Avainsana-arkisto: ihmissusi

Kapteeni Kuolio ja Kalevankankaan ihmissusi

Kapteeni Kuolio Kalevankankaan IhmissusiKapteeni Kuolio ja Kalevankankaan ihmissusi
P. A. Manninen
Zum Teufel! 2009
ISBN: 978-952-5754-06-3

Joskus aikanaan koin valaistumisen. Karvis-lehden kirjepalstalla oli pyörinyt mystinen kirjainyhdistelmä NKOTB ja vain vuotta myöhemmin keksin, mistä on kyse. ”Nyt keksin! NKOTB on New Kids on the Block”, julistin ystävälleni. Silmissään huvittuneisuudella sävyttynyttä sääliä hän vastasi: ”Jonkun on oltava viimeinen.”

Tätä aiemmin en ole lukenut Kapteeni Kuoliota ja olen siten varmaan viimeinen 90-luvulla fandomiin tulleista. Nimi Kuolio on toki ollut tuttu ja omistanhan minä sellaisen kasan Tähtivaeltajia, että tämä Tampereen vastine Köpelömiehelle lymyää niilläkin sivuilla ihan pakosta, mutta oman käsitykseni mukaan tämä on tosiaan ensikosketus.

Kapteeni Kuolio on epämääräinen okkulttihippi, joka isojen poikien mukaan on entinen mielisairaalan asukas. Tamperetta riivaa ihmissusi ja tällä kertaa hän säntää tuon karvaturrin jäljille. Muassaan hän raahaa töista jeppeä, jonka nimeä ei taideta koko albumissa mainita kertaakaan, mitä pidän hieman outona valintana, ellei kyseessä sitten ole moka. Kai se tosiaan on niin, että jokainen albumi, romaani tai novelli voi olla jollekin onnettomalle jälkijättöiselle se ensimmäinen kokemus ja silloin ei vanhan perusteella voi paikata omassa päässään kirjoittajan poisjättämisiä. Raskaan sarjan apurin nimen päättelen olevan Kapteeni Kökkö niinkin luotettavan lähteen kuin Wikipedian perusteella.

Ufomiehet ovat kiireisiä poikia

Ufomiehet ovat kiireisiä poikia

Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä. Suurimman osan aikaa kaksikko ravaa ihmisen luota toisen luo yrittäen selvittää kauhean pedon henkilöllisyyttä. Väleihin tiputellaan reilussa infodumppihengessä lykantropia-triviaa sellaisia määriä, että ilman teräviä kulmahampaita sen pureskelu käy työstä. Tämä voisi olla vika, mutta itse otin tämän positiivisena seikkana, sillä opin paljon uutta näistä valtavirtaviihteen ryöstöviljelemistä monstereista. P. A. Manninen on tunkenut päähänsä uskomattoman määrän tietoa, eri kulttuurien kansanperinnettä ja suodattaa albumin sivuille herkullisimmat palat.

Pitäisikö kuvituksesta taas sanoa jotain? No hemmetti, osaahan se Manninen piirtää, mitä te oikein tahdotte! On osannut varmaan ainakin kolmekymmentä vuotta, Kuoliokin aloitti taipaleensa jo 1990. Ihan yhtä särmää se jälki on kuin ennenkin.

Entä mitä jos susi saadaan kiinni? Mitä sitten? Onneksi aseistuksessa ei ole pihdattu. Kyllä hopeinen, piratisoitu Disney-kummilusikka riittää. Eikö?

Mainokset

Yöpartio

Tämä kirja on todettu kummankin partioiden edun mukaiseksi ja hyväksytään yleiseen levitykseen

Yöpartio (Ночной дозор)
Sergei Lukjanenko
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-066-6

Maailmassa on meidän tavallisten ihmisten lisäksi myös Muita, ihmisiä, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Kukaan heistä ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan pitää valita joko Pimeys tai Valo. Nämä saman kolikon kaksi kääntöpuolta kävivät toisiaan vastaan avointa sotaa läpi luomakunnan esihistorian aina keskiaikaan saakka, kunnes sodan turhuus ja tuhoisuus alkoi valjeta hitaammallekin velholle. Solmittiin aselepo ja laadittiin Sopimus, joka rajoittaa kumpaakin puolta ja jota kaikki ärhäkästi valvovat.

Anton Gorodetski on Valon velho, Yöpartion toimistotyöläinen. Yöpartio suitsii vampyyrien, ihmissusien ja muiden Pimeyden olentojen laitonta ihmisjahtia ja samalla myöntää Sopimuksessa säädettyjä kaatolupia. Vampyyri ei saa iskeä milloin haluaa tai kenen tahansa kimppuun, mutta ajoittain hänelle osoitetaan luvallinen uhri. Tämä on yksi niistä moraalisista ongelmista, joihin Valon palvelija törmää, ja jotka voivat alkaa syödä häntä sisältä päin. Kumpi on parempi, laillistettu murha vai kaiken tuhoava sota?

Myöskään pientä hyvää ei auta lähteä tekemään. Jokainen Valon puolta palveleva todellisuudenkorjaus antaa Pimeyden palvelijoille oikeuden suorittaa yhtä vahva, vastakkaissuuntainen säätö. Siksi holtittomat agentit pitää pysäyttää, ettei tasapaino murru, ja siinä pelissä voi päätyä metsästämään omiaan. Kukaan ei halua horjuttaa tasapainoa. Ei, ellei ole varma oman puolensa täydellisestä voitosta Sopimuksen mitätöitymisen jälkeen.
Tässä ristiaallokossa ihmishenki on halpaa kuin pullollinen huonoa vodkaa ja kokonaisen kaupungin tuho realistinen lopputulos. Näissä olosuhteissa analyysiosastolla työskennellyt Anton viskataan kenttämieheksi.

Yöpartio jakaantuu kolmeen itsenäiseen tarinaan, jotka toki linkittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä kohdataan sekä uusi, nouseva ja voimakas poikavelho, joka ei vielä ole valinnut puoltaan ikuisessa taistelussa, sekä koko Moskovaa uhkaava kirous yhden ainoan naisen pään päällä. Toisessa tarinassa kohdataan Sopimuksesta mitään tietämätön Valon velho, joka käy henkilökohtaista ristiretkeään tappaen rauhassa eläviä Pimeyden palvelijoita. Alkaa armoton ajojahti, jonka vimmaisessa tiimellyksessä ei ole edes selvää, mikä on se lopullinen päämäärä, jonka vuoksi Päiväpartio tuntuu uhraavan omiaan koko ajan kiihtyvässä tahdissa. Viimeisessä kertomuksessa langat vedetään yllättäen tiukalle ja Antonin eteen tulee raastavia valintoja. Voiko Valon voimakkain doktriini, rakkaus, johtaa Pimeyteen ja kuinka pitkälle hän on valmis menemään omien periaatteidensa puolesta, omaa järjestöään vastaan? Kuka vedättää ketä, kun suunnitelmat piiloutuvat suunnitelmien sisään kuin maatuskat konsanaan ja ihmiskunta seisoo jälleen uudessa tienhaarassa?

Lukjanenko vie lukijan mukanaan maailmaansa, mutta immersiota säröttää ajoittain hänen tapansa kerrata tiettyjä ajatuksia ja näkökulmia, joskus samalla sivulla. Henkilöt avautuvat hieman hitaanlaisesti ja toisen osion jälkeen en ollut saanut vielä muodostettua kattavaa kokonaiskuvaa edes kaikista tärkeistä pelaajista. Siksipä viimeinen kolmannes olikin juhlaa, kun juonielementit alkoivat loksahdella toisiinsa kiinni ja sivuhenkilökaartikin sai tilaa relata ja juopotella, toisin sanoen muuttua todellisiksi henkilöiksi. Aloin välittää hahmoista juuri kun kävi selväksi, että kenet tahansa voidaan uhrata korkeamman päämäärän vuoksi.

Koska hyllyssäni on lukemattomia kirjoja, kuten sanonta kuuluu, luettavaa hamutessani valinnan varaa on rutkasti. Yleensä tartun johonkin science fiction -kirjaan, harvemmin fantasiaan ja kovin harvoin kauhuun. Siksi Yöpartio ei kauhufantasiagenreen kuuluvana ollut ilmiselvä valinta, mutta nyt sen luettuani en malta odottaa, milloin seuraava osa ilmestyy suomeksi. Onpa mielessä käväissyt ajatus siitäkin, josko sitä opettelisi venäjää… Avaus viisiosaiselle sarjalle, jota nyt on kerrottu vain Valon palvelijoiden näkökulmasta. Seuraavan kirjan nimi, Päiväpartio, vihjaa vielä synkemmistä visioista.

Yöpartio on melankolisen kiihkeä matka venäläisen sielun syvyyksiin, jossa eksistentiaalinen tuska turrutetaan vodkalla ja velvollisuudentunto painaa raskaana. Lukjanenko piiskaa kovasti inhimilliset yli-ihmisensä kohtaamaan paitsi Pimeyden voimat myös oman moraalinsa rajat.

Fantastinen matkaopas – Sunnydale

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Kohde: Sunnydale
Lyhyt kuvaus: Idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa on kaksitoista hautausmaata. Yksi 3200 asukasta kohden. Jokainen on täynnä.
Lähde: Buffy, vampyyrintappaja, Joss Whedon

Historia: Jo ammoisina aikoina paikassa, joka myöhemmin tunnettiin Californiana, sijaitsi Helvetinsuu. Suun ehdottomasti merkittävin ominaisuus on sen kyky vetää puoleensa vampyyrejä, demoneja ja muita ihmisen terveydelle haitallisia epäelämänmuotoja. Siksi voidaankin perustellusti kyseenalaistaa viisaus rakentaa kaupunki juuri sen päälle. Myöhempien vuosikymmenien väestöongelmaa ajatellen kyseessä oli kuitenkin varsinainen peliveto. Mikään ei pidä urbaania populaatiota aisoissa yhtä hyvin kuin hirviöiden jatkuvasti suorittama apuharvennus.
Kaupungin perusti 1800-luvun lopussa Richard Wilkins, joka on eri vuosikymmeninä ehtinyt hoitaa pormestarin virkaa useampaan otteeseen. Kuolemattomuuden hän hankki jopa amerikkalaisin standardein mitaten varsin epäeettisin keinoin – vastineeksi hän perusti kaupungin Helvetinsuun päälle demonien 24/7-buffetiksi.
Ainoa teurastamoakin vaarallisempi asia on sotatanner ja sellainen Sunnydalesta tuli vampyyrintappajan muutettua kaupunkiin. Hänen myötään riski törmätä pirullisen älykkäisiin vampyyreihin, liipasinherkkiin armeijayksiköihin tai megaluokan paholaisiin kaupunginrajojen sisällä nousi parin eksponenttiyksikön verran.

Nähtävyydet: Gooteille ja emopennuille Sunnydale on paratiisi kaikkine kalmistoineen, joissa nähtävää riittää joka hautakiven takana. Kauniita patsaita, jylhiä kryptia sekä laaja valikoima epäkuolleita. Missään muualla HIM-faneille ei tarjoudu yhtä traagisia olosuhteita päästä hengestään.
Puistoja löytyy moneen makuun. On vampyyripuistoa, ihmissusipuistoa, demonipuistoa, hullutiedemiespuistoa. Tosin kartoissa saatetaan käyttää hämäävästi muita nimityksiä, kuten Weatherly Park ja Nelson Park.
Maanalaisessa, salaisessa sotilastukikohdassa ei järjestetä kiertokäyntejä, mutta puolidemoniksi muuttumalla voi päästä tutustumaan ainakin tukikohdan selliosastoon ja leikkaussaliin.

Ruoka ja juoma: Huolimatta siitä, että Doublemeat Palace on Sunnydalen tunnetuin pikaruokala, siellä on usein tilaa, tilaa. Hampurilaisissa käytettävän lihan koostumus on salainen, mutta tiettävästi ihmisravinnoksi kelpaava.

Loppupäätelmä: Kaupunkiin voi saapua bussilla, junalla tai lentäen, mutta lähtö tapahtuu vain ja ainoastaan epäluonnollisen poistuman kautta.

Raapale 81 – Yöpartio (23.3.)

Yöpartio

Kun menen ulos, naapurit eivät enää tuijota pesäpallomailaani. Keksin kertoa, että olen liittynyt naapurustopartioon. Onneksi suurin osa on niin saamatonta sakkia, että kukaan ei ole hinkunut mukaan. Yhdelle teinille sanoin, että saisi kasvaa vielä vähän.

Pitkä takkini kätkee näppärästi sekä luotiliivit että kainalokotelossa matkaavan Beretan ja nanohiiliteräinen mora kulkee saappaanvarressa. Aurinkolasit toimivat katkaisimesta myös pimeänäkölaseina. Olen valmis metsälle.

Tapaan muut leikkikentän kulmalla. Liikkeellä on vahva huhu lähiseuduilla liikkuvasta ihmissudesta. Ei pitäisi olla paha rasti viime viikon vampyyrikellarin jälkeen. Ellei niitä sitten ole kokonaista laumaa.

”Muistakaa, hallittuja laukauksia, älkää päästäkö niitä iholle. Varokaa ihmisiä, varokaa susia. Hyvää metsäonnea.”

Hajaannumme pareittain maastoon.

Raapale 61 – Oman elämänsä antisankari (1.3.)

Oman elämänsä antisankari

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta hankimatta. Sitten ihmissusi puri minua.

Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.

”Sinun piti purra edes yhtä ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait purra mitä eläintä vain. Ja minkä kimppuun kävit?”

”Suden”, uikutan.

”Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”

”Susisusi?” heilutan häntääni varovasti.

Koko lauma ulvoo naurusta.

Taas hävettää.

Raapale 51 – Jasmiinihärdelli (20.2.)

Jasmiinihärdelli

”Isi, mitä on jasmiiniriisi?”

”Se taitaa olla sellaista pitkäjyväistä riisiä. Menkääs nyt ulos leikkimään.”

”Kuinka pitkää? Kilometri?”

”No vaikka. Ulos nyt.”

Jatkan kirjahyllyn järjestelyä. Radiosta tulee musiikkia, sitten uutiset. Mihin ne Liken kirjat joutuivat? Entä Uusrahvaanomaiset antologiat? Lattialla jököttää vain metrin pino fonttisarjaa.

”…Kuu on pysähtynyt. Haastattelimme Esko Valtaojaa, joka…”

Juoksen takapihalle. ”Milla! Meri! Mitä te teette?”

”Me otettiin sellainen Jasmiini!”

”Ja sitten me tehtiin siitä kilometrin mittainen.”

”Ja pitempi, että se ylettyy Kuuhun.”

”Nyt me kiivetään sinne. Meillä on avaruuskypärätkin.”

Kummallakin on päässään iso kultakalamalja.

”Vedetään nyt kuitenkin tämä riisinjyvä alas. Vuorovesien takia.”

”Ja ihmissusien!”

Aivan. Huomenna on täysikuu.