lauloi pursien kanssa ja yhdessä me matkasimme äärettömyyteen. Eikä meistä koskaan enää kuultu mitään.