Raapale 332 – Velhon oppipoika (27.11.)

Julkaistu 27 marraskuun, 2012| 3 kommenttia

Velhon oppipoika

Ensimmäinen asia, jonka opin päästessäni velhon kisälliksi oli, että taikuus lähtee sisältä. Jos ei itse usko osaavansa jotakin, on ihan sama, mitä loitsua mumisee. On luotettava omiin kykyihinsä yli kaiken muun.

Järkytyin hieman, kun huomasin, miten vähän velhot lopulta uskoivat tuohon periaatteeseen. Minun mestarini ei ollut poikkeus. Olen oppinut elämään tilanteen kanssa.

Nytkin minun pitäisi olla matkalla jokaiseen tuulensuuntaan etsien mitä eksoottisimpia aineksia mestarini keitoksiin. Jääseinän kyyneliä, taivaskivestä siinneitä mukuloita ja hirvittävä määrä erilaisia kasveja.

Mestarini on jo lähes sokea. Kannullinen lähdevettä ja oman ryytimaan antimet riittävät mainiosti. Taika toimii kuten pitääkin ja lisäksi lopputuloksena on padallinen varsin hyvää vihanneskeittoa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Fiktio, Raapale, Raapaleprojekti 2012

Huuhkaja – Kuin noidat yössä

Julkaistu 27 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Huuhkaja – Kuin noidat yössä
Käsikirjoitus: Yann
Kuvitus: Romain Hugault
Apali oy, 2009
ISBN: 978-952-5026-89-4

On talvi vuonna 1943. Saksa ja Neuvostoliitto ottavat yhteen maalla, merellä ja ilmassa. Huuhkaja-sarja keskittyy viimeiseen.

Yliluutnantti Adolf Wulf on taitava lentäjä. Yksi parhaista. Siitä syystä hänen natsivastaisuutensa ei ole vielä kehittynyt ongelmaksi, vaikka tulisieluisimmat lentoveljet katsovatkin karsaasti hakaristin puuttumista koneen perästä. Wulfin kunniantunto tulee muutenkin tielle, sillä hän ei laske taisteluvoitoiksi pikkusirrejä kuten suojattomia tiedustelukoneita. Valtakunta taas haluaa sankareita, joiden pudotusluvut näyttävät hyviltä. Hauska nähdä, miten nykypäivästä tuttu tulosvastuullisuus haittasi todellista tehokkuutta jo toisen maailmansodan aikana.

Traktori-Tamara on tyytymätön

Isä Aurinkoisen valtakuntaa on käynyt puolustamaan myös Yön noidat, joukko naisia, jotka ampuisivat vaikka Kuun taivaalta, jos käsky kävisi. Saksan lentäjä-ässät ovat siis helppo nakki, tai olisivat, jos eivät väistelisi ja ampuisi takaisin. Yksi noidista on luutnantti Lilja Litvaski, jolle ainoa asia, jolla on mitään merkitystä, on vihoviimeisenkin natsin tappaminen kuoliaaksi saakka. Ikävä kyllä hänen kannaltaan hän palvelee omalla tavallaan kieroutunutta järjestelmää, jossa liiallinen kunnianhimo voidaan nähdä pahana asiana. Asemaa ei auta se, jos sattuu olemaan viehkeämpi nainen kuin puolueen ärhäkkä politrukki, jonka tehtävä on kitkeä vääränlainen aines armeijasta Siperian tundraa poraamaan.

Yann todistaa kerta toisensä jälkeen (Piko ja Fantasio, Valkoinen tiikeri) osaavansa kirjoittaa sekä kiinnostavaa juonta että toimivia hahmoja. Kuin noidat yössä ei ole tästä poikkeus ellei sitten positiiviseen suuntaan. Toisina aikoina Wulf olisi suoraselkäinen, ihanteidensa takana seisova mies. Nyt hän on halveksimansa politiikan käsikassara ja yksinhuoltaja, joka on kutakuinkin ainoa, jota silmien alla suoritetut sotarikokset hetkauttavat. Lisäksi hänen pieni tyttärensä vaatii isää lupaamaan, ettei tapa enää naisia, vaikka nämä olisivatkin vihollissotilaita. Muuten kummitukset, yön noidat, tulevat ja vievät hänet.

Romain Hugault tuntee lentokoneiden anatomian kuin omat taskunsa, olettaen että taskussa on vaikkapa Lavotshkin La-5 FN. Kuvitus on jylhää ja talvisten maisemien väritys kaunista. Hahmot ovat realistisen ilmeikkäitä.

Jos vertaa perinteiseen sotasarjakuvaan, kehottaisin muutoin kaikkia nakkaamaan vanhat Korkeajännitykset saunanpesään ja hankkimaan Huuhkajaa tilalle, mutta vastustan periaatteessa sarjakuvien polttamista, ellei Turun Sanomien sarjakuvasivuja lasketa. Pitäkää siis Korkkarinne, mutta muistakaa nimi Hugault, kun seuraavan kerran könyätte sarjakuvapuodin hyllyjä.

Rummutuksen lisäksi ilmatorjunta ei saa koskaan lakata.

Huuhkaja-sarja:

  1. Kuin noidat yössä
  2. Toveri Lilja
  3. Wulf ja Lilja

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Star Wars: The Old Republic * Ensimmäinen kirja: Imperiumin verta

Julkaistu 27 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Star Wars: The Old Republic * Ensimmäinen kirja: Imperiumin verta
Käsikirjoitus: Alexander Freed
Taide: Dave Ross
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-600-2

Kauan sitten, plus vielä 3600 vuotta aiemmin, kaukaisessa galaksissa sithit tulivat, näkivät ja valloittivat. Vanha tasavalta, joka roikkui vallankahvassa loppujen lopuksi pyöreät 25000 vuotta, ei ollut valmistautunut mihinkään kauppaeripuraa suurempaan. Ei ainakaan massiivisen avaruuslaivaston hyökkäykseen. Sithien pyhä maa Korriban putosi heidän käsiinsä naurettavan helposti ja aikaa myöten noin puoli galaksia seurasi tasaiseen tahtiin perässä. Imperiumin verta sijoittuu kolme vuotta Korribanin valtauksen jälkeen ja 25 vuotta ennen Coruscantin sopimusta.

On tunnettua, että historia toistaa itseään. Se pitää vähintään tuplasti paikkansa Tähtien sodan maailmassa. Kerta toisensa jälkeen sithien imperiumi tulee ja uhkaa tasavallan ja jedien mahtia. Sithit lyödään ja uhka todetaan voitetuksi iäksi. Huolimatta tuhansien vuosien kulumisesta iskujoukkosotilaiden haarniskat muuttuvat ulkonäöllisesti vain vähän ja taistelurobottien funktionaalinen kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Toisaalta on tutun turvallista napata mikä tahansa tarina mistä galaktisen historian kohdasta tahansa, sillä kuvasto pysyy samana. Pahisten kuusikantaista logoa myöten.

Triviakysymys: Zeltron vai sith?

Teneb Kel on pahainen pikku-sith, jonka mestari on tehnyt joitain anteeksiantamattomia rikoksia. Ehkä ladannut musiikkia netistä ja pissannut TTVK:n toimiston postilaatikkoon. Saavuttaakseen vakiintuneen aseman Tenebin on hypittävä juuri niiden vanteiden läpi, joita sithien neuvosto tai itse keisari sattuu osoittamaan. Toisaalla keisarin entinen oppilas Exal Kiresh pelaa omaa peliään ja vehkeilee jedien kanssa. Yhteenotto näiden kahden pahuuden airueen välillä on väistämätöntä, totta kai.

Tähtien sodan lumon yksi salaisuus on hyvät, samaistuttavat hahmot. Jos siinä mennään metsään, jäljelle jää valomiekkoja heiluttavia ninjoja. Mikä on toki viileetä ihan sellaisenaan, muttei mitenkään starwarsmaista. Tämä koskee paitsi sarjakuvia myös elokuvia. Darth Vaderin karisma huokuu mustan, liikkumattoman maskin läpi tehden hänestä yhden kaikkien aikojen ikimuistoisimman pahiksen siinä missä Darth Maul päätyy jäämään vihaansa puhkuvaksi ja raivoaan irvistelevä loikkakoiveksi. Ainakaan tässä lehdessä Teneb Kel ei vielä kipua edes D. Maulin yläpuolelle, ja nyt pitää muistaa, että Maul makaa fantastisen syvän kuilun pohjalla kahteen kappaleeseen silpaistuna.

Olen puristi. Arvostan melkeinpä vain elokuvia 4-6, plus Marvelin julkaisemia sarjiksia. Toisaalta olen Tähtien sota -fani, parantumaton sellainen. Olen nyt jo varovaisen innoissani tulevista leffoista, vaikka episodit 1-3 edelleen vainoavat uniani. Samaten olen myös varovaisen innostunut tästä uudesta lehtisarjasta enkä vähiten siksi, että se kuvaa tapahtumia, jotka liittyvät Star Wars The Old Republic -peliin. Jota en edes ole pelannut pientä betatestausta enempää. Vaikka kuinka toruisin yksittäistä hahmoa tai seikkailua, pitää nostaa hattua sille, että pääosassa on tyystin muita sankareita kuin Luke, Han ja Leia. Epävarmuus siitä, että mikä hahmo selviää hengissä, ja kauanko, on kiinnostavan tarinan suola.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , ,

Valkoinen tiikeri 4. Vakooja katolla

Julkaistu 26 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Valkoinen tiikeri 4. Vakooja katolla
Conrad & Wilbur
Apollo kustannus, 2011
ISBN: 978-952-5769-13-5

Valkoisen tiikerin ensimmäinen sykli sen kun kerää kierroksia. Viiden kirjan kokonaisuudessa ollaan nyt neljännessä osassa ja tapahtumapaikka on vaihtunut takaisin San Fransiscosta Kiinaan. Nyt ollaan Shanghaissa ja sisällissodan kurimuksessa.

Pelaajia on paljon. sisällissodan osapuolten lisäksi kumpikin puoli pelaa omia valtapelejään, triadit vikuroivat kentaali Tai Lin näennäisen kuoleman vuoksi ja Valkoisten tiikerien triadi pyrkii sekin toimimaan itsenäisenä yksikkönä huolimatta kommunistien talutusnuorasta ja siitä pitelevästä kädestä, joka kuuluu salaisen palvelun päällikölle Kang Shengille. Eikä unohtaa sovi ulkomaalaisvaikutteita, jotka aiemmasta poiketen ovat hyvinkin perillä asioista. Ehkä jopa kiinalaisia paremmin.

Reilukerhon johtaja, Kang Sheng

Alix Yin Fusta on kehkeytynyt aikaa myöten varsin pätevä valkoinen tiikeri. Sellaisia Maon kommunistit tarvitsevatkin, sillä Tsiang Kai-Shekin Kuomindang-puolue panee edelleen kampoihin eikä sodan ratkaisusta ole varmuutta. Tukenaan hänellä on jadelohikäärmeensä Ji-hui, joka auttaa Alixia navigoimaan kahden, ei vaan kolmen pomon karikossa.

Tunnelma on aiempaa tiiviimpi ja panokset tuntuvat aidommilta. Tokihan hukkaan joutunut atomipommi oli jytyä kamaa, mutta samalla se oli puhdas McGuffin. Jännittävää oli, kuka sen saa, ei niinkään, mitä sen jälkeen tapahtuu. Poliittinen juonittelu kaiken kaikkiaan epäluuloisessa ilmapiirissä pitää lukijan mukavasti varpaillaan. Kuvitus palvelee tarinaa hyvin. Yöllä tapahtuvissa kohtauksissa väritys on tummasävyistä, mikä vähentää helposti havaittavien yksityiskohtien määrää.

Vakooja katolla asettaa Alixin vihdoinkin täysiverisen agentin rooliin. Eipä niinkään että siitä hänelle suurta etua olisi, koska kuten tapana on, ei pahaiselle peonille kerrota kaikkea. Edes sitä, kuka koko revyytä johtaa.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: ,

Raapale 331 – Duunimatka (26.11.)

Julkaistu 26 marraskuun, 2012| 1 kommentti

Duunimatka

Avaan oven ja suljen sen saman tien uudestaan. Että osaa olla kylmä, aivan perkeleellisen kylmä. Kiskon päälleni toisenkin villapaidan ja sitten toppatakin. Hanskat menevät käteen hyvin, mutta pipo on jälleen ongelma. Se ei meinaa pysyä millään, mutten haluaisi puhkoa siihen reikiäkään.

Astun ulos uudemman kerran. Hyytävä viima vihloo naamaa. Maassa ei ole hiutalettakaan lunta, mutta jäätä on kaikki paikat täynnä. Hiihto olisi edes vaihtelua, mutta kun ei niin ei. Eikä duunistakaan voi olla pois pelkästään kylmän sään takia. Istahdan rahille ja kiskon hokkarit sorkkiin.

Kauanko siitä on, kun Suomi voitti Euroviisut? Kahdeksan vuottako jo?

Eikö tähän saatanan pakkaseen koskaan totu?

1 kommentti

Kategoria(t): Fiktio, Raapale, Raapaleprojekti 2012

Avainsanat: , ,

Raapale 330 – Kyytiläinen (25.11.)

Julkaistu 25 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Kyytiläinen

Liftarin kyltissä lukee Helsinki. Hetken mielijohteesta pysäytän ja poimin miehen kyytiin. Joskus pitää elää hetkessä.

”Menossa Helsinkiin?” liftari kysyy.

”Nyt olen.”

Juttelemme niitä näitä. Mies, jonka nimeä en tiedä, vilkuilee tiuhaan näyttöruutua hyppysissään. Hän irvistää ja imaisee henkeä terävästi.

”Laita nuo päähäsi”, hän sanoo ja ojentaa aurinkolaseja. Tottelen, koskei siitä haittaakaan ole.

Ympäristön väritys muuttuu enemmän kuin olisin odottanut. Maisema kieroutuu, siihen tulee lisää. Rakennuksia, hahmoja, muotoja. Kuin kokonainen maailma olisi liimattu todellisuuden päälle.

”Ne aikovat pysäyttää minut. Kun tielle tulee esteitä, väistät vain. Ne odottavat meidän ajavan läpi.”

Kurvaan ohi olympiamitalisteista rakennetusta barrikadista ja nauran. Joskus pitää elää hetkessä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fiktio, Raapale, Raapaleprojekti 2012

Rämeen olento

Julkaistu 25 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Rämeen olento
Kirjoittanut: Alan Moore
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-306-3

1970-luvun alku oli otollista kasvuaikaa mitä tulee rämeperäisiin ihmiskasvihybridihirviöihin. Marvel esitteli olion nimeltä Man-Thing, DC puolestaan Swamp Thingin. Tuohon aikaan Ihmenelosten Möykky, The Thing, poltteli sikaria Baxter Buildingin katolla tyytyväisenä omaan ruskeanoranssiin habitukseensa ja pysytteli varmuuden vuoksi kaukana kaikenlaisilta soilta. Vaikka Marvelin hirviö ilmestyi ensin ja kummankin otuksen syntyhistoriassa oli tiettyjä yhtäläisyyksiä, tilanne ei johtanut oikeusjuttuihin tai muuhun rumaan. Huhujen mukaan Etrigan luisteli duuniin kuukauden ajan.

Sarja kuoli 1976 ja raapi uudestisyntymän kynnystä 1978, mutta DC-yhtiön tuotannon luhistuminen (DC Implosion) juuri tuolloin torppasi pyrkimykset. Seuraava tilaisuus koitti 1982 ja lehti käynnistettiin uudella nimellä Saga of the Swamp Thing. Numeron 20 kohdalla ruoriin tarttui Alan Moore ja miehen nykyisen maineen tuntien ei ole ihme, että suunta muuttui paitsi rajusti, myös mielenkiintoiseen suuntaan. Moore lähti liikkeelle siitä, että Rämeen olennon syntyhistoria olikin silkkaa väärinkäsitystä. Kyseessä ei ollutkaan räjähdyksessä pahasti vahingoittuneen Alec Hollandin yhdistyminen outojen kemikaalien vaikutuksesta suoperään vaan suoperän herääminen henkiin kopioimalla palasia räjähdyksessä kuolleen Hollandin tajunnasta. Näin ollen Olennon pyrkimys muuttua takaisin ihmiseksi oli vain houkkamaista unta, harhakäsitysten vallassa vaeltavan kasvin turha toive, koska se ei ollut koskaan ollutkaan ihminen.

Abigail Cable ei ole huvittunut

Tästä lähdetään. Rämeen olento saa ensin vastaansa Jason Woodruen, hivenen obskuurin kasvipohjaisen pahiksen, joka on lähtenyt megalomaaniselle voimatripille ja komentaa lopulta koko planeetan flooraa. Toinen yhteenotto sattuu pelkoa ravinnokseen käyttävän painajaismaisen apinakuninkaan kanssa, ja kukaanhan ei pelkää yhtä puhtaasti kuin lapset. Rämeen olennon rinnalla seisoo Abigail Cable, omaa sukuaan Arcane, yksi harvoista aiempien tarinoiden hahmoista, jotka jäivät jäljelle Mooren kurssimuutoksen jälkeen. Toinen vauhdissa mukana roikkuva tyyppi on Abbyn aviomies Matt, joka haavoittuu kuollettavasti. Muttei kuolekaan. Hän on tehnyt jonkinlaisen paholaismaisen diilin, jonka seuraamuksia saamme epäilemättä kauhistella jonkin myöhemmän kokoelman sivuilta.

Alan Mooren rupeaman Rämeen olennon parissa sanotaan olevan yksi sarjakuvan historian merkkipylväitä. Tähän on helppo yhtyä, sillä se mitä tähän kirjaan kootuissa lehdissä (Saga of the Swamp Thing 20-27) tapahtuu on järisyttävää kamaa verrattuna muuhun tuon ajan tuotantoon. Aina tarvitaan pioneereja, jotka näyttävät kaikille muille, millaiselle tasolle koko homman voi kiskoa. Kun rajat on kerran rikottu, on niiden yli helpompi muidenkin kävellä.

Stephen Bissetten ja John Totlebenin kuvitustyyli on tunnistettavasti 80-lukulaista. Siksipä koteihinsa palavat perheet ja muut kauhut herättävät niin paljon pelkoa, sillä itse yhdistän tuon tyylin turvallisiin seikkailuihin, joissa Ryhmä-X, Kostajat, Ihmeneloset ja muut kohtaavat kaikenlaisia reteitä retostelijoita, joita voidaan räyhäämisen päätteeksi vetää daijuun.

Vaan miten lyödään nekkuun sellaisia asioita kuin pelko ja viha?

Kirjan kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aikanaan Kalma-lehdessä. Hyvää metsästystä, jos sille tielle lähdette.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,

Merkintöjä Jerusalemista

Julkaistu 25 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Merkintöjä Jerusalemista
Guy Delisle
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-39022-1

Guy Delisle syntyi Quebecissä, mutta on sittemmin asunut myös mielenkiintoisissa paikoissa. Hän on heittänyt animaattorikeikkaa Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja matkustanut vaimonsa mukana asumaan Burmaan ja viimeksi Israeliin. Sarjakuvaromaani Merkintöjä Jerusalemista kertoo tuosta vuoden mittaisesta ajanjaksosta pyhällä maalla Delislen omin silmin.

On jokseenkin ironista, että muka-puolueetonta valtamediaa totuudenmukaisemman kuvan Jerusalemista ja elämästä Israelissa ylipäätään antaa piirtäjä, joka omien sanojensa mukaan ei ole journalisti eikä edes pyri puolueettomuuteen. Hän antaa oman näkökantansa näkyä, mutta vaikuttaa silti lähinnä kiihkottomalta tarkkailijalta.

Pink Floyd was here

Reissu alkaa elokuussa. Perheeseen kuuluu Guyn lisäksi hänen vaimonsa Nadège, 5-vuotias Louis-poika ja tämän pikkusisko Alice. Nadège työskentelee koordinaattorina järjestössä Lääkärit ilman rajoja ja asunto järjestyy heidän kauttaan Jerusalemin arabikaupunginosasta. Eri alueiden erot käyvät nopeasti selväksi. Vaikka kaikki maksavat veroja, kaikkia ei koske esimerkiksi jätehuolto. Taksiakin voi olla todella hankala saada menemään perille asti.

Merkintöjä Jerusalemista on paksumpi kuin Merkintöjä Burmasta ja siihen on sisällytetty järjestelmällisesti selvästi enemmän tapahtumia. Kerronta on jaettu lukuihin kuukausien mukaan ja Delisle reissaa paljon Burmaa enemmän, niin Jerusalemissa kuin muualla Israelissa. Tällä kertaa hän ei myöskään ole mukana päätoimisena lapsenvahtina vaan sitä varten on päivähoito ja lapsenhoitajat. Päivät kuluvat kulkien ja kuvia piirtäen.

Keskeiseen rooliin nousee Jerusalemin halki rakennettu muuri, joka sirpaloittaa eri osat toisistaan ja alistaa ihmiset kulkemaan sotilaiden valvomien tarkastuspisteiden kautta. Muuri on aihe, jota Delisle tämän tästä pysähtyy piirtämään, joskaan ei aina rauhassa. Välillä sotilaat ajavat hänet matkoihinsa. Ilmeisesti koulutuksessa painotetaan sitä, miten kynä todella on miekkaa mahtavampi.

Delisle kuvaa ympäristöä mutta myös ihmisiä. Monet arabeista ja juutalaisista ovat rentoja ja ystävällisiä. Tiukempaa menoa löytyy sitten ääriortodoksien keskuudesta, jotka voivat heittäytyä hyvinkin hyökkääviksi, jos sattuu ajelemaan sapattina heidän alueidensa halki. Myös eri tahojen suhtautuminen naisten oikeuksiin jättää toivomisen varaa. Uskonnollisuus on monessa tilanteessa läsnä. Myös positiivisesti. Lukuisat vierailut moniin pyhättöihin ovat kiinnostavia.

Merkintöjä Jerusalemista on ehdottomasti vuoden merkittävimpiä sarjakuvajulkaisuja ja voitti tänä vuonna Angoulemessa parhaimman albumin palkinnon. Jos vielä löytyy muinaisuudessa eläviä, tietämättömiä tolloja, joille sarjakuva kelpaa vain lasten viihdykkeeksi, Mausin ohella tämän kirjan voi lykätä kouraan ja käskeä korjaamaan luutuneita ja pölyttyineitä näkemyksiään.

Delisle pyhiinvaeltaa kynän ja lehtiön kanssa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Kostajat: lahjakirja

Julkaistu 25 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Kostajat: lahjakirja
Käsikirjoitus: Dan Jurgens, Mike Grell, Geoff Johns
Kuvitus: Alan Davis
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-587-6

Slokovia on yksi helvetinkolo muiden joukossa. Hallinto pitää kansan kurissa ja nuhteessa sotilaiden avulla, vapauksia rajoitetaan ja sääntöjen rikkojat on helpompi teloittaa kuin vangita. Lisäksi maalla on onni ja autuus olla Latverian rajanaapuri, jota puolestaan hallitsee kaikkien tuntema suuruudenhullu monarkki Victor von Doom.

Yksi kielletyistä uskonnoista on Thorin palvonta. Toisin kuin monen muun uskonnon kohdalla, Thoriin uskovilla on etuna se, että heidän jumalansa voi karauttaa paikalle sotaisaa kirvestä heilutellen ja antaa selkään pahoille jätkillä. Koska luvassa ei ole taloudellista etua, Yhdysvallat nakittaa Rautamiehen suitsimaan Thorin jumalaista raivoa. Oikeassahan Starkin poika onkin, sillä on miljoonasti helpompaa panna piste ulkoavaruudesta tuleville valloituksille kuin ihmisen omalle pahuudelle. On geopoliittisesti tärkeää, että juntta saa teloittaa omia kansalaisiaan miten ja milloin haluaa.

Tämä Kostajien lahjakirja kertoo sen, miksi supersankarit eivät lähde käyttämään voimiaan muuttaakseen maailmaa merkittävissä määrin. Tilanne kun on, että valtaapitävät eivät niin halua, sillä muutos olisi mahdollisesti muutos heidänkin valtaansa kohtaan. Jos superheebojen annettaisiin oikeasti polkaista muutoksen tomua ilmaan, jälki muistuttaisi joko Alan Mooren Miraclemania tai Mark Millarin Ylivertaisia. Maailma joko muuttuu täysin erilaiseksi tai superarmeijat leipovat toisiaan lättyyn siihen saakka, että kaikki ovat saaneet osansa eikä kukaan uskalla ihan hetkeen panna puolijumalia hoitamaan tehtäviä, joihin on vuosituhansia käytetty armeijoita.

Lahjakirja on vain kolmen lehden mittainen kokonaisuus eikä erityisen legendaarinen. Paljon parempia Kostajat-kiksejä teeman tiimoilta tarjoaa jo mainittu Ylivertaiset tämän tarinan jäädessä kovasti kevytversioksi. Todistetuksi myös tuli, että aina ongelman ilmaantuessa Tony Stark rakentaa aiheeseen sopivan uuden Rautamies-haarniskan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Raapale 329 – Kaunis päivä (24.11.)

Julkaistu 24 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Kaunis päivä

Astahdan pihalle. Päivä on lämmin muttei kuuma. On alkukesän ilma, vaikka kalenterini näyttää marraskuun loppua.

Aurinko on korkealla. Sen asennosta päättelen olevan alkuiltapäivä. Rannekelloni näyttää kahdeksaa. En tiedä, miksi kannan sitä enää mukanani. Ehkä muistojen vuoksi.

Kovin harva enää muistaa maailmaa sellaisena kuin se joskus oli. Mekin, jotka muistamme, olemme kuoleva heimo. Minä olen jo vanha mies.

Nuoremmat eivät usko tarinoitamme, tai ainakaan välitä. Ja miksi välittäisivät? Ei heille ole merkitystä sellaisille asioille kuin yö tai talvi, rankkasade tai iltahämy.

Nykytilanteen syystä ei ole varmuutta. Minun teoriani on, että ihmiskunta saavutti huonon kirjallisuuden tapahtumahorisontin. Nyt kaikki tapahtuu aurinkoisena, leppeänä päivänä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fiktio, Raapale, Raapaleprojekti 2012

Avainsanat: