Ylivertaiset

Ylivertaiset
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-573-9

Vuosikymmeniä jatkuneiden supersankarisarjakuvien yksi heikko kohta on päähahmojen kuolemattomuus. Siis tokihan kutakuinkin jokainen superjamppa on aikanaan päässyt hengestään, joidenkin kohdalla kuolemien määrän laskemiseksi pitää ottaa varpaatkin avuksi, mutta kalsarikallejen maailmassa ne kaksi varmaa ovat verot ja kuolemasta palaaminen. Tämä ei edes johdu pelkästään käsikirjoittajien pelkuruudesta. Sekä Marvel että DC ovat vain työläisiä paljon isompien mediajättien valvoessa heidän toimiaan. Mediajättejä kiinnostaa vain raha. Sellaisten nokkamiehet eivät ikimaailmassa antaisi Batmanin ja Hämähäkkimiehen kaltaisien lisensoitavien lypsylehmien kuolla lopullisesti.

Joskus aikoinaan Marvel lanseerasi lehden nimeltä What if? jonka sivuilla käsikirjoittajat pääsivät päästelemään hiukan höyryjä. Jokin kriittinen asia tapahtui eri tavalla kuin pääjatkumossa ja maailma lähi erilaiseen suuntaan. Yleensä huonompaan. Jos koko maailmankaikkeutta ei räjäytetty, vähintään Wolverine tai Peter Parker tapettiin. Kun kerrankin sai nitistää tavallisesti haavoittumattoman sankarin mahdollisimman tylyllä tavalla, siitä revittiin irti kaikki mahdollinen. Tällaiset entä jos -tarinat ovat toki tenhoavia, olen niitä itsekin aikoinani lukenut marvelnistin kiilto silmissä, mutta makupaloja kummempaa säväriä niistä ei tullut. Suuri voima tehdä mitä vain ei tuonut mitään vastuuta. Kalman kouraisun vaikutukset jäivät vain kunkin numeron sivujen piiriin.

Sitten Marvel keksi Ultimate-jatkumon.

Sen sijaan, että olemassaoleva todellisuus olisi rebootattu, kuten DC on ehtinyt tekemään enemmän kertoja kuin makaroneja on pussissa, päämarvelversumin rinnalle perustettiin uusi todellisuus, Ultimate Marvel. Tällä keikauksella yhdistettiin What if:ien rajattomat mahdollisuudet pysyviin seuraamuksiin. Kirjoittajilla oli yhtäkkiä käytössään täysin vapaa pelikenttä, jossa mikä tahansa on mahdollista ja kuka tahansa voi kuolla ilman, että markkinointiosasto tuhrii housunsa. Paketissa oli kaikki voittaja-ainekset. Kysymys kuuluukin, miten niitä aineksia onnistuttiin käyttämään.

”Tony, älä pidä sitä kypärää minun läsnäollessani. Ties vaikka ilvehdit sen takana.”

Ultimate-versumiin kuuluu nippu lehtiä, joskaan ei niin tuhti kuin pääjatkumoon. Mukaan on otettu keskeisimmät vaikuttajat, eli Hämähäkkimies, Ryhmä-X, Ihmeneloset ja itseoikeutetusti Kostajat eli Ylivertaiset. Suomeksi Ultimate-kamaa on voinut seurailla ainakin Mega-Marvelin sivuilla, mutta näitä lehtiä en ole itse lukenut. Ainut kokemukseni tällä saralla ovat kaksi Egmontin julkaisemaa järkälettä, Ylivertaiset ja Ylivertaiset 2. Kummassakin on sisältöä 13 lehden verran, sanalla sanoen The Ultimatesin kaksi ensimmäistä 13 numeron minisarjaa kokonaisuudessaan. Kannet ovat kovat, sivut laadukkaita ja kokonaisuudella hivauttaminen tiputtaa alkuhäränkin. Jos kärsii jännetuppitulehduksesta, näitä lukiessa suosittelen rannetukea.

Ylivertaiset on siis Kostajat modernilla ja paljon realistisemmalla otteella. Syntytarinoita on päivitetty nykyaikaan istuvimmiksi ja maailmanpoliittinen tilanne on huomioitu. Sarjassa pyörii todellisiin ihmisiin pohjautuvia hahmoja alkaen presidentti Bushista. Ihmiset ovat myös raadollisempia ja väkivalta sattuu. Ei voida olettaa lehti lehden jälkeen, että soraksi murskaantuvat rakennukset ovat aina tyhjiä. Ruumiitahan siitä syntyy, kun metaihmiset tappelevat. Se tulee ja tappaa, ja kun se tappaa silloin kuollaan, lauloivat jo Ne Luumäet.

Ylivertaisia johtaa KILPI, tutummin SHIELD eli YPVKK (EVVK). Kiitän suomentajaa päätösestä kääntää hyvä nimi suoraan ilman aakkoshippaa, koska nimen merkitys, sen luoma mielikuva, on tärkein seikka tässä tapauksessa. Kilven johdossa heiluu Nick Fury, mutta yllätysvetona hänestä tehtiinkin musta ja ulkonäkö lainattiin, luvalla, Samuel L. Jacksonilta. Tämä ei liene mikään uutinen enää näin Kostajat-elokuvan ja Kostajien jäsenten soolorainojen jälkeen, mutta aikanaan tämä oli kova veto. Kilven suojissa parikin hemmoa yrittää toisintaa 40-luvun suurinta yhden hitin sukseeta, supersotilasseerumia. Toinen on tohtori Bruce Banner, jonka versio tapahtumasta hulking up voittaa vapaapainijipon mennen tullen, ja toinen tohtori Hank Pym, joka Janet-vaimonsa avulla leikkii kokoleikkejä. Hank on Jättiläinen, Jan Ampiainen. Loputkin alkuperäis-Kostajien perustajajäsenet ovat läsnä, nimittäin Rautamies ja Thor. Tony vetää viinaa kuin sieni ja Thor on toipuva hullujenhuoneen asukki, joka kovasti väittää olevansa aito viikinkijumala.

Ranskassa Furyn organisaatiota kutsutaan nimellä ’Le Kilpi’.

Eräänlainen läpimurto supersotilaiden kanssa saadaan, kun toisen maailmansodan melskeissä jäihin joutunut Kapteeni Amerikka löydetään ja sulatetaan. Mukana hääräävät myös vanhemman kaartin nimet Musta leski, Haukansilmä, Elohopea ja Purppuranoita. Koska tähän ei sovi heittää Kostajat kokoon, pitäisiko taisteluhuudon kuulua Ylivertaiset yhtykää? Miksipä ei, sitäkin he tekevät ihan riittämiin.

Ensimmäinen isompi koitos on kotikutoinen. Banner saa surkukohtauksen, kun hänen tyttökaverinsa Betty Ross viettää iltaa Freddie Prince Jr:n kanssa, minkä johdosta Hulk päättää tasoittaa Manhattanin. Muistatteko, mitä vihjailin sivullisista uhreista? Niitä ehtii kertyä, ennen kuin kriisi saadaan jonkinlaiseen päätökseen. Pienen hengenvetotauon jälkeen lähdetään ratkomaan tutkan alla tapahtuvaa muukalaisinvaasiota, jota nuo muotoaan muuttavat iljakkeet ovat puuhanneet jo vuosikymmenten ajan. Orjuuttaako ihmiskunta, vai tuhotako se, kas siinä pulma.

Ylivertaiset on ihan timanttia. Etukäteen funtsittu 13 numeron määrämitta auttaa vetämään todella tiukan jännitteen koko sarjan halki. Mark Millar osaa pyörittää nostalgisista aineksista koostetun toimintajyrinän omalla tuoreella otteellaan, mitä Bryan Hitchin realistinen, mikäli sellaista sanaa nyt vaikkapa Hulkin kohdalla voi käyttää, kuvitus tukee loistavasti. Juoni ja hahmot avautuvat hyvin myös sellaiselle, jolle Kostajien 50 vuoden historia ei ole tuttua kauraa, mutta jos supersankarit silittävät vastakarvaan, teos ei tarjoa kovin paljon.

Hahmot eivät ole pahoja tai täysmulkkuja, eivät ainakaan ihan siitä ilosta, että asetelmia on nyt lupa keikutella reippaasti. Heissä on hyvin paljon samoja piirteitä kuin Kostaja-versioissaankin. Silti kaikki on erilaista. Taistelussa viholliselta on täysin sallittua ottaa henki. Pymin pariskunnan perheväkivalta on raakaa. Hulk voi purra pään irti. Turvallisuus ja kepeys on tiessään. Jäljellä on asiallista ja itsensä vakavasti ottavaa kerrontaa, joka ei pyydä terävyyttään tai kantaaottavuuttaan anteeksi.

Vastaan siis aiempaan kysymykseeni. Ylivertaisten perusteella uuden alun suomia aineksia ja vapauksia onnistuttiin hyödyntämään hävyttömän hyvin. Tässä on selvästi yksi sellainen kirja, jonka kaivan hyllystä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin, koska se on niin turkasen hyvä.

Raapale 299 – Joutsenlaulu (25.10.)

Joutsenlaulu

Aloin lukea sarjakuvia jo ennen kouluikää. Paras lehti kaikista oli Mystilliset tarinat, jota julkaisi Joutsenlaulu-kustannus. Päätin, että isona minäkin kirjoittaisin sarjakuvia Joutsenlaulu-kustannukselle.

Koulujen jälkeen pääsin töihin, ensin kirjoittajana, sitten toimittajana. Kävin läpi kaikki merkittävät kustantamot. Paitsi yhtä. Joutsenlaululla oli vain yksi lehti, jonka jokaisen numeron kirjoitti aina eri kirjoittaja. Murehdin vuosia, kun minua ei pyydetty.

Lähestyessäni eläkeikää sain vihdoin kutsun. Käsikirjoitus piti tehdä yhdessä yössä. Ryhdyin työhön. Ideat pulppusivat, juoni suhisi, dialogi säkenöi. Loistin kirkkaammin kuin koskaan. Annoin kaikkeni ja aamulla tarina oli lopussa.

Samoin olin minä. Sen yön jälkeen en kirjoittanut enää koskaan. Kuten ei kukaan muukaan Joutsenlaululle kirjoittanut.

Raapale 298 – Gulag (24.10.)

Gulag

Mediayhtiön aseistetut vartijat saattavat minut kustannustoimittajani puheille. Saavuin taloon itse, piileskely olisi vain viivästyttänyt väistämätöntä.

”Minulla on tässä uusimman kirjasi myyntilukuja”, toimittaja sanoo. Nielaisen, aavistan pahaa. ”Myynti jäi alle miljoonan.”

”Se julkaistiin eilen!” parahdan. ”Eikä kukaan osta kirjoja joulupäivänä.”

”Numeroille ei voi väittää vastaan. Viekää hänet.”

Seuraavan vuoden vietän kirjailijoiden internointileirillä napakalotilla. Polttopuita saa vain valmiita tekstiliuskoja vastaan. Moni meistä paleltuu hengiltä. Sitä sanotaan kritiikilliseksi poistumaksi. Naputan kymmenentuhatta sanaa päivässä, joka päivä.

Kolme ja puoli miljoonaa sanaa. Seisemän mammuttimaista romaania. Kustannustoimittajani hylkää niistä kuusi.

Haisevan koppini ovi avataan. ”Omaelämäkerrallinen teoksenne Kirjallinen palo ei kylmene on kivunnut bestseller-listan kärkeen. Voitte mennä.”

Raapale 297 – Passintarkastus (23.10.)

Passintarkastus

Että vihaan passintarkastusta. Joka kerta kun matkustan, on keksitty uusia, entistä typerämpiä säädöksiä ja asioita tarkistettavaksi.

”Mikä on nimenne?” virkailija kysyy ja lukee vastauksen passin sirulta. Kerron sen. ”Lausuitte sukunimenne direktiivin vastaisesti.” Joudun toistamaan sen neljästi. Kaikki tarkastetaan, ikä, sukupuoli, syntymämerkit. Nolottaa. ”Sitten musiikkimaku”, virkailija sanoo.

”Mitä?”

”Henkilöllisyyden takaamiseksi musiikkimaku tarkastetaan. Suosikkiyhtyeenne?”

Mietin. ”Vaikkapa Tired Pony. Kuuntelin sitä matkalla.”

”Väärin.”

”Miten niin väärin?”

”Passissa on eri yhtye.”

”Hankin passin yli parikymmentä vuotta sitten!”

”Suosikkiyhtyeenne silloin?”

Nolottaa enemmän kuin syntymämerkki. ”Vanilla Ice.”

”Todistakaa se.”

Tuijotan ilmeettömänä.

”Laulakaa kertosäe.”

”En.”

”Joko kuulen Ice Ice Babyn tai ette pääse maahan.”

Että vihaan passintarkastusta.

Kumman rakas

Kumman rakas
Tuomas Saloranta, Kristel Nyberg, Kalle Lintunen, Jeff VanderMeer, Aleksi Kuutio, Siria Kohonen, M.G. Soikkeli, Antti Riimuvuori, Jussi Katajala, Christine Thorel, Tarja Sipiläinen, Liliana Lento, Maria Carole, Taru Luojola
Toimitus: Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma, 2012
ISBN: 978-952-6642-00-0

Arvostelen Kumman rakkaan, kun sen arvostelukappaleeksi sain. Tämä siitä huolimatta, että sittemmin liityin itsekin Osuuskumman osakkaaksi ja näin ollen en ole enää taloudellisesti sitoutumaton taho.

Kumman rakas on Osuuskumman ensimmäinen julkaisu ja laadukas avaus. Teemana on rakkaus erilaisissa muodoissaan spefistisellä tvistillä ryyditettynä. Useassa tarinassa kyse on nimenomaan rakkaudesta tai rakastumisesta, ei pelkästään petipuuhista, kuten kokoelman alkuaikojen projektinimi Pinkki antologia olisi antanut odottaa. Mukana on kattava joukko nykyhetken URS-kentän kovia nimiä ja vierailevaksi tähdeksi on saatu itse Jeff VanderMeer, joka heitti viime vuonna kirjallisen kesäkiertueen Suomessa.

Kuten aina usean kirjoittajan antologioissa, taso tarinasta toiseen vaihtelee. Selvää kultaa on pari novellia. Kerronnan kauneuden vuoksi nostan esiin Aleksi Kuution tarinan Raskas isä sekä Maria Carolen Pahanilmanlinnun. Kuution tarinassa päähenkilö on jäänyt pelättyjen hyirynoitien vangiksi ja saa orjan aseman. Yhtä paljon uteliaisuutta kutkuttaa niin orjan ja hänen emäntänsä määrittelemätön suhde kuin itse hyiryjen monimutkainen kulttuuri. Carolen tarinassa toisensa kohtaavat punatukkainen nuori nainen ja metsässä asustava tyttö, joista kumpikaan ei ole oikeastaan ihminen. Kummassakin novellissa sekä maailma että henkilöt herätettiin henkiin niin taiten, että haluan lukea kummaltakin kirjoittajalta romaanin. Nyt heti. Ei voi kuin kauhistella sitä työn määrää, mitä on tehtävä, jotta itse pystyisin joskus tuottamaan saman kaliiberin kamaa.

Skaalan toisesta päästä taas löytyy Liliana Lennon Rose & May, jonka mukanaoloa tässä kirjassa ihmettelen suuresti. Se jäi tasoltaan niin paljon muiden varjoon, että laskee koko antologian kokonaispisteitä. Rose on orpo, kaltoinkohdeltu puolikeiju, joka elää tyrannimaisten lähisukulaisten hoteissa. Hänen avukseen rientää perheen palveluskuntaan kuuluva May ja yhdessä rakastavaiset päättävät karata. Ote hahmoihin ja Rosen harrypottermaisiin ongelmiin oli lähinnä lapsekas eikä kerronta onnistunut paikkaamaan tätä puutetta. Rakastuminen ei tuntunut, lähentyminen ei säväyttänyt. Jännite uupui.

Toinen, joka sai kulmakarvat nousemaan, oli Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa, jossa tietynlaista taikavoimaa siirretään eteenpäin persepanon välityksellä, suostumuksella tai väkisin. Tuossa ei kulmakarvaa hetkauta tuo persepano, vaan väkisin. Jäin miettimään, miten olisin suhtautunut tarinaan, jossa nainen raiskataan eikä se kenenkään mielestä ole huono asia, ei lopulta edes naisen itsensä. Kirjan viimeisestä tarinasta ei jäänyt niinkään mieleen rakkaus vaan homostelevat palkoihmiset.

Hieman odottamaton helmi oli Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus, joka tapahtuu samassa versumissa Tiamatin väreistä löytyvän Palkkasoturin arkipäivän kanssa. Jälkimmäisestä en välittänyt juurikaan, mutta Diplomaattinen selkkaus oli loistava! Gremadonilaisten soturien leirissä ei homoja siedetä lainkaan, mutta kahden miehen välinen toverillisuus voi käydä öisin kovinkin fyysiseksi. Pelkästään sotaan tottunut Zargyn lähetetään neuvottelemaan sotilaallista sopimusta täydellisen pasifististen sukupuoltaan ajatuksellaan muokkaavien draenilaisten kanssa. Soppahan siitä syntyi, ja söin sen tiuhaan pyrskähdellen.

Muut novellit eivät herättäneet aivan näin voimakkaita tunteita, mutta niidenkin joukosta löytyi paljon kauneutta ja kiihkoa. Koskaan ei voinut tietää varmuudella, minne tarina lopulta veisi.

Mikä-mikä-maan saari

Mikä-mikä-maan saari (Maattoman Juanin matkat 2)
Javier de Isusi
Like, 2010
ISBN: 978-952-01-0463-4

Edellisessä osassa nimeltä Marcosin piippu Vasco sai selville Juanin lähteneen Meksikosta jo aikoja sitten. Nyt ystävänsä jälkien seuraaminen on vienyt Vascon Guatemalan kautta Nicaraguaan, Granadaan, josta hänet ohjataan vielä hieman eteenpäin, Nicaraguajärven keskellä sijaitsevalle Ometepen saarelle. Vasco ajattelee saarta peterpanmaisesti Mikä-mikä-maan saarena eivätkä tarinoiden yhtäläisyydet jää tähän.

Tarinankerronta laajentaa repertoaaria, sillä pienet, aukaamanmittaiset kertomukset täplittävät isompaa kokonaisuutta, minkä lisäksi väkevä sienitrippi lohkaisee oman palansa. Perustunnelma on silti tuttu, sama vanha ja arvoituksellinen. Juoni sen sijaan saa tummempia sävyjä väkivallan, niin henkisen kuin fyysisenkin, ollessa keskeisemmässä roolissa. Tätä taustaa vasten pelin panokset kovenevat, vaikkei Juania tunnu löytyvän myöskään Ometepen artisaanien joukosta.

Huumori on edelleen läsnä vahvana, paikoitellen kuin hienostunut aromi. Ajoittain se taas alkaa pulppuilla kuin lähden, jonka purkauksen korkeutta ei osaa etukäteen arvata. Vascon ja Wendyn soluttautuessa hämäräperäiseen leiriin aviopariksi tekeytyen aloin hymähdellä, sitten hekotella. Pätkä oli kerrassaan herkullinen.

Siinä missä Marcosin piippu vei mukanaan saumattoman eheällä kokonaisuudellaan, Mikä-mikä-maan saaren jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi jäi matkustusvietti. Javier de Isusin kyky kuvata ympäristöä kiinnostavasti on vertaansa vailla ja Ometepen eksotiikka kumpuaa paljon muustakin kuin kivoista kuvista. Kyseessä ei ole paikka, jonne mennään lomailemaan, ei, sinne mennään seikkailemaan. Ja mikä ettei, onhan saarella kaksi tulivuorta, jotka legendan mukaan ovat naisen rinnat.

Raapale 296 – Jake Cannon (22.10.)

Jake Cannon

Jake Cannon, Solin turvallisuuspalvelun agentti loikkasi räjähtävän luotaimen kyydistä Jupiterin kaasukehään. Hyppy kantoi pilvien seassa lentävän piraattialuksen katolle. Jake pakotti kaapparikoplan antautumaan ja vei heidät Titanin rangaistussiirtolaan, missä hän joutui keskelle vankilakapinaa. Aiheuttamansa asteroidimyskyn turvin hän valtasi takaisin johtajan toimiston apunaan kolonna muinaisia kaivosrobotteja. Robotit vaativat mekhavaltakunnan Mekanopoliksen perustamista Kharonille, mihin Jake sai Solin presidentin suostumaan muistuttamalla pelastaneensa senaattisatelliitin Marsin kiertoradalla vuosi sitten Oortin energiavampyyrien hyökkäykseltä. Plutolle paennut hullu nero Tohtori Singularitos yritti räjäyttää Kharonin planeettamurskaimellaan, mutta robotteja suojaamaan lähtenyt Jake esti aikeet. Singularitos siirsi salassa tietoisuutensa Jaken sädepyssyyn.

Myöhemmin Mekanopolis kapinoi ihmiskuntaa vastaan, mutta se on jo toinen tarina.

Salainen agentti X-9 Corrigan 1

Salainen agentti X-9 Corrigan 1
Kirjoittanut: Archie Goodwin
Piirtänyt: Al Williamson
Jalava, 2012
ISBN: 978-951-887-460-0

Muistan lukeneeni joskus lapsena palasia Phil Corriganin edesottamuksista. En tosin koskaan kokonaista seikkailua ja siksipä en koskaan onnistunut muodostamaan miehestä ja hänen seikkailuistaan mitään selkeää kuvaa. En edes pysty muistamaan, luinko strippejä Turun Sanomista vaiko mistä. Siksi oli hienoa saada näppeihinsä ehta kokoelma, kokonaista seitsemän tarinaa sisältävä albumi. Alkuinnostusta lisäsi tekijäparivaljakko Goodwin ja Williams, joita muistan lämpimimmin Tähtien sota -sarjakuvien tiimoilta. Corrigan 1 -kokoelman atripit ovat ajalta 30.1.1967-27.7.1968.

Phil Corrigan on salainen agentti X-9, joka sai koodittoman kutsunimen vasta toisella vuosikymmenellään. Jopa agentuuri, jonka piikkiin hän heittää keikkaa, oli pitkään nimetön. Tietyn hetken historiassa puulaakin nimi oli FBI, koska FBI oli siihen aikaan kova sana, mutta fedien suosion laskiessa X-9 siirtyi jälleen anonyymiin talliin. Hyvä näin, tämänkin kokoelman tiimoilla Phil nimittäin vierailee Karibialla, Italiassa ja jossain kuvitteellisessa arabimaassa. Luullakseni FBI:n rutiininomainen toimivalta ei kanna ihan niin pitkälle.

Tarinat ovat kohtalaisen yksinkertaisia, mikä onkin vähän pakko, sillä viikkokausia kestävässä seikkailussa ei voi olla liian kimurantteja kuvioita. Tässä mielessä amerikkalainen jatkuvajuoninen strippisarjakuva muistuttaa peruspiirteiltää suuresti kirjallista suuntausta nimeltä Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS), jonka kantava idea on ”selkeä, viihdyttävä, hyvä tarina”. Sana, jota näissä yhteyksissä on tavattu käyttää, on konstailematon. X-9:n seikkailut ovat konstailematonta viihdettä.

Olen aina diggaillut enemmän sarjakuvaa, jossa naisenpuolien ainoa funktio ei ole vikistä nurkassa, kun jotain tapahtuu. Corrigan 1 lunastaa itsensä viimeistään toisen tarinan alussa, kun rikollisorjatyövoimalla kultakaivosta pyörittävä hepsankeikka ampuu niskuroivan körilään kylmäverisen stooalainen hymynkare kasvoillaan. Sankaripuolella taas hameväki olisi voinut olla aktiivisempaa sorttia, rystypolkka jäi selkeästi miesten tanssattavaksi, mutta ehkä 60-luvun sarjalta ei voi ihan kaikkea vaatia.

Erityisen tajuntaa räjäyttävää kamaa ei Corrigan 1 sisältänyt, mutta toisaalta olin jykevästi viihdytetty koko kirjan läpi. Sen enempää en pyydä. Paitsi ehkä albumia Corrigan 2.

Harrastajakirjoittajan viisi virhettä

Saara Henriksson julkaisi omassa blogissaan Margaret pennyn muistikirja oman listansa Harrastajakirjoittajan viisi virhettä. Tuumin, että olisi rakentavaa katsoa peiliin ja funtsia, mihin kaikkiin itse syyllistyn ja kuinka pahasti.

Kärsimättömyys. ”Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa.”

Kustantajia en ole vielä lähestynyt. Kaikki senlaatuinen kama on niin bielä raakiletasolla, ettei tulisi mieleenikään kiusata ketään työkseen lukevaa sellaisella. Kirjoituskilpailujen tuomarit, ammatistaan riippumatta, eivät toisaalta ole yhtä onneikkaita. Jokaiseen osallistumaani kisaan olen lähettänyt printterilämmintä kamaa ja kirjaillut loppulauseita joskus minuuttien marginaalilla niin, ettei oikolukuakaan ehdi.
Tuomio: SYYLLINEN KUIN ITSE PERKELE

Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana.

En ole kirjoittanut vielä niin paljon, että olisin ehtinyt tuskastumaan itseni tähän puoleen. Yleensä taidan tavata vääntää asioita rautalangasta ehkä liiankin kanssa, joten tämä tuskin on se huono ominaisuus, jota minussa eniten kirotaan.
Tuomio: LAUTAMIEHET TUPAKKITAUOLLA, PALATAAN ASIAAN

Palautteen torjuminen. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on taito, joka kehittyy hitaasti.

Kotona saadun palautteen osaa aika hyvin saattaa tekstin sisään ja tiettyyn pisteeseen saakka myös toimitukselliset huomiot. Sen pisteen jälkeen vaaditaankin jykeviä otteita, jotta minut saadaan ruotuun ja tekemään ne viimeiset välttämättömät säädöt, joihin lopulta taivun, koska perusteet ovat kuitenkin pitävät.
Tuomio: SYYLLINEN

Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook.

Kirjoitan kaksi kappaletta ja vilkaisen Facebookiin. Koko sunnuntaipäivän saldo: 500 sanaa. Ei näin.
Tuomio: SYYLLINEN, AMMUTAAN AAMUNKOITTEESSA

Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa.

Hengaan aika monessa yhteisössä ja jutustelen muiden kirjoittajien kanssa, ellen ihan päivittäin niin melkein. Tosin lähinnä oman genren sisällä. Voisi olla syytä etsiytyä kokonaan muista asioista intoilevien kirjoittaen keskuuteen aina silloin tällöin.
Tuomio: SYYTÖN

Lopputulema näyttää pahasti siltä, että työsarkaa piisaa ensi vuodellekin.

Raapale 295 – Esitanssijatar (21.10.)

Esitanssijatar

Kokko hohkaa käsittämätöntä kuumuutta ja hiki karpaloi ihollani. Kehoni on kuin tulessa, mutta kipua en tunne. Jumalat ottavat minut valtaansa ja jalkani polkevat maata, minuuteni hajoaa tanssiin. Kurottelen kohti taivaita ja rukoilen, ääneni kimmahtelee jumalten torneista ja katoaa kaukaisuuteen. Yksi kerrallaan eri heimojen edustajat liittyvät seuraani vahvistaakseen yhteistä pyyntöämme. Tanssijoiden meri täyttää aukean ja leviää viidakon poluille.

Havahdun aamuauringon pilkistäessä jumalten tornien välistä. Kokko on enää aavistuksen kytevä kasa tuhkaa ja mustuneita rankoja. Aukealla lojuu siellä täällä itsensä minun laillani jumalten huomaan tanssineita. Kurkkuni on kuiva ja huuleni rohtuneet. Tarvitsen juotavaa.

Tanssi on ollut onnistunut, jos tietäjät palaavat turvallisesti matkaltaan.