Aihearkisto: Kirja

Yöpartio

Julkaistu 14 elokuun, 2012| 1 kommentti

Tämä kirja on todettu kummankin partioiden edun mukaiseksi ja hyväksytään yleiseen levitykseen

Yöpartio (Ночной дозор)
Sergei Lukjanenko
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-066-6

Maailmassa on meidän tavallisten ihmisten lisäksi myös Muita, ihmisiä, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Kukaan heistä ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan pitää valita joko Pimeys tai Valo. Nämä saman kolikon kaksi kääntöpuolta kävivät toisiaan vastaan avointa sotaa läpi luomakunnan esihistorian aina keskiaikaan saakka, kunnes sodan turhuus ja tuhoisuus alkoi valjeta hitaammallekin velholle. Solmittiin aselepo ja laadittiin Sopimus, joka rajoittaa kumpaakin puolta ja jota kaikki ärhäkästi valvovat.

Anton Gorodetski on Valon velho, Yöpartion toimistotyöläinen. Yöpartio suitsii vampyyrien, ihmissusien ja muiden Pimeyden olentojen laitonta ihmisjahtia ja samalla myöntää Sopimuksessa säädettyjä kaatolupia. Vampyyri ei saa iskeä milloin haluaa tai kenen tahansa kimppuun, mutta ajoittain hänelle osoitetaan luvallinen uhri. Tämä on yksi niistä moraalisista ongelmista, joihin Valon palvelija törmää, ja jotka voivat alkaa syödä häntä sisältä päin. Kumpi on parempi, laillistettu murha vai kaiken tuhoava sota?

Myöskään pientä hyvää ei auta lähteä tekemään. Jokainen Valon puolta palveleva todellisuudenkorjaus antaa Pimeyden palvelijoille oikeuden suorittaa yhtä vahva, vastakkaissuuntainen säätö. Siksi holtittomat agentit pitää pysäyttää, ettei tasapaino murru, ja siinä pelissä voi päätyä metsästämään omiaan. Kukaan ei halua horjuttaa tasapainoa. Ei, ellei ole varma oman puolensa täydellisestä voitosta Sopimuksen mitätöitymisen jälkeen.
Tässä ristiaallokossa ihmishenki on halpaa kuin pullollinen huonoa vodkaa ja kokonaisen kaupungin tuho realistinen lopputulos. Näissä olosuhteissa analyysiosastolla työskennellyt Anton viskataan kenttämieheksi.

Yöpartio jakaantuu kolmeen itsenäiseen tarinaan, jotka toki linkittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä kohdataan sekä uusi, nouseva ja voimakas poikavelho, joka ei vielä ole valinnut puoltaan ikuisessa taistelussa, sekä koko Moskovaa uhkaava kirous yhden ainoan naisen pään päällä. Toisessa tarinassa kohdataan Sopimuksesta mitään tietämätön Valon velho, joka käy henkilökohtaista ristiretkeään tappaen rauhassa eläviä Pimeyden palvelijoita. Alkaa armoton ajojahti, jonka vimmaisessa tiimellyksessä ei ole edes selvää, mikä on se lopullinen päämäärä, jonka vuoksi Päiväpartio tuntuu uhraavan omiaan koko ajan kiihtyvässä tahdissa. Viimeisessä kertomuksessa langat vedetään yllättäen tiukalle ja Antonin eteen tulee raastavia valintoja. Voiko Valon voimakkain doktriini, rakkaus, johtaa Pimeyteen ja kuinka pitkälle hän on valmis menemään omien periaatteidensa puolesta, omaa järjestöään vastaan? Kuka vedättää ketä, kun suunnitelmat piiloutuvat suunnitelmien sisään kuin maatuskat konsanaan ja ihmiskunta seisoo jälleen uudessa tienhaarassa?

Lukjanenko vie lukijan mukanaan maailmaansa, mutta immersiota säröttää ajoittain hänen tapansa kerrata tiettyjä ajatuksia ja näkökulmia, joskus samalla sivulla. Henkilöt avautuvat hieman hitaanlaisesti ja toisen osion jälkeen en ollut saanut vielä muodostettua kattavaa kokonaiskuvaa edes kaikista tärkeistä pelaajista. Siksipä viimeinen kolmannes olikin juhlaa, kun juonielementit alkoivat loksahdella toisiinsa kiinni ja sivuhenkilökaartikin sai tilaa relata ja juopotella, toisin sanoen muuttua todellisiksi henkilöiksi. Aloin välittää hahmoista juuri kun kävi selväksi, että kenet tahansa voidaan uhrata korkeamman päämäärän vuoksi.

Koska hyllyssäni on lukemattomia kirjoja, kuten sanonta kuuluu, luettavaa hamutessani valinnan varaa on rutkasti. Yleensä tartun johonkin science fiction -kirjaan, harvemmin fantasiaan ja kovin harvoin kauhuun. Siksi Yöpartio ei kauhufantasiagenreen kuuluvana ollut ilmiselvä valinta, mutta nyt sen luettuani en malta odottaa, milloin seuraava osa ilmestyy suomeksi. Onpa mielessä käväissyt ajatus siitäkin, josko sitä opettelisi venäjää… Avaus viisiosaiselle sarjalle, jota nyt on kerrottu vain Valon palvelijoiden näkökulmasta. Seuraavan kirjan nimi, Päiväpartio, vihjaa vielä synkemmistä visioista.

Yöpartio on melankolisen kiihkeä matka venäläisen sielun syvyyksiin, jossa eksistentiaalinen tuska turrutetaan vodkalla ja velvollisuudentunto painaa raskaana. Lukjanenko piiskaa kovasti inhimilliset yli-ihmisensä kohtaamaan paitsi Pimeyden voimat myös oman moraalinsa rajat.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , , ,

Tulilahti-kirja

Julkaistu 31 heinäkuun, 2012| Jätä kommentti

Tulilahti-kirja
Boris Hurtta
ISBN: 952-5129-09-8

90-alkupuolella kauhu oli ykkönen siinä määrin, että myös todellisen maailman sarjatappajat saivat palstatilaa scifi-julkaisuissa fiktiivisten verikimaroiden keskellä. Boris Hurtta halusi kommentoida vallitsevaa tilannetta ja muistuttaa, että kulttuurilehtien olisi hyvä tehdä ero toden ja kuvitellun välillä. Niinpä hän loi Olavi Tulilahden ja tarjosi rankaksikin luonnehdittavaa novelliaan Tähtivaeltajaan.

Olavi Tulilahti oli menestys. Nimi tulee vuonna 1959 Heinävedellä, Tulilahden leirintäalueella tapahtuneesta kaksoismurhasta, jossa kaksi nuorta naista tapettiin raa’asti. Kuten legendaarissa surmatöissä yleensäkin, tässäkin tapauksessa on vielä selvittämättömiä seikkoja, kuten teon suorittajan henkilöllisyys. Ehkä se olikin muista syistä kiven sisään joutunut rikollinen, joka kirjoitti julkaisemattomaksi jääneen novellikokoelman Yökirja nimimerkillä Olavi Tulilahti?

Ensimmäinen novelli, Lihapumppu, on otettu Yökirjasta ja kertoo bensa-asemasta, jossa ihmishenki on halpaa, mutta liha on vahvaa. Toinen teksti, Tulilahden omakustanteena julkaisema novelli Kusessa olet, koostuu tekstinriekaleista, joissa kuvataan natsien keskitysleiriä johtavan tohtorin mielipuolisia kokeita peniksillä. Viimeinen osa on runoja, joissa sukelletaan ihmissielun syvempiin vesiin. Voidaan vain arvailla, millainen olisi kotimaisuuden kirjallisuuden kenttä tänään, jos Tulilahti olisi saanut kirjoituksensa julki 70-luvun alussa ennen kuolemaansa.

Kirja päättyy toteamukseen, että Tulilahden tarina on nyt kerrottu loppuun, mutta kuka tietää? Ehkä tuon paatuneen miehen tuotoksia vielä löytyy keräilijöiden tutkimattomista kokoelmista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Tiamatin värit

Julkaistu 10 heinäkuun, 2012| 2 kommenttia

Tiamatin värit
Jussi Katajala, Petri Laine, Seppo Kallio, Erik Vermeulen (toim.), Tuomas Saloranta, Markus Koskimies, Samuli Antila, Jaakko Ensio, Tero Niemi & Anne Salminen, Markus Harju
Toimittanut Tuomas Saloranta
Suomen tieteiskirjoittajat ry., 2012
ISBN: 978-952-67765-0-7

(Tämä arvostelu on tehty ennakkokappaleen perusteella. Kirja julkaistaan Finnconissa 20.7.)

URS ei lepää. Alan jo epäillä, nukkuuko se edes koskaan. Jälleen on uusi antologia, Tiamatin värit, nähnyt päivänvalon, tällä kertaa teemanaan avaruus. Space is the place, kuten kolmannella kotimaisella sanotaan. Nimenomaan avaruus oli se portti, jota kautta harhauduin scifin ja muun spekulatiivisen syövereihin. Palaan siis juurilleni.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, jotka sijoittuvat vieraille planeetoille tai niiden väliin jäävään tyhjyyteen. Novellien joukossa on kultaakin, mutta kaikki eivät yllä huipputasolle. Toisaalta missäpä usean kirjoittajan antologiassa kaikki tekstit olisivat subjektiivisen mielipiteen mukaan kaikki yhtä hyviä?

Avaus on vahva. Jussi Katajala on veteraanikirjoittaja, jonka taso on jatkuvasti korkealla eikä ote lipsu Clothanin silmän kanssakaan. Automaattiluotaimen maankaltaistusprojekti ei mene ihan putkeen ja sen tuhoisia seurauksia tutkaillaan eri lajien näkökulmasta. Myös Petri Laineen Kaikkien aikojen Grand Prix on eheä ja viehättävä. 30-luvulla käydään hurja kilpa kansakuntien kesken siitä, kenen raketti ensiksi kiertää Kuun ja palaa maahan elävän pilotin kanssa. Mukana kisassa on muunmuassa Yhdysvallat, Natsi-Saksa ja Ruotsi. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua ja kerronta kulkee kuin Saturn V.

Seppo Kallio asettaa uskon ja tieteen vastatusten Crematoriumissa. Maailma on hyvin rakennettu varsin rajujen säävaihteluiden varaan ja henkilötkin toimivat, mutta itse konflikti tussahtaa paukahtamisen sijaan. Myös seuraavan novellin, Reikä Saturnuksen renkaissa, esittää kiinnostavan maailman ja parikin konfliktia, mutta hahmoista ei oteta irti läheskään kaikkea eivätkä eri osapuolten radikaalit vedot kiihdytä elementtejä törmäämään niin rajusti kuin toivoin. Kerronta singahtelee eri aikatasoissa ja eri henkilöiden välillä liikaa. Väliotsikoiden päivämäärät auttavat, mutta niiden plärääminen katkoo lukukokemusta pahasti. Kirjoittaja on päähenkilö Erik Vermeulen, siis nimimerkki.

Tuomas Saloranta osaa parhaimmillaan tykittää maukasta satiiria, mutta Palkkasoturin arkipäivää ei lukeudu parhaiden onnistumisten joukkoon. Hahmot ovat yksiulotteisia ja juoni suoraviivainen kuin Korkeajännityksessä. Kieli on hyvin seikkailullista, mutta tarinan jännite on matala eikä ihmeentuntuakaan synny, kun kaikki mahdollinen on hahmoille jo vanhaa kauraa. Toinen samoista oireista kärsivä tarina on nimimerkki Jaakko Ension Mikko Jarmo ja Phoboksen siirtokunnan tapaus. Tyyli ammentaa suoraan 40-luvun seikkailulukemistoista, mutta kieli on rasittavan pömpöösiä etenkin dialogin kohdalla. Ehkä se on uskollisuutta wanhan ajan meiningille, mutta minua se rassasi suunnattomasti. Ehken pitäisi 40-luvun seikkailuistakaan, mene ja tiedä. Myös hahmojen suomalaisuus tuntui istuvan huonosti maailmaan, jossa kaiken lisäksi tunnetaan Burroughsin Mars-kirjat ja niiden fiktiivinen tekniikka on toimivaa. Meta-tasot harvoin kutkuttavat minua. Toisaalta olen valmis myöntämään, että saatan pudota näiden kahden novellin tyylilajien ulkopuolelle tyystin.

Avaruusarkin rakentaminen ei ole yksinkertaista, kuten Markus Koskimies osoittaa tarinassa Sfinksin nenä. Novellin parasta antia ovat tekniset yksityiskohdat ja ajatusten kehittyminen kohti toteuttamiskelpoista suunnitelmaa, mutta juoni ei tykitä eivätkä hahmot paikkaa juonen puutteita. Tämä on sääli, koska kovan scifin elementit ovat jo paikoillaan vain odotellen tiukkaa tarinaa.

Samuli Antilan Kyytiläiset muistutti ehkä eniten Star Trek -jaksoa, jossa Enterprisella kaikki menee päin helvettiä eikä kenenkään henkiinjäännistä ole takeita. Jännite kulki loistavasti ja hahmoilla oli riittävästi lihaa luittensa päällä kuljettamaan tarina loppuun. Ihan kaikkea ei selitetä puhki, mistä hatunnosto. Ei tarvitsekaan. Dialogi sopii ihmisten suihin erinomaisesti ja kieli on muutenkin toimivaa. Samoja hyviä puolia löytyy myös Markus Harjun niminovellista Tiamatin värit. Tämän lisäksi maailmasta on tehty ehdottoman kiinnostava paikka, johon soisi mielellään sijoitettavan joko romaanin tai ainakin novellikokoelman. Alun suvantoa olisi voinut laajentaa antaen samalla hahmoille enemmän tilaa kehittyä.

Kirjan helmeksi nousee Tero Niemen ja Anne Salmisen vähän hankalahkosti nimetty Kirjallinen liite kannevakuuskorvaushakemukseen. Kyseessä on ensimmäinen Nimbus-novelli, jonka olen lukenut kahdeksaan vuoteen (kirjailijaparilta oli jotain Kultakuoriaisen ensimmäisessä numerossa, ehkä Nimbusta, mutta pitkien tekstien luku ruudulta käy silmien päälle) ja se muistutti välittömästi, miksi tätä nimenomaista universumia niin kovasti rakastan. Kerronta on taidokasta, kieli on huumaavaa, maailma pohjautuu tiukkoihin luonnonlakeihin, hahmot ovat syvän inhimillisiä ja jännite virittyy taustalla kuin itsekseen. Tällä kertaa Talamus ottaa työkeikan ja kuljettaa tilatun lastin kaksoistähtijärjestelmän laidoilta sen sisäosiin. Sitä varten vain täytyy rakentaa rahtikonteista ja ydinmoottorista uusi avaruusalus.

Tiamatin värit tuo kaivatun panoksen suomalaisen avaruusscifin kentälle. Tällaista kamaa ei julkaista liikaa. Oivallisesti novellit ovat niin erityyppisiä, että niiden heterogeenisuus tukee kokonaisuutta. Siksi on hyvä, että mukana oli sellaistakin, mistä itse en niin paljon perustanut – se on ehkä jolle kulle muulle sitä parasta antia.

Mielestäni teemalliset antologiat, ja miksei lehdetkin, on URS:lle juuri oikea tie. On hyvä, kun tarinoilla on jokin yhteinen nimittäjä, joka ohjaa lukijan tietylle raiteelle. Lisäksi ainakin kirjamuotoisissa julkaisuissa painaminen fyysiseen muotoon on melkeinpä ehdoton edellytys sille, että minä sellaisen tulen lukemaan. Tosin varaan oikeuden muuttaa mielipidettäni kokeiltuani kunnollista lukulaitetta.

Tiamatin värit herättää kotimaisen avaruusscifin uuteen nousuun.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat:

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Julkaistu 18 kesäkuun, 2012| Jätä kommentti

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
H.P. Lovecraft
Jalava, 2009
ISBN: 978-951-887-410-5

Jalava on ryhtynyt merkittävään kulttuuritekoon julkaisemalla H.P. Lovecraftin koko novellituotannon viidessä niteessä. Ulkona niistä on nyt neljä ja Kuiskaus pimeässä on järjestyksessä ensimmäinen.

Lovecraft on kauhun mestari, jonka vaikutus läpäisee monet kirjalliset sukupolvet. Tuo prosessi ei ole vielä tänäkään päivänä osoittanut loppumisen tai edes haipumisen merkkejä. Kotimainen URS-liike (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) julistaa kotisivullaan: ”URS kulkee ylpeästi ja häpeilemättä Robert E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja Edgar Rice Burroughsin jalanjäljissä.” Lovecraftin kosmisia kauhuja sikiävä perintö voi siis hyvin ja paksusti, kuin rotat seinien sisällä.

Tähän kokoelmaan on otettu kahdeksan novellia, jotka minä päässäni jaan suoraan kahteen ryhmään, legendaariset Cthulhu-myyttostarinat ja muut. Kyse ei ole keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta jo aikana ennen kuin osasin lukea kertomus kertomukselta kasvavat tarinaversumit kutkuttivat mielikuvitustani. Lovecraft on luonut ison, lukuisten novellien kautta laajenevan kauhun maailman, jota asuttavat nimettömissä, mustissa kuiluissa möyrivät helvetilliset epäsikiöt.

Avausnovelli Kammottu talo (1924) osoittaa, millaisella pieteetillä Lovecraft saattoi uppoutua rakentamaan tarinalleen taustaa. Pääpaino ei ole niinkään nykyajan tapahtumissa, vaikka siellä se kauhu lopulta kohdataan. Keskiöön nousee sen sijaan tapahtumapaikkana olevan talon ja siinä asuneiden ihmisten kammottava historia. Sen sijaan, että lukijalle vain kerrottaisiin ohimennen, miten asukkaille kävi, ne näytetään murhe murheelta. Kokonaan päinvastaista mekaniikkaa tuntuu käyttävän Arthur Jermyn (1924), jossa parissa sivussa käydään kursorisesti läpi Jermynin suvun historia ja alussa mainitun polttoitsemurhan syistä vihjaillaan. Tämä tarina oli pienoinen pettymys luettuani Richard Corbenin kuvittaman version, sillä vähäeleisen tekstin oli hankala kilpailla Corbenin rujoa visiota vastaan.

Kunnon peruskauran ääreen päästään kertomuksessa Rotat seinissä (1924). Vanhan suvun vesa palaa muinaisille kotikonnuilleen ottamaan haltuunsa ikiaikaisen perintönsä ja saa reilusti enemmän kuin mitä tilaa. Arthur Jermynin jälkeen Rottien visuaalinen voima ja hitaasti latautuva, ahdistava tunnelma viimeistään osoittavat kokoelman lukijalle Lovecraftin taidon ujuttaa vieraudesta kumpuavaa kauhua ihmisten keskuuteen. Sen jälkeen tuleva Hautaholvissa (1925) onkin pikemminkin huvittava välipala, vanhahtavalla tavalla makaaberi, pikkunäppärä lyhäri hauturista, jonka työn laatu jättää toivomisen varaa.

Lukumääräisesti puoliväliin saavuttua ollaan vihdoin legendaarisen materiaalin äärellä. Maailmankaikkeus on ihmiselle pohjimmiltaan täysin käsittämätön ja ymmärrystä tavoittelevat sortuvat hulluuteen, kun heidän minimaalisen merkityksetön ja hutera paikkansa suurten asioiden äärellä selviää. Maailmassa on paljon muinaista, voimakasta ja pelottavaa, jota ihmisen ei ole hyvä kohdata.

Pinnasängyssään R’lyehissä halittava Cthulhu nukkuu päikkäreitään

Varjo Innsmouthin yllä (1931) kertoo rappeutuvasta rannikkokaupungista ja sen kaameista, pinnan alla liikahtelevista salaisuuksista. Vaikka paikkakunnasta onkin tehty musikaali, se ei ole suositeltava turistikohde. Cthulhun kutsussa (1926) tavataan kaikkien suurten muinaisten arkkihirmu, lonkerokasvoinen, siivekäs Cthulhu, jonka voimaa tänä päivänä syö merkittävä rooli popkulttuuri-ikonina. Cthulhu-pehmolelut ovat arkipäivää.

Dunwichin hirviö (1928) johdattaa lukijan kirjailijan suosikkimiljööseen, syvälle maalaisseudun rappioon. Siellä voivat vaellella ikiaikaiset mielipuolisuutta lietsovat pahuudet, joita ihminen ei kykene näkemään eikä ymmärtämään. Lisäksi on hienoa nähdä, miten puoli vuosisataa ennen Ramboa okkultismin ja kirjallisuuden professorit ymmärsivät räjähteiden käytön estetiikan päälle.

Kuiskaus pimeässä (1930) yhdistää aiempien novellien parhaimmat puolet. Takapajuinen tapahtumapaikka, kosmisia ja muinaisia entiteettejä, hitaasti tukaloituva tilanne ja oppineiden miesten pyrkimys ratkaista rienaava dilemma intellektuaalin analyysin kautta. Mutta miten taistella järjellä sellaista vastaan, mitä akateemikon järki ei voi käsittää?

Hyvät kauhukirjallisuuden ystävät! H.P. Lovecraft, todellinen maestro ja kosmisen kauhun kruunaamaton kuningas on palannut julkaisulistoille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities

Julkaistu 31 toukokuun, 2012| Jätä kommentti

Exhibits, Oddities, Images

& Stories from Top Authors and Artists

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities
Edited by Ann & Jeff VanderMeer
Writers: Kelly Barnhill, Holly Black, Greg Broadmore, S.J. Chambers, Stepan Chapman, Ted Chiang, Michael Cisco, Gio Clairvail, Rikki Ducornet, Amal El-Mohtar, Brian Evenson, Minister Faust, Jeffrey Ford, Lev Grossman, Will Hindmarch, N.K. Jemisin, Caitlín R. Kiernan, Mur Lafferty, Jay Lake, China Miéville, Mike Mignola, Michael Moorcock, Alan Moore, Reza Negarestani, Garth Nix, Naomi Novik, James A. Owen, Helen Oyeyemi, J.K. Potter, Cherie Priest, Ekaterina Sedia, Jan Svankmajer, Rachel Swirsky, Carrie Vaughn, Jake von Slatt, Tad Williams, Charles Yu
Artists: Aeron Alfrey, Kristen Alvanson, Greg Broadmore, John Coulthart, Scott Eagle, Vladimir Gvozdariki, Yishan Li, Mike Mignola, Garth Nix, Eric Orchard, James A. Owen, Ron Pippin, J.K. Potter, Eric Schaller, Ivica Stevanovic, Jan Svankmajer, Sam Van Olffen, Myrtle von Damitz III, Jake von Slatt
Harper Voyager, 2011
ISBN: 978-0062004758

I have been, in a way, aware of Thackery T. Lambshead for years and years. It’s the sort of name that sticks to the mind. But until recently I remained horribly ignorant of his achievements and especially his collection. Me, who defines himself and his purpose in life by collecting stuff. (Just ask my partner.)

However, as far as collecting goes, doctor Lambshead defines a category all of his own. The very top category. There are several museums which pale in comparison or perhaps it would be truer to say that there are only a few museums whose collections exceed that of doctor Lambshead’s. But even them only in number. In quality, none come close, and even those that almost do are likely to have some items either donated by or loaned to by doctor Lambshead. He had so many things that according to himself he spent a good part of his life just getting rid of things.

All of this became apparent to me when I read a book titled Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities. As the good doctor is no longer with us, having passed away in 2003 and having lived just a tad over a century, it befell on scholars, researchers, artists and storysmiths to convey to us a glimpse at the grandness that was the Cabinet. Many people who either knew doctor Lambshead personally or were in some way influenced by his life came together under the editors Ann and Jeff VanderMeer and made this book possible.

After reading the book and having had my curiosity more than sparked I immediately embarked on a journey of discovery. I wanted to know more about this man as a person, more about his vast collection of various oddities from all over the world and also of his professional life as a practicing medical wonder man. Pretty much the first thing I learned of was a book written by him, Pocket Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There he lists all sorts of rare and unlikely diseases that he has come across over his years. Published annually for decades it has become a legend among medical libraries across the world. Imagine then my disappointment when I learned that the University of Turku did not have one.

The library database did list it but it was not on the shelves. When I asked a librarian working there about it she shrugged and said it had perhaps been stolen. But she seemed a little apprehensive. When I questioned her further she referred me to a clerk in the dean’s office and walked briskly away. I had already been content that I just had rotten luck but her behaviour suggested some form of foul play and I decided to follow the tip she had given.

At first the dean’s office denied any knowledge of the book but to prove the clerk wrong all I had to do was point at the library records. He then lowered his voice as if in confidence and told me that ten years ago there had been some departmental infighting and after that the book had vanished. All attempts to obtain a new copy since doctor Lambshead died had proven futile. He assumed there was some form of dispute over the publishing rights but could not say for sure. Before I even suggested it, he also told me that the copies from the Swedish university, Åbo Akademi, and the public library were missing. This is alarming. I implore any reader to check their local public or university libraries for this book.

Next I tried the best second hand bookshop in town, Uusi katakombi (The New Catacomb). The staff there is knowledgeable but at times a little terse, all being avid book collectors themselves. I have come to associate any bad mood with the owners’ mishaps in the antiquarian world, most likely missing a chance to obtain a rarity, so I don’t let it bother me. Every one of them seemed to be acutely aware of who Thackery T. Lambshead was but declined to discuss him any further, perhaps fearing they might divulge some priceless fact to their colleagues so far unknown to them. The world of book collecting is very cutthroaty and competitive as I well know, books being my own specialty as well.

However, at one point when an opportunity presented itself one of the owners approached me inconspicuously and murmured to me a brief and sad tale. Apparently the VanderMeer collection was not the first attempt to catalogue some of doctor Lambshead’s oddities. In the 60’s there had been a small press fanzine whose sole topic was doctor’s Cabinet. He had owned copies of all six issues but apparently there was a defect in the last one. The main topic had been a few 18th century inventions having to do with early attempts at fusion energy. Somehow it had made the paper self-combustable which in turn had destroyed most of earlier issues in existence as well. Likely also the publisher of the fanzine. I gathered that he was too embarrassed to let his colleagues know that he had lost such prized prints, but at the same time felt compelled to confess to someone who could understand the pain.

Having exhausted my local means of obtaining more reading material I turned to my friends. Most of them had not either even heard of the man or had disregarded him as some eccentric geezer not worth their time. However my co-worker seemed to recognize the name but said ”it was not yet the time to have this conversation”. When I asked what he meant all he talked about was ”artistic purity” and ”experimenting with influence”. I cannot know for certain what he meant but I know he has a band and they have practiced weekly for years now. Very few people have ever heard them play (I haven’t) and I know they plan never to release an album. Instead they will only play live gigs. Perhaps I will know what he meant whenever they perform for the first time publicly.

I have now come to a conclusion that it is way harder than I had thought to come by reliable information about doctor Lambshead. While alive he forbid museums to take photographs of the items he had loaned them and now an unfortunate fire has ravaged most of what was his gigantic collection. Only two books have been published about him, the Cabinet of Curiosities and the Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There are some scientific journals that have to do with his research or researching him, but none were available at our local universities. The only place in Finland where one can attend Lambsheadian Studies is in the far north, University of Rovaniemi, and they only admit new students twice in a decade.

Of course there is the Internet, but it is easier to find rational discussion about the HAARP than conspiracy free sites about doctor Lambshead. Most seem to recycle topics brought up by Caitlín R. Kiernan and others who propose all kinds of theories, everyone more fantastic than the last. Kiernan believes that doctor’s wife Helen Aquilus faked her own death in the early 60’s and afterwards communicated with her husband in code, using for example sunspots and earthquakes to convey complex messages.

Most of it all is of course ludicrous tinfoil hat worthy nonsense, but I admit having taken part in some discussion threads and offering my own thoughts on some matters. I quickly learned my lessons.

For example, I find it hard to believe that doctor Lambshead would have left his collection so exposed to an accidental fire that most of it would be destroyed in hours. I offered two ideas. One is that there is actually a second underground chamber under the known one where the actually important items were placed. What was destroyed was just an overflow of more mundane artefacts from there. The second notion that I presented was that if the underground hall indeed contained the most priceless items of the collection, then those items were bound to have some very unique abilities. I find it possible that some possessed the ability to move in time and space on their own, thus escaping the inferno that swallowed their ilk. They may even have rescued some other items along the way. The only way to prove these theories is to both excavate the area around Lambshead’s house in Whimpering-on-the-Brink or locate an item presumed to have perished in the fire.

I was mocked so thoroughly even by other conspiracy theorists for my ideas that I do not think I will be taking part in any of their discussions in a good while. I advice others against it as well. The common discussion board about all things Lambsheadian is only a stinking cesspool filled with smallminded people. Best stick with the academics.

On the other hand, all of this only makes this book, The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities, that much more important and unique. It is the only unbiased look at doctor Lambshead and his collection. VanderMeers have also allowed many critics to voice their opinion about Thackery T. Lambshead and paint a vivid picture of a great humanitarian who also had his darker side, much like his Cabinet of Curiosities itself. If you want to know more about this remarkable man or the many artefacts that passed through his collection, this is definitely the book you need.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Fiktio, In English, Kirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Näin tehtiin Iron Sky

Julkaistu 26 huhtikuun, 2012| Jätä kommentti

Näin tehtiin Iron Sky – eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä
Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen
Docendo, 2012, 175 sivua
ISBN: 978-951-0-38893-8

Suomen päheintä scifieeposta odoteltiin kuin mannaa rautataivaasta, mutta nyt se vihdoin on teattereissa kaiken kansan koettavana. Mutta päinvastoin kuin yleensä luullaan, elokuvat eivät vain maagisesti popsahda olevaisuuteen elokuvateattereiden takapihalla sijaitsevaan valeroskapönttöön. Itseasiassa elokuvan valmistuminen saattaa kestää monta viikkoa.

Näin tehtiin Iron Sky valottaa, vähemmän yllätyksellisesti, Iron Skyn vaiheita ideasta valkokankaalle. Kuuden vuoden projekti puserrettuna reilusti alle kahteensataan sivuun on tiivistä, timmiä asiaa. Jaarittelua kirjasta ei löydy.

Aluksi valotetaan hieman historian alkuhämäriä Star Wreckin parissa, sillä ilman tuota suomalaista Star Trek -parodiaa natsit jököttäisivät edelleen Kuussa peukaloitaan pyöritellen. Samuli Torssosen kova työ Wreckien parissa toi mukanaan rautaisen ammattitaidon tehdä Hollywood-tasoisia tietokone-efektejä kerrassaan (verrattain) naurettavalla kengännauhabudjetilla.

Minulle on aina jäänyt hämäräksi, mitä tuottaja oikeastaan tekee. Kaikki muuthan tekevät ne oikeat duunit. Tero Kaukomaa latoo tiskiin oman tuottajahistoriansa lisäksi tuottajan tärkeimmät hommat ja ehdottomasti tärkein niistä on rahoituksen kerääminen. Ei rahaa, ei rainaa. Ensin pitää olla jotain myytävää ja sen jälkeen pitää saada kaikki mahdolliset tahot syytämään rahaa riskaabeliin tuotantoon, sillä vain jo teatterilevityksestä poistunut elokuva ei enää ole riskaabeli.

"Jos tämä menee läpi, myynnissä on myös aito Van Gogh sekä Vapauden patsaan soihtu."

Ikuisena optimistina joskus lapsena, sekä vielä noin kuukausi sitten, kuvittelin käsikirjoituksen tulevan valmiina yhdeltä visionääriltä. Sen jälkeen kerätään näyttelijät ja tehdään leffa. Kaunista ja sujuvaa. Timo Vuorensolan mukaan totuus on karumpi. Kauhukseni joudun toteamaan, että käsikirjoituksen tekemiseen pätee samat lainalaisuudet kuin kaikkeen muuhunkin kirjoittamiseen. Samaa tekstiä voi viilata iso joukko ihmisiä eri aikoina eikä koskaan ole takeita siitä, että seuraava versio on aiempia parempi. Kaikki elää, kunnes loppuleikkauksesta vedetään printti ja se kiikutetaan taksilla elokuvateatteriin kymmenen minuuttia ennen ensi-iltaa.

Jo paljon ennen ensimmäistä otosta on syytä olla selvillä, ellei jopa valmiina, tiedotusstrategia, pressimateriaali, alati kasvava fanijoukko ja työkalupakki kaiken edellämainitun tehokkaaseen hallintaan. Näistä seikoista kertovat Jarmo Puskala, Pekka Ollula ja Janos Honkonen.

Honkonen on tehnyt jo kymmenvuotisen uran erilaisissa medioissa ja tietää paitsi sen mikä toimii, myös sen mikä ei toimi. Pressisivu kuntoon pojat. Kaikki tarpeellinen helposti saataville. Kielteisistäkin asioista on kerrottava, koska kaikki tulee ilmi kuitenkin ja Internetiä ei voi kusettaa. Fiban sattuessa faktat tuodaan esiin ja painetaan eteenpäin.

Puskala puolestaan kertoo, miten elokuvaa markkinoidaan nykyisenä digiaikana. Edelleen rehellisyys on valttia, koska valheesta jää kiinni. Uusia alustoja syntyy nettiin harva se viikko ja niistä pitää tunnistaa käyttökelpoiset. Kun Iron Skyn taru alkoi, MySpace oli kova juttu. Nykyinen Facebook-sukupolvi kysyy tässä kohtaa ”niin mikä?”. Kun alusta on kunnossa, pitää luoda fanijoukko, kasvattaa sitä ja ennen kaikkea sitouttaa se projektiin mukaan. Tehdä siitä jokaisen oma juttu. Pitää osata onnistua oikeissa kohdissa ja kääntää epäonnistumiset akuankkamaisesti nekin voitoiksi.

Elokuva ei ole pelkkä elokuva, ainakaan jos haluaa menestyä. Ollula puhuu siitä, mitä oheisjuttuja tuotettiin ja ennen kaikkea miksi. Kaiken on toimittava toisaalta omillaan, toisaalta laajennettava kokonaistarinaa, tuotava siihen jotain lisää. Kaikkea ei tarvitse keksia itse, on fiksua katsoa mitä kaikkea on jo, mitä muut tekevät ja sitten koota kasaan kaikki niiden hyvät puolet. Lopullinen jippo on yhdistää hyvät jutut joksikin uudeksi, joka innostaa yleisöä elokuvaa odotellessa. YouTube otettiin haltuun Iron Sky Signal -videoiden ja Director’s Diariesin avulla. Elokuvajuhlien aikaan 30-luvun katulehdenmyyjäksi pukeutunut näyttelijä jakeli ilmaislehtiä vuodelta 2018, pääuutisena tietenkin natsien paluu Kuusta.

Seuraavaksi: Good Moon Rising ja Ugly Moon Rising.

Eniten kuitenkin kirjassa kiehtoi koko projektin kantava ajatus yhteisöllisestä tekemisestä, talkoista. Lähtöajatus oli, että näin massiivista projektia ei voida toteuttaa puhtaasti perinteisin keinoin. Laadittiin työsivusto Wreckamovie, jonka kautta tuhannet fanit saattoivat kantaa oman kortensa kekoon. Päiväkausien taustatutkimus valmistui iltapäivässä ja kiireen keskellä vapaaehtoisten laatima 3D-malli Intian alukseksi pelasti päivän. Kun eteen tuli tiukka paikka ja tarvittiin rahaa, fanisijoittajat löivät kouraan merkittävän summan, jonka turvin taas muutama rahoitustaho päätyi tekemään myönteisen päätöksen. Pidän tätä perusideaa ja sen elenganttia toteutusta Iron Skyn ehkä merkittävimpänä saavutuksena. Tämä on uusi ja todistettavasti toimiva tapa tehdä elokuvaa.

En tiennyt kaipaavani kirjaa Näin tehtiin Iron Sky. Making of -reportaaseja on maailma täynnä. Kuitenkin nyt luettuani sen olen paljon paremmin kartalla monen elokuvatuotannollisen asian kanssa, ja ennen kaikkea olen saanut konkreettisen esimerkin, jota voin kenties itse myöhemmissä pyrinnöissäni soveltaa. Jos elämä on päättymätön koulu, tässä on yksi oppitunti, joka on täyttä timanttia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , , ,

A Dance with Dragons

Julkaistu 2 huhtikuun, 2012| Jätä kommentti

Lohikäärmeiden tanssi - tosi, tosi hidas valssi

A Dance with Dragons
George R. R. Martin
Bantam Spectra, 2011

Pari vuotta sitten jouduin dilemman eteen mitä tuli George R.R. Martinin juhlittuun sarjaan Jään ja tulen laulu. Lukeako Spinistä juonispekulaatioartikkeli ja kenties spoilaantua prosessissa, vaiko ihan lukea kirjat? Minä, joka lähinnä kosken vain scifiin ja hyvin satunnaisesti fantasiaan.

Päädyin lukemiseen. Koska Finncon 2009 oli jo aika lähitulevaisuudessa ja Martin siellä kunniavieraana, oli tehtävä töitä, että saisin urakan päätökseen ennen tapahtumaa.

Olen näet patologisen hidas lukija. Sillä on jotain tekemistä sen kanssa, kuinka laajaan tarkan näön kenttään silmäni pystyvät. (Tai niin tahdon ajatella. Jos se on kiinni älynlahjoista, välttäkää kertomasta sitä minulle.) Tämän seurauksena, luonnollisesti, jauhan viikon sellaista kirjaa, jonka joku toinen heittää iltapalaksi ennen nukkumaanmenoa. Neljän tiiliskiven mittainen työrupeama vaati oikeasti vakavaa panostusta vapaa-ajan käytön kannalta.

Oli omalla tavallaan toimivaa, että tarina vain jatkui ja jatkui kirjan vaihtuessa toiseksi kourassani. Siinä missä muut olivat joutuneet odottamaan seuraavaa nidettä vuositolkulla, minä pysyin juonen syrjässä kiinni kuin sika limpussa. (Joskin mainita pitää, etten ole koskaan syöttänyt sialle limppua saatikka taistellut limpun omistuksesta sellaisen kanssa, joten tässä asiassa olen puhtaasti kuulopuheiden varassa.) Eri hahmojen kohtalot, motiivit ja moninaiset suhteet kaikkiin muihin oli riittävän hyvin mielessä, että missään kohtaa en tuntenut olevani kovinkaan pahasti eksyksissä.

Tilanne äityi jopa siihen pisteeseen, että kun Korppien kestit loppui, vietin viikon eräänlaisen kirjallisen haamusäryn kanssa. Sanovat, että kätensä menettänyt saattaa silti saada tuntoaistimuksia puuttuvasta raajastaan. Minä puolestani olin koko ajan orientoitunut jatkamaan lukemista pohtien jonkun tietyn näkökulmahenkilön edesottamuksia vain tajutakseni karvaaksi pettymyksekseni, että aikeeni oli mahdoton. Minulla ei ollutkaan kirjaa, josta jatkaa. Kyseessä ei edes ollut toive, voi jospa minulla olisi kirja. Se oli karvas valaistuminen siihen, kerta toisensa jälkeen, että todellisuus ei vastannutkaan odotuksiani.

Tämä, ja kahden vuoden pitkä odotus, latasivat tietyn määrän odotuksia Lohikäärmeiden tanssiin. Ja kuten suurilla odotuksilla tapana niin usein on, niiden täyttyminen jätti toivomisen varaa.

Jo lähtökohta kepittää A Dance with Dragonsin toimivuutta. Se on toisaalta vain jälkimmäinen puolikas Korppien kesteihin kertoen tarinaa niiden hahmojen kannalta, jotka eivät tuossa toisessa kirjassa päässeet ääneen. Toisaalta loppupuolella lavennetaan henkilögalleriaa myös Korppien hahmoihin, joten omillaan seisovanakaan kirja ei loista. Se onkin siis nähtävä lähinnä vain laajemman tarinan uusimpana osasena, ei omana kirjanaan.

Koska edellisissä osissa hahmot ovat päätyneet tiettyihin tilanteisiin, kaikki joutuvat lähtemään liikkeelle ikäänkuin paikoiltaan. Tämä on sikäli hyvä, että jätkiä ei ole jätetty roikkumaan tyhjän päälle vain jännityksen ylläpitämiseksi, mutta jos viisi tai enemmän ensimmäistä lukua pitää käynnistellä tarinaa, se käy puuduttavaksi. Siinä missä jotkut pääsevät äksöniin ensimmäisellä aukeamalla, Martin kuluttaa siihen ainakin sata sivua.

Joidenkin kohdalla tapahtumat alkavat lopulta soljua, kuten Tyrionin, mutta toisilla pitää odotella joko viime metreille (Jon Nietos) tai sitten mitään todella mielenkiintoista ei tapahdu lainkaan (Daenerys). Ottaen huomioon liki tuhannen sivun paksuuden, pidän tätä jo vakavana puutteena. Päällimmäiseksi jää fiilis, että tulevien tapahtumien synkronoinnin vuoksi joidenkin tyyppien täytyy tyytyä istumaan aloillaan kirjailijan siirtellessä nappuloita oikeisiin paikkoihin myöhempiä tapahtumia varten.

Saattaa hyvin olla, että aiempien osien jouheva eteneminen on vain siihenastisten kirjojen peräkkäinluvun luoma illuusio, mutta tämän viidennen kirjan kohdalla hyvin moni asia kinnasi vastaan aivan uudella tavalla. Henkilökaarti paisutetaan liian suureksi ja joistakin hahmoista kerrotaan vain luvun tai parin verran. Mitään erityisen villiä ei tapahdu missään. Ja nyt sorrutaan cliffhangereihin, mikä ei siis aiemmin päässyt syömään miestä lainkaan. Kun muistetaan, montako kertaa tämänkin kirjan julkaistamista siirrettiin, niiden käyttö on, jos ei nyt suoranainen rikos, niin vähintään tympeä temppu. Zarquon tietää milloin seuraava teos oikeasti tulee kauppoihin ja se, että tässä pitäisi jännätä sitä, onko joku nyt oikeasti kuollut vai fuulataanko lukijaa kuten monasti aiemmin, panee vain ärsyttämään.

Ärsytyksestä puheenollen, ja jälleen vasta tässä kirjassa, kiinnitin huomiota tiettyihin toistuviin maneereihin tai fraaseihin. Tyrion, sinä lienet ainoa, jota kirjan puolivälin jälkeen kiinnostaa hittojakaan, minne huorat menevät. Ja kolmen ensimmäisen kerran jälkeen huonompimuistisemmatkin epäilemättä jo pystyvät palauttamaan mieliinsä sen, miten se isäukko oikein potkaisi tyhjää. Liika kertaus on yksinkertaisesti liikaa. Mikä on räikeässä kontrastissa sen kanssa, että että joidenkin vähemmän kiinnostavien näkökulmahenkilöiden motiiveja ei vaivauduta verestämään edes nimeksi, niin että lukija on omillaan sen ajatuksen kanssa, että olisiko ne saablarin alkupään teokset ollut sittenkin syytä kerrata.

Ei A Dance with Dragons ansioton ole, mutta esimerkiksi Valtaistuinpelissä mukana olleesta koherentista juonesta ja Kuninkaiden koitoksen jännityksestä ollaan kaukana. Luita jäytääkin aavistus siitä, että tämä tuhatsivuinen järkäle pukattiin ulos vain siksi, että erinäisten hahmojen edesottamuksia piti selvitellä ennen koko kirjasarjan toivottavasti kruunaavaa suurta loppumättöä, jossa katsotaan kuka koko maailmaa, tai ainakin Westerosia, lopulta hallitsee. Lisäksi kirjan nimestä huolimatta lohikäärmeitä käytettiin hävyttömän vähän yhtikäs mihinkään ja juuri kun jotain vipinää alkoi olla luvassa, kirja loppui. Mikä ratkaisuna toki oli yhteensopiva perusteeman kanssa.

Murheelliseksi vetää lähinnä se, että parin-kolmen viikon lukurupeaman jälkeen pinnalla lilluva tunne oli lievä, ärsyyntynyt odotus seuraavaa kirjaa kohtaan, jos vaikka siinä tapahtuisi kaikki ne mielenkiintoiset asiat, joita koko ajan odotti, ja jotka antavat odottaa itseään mahdollisesti taas vuosien ajan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , ,

Uuskummaa? Modernin fantasian antologia

Julkaistu 29 maaliskuun, 2012| Jätä kommentti

Uuskummaa? - Mitä parhainta luettavaa

Uuskummaa? Modernin fantasian antologia
Kirjoittajat: Jeff VanderMeer, Kelly Link, Margo Lanagan, Stepan Chapman, Carol Emshwiller, Gene Wolfe, Liz Williams, China Miéville, Jeffrey Ford, Jukka Halme (esipuhe)
Toimittanut: Jukka Halme
Kirjava, 2006, 260 sivua
ISBN: 952-99268-2-0

Olen bibliofiili. Etsin syitä tai parhaimmillaan tekosyitä hankkiakseni uusia kirjoja. Jos hyvä sf-toverini tulee tarjoamaan Finnconissa minulle toimittamaansa novelliantologiaa hullunhalpaan hintaan, se on kuin dynamiittikalastusta lasten kahluualtaassa. Ei ehkä täysin eettistä, mutta pirullisen tehokasta.

Juuri siten omistukseeni päätyi kirja nimeltä Uuskummaa? jolla oli kaikki potentiaali päätyä parin tuhannen muun lukemattoman kirjan seuraksi siihen kasaan, johon luon toiveikkaita katseita eläkepäiviä odotellen.

Vaan sitten koitti kesäpäivä, jona halusin kämpästä ulos joksikin aikaa. Romaaniin tarttuminen olisi ollut voimakas ele, vakava aie panostaa vapaa-aikaa pidemmällä tähtäimellä ja aivan sellaiseen projektiin en ollut valmis sitoutumaan. Finnconin jäljiltä tyrkyllä oli pinkka painettua spekulaatiota ja niiden joukossa myhäilevän Jukkahoon kaupittelema antologia, jonka kirjoittajien joukossa helmeili muunmuassa VanderMeer, Mieville sekä muutama muu hämärästi tuntemani nimi, sekä pari uppo-outoa mestaria, joista kaikki muut suomalaiset harrastajat ovat epäilemättä lukeneet jo vuosia sitten Tähtivaeltajan sivuilta. Koppasin sen kouraani ja hilpaisin kesälomaa viettävän lastentarhan pihalle valtaisan ja ontoksi koverretun puunrungon päälle lukemaan.

Olen tutustunut säälittävän vähän Jeff VanderMeerin tuotantoon, eikä tilanne parantunut edes sen jälkeen kun olin ostanut napakan koosteen miehen tuotannosta ja signeerauttanut ne kaupantekijäisiksi. Siksi en oikein tiennyt mitä odottaa, kun antologian ensimmäiseen tarinaan Salainen elämä ryhdyin. Vaan niin kävi, että hitaahkosta lukuvauhdistani huolimatta en tarhan pihalta poistunut ennen kuin koko tarina oli luettu. Vaikka aurinko alkoi jossain vaiheessa jo ahdistaa tosissaan, ei tullut kysymykseenkään pitää taukoa sen vertaa että olisin siirtynyt sisätiloihin tai edes varjoon.

Vaikka ainuttakaan huonoa tai edes keskenkertaista tarinaa ei Uuskummassa ollutkaan, silti jotkin tarinat loistivat muita kirkkaammin. Kokoelman ehdoton huippu on Kelly Linkin Taikuutta vasta-alkajille, jonka kerrontatapa hämärtää todellisuuden ja kuvitelman rajan siihen pisteeseen, että melkein itsekin vahtaan lumisateista kanavaa Kirjaston seuraavaa jaksoa odottaen. Voi olla, että vaikutus ei ole yhtä voimakas niillä, jotka eivät ole jossain hurjan nuoruutensa vaiheessa palavasti fanittaneet jotakin tv-sarjaa, mutta minun kohdallani tarina puski läpi kaikista henkisistä suojakerroksista, kunnes alitajuntani sai suoran osuman.

Pari muuta vielä reilu kuukausi lukukokemuksen jälkeen päässäni pyörivää kertomusta pitää nimetä. Margo Lanaganin Kun siskoni laulettiin pikeen iski sekin tunnetasolla syvään ja piti otteessaan ensimmäisestä lauseesta saakka. Novelli oli yksikäsitteisesti kaunis. Gene Wolfen Kehdosta on kertomus kirjasta ja kirjahan aiheena on aina sydäntäni lähellä, mutta tässä tapauksessa laajempi juoni jäi erään tietyn tarinan sisäisen tarinan varjoon, sillä kertomus opintielle lähtevästä pojasta ja tämän isästä oli vaikuttava. Ja Jeffrey Fordin kirjoittama Jäätelön valtakunta lumosi visiollaan äärimmäisestä synestesiasta naitettuna Philip K. Dickin todellisuusvyörytysten kanssa.

Itseasiassa jokainen nimeämäni kertomus oli omalla tavallaan kaunis. Niitä lukiessani ymmärsin henkilökohtaisella tasolla ja aivan uudella tavalla, että kirjoittaminen ei saa olla vain tekninen suoritus vaikka kuinka nerokkaasti suorittaisi genren konventioita. Kirjailijan, tai minkä tahansa taiteilijan, on pantava itsensä likoon. Vain omaa tunnemaailmaa raottamalla saadaan aikaiseksi jotain, millä on mitään mahdollisuuksia puhutella kokijaa.

Uuskummaa? puhutteli minua kerta toisensa jälkeen. Olen mieltänyt kuuluvani lähinnä ursilaiseen koulukuntaan, jossa viihdyttävyys on tärkeintä. Vaikka en siitä millään muotoa sanoudukaan irti, tunnistan itsestäni nyt toisenkin puolen, ja se on uuskummallinen. Suurentelematta voin sanoa, että tämä kokoelma muutti minussa jotakin, tai ainakin sai minut ymmärtämään itsestäni jotain uutta.

Se on suuren kirjallisuuden merkki. En voi mitenkään liikaa suositella tätä kirjaa kaikille fantastisen ystäville.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia

Julkaistu 20 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia
Samuli Antila, Markus Harju, Jussi Katajala, Markus Koskimies, Mixu Lauronen, Lucilla Lin, Venla Lintunen, Kalervo Rauta-Kalske, Tuomas Saloranta, Tarja Sipiläinen
Toimittanut: Tuomas Saloranta
ISBN 978-952-92-9247-9

URS pukkaa julkaisua ulos sellaista tahtia, että epäilen heillä olevan tarkempaa tietoa vuoden 2012 povatusta maailmanlopusta. Finnconissa 2011 julkistettiin uusin antologia Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia. Sillä on muutama selvä etu aiemmin julkaistuihin lajitovereihinsa (Musta antologia ja Valkoinen antologia) nähden, nimittäin pitempi toimitusaika ja värikannet.
Siinä missä kaksi värillistä (jos nyt musta tai valkoinen kumpikaan värejä ovat) novellikokoelmaa ilmeisesti heitettiin kasaan lähinnä koska siihen tuli tilaisuus, on tätä kirjaa kasattu suuremmalla huolella.
Tarinoiden viihdytystaso oli varsin korkea lähes kauttaaltaan. Ja kyllä se on niin, että värikannet tekevät paljon. Vielä kun saisi jonkun suomalaisen Boris Vallejon tekemään kansikuvan. Ehkä lehden barbaarispesiaaliin?

Tuomas Salorannan esipuhe on kompakti historiikki uusrahvaanomaisen spefin juurista ja esittelee lyhyesti kokolman kirjoittajakaartin. Se myös määrittelee aika hyvin, mistä koko URS-liikkeessä on kysymys, mitä siihen luetaan ja mitä ei. Ja ennen kaikkea miksi.

Antologian avaa Markus Harjun tarina Seitsemän sisaren sali, joka ammentaa barbaarisen ajan syvistä vesistä. Päähenkilö ei kuitenkaan ole se tuimin soturi vaan pikemminkin tarkkailee tilannetta sivusta, mikä on erinomainen näkökulmavalinta, sillä taisteluita voidaan kuvata kaoottisena tapahtumana ilman että joukon johtaja olisi aivan kahvilla siitä mitä on meneillään. Jokaisesta merkittävämmästä henkilöstä saadaan vähin vedoin omin motiivein toimiva yksilö eikä pahvista vaikutelmaa synny. Lisäksi novellin kieli tuntuu jopa mestarillisesti valitulta, sopimaan sekä kertojan suuhun että kerrottuun tarinaan. Luettuani tämän olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kokoelmassa oli näinkin hyvä tarina. Kuvitelkaa siis hämmästystäni, kun jouduin toteamaan, ettei Seitsemän sisaren sali ollut läheskään ainoa!

Finnconin URS-paneelissa luettiin pätkä Mixu Laurosen novellista Prinsessa Sibyllan korvakorut, minkä totesin jälkikäteen antaneen vain kalpean aavistuksen tarinan todellisesta loistosta. Edelleen liikutaan barbaarisvaikutteisissa lavasteissa, tällä kertaa varkaan matkassa. Valkoisen antologian kohdalla olin pettynyt nimenomaan Mixun novelliin, joten tämä lienee ansaittu kosto. Koko tarina revitteli parhaita perinteitä noudattaen tiukoista tilanteista täpäriin pakoihin ja eeppisiin mättöihin maagisia voimia vastaan. Tuntui siltä kuin tässä olisi onnistuttu uuttamaan Howardin menestyksen salaisuuksista se olennainen esiin ja osattu luoda oma, varsin viihdyttävä tarinakuvio. Olennaistahan ei ole tiukka omaperäisyys vaan lukijan viihdyttäminen, ja Cromin kautta, olin kyllä viihdytetty!

Harva asia on minulle pyhä, mutta yksi sellainen tuntuu olevan neljäs seinä, tuo taianomainen rajapinta tarinan ja kokijan välillä, jota ei yleensä rikkoman pidä. Kun John Byrne viedään Herra Fantastisen oikeudenkäyntiin, itken painomustetta. Mutta siltikin, joskus, harvoin, kirjoittaja onnistuu tekmään näinkin räikeästä rikoksesta niin viihdyttävän, että sähkötuolin käyttö vältetään. Kalervo Rauta-Kalske onnistuu mahdottomassa tarinassaan Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Ritarin on jälleen aika olla ritarillinen ja pelastaa neito pahan velhon pauloista, mutta ensimmäinen takaisku sattuu jo lähtöviivalla, kun Fantasiahahmojen liitto ry tunkee hänen mukaansa kevennyshahmon. Jonka nimi on Komix. Sen jälkeen kaikki tapahtumat noudattelevat niitä syvimpiä latuja jokaisen tiedostavan hahmon kommentoidessa kliseitä ja hiihtäessä ladun vieressä, kunnes on aika repiä itse kirjailija tapahtumiin mukaan. Ratkiriemukasta rienausta koko rahalla!

Lapsia ja lapsen maailmaa voi olla hankala kuvata, ainakin jos muistelee niitä lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä. Joko lapsi on tyhmempi kuin aivokuollut saapas tai sitten tarhaikäisenä niin pikkuvanha aikuinen, että monen yliopistoa aloittelevan olisi syytä hävetä lapsellisuuttaan. Venla Lintunen näyttää novellissaan Järviveli miten se kuuluu tehdä. Jaksun veli Joona muuttaa järveen ja vanhemmat friikkaavat täysin. Jaksu ei oikein ymmärrä miksi, sillä vanhemmat sisarukset muuttavat lopulta pois ja siellähän se veli polskii onnellisena kalana pitkin järveä. Tässä on päästy loistavasti pienen ihmisen pään sisään ja suomalaismytologiaa kuhiseva maailma nähdään lapsen silmin samalla taianomaisena että täysin realistisena. Myöskään juonikuvio ei petä ja lopetus osuu nappiin. Mitä sen jälkeen tapahtuu on lukijasta itsestään kiinni. Järviveli on selvästi kokoelman ehein novelli ja todellinen helmi.

Olin pitkään hämmentynyt luettuani Tarja Sipiläisen tarinan Arana Suelon kadonneet kylät, sillä juonikuvio on hyvinkin kiinnostava ja mielikuvitusta kutkuttava. Siitä huolimatta novelli ei tuntunut mukaansatempaavalta tai maailma erityisen elävältä. Pohdittuani tarinaa aikani keksinkin, että kerronnan rakenne oli lähes täydellisen pelkistetty. Kyseessä on melkeinpä uusursilainen lähestymistapa, jossa hahmot ja tapahtumat on yksinkertaistettu minimiin, eräänlainen tarinallinen analyysi tietyn tarinatyylin perusrakenteesta. Tässä mielessä Arana Suelon kadonneet kylät on mielenkiintoinen kirjoitusharjoitus, mutta täyden potentiaalinsa saavuttamiseen tarina kaipaisi runsaasti lisää tilaa. Lisää kuvausta, lisää jännitettä, lisää interaktiota hahmojen välille. Rahkeet eeppiseen revittelyyn on jo lukijan nenän alla enkä epäile hetkeäkään etteikö kirjoittajalla olisi taitoa.

Tieteiskirjallisempaa osastoa edustaa Jussi Katajalan kirjoittama kokoelman niminovelli Pimeyden reunalla. Ainakin osa ihmiskuntaa on asettunut galaksin reunamilla sijaitsevalle planeetalle toisen lajin kanssa ja yhdessä he leikkivät kuurupiiloa jonkin galaksia piinaavan uhan kanssa. Tästä kaikesta ihmisillä on kovasti hatara käsitys jos käsitystä lainkaan ja tapahtumat ovatkin enemmän paikallispoliittisia. Koko pienimuotoinen sota, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, vain vilahtaa ja kun loppukin lähinnä petaa tulevia, jää muuten mielenkiintoisenoloisesta tarinasta epätäydellinen olo. Kuin olisi lukenut tiivistelmän romaanilainauksesta. Nyt jäin jo odottamaan sitä koko tarinaa, kokonaista kirjaa, jolla ei ole kiire hyppiä tapahtumasta toiseen.

Siirtomaa-aikojen romantiikkaa, vaaran tunnetta ja perhesalaisuuksia. Lucilla Lin lataa tämän kaiken novelliinsa Pontianak. On kutkuttavaa, miten hyvin eurooppalaiset henkilöt sijoitetaan itämaiden kulttuuriympäristöön ja miten ulkopuolisiksi he tuntevat itsensä. Kokonaiskuva rakentuu fakta kerrallaan, kunnes perheen synkkä menneisyys saadaan selville ja silloin on jo liian myöhäistä. Ainoa särö muuten niin tyylikkäässä kerronnassa on kerran käytetty termi ’vampyyri’. Tehokkainta kauhua on kaikki tuntematon ja harva asia on niin tunnettu ja ennakkokäsityksillä ladattu kuin vampyyri, joten olisi ollut luontevampaa jättää kauhun nimeäminen tekemättä.

Perinteisiä kummitustarinoita harvemmin näkee, mikä on sääli, sillä hyvin tehtyinä ne toimivat edelleen loistavasti. Samuli Antila osoittaa tämän mallikkaasti tekstillään Juoksuhauta, jossa suomalainen sotilaspartio joutuu pahaan paikkaan tehtävää suorittaessaan. Vai oliko kyseessä sotakertomus, jossa on selittämätön elementti? Kumpikin aspekti on tasapainossa keskenään, mikä jättää hyvän, joskin ruudinkäryisen ja pakkasenpureman maun suuhun.

Olen aina pitänyt absurdeista tilanteista ja vivahteikkaasta huumorista, kuten Linnunradan käsikirja liftareille ja Monty Python. Samoilla apajilla onkii Tuomas Saloranta novellillaan Konemies hankkii elämän, jossa synteettinen palkkatappaja lähtee kaverinsa kehotuksesta viettämään rentoa iltaa kaljan, viinan, pössyttelyn ja tyttöjen seurassa. Tällainen tilanne olisi helppoa vetää täysin överiksi ja jäädä fiilistelemään muukalainen ihmisten joukossa -tematiikalla, mutta Saloranta lyö sekaan sen verran hahmoja ja joukkoja eri motiivein, että keitos toimii. Lisäksi se tärkein, muutos alun ja lopun välillä, tuntui tyydyttävältä, ja sitä tunnetta ei pidä aliarvioida.

Markus Koskimies heittäytyy avaruusscifin kiehtovaan maailmaan novellissa Majakanvartija. Vanha mies huolehtii asteroidilla sijaitsevasta kaivossiirtokunnasta, jonka asukkaat eivät koskaan saavu. Kun käsky palata kotiin käy, alkaa usean rintaman sota oikeudesta jäädä avaruuteen. Teemana yksilön taistelu korporaatioita vastaan on aina ajankohtainen ja miellyttävän hidastempoinen kamppailu imaisee mukaansa, mutta loppu jää vajaaksi. Ei niinkään tapahtumien osalta, vaan henkisen prosessin. Muu tarina eletään päähenkilön kautta, paitsi aivan lopussa, jolloin se kriittinen hetki jää hämärään ja ainoastaan lopputulos lyödään tiskiin.

Pimeyden reunalla viimeistään osoittaa, että URSilla, sen vetäjillä ja etenkin kirjoittajilla, on paljon annettavaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion kentälle. Koin olleeni suuresti viihdytetty, ajoittain jopa ihan täpinöissäni. Lämpimän hävyttömästi suosittelen antologiaa muillekin.

Linkit:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Routasisarukset

Julkaistu 3 heinäkuun, 2011| Jätä kommentti

Routasisarukset
Anne Leinonen ja Eija Lappalainen
WSOY 2011 (398 sivua)
ISBN: 978-951-0-37777-2

Routasisarukset alkaa vakuuttavalla kuvauksella jokapäivän elämästä Laaksossa, eristyneessä, sääntöjen ja traditioiden jäytämässä paikassa, jossa asuu toinen päähenkilöistä, aikuisuuden kynnyksellä varpisteleva Utu. Maailmaa ja yhteiskuntaa avataan vähän kerrassaan ja nopeasti on selvää, että ollaan tulevaisuudessa, jossa vanha maailma on romahtanut ja uusi noussut täyttämään tyhjiön.

Tarinan edetessä myös muita kolkkia valotetaan ja esiin nousee varsin todentuntuinen kuva järjestelmästä, jossa kovasti erilaisin säännöin pelaavat ja omia agendojaan ajavat yhteisöt onnistuvat vaivoin toimimaan yhteen. Maailma on ihastuttavan dynaaminen ja jopa altis muutoksille. Tämä kaikki lisää taustan todentuntua, jota vasten tarinan koukeroita kuvataan.

Kirjan toinen päähenkilö on Utun veli Marras, joka on aikanaan lähtenyt Laaksosta ja päätynyt Metsään, jossa valtaa pitävät eripuraiset klaanit ja jengit. Hän on rakentanut siellä oman elämänsä ja tasapainoilee miten parhaiten taitaa Metsän, Taivaan ja Meren voimavaikuttajien ristiaallokossa. Siinä missä Utu halajaa vain päästä laajempaan maailmaan, Marras haikailee niin paljon valtaa, että voisi muuttaa koko maailman.

Ensimmäinen puoli kirjasta keskittyy avaamaan hahmoja, maailmaa ja kaikkien keskinäisiä suhteita. Asioille ja tilanteille annetaan aikaa kehittyä ja motivaatiot tuntuvat kumpuavan sieltä mistä pitääkin, hahmojen omista tarpeista ja pyrkimyksistä. Loppupuoliskossa taas tahtia kiihdytetään, ja välillä ehkä liikaakin. Henkilöitä juoksutetaan kentälle lisää samalla, kun näkökulma alkaa vaihtua useammin ja tapahtumia kussakin paikassa kuvataan lyhyemmän aikaa. Se sai itselleni aikaiseksi sirpaleisemman kuvan tapahtumista, valitettavasti, sillä alun vahva immersiivisyys oli tuntunut suorastaan koukuttavalta.

Vaikka kirjan ympäristö ja paloittain avattava historia kuuluvatkin tieteiskirjallisuuden piiriin, on tarinassa vahvoja fantasialta tuoksahtavia elementtejä. Joillakin hahmoilla, kuten Utulla ja Marraksella, on erityisiä kykyjä, jotka toimintansa puolesta kuuluvat pikemmin fantasia- tai supersankarigenreen kuin tyylipuhtaaseen scifiin. Toki aina on mahdollisuus, että kaiken takana on jokin luonnonlakeihin pohjaava selitysmalli, joka paljastetaan vasta tulevissa kirjoissa.

Toinen fantasiaan vahvasti viittaava elementti on ennustus, joka on genren peruskauran peruskauraa. Tietyillä kyvyillä varustetut ihmiset tulevat törmäämään toisiinsa ja sitten tapahtuu suuria asioita. Näin ilmaistuna ajatus panisi ennemminkin irvistämään, mutta tämä ennustus onkin elävä. Se muuttuu koko ajan ja tuntuu ottavan huomioon kaikki tapahtumat. Oikeastaan kyseessä ei ole niinkään muinainen profetia vaan maailman kohtalosta puhuva sääennusteen kaltainen todennäköisyyksiä analysoiva reaaliaikainen tietoisku.

Hyvä näin. Minua on monasti ärsyttänyt scifiksi kutsutun tarinan höystäminen yliluonnollisilla tai muilla puhtaasti fantastisilla elementillä, kuten esimerkiksi Babylon 5:n tapauksessa. Siksi on hienoa, että voin tulkita kirjan tapahtumia pääsääntöisesti luonnontieteiden ehdoilla edelleen.

Jo sisäaukeaman kartasta näkyy, että ensimmäisen kirjan tapahtumakenttänä on Keski-Eurooppa. Muusta maailmasta ei juuri puhuta ja onkin kiintoisaa nähdä, miten Euroopasta alkanut katastrofi on muokannut elämää myös muilla mantereilla. Vaikka näkökulma jäisi puhtaasti Euroopan varaan, on sekin jo tervetullut muutos niihin tuhansiin katastrofitarinoihin, joissa maailma käytännössä tuhoutuu, kun Washington ja New York ottavat pataan. Laajempaa näkemystä enteilee salavihkaiset viittaukset avaruusmatkoihin ja Kuussa olevaan teknologiaan.

Trilogian avaajana Routasisarukset siloittaa polkua tuleville osille, mutta jättää harmillisesti joitain juonikuvioita täysin levälleen. Jos odottaa pitää vuoden verran, olisin toivonut hiukan useamman langan kokoamista hyppysiin kirjan loppuun mennessä. Nyt jää fiilis, että sijataan jo valmiiksi tulevaa teosta eikä panna kaikkia paukkuja kurantin projektin tiivistämiseen timmiksi.

Kirjallisia samankaltaisuuksia on nähty niin Ursula K. LeGuinin kuin Margaret Atwoodinkin kanssa. Itse nostaisin näiden rinnalle myös Sheri S. Tepperin.

Routasisarukset ottaa kantaa moneen merkittävään asiaan lisääntymisestä ympäristönhallintaan ja vallankäytöstä etiikkaan. Jään toivomaan, että tulevissa kirjoissa näitä teemoja ruoditaan vielä syvemmältä. Haluan, että kutkuttamisen sijaan tajuntani kertakaikkiaan räjäytetään!

Lopuksi todettakoon, että Routasisarusten kohdalla nuortenkirjan leimaa ei pidä ymmärtää merkityksessä ”suunnattu nuorille” vaan pikemminkin ”sopii myös nuorille”. Aikuislukijakin saa tästä irti paljon. Itse ajattelin kokeilla hiukan syksymmällä, miten romaani uppoaa neljäsluokkalaiseen.

Hyvin kirjoitettu, Eija ja Anne. Sulat hattuun ja seuraavaa osaa kirjoittamaan. Malttamattomat lukijat odottavat jo!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , ,