Aihearkisto: Arvostelu

Azumanga Daioh 4

Julkaistu 15 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Azumanga Daioh 4
Kiyohiko Azuma
Suomennos: Antti Grönlund, Juha Mylläri
punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-15627

Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin myös Azumanga Daioh. Viimeinen kouluvuosi vyöryy kohti loppuaan ja oppilaiden pitää miettiä, mitä seuraavaksi. Ulkomaille opiskelemaan, paikalliseen yliopistoon vaiko suoraan Interpoliin? Kalapuikonpyydystäjäksi tosin pääsee ilman kokeitakin.

Neljäs pokkari kattaa aikavälin kesäkuusta helmikuuhun ja valmistujaisiin. Meno alkaa siis perinteisellä vierailulla Chiyo-chanin kesähuvilalla. Jostain käsittämättömästä syystä, lähinnä käytännön pakosta, Tanizaki-opettaja päästetään taas rattiin. Tälläkään kertaa kukaan ei pääse hengestään, mutta toivon totisesti, ettei kukaan kyytiläisistä turhaan tuhlannut rahaa lottoon loppuvuonna. Heidän hyvän onnensa saldo ei vain loppunut, vaan meni jo pahasti miinukselle.

Viimeisen vuoden kohokohta on epäilemättä luokkaretki Okinawalle, jossa toisia kiehtoo iriomote-kissat, toisia merimakkarat. Tämä johtaakin pokkarin pitkään tarinaan, jossa Sakaki vihdoin saa elämäänsä oman lemmikin. Aiemminhan hänen suhteensa kissaeläimiin on ollut ongelmallinen, jos purruksi joutuminen sellaiseksi lasketaan.

Tämän kirjan myötä moni aiemmista osista tuttu juonikuvio saatetaan jonkinlaiseen päätökseen. Urheilupäivään tulee mukaan leivänsyöntikilpailu, Tanizaki saa syntymäpäivälahjan ja Kaorin pääsee, edes muutamaksi hetkeksi, lähelle ihastustaan Sakakia. Tästä muuten hatunnosto. Kerrankin tyttöjen välinen, joskin yksisuuntainen, ihastuminen, joka vain on, luonnollisena osana muuta elämää.

En arvannut, että mangastrippisarja ehtisi neljän osan aikana päästä ihon alle, joskin ennakoivia tapauksia on ollut aiemminkin (hurahdin muun muassa Maison Ikkoku -sarjaan joskus vuosia sitten.) Näin kuitenkin kävi, minkä huomasin siitä haikeasta fiiliksestä, kun viimeisen sivun käänsin. Aika aikansa kutakin, ymmärrän toki, mutta silti jäin haluamaan tietää, mitä oppilaille ja opettajille sitten tapahtui.

Hyvä tarinanikkari osaa lopettaa, ennen kuin taso lähtee laskemaan, ja osaa myös jättää lukijan nälkäiseksi, haluamaan lisää. Kiyohiko Azuma onnistui ainakin minun kohdallani. Tätä absurdia kreisimenoa tulee ikävä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Azumanga Daioh, iriomote, Kiyohiko Azuma, koulu, lukio, manga, Okinawa

Olipa kerran Ranskassa Suuri gansterisota, osa 1: Herra Josephin valtakunta

Julkaistu 15 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Olipa kerran Ranskassa
Suuri gansterisota, osa 1: Herra Josephin valtakunta
Käsikirjoitus: Fabien Nury
Kuvitus: Sylvain Vallée
Suomennos: Markku Salo
Gummerus, 2011
ISBN: 978-951-20-8651-1

Joillakin kirjoilla, sarjakuva mukaanlukien, on kyky säväyttää. Se ei ole välttämätön ominaisuus teoksesta nauttimisen kannalta, mutta kohdalle sattuessaan jättää lukijan kaipaamaan lisää. Minulle Fabien Nury kirjoittama albumi Olipa kerran Ranskassa – Suuri gangsterisota, osa 1: Herra Josephin valtakunta oli juuri sellainen.

Aika nostaa kytkintä

Kerronta kulkee useassa eri ajassa ja leikkaukset näiden välillä voivat sattua keskellä sivuakin, mutta se ei haitannut kertaakaan tarinan hahmottamista. Jo yksistään tämä kertoo tarkasta suunnittelusta ja huolellisesta toteutuksesta. Sylvain Valléen kuvitus ja ruutusommittelu tukevat siirtymiä erinomaisesti.

Päähenkilö on Joseph Joanovici, Romanian juutalainen, joka asettuu vaimoineen Ranskaan 20-luvulla. Aikaa myöten Josephista sukeutuu suurta vaikutusvaltaa käyttävä liikemies, joka sodan aikana teki kauppaa niin Ranskan vastarintaliikkeen kuin natsienkin kanssa. Vaikka hänellä on taskussaan niin poliitikkoja kuin poliisejakin, Joseph ei myöskään epäröi käyttää vähemmän kauniita metodeja vapautensa turvaamiseksi.

Kytkin on nostettu

Erityisesti arvostin Josephin henkilökuvaa. Omat aivoni ovat ehdollistuneet lokeroimaan fiktiivisiä hahmoja, luultavasti myös reaalimaailman ihmisiä, hyviksiin ja pahiksiin. Joseph hymyilee muikeasti moisille määreille ja tuuppii lukijaa laatikoiden ulkopuolelta löytyvälle epämukavuusalueelle. Hän on rikollinen, perheenisä, opportunisti ja mahdollisesti maanpetturi, mutta yhtä mahdollisesti hän on vapaustaistelija ja sankari. Kaikki riippuu tilanteista, siitä mikä on edullisin toimintatapa.

Kvaakin arvostelussa Mika Lietzen kiinnittää huomiota albumin elokuvamaisuuteen. Terävä huomio, joka itseltäni olisi jäänyt tekemättä. Ruudut ovat leveitä, kuin laajakuvaa, ja monesti dialogiton ruutu todella kertoo paljon enemmän kuin mikään selostava tekstilaatikko koskaan voisi. Se on epäilemättä yksi syy siihen, miksi tämä kirja jäi kiehtomaan niin kovasti.

Rauta-Lucie saa paikan

Herra Josephin valtakunta on ensimmäinen osa ilmeisesti kuusiosaiseksi kaavailtua saagaa, joka kattaa kuusikymmentä vuotta. Meille näytetään alku, ja meille näytetään lopputilanne, mihin päädytään, mutta välivaiheita saamme odottaa kirja kerrallaan. Ratkaisu on mitä mainioin, koska jo avaus koukuttaa lukijan vääjäämättömästi. Tarina perustuu tositapahtumiin, vaikkei noudatakaan niitä orjallisesti.

Sarjakuva voi olla hyvää eli viihdyttävää sarjakuvaa tai laadukasta eli koskettavaa ja ajattelemaan kutsuvaa. Olipa kerran Ranskassa on kumpaakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Fabien Nury, Gummerus, Joseph Joanovici, Kvaak, Olipa kerran Ranskassa, Sylvain Vallée

Kapteeni Kuolio, Tampereen sankari

Julkaistu 12 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kuolio, Tampereen sankari
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Mukana myös: Hannele Kivilahti, Hannu Mikkola, Jouko Ruokosenmäki
Zum Teufel, 2008
ISBN: 978-952-5754-00-1

Aiemmin olin lukenut vain Kapteeni Kuolion uudemmista urotöistä ihmissusien ja muumioiden kanssa, mutta nuo tarinat eivät vastanneet kysymykseen siitä, kuka Kuolio oikein oli, ja mistä hän tuli. Sitten minulle aukeni mahdollisuus tutustua hänen uransa alkupäähän, kun hänestä vasta sukeentui Tampereen sankari. Meno osoittautui varsin hapokkaaksi.

Nuorena Kapteeni Kuolio oli kuin kuka tahansa meistä. Hän luki sarjakuvia ja kuuli päässään avaruusmuukalaisten ääniä. Kutsumus oli selvä. Hänestä tulisi supersankari. Sen jälkeen hän vietti kymmenen vuotta mielisairaalassa. No kyllä te tiedätte, se tavallinen tarina. Kuka meistä ei olisi käynyt sitä läpi kerran tai kaksi?

Päästyään vihdoin pois Kuolio otti ensin yhteen Mustan Paavin kanssa ja muutti sitten Tampereelle. Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä kaikista paikoista juuri Tampereelle, mutta osoittihan tuo valinta vapautuspäätöksen oikeellisuuden. Hän saattoi olla epävakaa muttei kuitenkaan hullu. Hän ei sentään muuttanut Turkuun.

Paikoilleen asettumisen jälkeen alkoi rankka työ. Maailmankaikkeus oli koko ajan vaarassa yhden jos toisenkin tahon uhatessa todellisuuden olemassaoloa. Näitä kauhuja vastaan Kuolio taisteli muun muassa ostamalla maitoa ja uhraamalla yli-innokkaan jeesustelijan. Lukekaapa edellinen virke uudelleen ja yrittäkää väittää, ettei Kapteeni Kuolio ole kerrassaan loistavaa settiä, parhautta graafisessa muodossa! Jossain välissä Kapu K myös kohtaa Charlie Mansonin ja polttaa Lontoon.

Nämä alkupään lyhyet tarinat ovat kevyttä hauskuttelua myöhempien pitkien seikkailujen rinnalla, mutta myös vauhdikkaampia. Tempo on kiivas, kun kaapista löytyy Kuolion liittolainen Jack O’rion ja tuhosäde räjäyttää kerrostalon kappaleiksi, minkä jälkeen syöksytään pelottaviin ulottuvuuksiin ihan koulutusmielessä. Eikä tähän pala monta sivua.

Kapteeni Kuolio, Tampereen sankari on kiihkeä, episodimainen trippi Pekka Mannisen tajuntaan. Se ei ole turvallinen paikka olla, mutta oudosti sinne tahtoo pian takaisin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Jack O'rion, Kapteeni Kuolio, Musta paavi, P.A. Manninen, Tampere

Azumanga Daioh 3

Julkaistu 8 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Azumanga Daioh 3
Kiyohiko Azuma
Suomennos: Antti Grönlund, Juha Mylläri
punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-1561-0

Kouluvuodet vierivät ja tytöt kasvavat, Chiyo-chanistakin tulee 12-vuotias. Jotkin asiat sen sijaan pysyvät samoina, etenkin pölvästit. Niitähän Azumanga Daioh’n maailmassa tunnetusti riittää. Ja meno senkun karkaa lapasesta entistä enemmän, jos mahdollista.

Onko se lintu? Leija? Lentokone?

Tarjolla on perinteinen urheilupäivä, jossa toisiaan vastassa on luokkia enemmän luokanvalvojat. Armoa ei anneta, sillä vaakalaudalla on avoin baaripiikki ja mahdollisesti jopa yakiniku-illallinen. Toinen ruutuaikaa saava tapahtuma on koulujuhla, johon jokainen luokka kehittää jotain omaa. Edellisenä vuonna Tanizakin luokka järjesti pehmoeläinnäyttelyn, nyt ehdolla on pehmoeläinteemainen kahvila. Mutta jostain keskusteluun aina pesiytyy kuolleiden eläinten haamut, tai vähintäänkin kahvila, jossa asiakkaita säikytellään, kun he ovat juomassa.

Palaamatta aiempiin pokkareihin on paha sanoa, onko sarja itsessään muuttunut hauskemmaksi vai ovatko hahmot tulleet niin tutuiksi, että hienovaraiset huumorinripaukset kutkuttavat aiempaa enemmän. Joka tapauksessa löysin monta strippiä, joille nauroin ääneen. Jälkimmäisen puolesta puhuu se, että valitessani skannattavaa näytestrippiä päädyin hyppäämään parhaimpien yli, koska erillisinä palikoina en usko niiden olevan sarjaa tuntemattomien mielestä lainkaan niin hauskoja.

Edelleenkään en meinaa aina osata erottaa tummatukkaköörin kaikkia jäseniä toisistaan. Onnekseni Kaorin joutuu toiselle luokalle kuin muut, herra Kimuran oppilaaksi. Kaorinilla tosin saattaisi olla asiasta eriävä mielipide.

Huomaan tykästyneeni Azumangan hahmoihin siinä määrin, että nyt on jo haikea olo, vaikka pokkareita on vielä yksi käsittelemättä. Kiyohiko Azuma on onnistunut luomaan elävän kaartin persoonallisia luokiolaisia, oppilaineen opettajineen kaikkineen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Azumanga Daioh, Kiyohiko Azuma, koulu, lukio, manga, Punainen jättiläinen, Sangatsu Manga, urheilupäivä

Amerikan vampyyri 2

Julkaistu 8 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Amerikan vampyyri 2
Tarina: Scott Snyder
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Suomennos:
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-576-0

Edellisen osan Hollywoodin kimallus on vaihtunut 30-luvun lamaan ja Nevadan kuumaan räkäisyyteen. Työn alla on Yhdysvaltojen historian suurin yksittäinen rakennusprojekti, Boulderin pato, ja lähin kaupunki Vegas kantaa siitä suurimman taakan. Betonia nimittäin valaa kolmetuhatta työmiestä, joilla on moninaisia tarpeita. Vegasissa onkin tehty prostituutio ja uhkapeli väliaikaisesti lailliseksi, jotta palkkarahat saadaan kerättyä parempaan talteen.

Poliisipäällikkö Cashel McCoganilla on siis kädet täynnä ihan lähtökohtaisesti, mutta sen päälle kaupunkiin saapuu liittovaltion agentteja, joilla on salainen agenda, minkä lisäksi joku päättää tyhjentää varsin merkittävästä miehestä veret. Skinner Sweetillä saattaa olla hampaansa pelissä; ainakin hän on asettunut aloilleen vegasilaisen bordellin pyörittäjäksi. Vähemmän sattumalta toisella FBI:n agenteista on päteviä perhesyitä ampua Skinneristä epäkuolleet ilmat pihalle, eikä toinenkaan yön lapsia rakasta.

Päivän positiivi: Tilanne ei voi juuri enää huonontua

Toisaalla taas Pearl Jones viettää rentoa perhe-elämää aviomiehensä kanssa. Koska draama kammoaa hiljaiseloa, saa Pearl epämiellyttäviä vieraita. Tietyt verenimijöitä lahtaavat tahot ovat perillä hänen vampyyriudestaan ja tulevat kylään niin yllättäen, ettei Saludo-paketistakaan ole apua. Metsästäjien mentyä törmätään vanhan kannan terävähampaiseen roskasakkiin ja jossain kellarihelvetissä Pearlin entinen ystävä Hattie nostaa vähemmän kaunista päätään. Välienselvittelyjä on luvassa.

Olen pohtinut, miksi Amerikan vampyyri vetoaa minuun monen muun vastaavan jättäessä kylmäksi. Jotain Scott Snyder osaa tehdä oikein. Ehkä se on ympäristövalinta. 30-luvun Vegas ja Colorado-joen patoava käsittämättömän kokoinen betonirakennelma kiehtovat. Ja väitän, että kiehtoisivat, vaikken olisi käynytkään paikalla. Toisaalta hahmoissa on särmää. Skinner Sweet voisi olla kapinallinen sälli, joka potkii korruption mädättämää status quota vastaan, mutta sen lisäksi hän on tappavan häijy paskiainen, jota oikeasti ei kiinnosta, ketkä joutuvat harmin tielle. Vampyyrit eivät myöskään pyöritä koko revyytä, vaikka keskiössä ovatkin. Jännite syntyy ihmisistä, poliisipäällikkö-Cashista ja Pearlin aviomiehestä Henrystä.

Rafael Albuquerquen taide jatkaa ykkösalbumin tyyliä, minkä jo aiemmin totesin sopivan juuri tämän tarinan kerrontaan erinomaisesti. Jälki on tummaa, vaan eipä tarinassa muutenkaan paljon valo juhli.

Seuraava osa Amerikan vampyyristä ajoittuu toiseen maailmansotaan. Malttamattomasti odotan, millä tavoin pitkähampaat pahentavat niitä verikekkereitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Amerikan vampyyri, Egmont, Hooverin pato, Las Vegas, Rafael Albuquerque, Scott Snyder, vampyyri

Edeline

Julkaistu 8 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Edeline
Petri Liuhto
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-04-5

Edeline on nuori nainen, joka vihdoin pääsee vankilasta vapauteen. Pitkään lusitun kakun takana ovat niin Edelinen isä kuin velikin ja kutakuinkin päällimmäisenä nuoren neidon mielessä kajastaa kosto. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen: merirosvous on joutunut ahtaalle, suorastaan sukupuuton partaalle. Tuo jalo ammatti täytyy herättää uudelleen henkiin. Miehistöä on helppo löytää, mutta sopiva paatti tuottaa suurempaa huolta, aina siihen asti, kunnes Edeline löytää satamasta upouuden sotalaivan. Telakan johtajasta sukeutuu salonkikelpoinen panttivanki ja seikkailu voi alkaa.

Ainoa keino ratkaista kiista on kivi-paperi-sakset. Tai ampua kaikki muut.

Juoni on kepeää kamaa. Osa yksityiskohdista ei ehkä kestä suurta altistumista päivänvalolle, mutta moiset seikat jäävät viihdyttävän tarinan jalkoihin. Edelinen ja hänen vankinsa Osricin kemia pelaa eikä velipoika Victorkaan jätä kylmäksi. Lisäksi Edelinessä itsessään on muutama tarvittava särö, henkilökohtaisia heikkouksia, jotka pyrkivät miinoittamaan hänen tavoitteitaan.

Maailmasta ei parane oletella yhtään enempää kuin mitä ruudussa näkyy, sillä visiot seuraavat toistaan. Rähjäinen satamakuppila on perussettiä, steampunkahtava sataan metriin kohoava satamaseinämä jotain aivan muuta, eikä sekään valmistele lukijaa ihmissyöjien saarelta löytyvien ihmeiden kohtaamiseen.

Lukijaa kenties naurattaa, mutta Osric tietää Edelinen tarkoittavan sanojaan.

Piirrosjälki on selkeää ja persoonallista. Erityisesti kiinnitin huomiota ilmeisiin, jotka tavan takaa olivat loistavia, mutten minä muustakaan jäljestä marmattamisen aihetta löydä. Petri Liuhto oli minulle tuntematon tuttavuus, mutta Edeline vakuutti siitä, että seuraava työkin kannattaa noukkia käteen.

Koneellisen tekstauksen olisin suonut korvattavan hyvämaineisen tekstaajan jäljellä. Nyt käytetty tekstityyppi ei tukenut sarjakuvan tunnelmaa.

Varsinaisen tarinan perästä löytyy vielä muutaman sivun opas ”How to be a pirate”. Siitä vain opettelemaan ammatin niksit ja merille. Viking Grace on jo ehtinyt profiloitumaan eliitin ökypaatiksi, joten eiköhän sen passaa ryöstää ja upottaa, ihan harjoitusmielessä vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Edeline, merirosvot, Musta Ritari, Petri Liuhto, piraatit, steampunk

Puskaradio

Julkaistu 5 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Puskaradio
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-064-3

Poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri on alati vaikeammaksi muuttuva taiteenlaji. Ei siksi, että sofistikoitunut yleisö vaatisi koko ajan terävämpää kamaa, sitä vastaanhan puhuu jo silkka Big Brothereiden kaltaisten sontaohjelmien olemassaolo. Ei, vaikeus tulee siitä, että todellisuus parodioi itseään aina vain hurjemmin ja villimmin. Tervetuloa Puskaradioon, jossa todellisuus paahtaa jo ylikierroksilla, samaten kuin hermoromahtanut graafikko Jussi Pupujussi.

JP Ahonen lienee tunnetumpi Villimmästä Pohjolasta, jossa aiheena on lähestyvä kolmikymppisyys ja jämähtäneet opinnot. Sarjan humööri käsittelee ihmissuhteita ja muita arkipäiväisempiä juttuja, kun taas Puskaradion näkemys on valveutuneempaa. Moni asia on maassamme ja maailmassamme pöyristyttävän paljon päin helvettiä ja Ahonen tuo niitä esiin julma hymy kasvoillaan. Väliin ei tiedä, pitäisikö nauraa vitsille vai irvistää tuskaisesti faktoille vitsin takana.

Piirrostyyli on tuttu, mikä kertoo taiteilijan löytäneen jo aikaa sitten oman visuaalisen äänensä. Ihmisten sijaan stripeissä seikkailevat eläimet, luultavasti siksi, että niitä on edes vähän vaikeampi vihata.

Uutisten aikaan tynnyrissä uinailevia varten on kirjan loppuun koottu kipeästi kaivattu opas männävuosien ajankohtaisiin aiheisiin, joihin stripit perustuvat. Erittäin kätevää, itsekin hyödyin selvennyksistä useassa kohtaa, joten muistakaa tämä kirjaa lukiessanne. Hyöty nimittäin vähenee, jos taustamateriaaliin törmää vasta sarjakuvat luettuaan. Ellei sitten halua lukea kaikkea kahdesti, kuten minä.

Puskaradio paitsi hauskuttaa myös puhuttelee. Ei tainnus Aisopos aikanaan ymmärtää, millaisen Pandoran lippaan läväytti auki faabeleillaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Arktinen banaani, JP Ahonen

Aave Stream Cityssä

Julkaistu 1 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Aave Stream Cityssä
Käsikirjoitus: Mikko Mustasaari, Aapo Kukko
Piirros: Aapo Kukko
Lempo kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-21-0

Muukalainen saapuu kaupunkiin. Se on hyvä, perinteinen alku lännentarinalle. Aave Stream Cityssä noudattaa muutoinkin lajityyppinsä toimivaksi koettua kuvastoa. On nöyrää opettajaa, viinamäenmiestä, itsevaltainen pamppu ja korruptoitunut sheriffi apureineen. Se, missä Mikko Mustasaari ja Aapo Kukko vievät kertomusta omaan suuntaansa, on työläisten herätys luokkatietoisuuteen. Tokihan sitä länkkäreissä ennenkin on taisteltu hirmuvaltaa vastaan, mutta harvoin on puheissa mukana ollut naisten palkkojen korottaminen.

Juoni ei pahemmin polveile, mutta ei sen ole tarpeenkaan. Tarina toimii. Parannuksista saarnaava muukalainen, joka muistuttaa jossain määrin Karl Marxia, katoaa kesken kaiken, mutta silti joku jatkaa hänen työtään. Vaeltaako kaupungissa kirjaimellisesti sosialismin haamu?

Yrmyt miehet aseineen

Kuvitus futaa. Mustan reilulla käytöllä saadaan aikaiseksi varjoon uppoavia henkilöitä ja öinen myrsky tuo kylmän, märän tunnun mukanaan. Graafinen seikka, johon puolestani en ollut täysin tyytyväinen, oli tekstaus. Välillä kirjaimet hipovat puhekuplien laitoja tai muita elementtejä, mikä saa aikaiseksi mielikuvan viimeistelemättömästä työstä.

Kovin syvään purevaan draamaan ei päästy käsiksi, vaikka monessa hahmossa aineksia sellaiseen näkyi. Tarinassa kuitenkin ravisteltiin yhteisöä rajusti ja herätettiin uinuvia sieluja. Niitä olisi suonut tarkkailtavan hieman syvällisemmin, etenkin pappia, opettajaa ja lehtimiestä. Jokaisella oli selvästi omat taakkansa rastinaan. Nyt albumille riittää luultavasti kertaluku ilman, että kaarti houkuttaisi seuraamaan toisenkin, identtisen esityksen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Aapo Kukko, Lempo Kustannus, Mikko Mustasaari, western

Azumanga Daioh 2

Julkaistu 1 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Azumanga Daioh 2
Kiyohiko Azuma
Suomennos: Antti Grönlund, Juha Mylläri
punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-15603

Koulutyttöjen elämä jatkuu edellisestä pokkarista, nyt tammikuusta elokuuhun. Lukion toinen luokka alkaa keväällä ja oppilasjako pistetään uusiksi, mutta ainoa varsinainen muutos on Kaguran liittyminen jengiin. Edeltävän vuonna hän kisasi hampaat irvessä Sakakin kanssa, Sakakin ollessa täydellisen tietämätön koko kilpakumppanin olemassaolosta.

Jo viime pokkarissa meille esiteltiin miespuolinen opettaja, herra Kimura, jonka käytös on poliittisesti jokseenkin epäkorrektia. Jos se olisi hänestä kiinni, kaikki tytöt pukeutusivat oppituntien ajaksi märkiin uimapukuihin, eikä hän epäröi tuoda mietteitään julki. Toisaalta hän on näkemyksissään hyvin vilpitön eikä tunnu edes tajuavan, miksi kaikki eivät innostu mukaan. Ja jostain hän on onnistunut hankkimaan liki täydellisen naisen vaimokseen.

Aiemmassa arvostelussa jätin Yomin luonnehdinnan sikseen, kosken ollut siitä varma. Olisi pitänyt vain nimetä hänet tosikoksi, sillä sellainen hän paljastuu olevan. Toisaalta jonkun on oltava vastapainona sille suulaalle hulluudelle, joka on Tomo, jonka mielestä paras ajatus ikinä on nakata kesämökin ainoa avain korkeaan ruohikkoon. Miksikö? Koska se pälkähti hänen päähänsä.

Eikä Tomo ole, jos kaikkia puolia asiassa tarkastellaan, edes se vaarallisin yksilö. Se titteli myönnettäköön jälleen tyttöjen luokanvalvojalle Yukari Tanizakille, jonka legendaarinen ajotaidottomuus aiheuttaa pelkotiloja ja vapinaa vielä vuoden kuluttua tapahtuneesta.

Azumanga Daioh on strippimuotoista koululaissarjakuvaa, ja hyvää onkin. Tämän kakkospokkarin olen lukenut ainakin kolmasti. Välistä vitsit ovat ilmiselviä, välistä huvittuneisuuden tunne tulee jonkun hahmon ilmeestä tai muusta hienovaraisesta reaktiosta.

Ja jos joku tuttu joskus sattuu saamaan hikan, nyt tiedän läjäpäin uusia konsteja tilanteen ratkaisemiseksi. Tosin ensin on syytä saada hänet allekirjoittamaan vastuuvapautussitoumus herättämättä epäilyksiä.

Ehdotetuista keinoista vähiten kivuliain

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Azumanga Daioh, Japani, koulu, manga, Punainen jättiläinen

Amerikan vampyyri

Julkaistu 29 tammikuun, 2013| 1 kommentti

Amerikan vampyyri
Tarina: Scott Snyder & Stephen King
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-408-4

Sanon heti kättelyssä, että vampyyrit epäeliömuotona ei ole koskaan ollut ns. minun juttuni. Lisäksi tuntuu, että vuosien vieriessä kulmahammasmunstereihin liitetään aina vain pöyristyttävämpiä ja jälkijättöisempiä juttuja. Kyllä, viittaan Twilightiin, jota en ole koskaan lukenut enkä nähnyt, ja joka on yksi niistä harvoista tekeleistä, joista voin sanoa, että lukematta paska.

Olen kuitenkin ehtinyt tutustua jos jonkinlaiseen verifaniviritykseen eivätkä kaikki ole luotaantyöntäviä. Buffy the Vampire Slayerista esimerkiksi pidin paljon, enkä vähiten Angelin ja Spiken takia. Mutta johtuen juuri tuosta pitkästä altistumisesta yön lapset -genrelle haluan vampyyriviihteeltäni jotain kutkuttavaa tai laulan sen armotta keskinkertaisuuden suohon.

Amerikan vampyyri ei ole keskinkertaista.

Pearl Jonesin päivä ei ole paranemaan päin

Pearl Jones on nuori nainen, joka hamuaa tähteyttä 20-luvun Hollywoodin hornankattilassa, niin kuin moni muukin. Vain aniharva sen saavuttaa, loput on tuomittu jäämään starojen varjoihin. Ja jotkut onnettomat joutuvat varjoihin ihan kirjaimellisesti. Monelle lie tuttua rajujen bileiden jälkeen tuntea kovaa janoa, saattaapa suussa tuntua muutenkin oudolta. Pearl tuntee liudan uusia hampaita ja janoaa verta. Hänestä on tullut vampyyri, muttei mikään ylimielinen, dekadentti euro-vampyr, vaan amerikkalainen vampyyri, jota vanhat säännöt eivät koske. Kiitos kuuluu Skinner Sweetille.

Skinner Sweetin tarina taas on ihan omanlaisensa. Villin lännen lopunaikojen pankkirosvo on matkalla tuomiolle poliisisaattueessa, kun asiat alkavat tapahtua hurjaa vauhtia. Pian koko konkkaronkalla on näpeissään julma psykopaatti tappaja, joka ei enää tottele luodinreikää nahassaan. Alkaa vuosikymmenten halki kestävä molemminpuolinen vendetta vampyyrin ja metsästäjien ottaessa yhteen. Taustalla hääräävät wanhan ajan verenimijät, joille Vampyr 2.0 ei ole ollenkaan mieluinen ajatus.

Kerrontaa kuljetetaan useassa aikatasossa, mutta missään kohtaa epäselvyys siitä, mikä tapahtuma kuuluu mihinkin kohtaan jatkumoa, ei pääse rassaamaan. Skinner Sweetistä saadaan leivottua salonkikelpoinen rakastettava paskiainen, olkoonkin että hinku suorittaa massateurastuksia laskee sympatiapisteitä jonnin verran. Pearl puolestaan on onneton olosuhteiden uhri, joka selviytyjänä pärjää tuli mikä tuli, vaikka kuolema. Kemia näiden kahden hahmon välillä toimii, sen minkä he ohikiitäen ehtivät hengata.

Skinner Sweet, Nomen est Omen -finalisti 2011

Scott Snyder, sarjan idean luoja, vastaa Hollywood-aikakaudesta, kun taas Skinner Sweetin alkuvaiheiden hurmeessa piehtaroi itse Stephen King. Viiden lehden pyrähdyksen lähetessä loppuaan tarinalinjat alkavat kohdata ja nivoutuvat toimivaksi kokonaisuudeksi. Pedataanpa loppuun pieni täky tulevaa varten.

Rafael Albuquerquen taide on juuri omiaan tähän sarjaan. Valon ja värien käyttö heijastaa kuvattavia aikoja ja tuo esiin uskottavasti niin tomuisen lännen kuin vallattoman, ärjyvän 20-luvun. Eurooppalaiset vampyyrit huokuvat yläluokkaista rappiota Skinner Sweetin rellestäessä hampuusina ja elokuvamaailman glamour säkenöi aina siihen saakka, kun pimeys laskeutuu.

Olen tavannut nyrpistellä nenääni vampyyrinaamoille, johon tapaa kuulua hillitön ryppyvoiteen tarve ja aina koomisiin mittoihin venyvä naamavärkki, jonka hampaisto panee sapelihammastiikerihainkin häpeämään karvat pyrstöstään. Tällä kertaa edes veikeät hampulinassut eivät himmentäneet lukukokemusta vaan istuivat maailmaansa mallikkaasti.

Amerikan vampyyri on verenjanoa niin kuin se kuuluu tehdä.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Amerikan vampyyri, Egmont, Rafael Albuquerque, Scott Snyder, Stephen King, vampyyri