Joutsenlaulu
Aloin lukea sarjakuvia jo ennen kouluikää. Paras lehti kaikista oli Mystilliset tarinat, jota julkaisi Joutsenlaulu-kustannus. Päätin, että isona minäkin kirjoittaisin sarjakuvia Joutsenlaulu-kustannukselle.
Koulujen jälkeen pääsin töihin, ensin kirjoittajana, sitten toimittajana. Kävin läpi kaikki merkittävät kustantamot. Paitsi yhtä. Joutsenlaululla oli vain yksi lehti, jonka jokaisen numeron kirjoitti aina eri kirjoittaja. Murehdin vuosia, kun minua ei pyydetty.
Lähestyessäni eläkeikää sain vihdoin kutsun. Käsikirjoitus piti tehdä yhdessä yössä. Ryhdyin työhön. Ideat pulppusivat, juoni suhisi, dialogi säkenöi. Loistin kirkkaammin kuin koskaan. Annoin kaikkeni ja aamulla tarina oli lopussa.
Samoin olin minä. Sen yön jälkeen en kirjoittanut enää koskaan. Kuten ei kukaan muukaan Joutsenlaululle kirjoittanut.
Routakoto 
Tässä on tatsia. Eikä sitä vähennä se, että minä-henkilö kertoo asiasta tässä kirjoitetussa raapaleessa (no, ehkä hän on sanellut sen eikä kirjoittanut).
Ymmärsin, että kirjoittanut=kirjoittanut mitään oikeasti fantastista, fiktiivistä tai edes sarjakuvaa. Elämä voisi käydä vähän hankalaksi jollei enää osaisi edes nimeään kirjoittaa…
Hitusen pelottava, silleen jännällä tavalla jonka tunnistaa jokainen kirjoittava yksilö. Entä jos inspis loppuu kokonaan jossain kohtaa?