Avainsana-arkisto: Makoto Yukimura

Planetes 1-4
Makoto Yukimura
Punainen jättiläinen, 2011-2012
ISBN: 978-952-16-1400-2, 978-952-16-1401-9, 978-952-16-1402-6, 978-952-16-1403-3

Olen jo kirjoittanut Planetesin osista 1 ja 2. Nyt olisi vuorossa osat 3 ja 4, mutta aivan liian kauan asiaa pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että sarjaa on syytä käsitellä kokonaisuutena.

Ihmiskunta on vuosituhansien ajan kurkotellut taivaisiin ja avaruuteen, mutta sarjan alkuun mennessä onnistunut roskaamaan sitä vasta reilun vuosisadan verran. Siinäkin ajassa kertyneet vanhat satelliitit ja tuhansista kiertoradalle lähetetyistä laitteista peräisin olevat kappaleet muodostavat vakavan vaaran vilkkaalle avaruusliikenteelle. Romut täytyy korjata pois kuljeksimasta ja sitä nakkia hoitaa DS-12, ”Lelulaatikko”, miehistöineen.

Miehistöön kuuluu kolme henkilöä, aluksi Fee, Juri ja Hachimaki, joista viimeisellä on suurimmat unelmat. Hachi haluaa tienata tarpeeksi rahaa voidakseen ostaa oman aluksen, mutta romunkeräyksestä saatavilla palkoilla unelma jää varmasti toteutumatta. Hänen ainoa toivonsa on päästä mukaan Jupiteriin suuntaavan tutkimusaluksen kyytiin. Lopulta hän heittäytyy tähän pyrkimykseen kauhealla raivokkuudella ja hänen paikkansa romujengissä ottaa Tanabe, joka on Hachin täydellinen vastavoima.

Jokainen hahmo saa neljän pokkarin aikana tilaa kertoa itsestään lukijalle. Keskeisimmäksi nousee Hachimaki, jonka tie vie kohti aurinkokunnan isointa planeettaa. Toiseksi merkittävimpään rooliin kiilaa ykköskirjasta kokonaan puuttuva Tanabe johtuen pitkälti siitä, kuinka merkittävään rooliin hän nousee Hachimakin elämässä. Juri, jonka tarina on traagisin, harhautuu jokseenkin sivuun alun jälkeen ja Feestä kuullaan tarkemmin vasta loppupuolella.

Tarina kattaa useamman vuoden ja kertoo näennäisesti ihmisistä avaruudessa, mutta todellisuudessa se kertoo ihmisistä avaruuden edessä. Avaruus on tyly, suurimmalta osalta huumorintajuton ja yhtä armoton kuin musta aukko, sanalla sanoen vaarallinen ympäristö. Hachimaki on aluksi laiska eikä ylläpidä kuntoaan, mistä on seurauksena haurastunut luusto. Murtumiahan siitä tulee. Toinen fyysinen vaara on säteily, joka aiheuttaa syöpää tai tappaa suoraan, jos huono tuuri käy. Fysiikka ei kuitenkaan ole suurin ongelma. Suurin ongelma on ihmisen pään sisällä.

Avaruus on iso. Valtava. Käsittämätön. Se on ääretöntä mustaa ja lukemattomia tähtiä, se on uskomattomia etäisyyksiä ja loputtomia mahdollisuuksia. Sellaisen edessä ihminen on pieni, pienempi kuin mihin hän on luomakunnan kruununa tottunut. Pyrkiessään Jupiter-ohjelmaan Hachimaki polttaa esteet tieltään puhtaalla raivolla, mutta lopulta hänkin katsoo ympärilleen, katsoo avaruuden syvyyteen, joka hyvin nietzemäiseen tapaan katsoo takaisin. Planetesin merkittävin kantava teema onkin se, miten ihminen käsittää avaruutta, miten avaruus vaikuttaa yksilöön. Tämä problematiikka on tänä päivänä vielä monelle puhdasta spekulaatiota, mutta avaruusturismi on jo alkanut eikä avaruusasemienkaan lukumäärä voi muuta kuin nousta. Ennen pitkää tämä lähinnä teoreettinen ihmisen ja avaruuden välinen suhde muuttuu hyvin todelliseksi valtaville ihmisjoukoille.

Mutta ihminenhän ei ole pelkästään yksilö. Me kaikki kuulumme ryhmiin, kansallisiin, poliittisiin ja elämänkatsomuksellisiin, laajimmin ihmiskuntaan. Planetesissa avaruuden ovat valloittaneet mahtavimmat valtiot ja rikkaimmat yritykset. Ikävä kyllä ei ole mitään syytä, miksi uuden korpimaan valloituksen aika eroaisi ihmisten ahneuden historiasta, päin vastoin. Avaruus on uusi iso kakku, josta jaetaan vain niille, jotka pystyvät ottamaan, ja ristiriidat ratkeavat aina helpoiten aseiden ja väkivallan avulla.

Avaruuden puolustusrintama on tästä hyvin tietoinen. Järjestö on sitä mieltä, että yhden planeetan ekologinen hävitys ihmisten kynsissä on riittävä risti maailmankaikkeudelle kantaa. Ihmisten ei olisi koskaan pitänyt kiivetä kiertoradalle tai asuttaa Kuuta. Ja jos nyt näin onkin käynyt, pitää ihminen ajaa takaisin painovoimakaivon pohjalle. Mitä pidemmälle Jupiter-projekti etenee, sitä radikaalimmiksi käyvät heidän otteensa. Toisaalta terroristit eivät ole ainoa jengi, joka osaa kalistella sapeleitaan. Suurvaltapolitiikan huipentuma on sota eikä sitä käydä avaruudessa kiitävin hävittäjin, joita ohjaavat huimapäiset pilotit. Sitä käydään ohjuksin ja avaruusmiinoin, mutta lopputulos on toki yhtä tuhoisaa. Riittävä määrä romua aiheuttaa Kesslerin syndrooman.

Kaiken hävityksenkin keskellä ihmisten peräänantamattomuus on se, mikä antaa toivoa koko lajille. Yksilöt ovat valmiita taistelemaan periaatteidensa, ihanteidensa ja vakaumuksensa puolesta. Tämä on toki osa ongelmaa, mutta isompi osa ratkaisua. Lisäksi peräänantamattomuudenkin voi viedä äärimmäisyyksiin, jolloin ihmishenki painaa vähemmän kuin suuri tavoite.

Makoto Yukimuralle Planetes oli paitsi totaalinen läpilyönti myös esikoisteos. Sekä manga että sen pohjalta tehty anime voittivat Japanin Science Fiction Seuran Seiun-palkinnon. Piirrostyyli on realistista, joskin tiettyjä mangalle ominaisia tyylikeinoja esiintyy aika ajoin. Ei tosin riesaksi asti niillekään, jotka eivät chibeille ja jättimäisille hikipisaroille tapaa lämmetä.

Planetes on maailmanluokan scifisarjakuvaa, joka katsoo luottavaisena tulevaan. Teknologia on apuväline, vahvuus löytyy ihmisistä. Samalla kun temmellyskenttä laajenee kattamaan koko aurinkokunnan, täytyy temmeltäjien hyväksyä oma kokonsa galaksin mittakaavassa.