Avainsana-arkisto: Like

Telluuria

TelluuriaTelluuria
Vladimir Sorokin
Suom. Anna Taitto
Like. 2015

Telluuri on 1800-luvun loppupuolella löydetty puolimetalli, jonka ominaisuudet tekevät siitä hyvän materiaalin puolijohteisiin. Telluuri on myös Vladimir Sorokinin romaanin Telluuria päähenkilö, sillä muita päähenkilöitä ei kirjassa ole.

Telluurian maailma on vinksallaan moneen eri suuntaan yhtä aikaa. Yksi vinouma on poliitinen. Eurooppa on juuri toipumassa wahhabiittien valloitusretkistä ja moni valtio on murentunut osiin. Etenkin Venäjä on sirpaloitunut jos jonkinlaisiin ruhtinaskuntiin ja kommunistisiin utopioihin.

Toinen vinouma on antropologinen. Maailmaa asuttaa ihmisten lisäksi myös isojen ja pienien rodut, joista isot vastaavat kutakuinkin jättiläisiä ja pienet mahtuvat asumaan isohkossa nukkekodissa. Näiden evoluutiota tai keskinäistä historiaa ihmisten kanssa ei sivuta lainkaan. Tämä muodostaakin Sorokinin kerronnan kulmakiven: Kirjailija ei selittele mitään.

Kolmas vinouma löytyy jo kirjan nimestä ja on luonteeltaan kemiallis-narkoottinen. Telluurin salatut ominaisuudet tekevät siitä maailman halutuimman huumausaineen. Se aiheuttaa käyttäjässään ennen kokemattoman selkeyden, joka johtaa valtavaan hyvän olon tunteeseen. Mutta telluuria ei nuuskata nenään tai ruiskuteta suoneen. Metalli valetaan nauloiksi, ja puusepiksi kutsutut ammattilaiset iskevät ne yhdellä napauksella asiakkaan päähän.

Telluuriassa on 50 lukua, ja kovin harvalla niistä on mitään suoraa tekemistä toistensa kanssa. Yhden luvun päähenkilö voi esiintyä vähäisenä sivuhahmona tai mainintana toisessa luvussa, mutta muutoin ihmisten tarinat eivät risteä. Yhteisenä nimittäjänä toimii telluuri, joka sekin on ajoittain läsnä vain hyvin viitteellisenä elementtinä, vaikkapa käytetystä naulasta tehtynä korvakoruna.

Osa tarinoista toimii novelleina, mutta joukossa on myös julistuksia, kirjelmiä, näytelmiä sekä kolmen sivun mittainen yhden virkkeen rukous. Kerrontakeinojen kaleidoskooppimainen kakofonia imee lukijan sisään maailmaan, jonka ihmeentuntu on murskaantunut lukemattomiin sirpaleisiin, joiden perässä juostessaan lukija tajuaa, ettei koskaan saa kiinni niitä kaikkia. Henkilöhahmojen aitous, puutteineen ja heikkouksineen, saa Sorokinin sivaltavan satiirin maistumaan karvaan todelta.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 4/2015)

Mainokset

Muistoissa sininen Maa

Muistoissa_sininen_MaaMuistoissa sininen Maa (Blue Remembered Earth)
Alastair Reynolds
Suomennos Hannu Tervaharju
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0782-6

Akinyan suku on jo vuosikymmenet operoinut ympäri aurinkokuntaa aina Merkuriuksesta Kuiperin vyöhykkeelle. Automatisoidut asteroidilouhimot suoltavat arvokkaita resursseja sisäplaneettojen käyttöön jatkuvana virtana. Kun suvun matriarkka Eunice yllättäen kuolee vain 130-vuotiaana, perheen kapinallinen aines päätyy napit vastakkain liikemiesmäisten serkkujensa kanssa.

Geoffrey Akinya on onnellinen tutkiessaan elefantteja, joiden aistimaailmasta hän haluaisi saada selvyyttä. Työ kuitenkin keskeytyy, kun serkut Hector ja Lucas tarjoavat lisämäärärahoja pientä palvelusta vastaan. Kuun pankista on paljastunut isoäidin salainen tallelokero, ja sen sisältö pitäisi selvittää. Serkut eivät voi lähteä, mutta Geoffrey voi. Tästä alkaa koko aurinkokunnan kattava, monitahoinen retki, jonka aikana setvitään edesmenneen mummon salaisuuksien verkkoa.

Romaanin tulevaisuudessa punotaan edelleen poliittisia juonia, mutta väkivalta on kitketty olemattomiin. Tästä on kiittäminen Mekanismia, maailman kattavaa valvontakoneistoa, jolta ei hevin pääse pakoon. Katvealueitakin on, esimerkiksi Kuussa Valvomattomalla vyöhykkeellä. Siellä asustaa Geoffreyn sisar Sunday, joka tempautuu mukaan sukuhistorian pyörteisiin.

Sundayn kautta tutustumme Marsiin, jossa valtava robottien taistelutanner simuloi evoluutiota pikakelauksella. Geoffreyn matkassa lukija kuljetetaan puolestaan valtamerten pinnan alle, missä ihmiskunta sopeuttaa itseään elementtiin, joka kattaa 71 prosenttia planeetan pinnasta.

Alastair Reynolds tapaa kirjoitella tiiliskiviä, ja kuusisataasivuinen Muistoissa sininen Maa on juuri sellainen. Onneksi mukaan on löytynyt ihailtava määrä scifistisiä visioita, joissa piisaa ihmeen tuntua. Lisäksi romaanin päähenkilöt tuntuvat eläviltä. Harmillisesti sama syvyys ei yllä sivuhahmoihin, jotka pahimmillaan noudattavat vain yhtä juonen vaatimaa motiivia.

Tarina on pitkälti Eunice Akinyan rakentaman mysteerin selvittämistä. Kaikki löydetyt osaset ovat merkittäviä, mutta niiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut. Suuhun jää kikkailun maku, joskin kyseistä kikkailua on varsin viihdyttävä seurata. Esimerkiksi ilman Mars-jaksoa juoni olisi toki ratkennut, mutta itse kirja olisi ollut paljon köyhempi.

En ole koskaan ollut kummoinen Reynolds-fani, ja hänen Jäänpuskijat-romaaniaan muistelen jopa inhonneeni. Muistoissa sininen Maa palautti kuitenkin uskoni hänen kykyihinsä. Niinpä buukkaan suosiolla lukukalenteriini Reynolds-aikaa tuleviksi vuosiksi.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2013)

Maattomien mailla

Maattomien mailla (Maattoman Juanin matkat IV)
Javier de Isusi
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0788-8

Tähän neljänteen kirjaan saakka Vascon retki Väli-Amerikasta Etelä-Amerikkaan on sujunut kohtalaisen lineaarisesti. Pari takaumaa on säröttänyt kronologista kerrontaa ja kirjojen välillä ollaan siirrytty seuraavaan etappiin. Maattomien mailla ottaa quatrologian kolme aiempaa osaa ja pyyhkii niillä hien otsalta. Sitten mennään.

Vasco tavataan Braziliasta lentökentältä. Hänen etsintänsä on lopussa, mutta tuloksista lukijalla ei ole mitään käryä. Tarina nytkähtää liikkeelle ja polveilee saman tein kymmeneen suuntaan vähintään yhtä monessa aikatasossa. Vasco on lentokentällä, hän on sademetsässä intiaanien luona, hän reissaa uuden matkakumppaninsa kanssa pitkin rantoja. Samalla meille kerrotaan hänen ja Juanin lapsuudesta, ja nuoruudesta. Lankoja sidotaan yhteen, mutta tämän kerän kimppuun on päässyt kopallinen kissanpentuja eikä tehtävä ole helppo. Se ei kuitenkaan lannista Javier de Isusia lainkaan, sillä hänen kykynsä ovat kasvaneet vuosien saatossa vastaamaan tähän haasteeseen voittoisasti.

Juanin kohtaloa Vasco murehtii edelleen, mutta sademetsässä oleskelu nostaa esiin myös muita kysymyksiä. Millaisia rooleja Vasco esittää ja miksi, ja mitä löytyy kaikkien roolien alta? Kuka on Vasco? Mitä hän haluaa, kun kaikki turha, kuten housut, on riisuttu pois? Näitä asioita käsittelee myös kirjan lopussa oleva essee. Millainen on alkuperäiskansojen aikakäsitys, minäkäsitys ja yhteisöllisyys? Vasco löytää vastauksia, mutta niiden soveltaminen on toinen juttu. Vaatii työtä olla kiinni nykyhetkessä ja olla tyytyväinen siihen mitä on, sen sijaan että aina haikailee jotain muuta.

Maattoman Juanin matkat on voimakas sarja ja näyttää kovasti erilaisen maailman verrattuna siihen, mitä päivittäin kokee lievää ylipainoa kerännyt, keski-ikäistyvä harrastelijasarjakuvakriitikko. Maailman erilaisuus ei toki tule yllätyksenä, mutta sarjakuva itse sekä lisämateriaalina toimivat esseet ja esittelyt kunkin kirjan lopussa avartavat näkemystä hämmentävästi. Ennen kaikkea saatu tieto ja hahmojen teoista välittyneet kokemukset onnistuivat herättämään halun tietää lisää, ja jopa ajatella maailmaa uudella tavalla. Tätä minä pidän merkkinä menestyksekkäästä teoksesta, jolla on arvoa ulkoisen viihteellisyytensä lisäksi.

Suosittelen Maattoman Juanin matkoja kaikille seikkailijoille, jotka haluavat nähdä ja ajatella enemmän, mutta joille kuukausien vierailu sademetsien alkuperäiskansojen keskuudessa on haastavaa järjestää.

Hullu joki

Hullu joki (Maattoman Juanin matkat 3)
Javier de Isusi
Like, 2011
ISBN: 978-952-01-0660-7

Seikkailijansieluinen Vasco on päättänyt etsiä käsiinsä vanhan ystävänsä Juanin, jonka on viimeksi nähnyt kahdeksan vuotta sitten. Matka alkoi Marcosin piipussa San Cristóbal de las Casasista, Meksikosta, vei La Realidadiin zapatistien luo ja siitä eteenpäin Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin kautta Nicaraguaan Ometepen saarelle, jossa Vasco söi sieniä ja kohtasi Kapteeni Koukun.

Kolmannessa kirjassa Hullu joki Juanin jäljet käyvät tuoreemmiksi, kun Vasco matkaa Ecuadorista Peruun. Mikä-mikä-maan saaressa matkakumppaniksi lyöttäytynyt Hector löytää Juanin kanssa Nicaraguasta matkanneen miehen, joka osaa neuvoa seuraavan etapin. Hullua jokea Cocasta alavirtaan aina Iquitokseen saakka. Kaikki viittaa siihen, että Juan on lopulta painunut sademetsän siimekseen koskaan sieltä palaamatta.

Cocassa Vasco pelastaa Napo-nimisen intiaanipojan tukalasta tilanteesta. Kysymys siitä kuka tuo poika oikeastaan on kulkee halki kirjan, vaikkei olekaan keskeisessä asemassa. Hänen kauttaan päästään Hullun joen todellisen sisällön äärelle, käsittelemään vapaaehtoisesti eristyksissä elävien heimojen ongelmia. Sarjakuva sinänsä ei osoittele ja alleviivaa, mutta kirjan lopusta löytyvä essee latoo tiskiin perusdilemman – miten suojella asetuksilla sellaisia, jotka ovat sanoutuneet irti oikeudellisen objektin asemasta?

Klubihile Jorge muistelee.

Tämä kaikki ei paina Vascoa paljoakaan, kun hän raivaa tietään eteenpäin halki vihreän helvetin valehtelevan, täysjuopon oppaan kanssa. Kun saavutaan kohtaan, jossa länsimaisen sivistynyt ihminen viimeisen kerran näki Juanista vilauksen, jää vaihtoehdoiksi palaaminen takaisin ja ponnistaminen eteenpäin kohti tuntematonta intiaaniheimoa.

Huumoria ei tästäkään kirjasta puutu, mutta Vascon tarkkailevan seikkailijan naamio alkaa rapista. Nyrkkitappeluita, raivoamista, hulluutta lähentelevää pakkoa päästä eteenpäin. Rento matkailu ja tarkkailu sivusta väistyy syrjään, kun Juanin nielaissut sademetsä on edessä.

Olen pitänyt Javier de Isusin Maattoman Juanin matkoista kovasti. Pääsen vaivatta ja pienellä ajankäytöllä matkaamaan pitkin sellaista reittiä, jota en olisi itse tullut valinneeksi. Samalla opin paljon paikoista ja kulttuureista, joille en ole suonut ajatustakaan, mutta joihin nyt haluaisin tutustua.

Mikä-mikä-maan saari

Mikä-mikä-maan saari (Maattoman Juanin matkat 2)
Javier de Isusi
Like, 2010
ISBN: 978-952-01-0463-4

Edellisessä osassa nimeltä Marcosin piippu Vasco sai selville Juanin lähteneen Meksikosta jo aikoja sitten. Nyt ystävänsä jälkien seuraaminen on vienyt Vascon Guatemalan kautta Nicaraguaan, Granadaan, josta hänet ohjataan vielä hieman eteenpäin, Nicaraguajärven keskellä sijaitsevalle Ometepen saarelle. Vasco ajattelee saarta peterpanmaisesti Mikä-mikä-maan saarena eivätkä tarinoiden yhtäläisyydet jää tähän.

Tarinankerronta laajentaa repertoaaria, sillä pienet, aukaamanmittaiset kertomukset täplittävät isompaa kokonaisuutta, minkä lisäksi väkevä sienitrippi lohkaisee oman palansa. Perustunnelma on silti tuttu, sama vanha ja arvoituksellinen. Juoni sen sijaan saa tummempia sävyjä väkivallan, niin henkisen kuin fyysisenkin, ollessa keskeisemmässä roolissa. Tätä taustaa vasten pelin panokset kovenevat, vaikkei Juania tunnu löytyvän myöskään Ometepen artisaanien joukosta.

Huumori on edelleen läsnä vahvana, paikoitellen kuin hienostunut aromi. Ajoittain se taas alkaa pulppuilla kuin lähden, jonka purkauksen korkeutta ei osaa etukäteen arvata. Vascon ja Wendyn soluttautuessa hämäräperäiseen leiriin aviopariksi tekeytyen aloin hymähdellä, sitten hekotella. Pätkä oli kerrassaan herkullinen.

Siinä missä Marcosin piippu vei mukanaan saumattoman eheällä kokonaisuudellaan, Mikä-mikä-maan saaren jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi jäi matkustusvietti. Javier de Isusin kyky kuvata ympäristöä kiinnostavasti on vertaansa vailla ja Ometepen eksotiikka kumpuaa paljon muustakin kuin kivoista kuvista. Kyseessä ei ole paikka, jonne mennään lomailemaan, ei, sinne mennään seikkailemaan. Ja mikä ettei, onhan saarella kaksi tulivuorta, jotka legendan mukaan ovat naisen rinnat.

Marcosin piippu

Marcosin piippu (Maattoman Juanin matkat 1)
Javier de Isusi
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0316-3

Vasco etsii vanhaa ystäväänsä Juania. Miksi, se ei käy ilmi. Se on salaisuus. Yksi monista. Juan on asunut vuosia sitten intiaanikylässä Chiapasissa, Meksikossa, ja sinne käy Vascon tie avustuskuljetuksen varjolla. Poislähtö onkin eri juttu, sillä auton toiminnan kannalta olennainen osanen katoaa. Alueella toimii rauhanleiri, jossa asuu joitakin eurooppalaisia nuoria toimien eräänlaisina ihmiskilpinä. Muu maailma ei välttämättä rekisteröisi kymmenienkään intiaanien joukkosurmaa, mutta eurooppalaisen loukkaantuminen nostattaisi myrskyn. Vasco asettuu asustamaan sinne siksi aikaa, että löytää vastauksia.

Salaisuuksia on joka puolella enemmän kuin kuninkaallisessa hovissa. Paikalliset intiaanit eivät edes kerro oikeaa nimeään muukalaiselle, ennen kuin tietävät voivansa luottaa tähän. Tällaisessa ympäristössä kuusi vuotta sitten kadonneen valkoihoisen nykyisten edesottamusten selvittäminen osoittautuu haastavaksi. Mahtaisiko asiaan osata tuoda valaistusta edes legendaarinen subcomandante Marcos, jos häneen saisi yhteyden?

Javier de Isusi maalaa hyvin lämpimän ja samalla arvoituksellisen kuvan yhteisöstä, jonka parissa Vasco viettää aikaansa. Aluetta hallitsee zapatisti-liike, josta lukija ei ota oikein kunnolla selvää. Vastaukset herättävät lisää kysymyksiä ja lopullista totuutta ei kenties olekaan. Kirjan jälkisanat selittääkin asiantilaa enemmän. Kyse on totuuksista, omanlaisestaan todellisuudesta, jonka kunnollinen ymmärtäminen edellyttää zapatistien todellisuudessa elämistä. Ulkopuolisten on tyytyminen sellaisiin teoksiin kuin Marcosin piippu.

Kaksi Marcosia, vaiko kenties kaksi peilikuvaa?

Piirrosjälki on selkeää ja kaunista, varjojen käyttö mestarillista. Tarina on kiehtova ja humoristinen, olematta kuitenkaan naurettava. Ennen kaikkea Marcosin piippu on opettavainen, sillä aiemmin en tiennyt zapatisteista juuri mitään muuta kuin nimen. Nyt tiedän rahtusen, sen verran kuin yhteen sarjakuvakirjaan voi sisällyttää. Huomaan haluavani tietää lisää. Science fiction parhaimmillaan kuvaa uskottavalla tavalla jotain minulle uutta yhteiskuntamallia tai ajatusrakennelmaa. Javier de Isusi onnistui samassa kertomalla omista kokemuksistaan.

Ennen kaikkea Marcosin piippu on hyvän fiiliksen sarjakuva. Huomaan jo haluavani lukea sen uudestaan, mistä minua pidättelee vain kolme vielä lukematonta Maattoman Juanin matkaa.

Hautuukoti

Hautuukoti
Alison Bechdel
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0161-9

Alison Bechdel nousi maineeseen lesbosarjakuvallaan Lepakkoelämää. Mutta ennen tuon sarjakuvan luomista hänellä oli lapsuutensa perheensä parissa. Hautuukoti kertoo tuosta lapsuudesta edeten teemoittain ennenmin kuin puhtaan kronologisesti. Kertomus päättyy aikaan, jolloin Alison oli jo muualla opiskelemassa, hän oli löytänyt seksuaalisen identiteettinsä ja hänen isänsä kuoli.

Perheen lapsien, Alisonilla oli kaksi nuorempaa veljeä, suhde isään oli etäinen. Isä osoitti harvoin harvoin helliä tunteita ja panosti enemmän perheen talon entisöintiin kuin perheeseensä. Isä oli paitsi kyvykäs timpuri myös pätevä puutarhuri, opetti koulussa kirjallisuutta ja hoiti omalta isältään perittyä hautaustoimistoa. Tuohon yritykseen kirjan nimikin viittaa, mutta menettää käännöksessä silti jotain. Alkuperäinen nimi on Fun Home. Bechdelien kotia voi kuvata monin sanoin, mutta erityisen hauska se ei ollut.

Siinä missä Alison on lesbo, hänen isänsä on homo, mutta valtavirtaa vastaan kulkevista poluista huolimatta heidän kohtalonsa ovat kovin erilaiset. Alison löytää itsensä aikana, jolloin homoseksuaalisuus alkoi olla jo hyväksyttyä. Hänen isänsä taas kasvoi 50-luvulla, jolloin kaappiin jääminen oli kovin tavallinen ja myös turvallisempi valinta. Tästä valinnasta seurasi toisaalta avioliitto ja kolme lasta, toisaalta salaisia suhteita sisältävä elämä, joka päättyi rekka-auton nokkaan. Itsemurhaa ei koskaan todistettu, mutta perheen mielessä ei juuri idä epäilystä, etteikö juuri siitä olisi ollut kysymys.

Koska kumpikin vanhempi harrasti kirjallisuutta, on Hautuukoti täynnä kirjallisia viitteitä. Vaikka tärkeiksi nousevien teosten lukeminen ei olekaan millään muotoa välttämättömyys tarinan ymmärtämisen kannalta, avartaa niiden tuntemus kerrontaa. Itse tulin testanneeksi tätä lukemalla Fun Homen ensimmäisen kerran vuosia sitten ja siinä välissä F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun. Oli hienoa ymmärtää toisella lukukerralla jotakin enemmän. Tunsin itseni hetken aikaa laajalti lukeneeksi kulttuuritietäjäksi! Hautuukodin syvempi ymmärtäminen lieneekin paras perustelu lukea James Joycen Odysseus.

Hautuukoti on paitsi rehellinen ja avoin tytön kasvutarina, myös kertomus isästä, joka olisi voinut joka ikinen päivä olla enemmän, mutta loppui silti liian lyhyeen. Hautuukoti voitti Eisner-palkinnon vuonna 2007, ehdottoman todellisista ansioista.