Routakoto

Puskaradio

Julkaistu 5 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Puskaradio
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-064-3

Poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri on alati vaikeammaksi muuttuva taiteenlaji. Ei siksi, että sofistikoitunut yleisö vaatisi koko ajan terävämpää kamaa, sitä vastaanhan puhuu jo silkka Big Brothereiden kaltaisten sontaohjelmien olemassaolo. Ei, vaikeus tulee siitä, että todellisuus parodioi itseään aina vain hurjemmin ja villimmin. Tervetuloa Puskaradioon, jossa todellisuus paahtaa jo ylikierroksilla, samaten kuin hermoromahtanut graafikko Jussi Pupujussi.

JP Ahonen lienee tunnetumpi Villimmästä Pohjolasta, jossa aiheena on lähestyvä kolmikymppisyys ja jämähtäneet opinnot. Sarjan humööri käsittelee ihmissuhteita ja muita arkipäiväisempiä juttuja, kun taas Puskaradion näkemys on valveutuneempaa. Moni asia on maassamme ja maailmassamme pöyristyttävän paljon päin helvettiä ja Ahonen tuo niitä esiin julma hymy kasvoillaan. Väliin ei tiedä, pitäisikö nauraa vitsille vai irvistää tuskaisesti faktoille vitsin takana.

Piirrostyyli on tuttu, mikä kertoo taiteilijan löytäneen jo aikaa sitten oman visuaalisen äänensä. Ihmisten sijaan stripeissä seikkailevat eläimet, luultavasti siksi, että niitä on edes vähän vaikeampi vihata.

Uutisten aikaan tynnyrissä uinailevia varten on kirjan loppuun koottu kipeästi kaivattu opas männävuosien ajankohtaisiin aiheisiin, joihin stripit perustuvat. Erittäin kätevää, itsekin hyödyin selvennyksistä useassa kohtaa, joten muistakaa tämä kirjaa lukiessanne. Hyöty nimittäin vähenee, jos taustamateriaaliin törmää vasta sarjakuvat luettuaan. Ellei sitten halua lukea kaikkea kahdesti, kuten minä.

Puskaradio paitsi hauskuttaa myös puhuttelee. Ei tainnus Aisopos aikanaan ymmärtää, millaisen Pandoran lippaan läväytti auki faabeleillaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Arktinen banaani, JP Ahonen

Shinigami (raapale 392)

Julkaistu 3 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Shinigami

Poistumme ravintolasta. Akiko värähtää vihman osuessa niskaansa. Avaan sateenvarjon ja kaiken rohkeuteni keräten tartun häntä kädestä. Vedän hänet varjon alle. ”Mitä tämä on?” hän kysyy hymyillen.

”Pitää kädestä”, vastaan. Opetan Akikolle suomea.

Tiemme vie opiskelijakylän eksyttävään sokkeloon. Akiko paljastaa, että aamulla ollut tentti ei mennyt hyvin. Pysähdyn ja halaan häntä. Tentti oli hänelle tärkeä. ”Mitä tämä on?” Akiko kysyy huokaisten.

Haluan kujeilla. ”Jaxuhali.”

Akiko tempautuu sylistäni kasvot kauhusta kireänä. ”Ei!” hän huutaa japaniksi. ”Älä sano nimeä! Se on shinigami, joka repii silmät päästä. Asetat meidät molemmat vaaraan!” Akiko ryntää nyyhkyttäen talojen varjoihin.

Askeleet katoavat. Seison lamaantuneena.

Kuulenko kaukaa kaikuvan kirkaisun?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fiktio, Raapale

Avainsanat: demoni, Japani, shinigami, Yökylä

Aave Stream Cityssä

Julkaistu 1 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Aave Stream Cityssä
Käsikirjoitus: Mikko Mustasaari, Aapo Kukko
Piirros: Aapo Kukko
Lempo kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-21-0

Muukalainen saapuu kaupunkiin. Se on hyvä, perinteinen alku lännentarinalle. Aave Stream Cityssä noudattaa muutoinkin lajityyppinsä toimivaksi koettua kuvastoa. On nöyrää opettajaa, viinamäenmiestä, itsevaltainen pamppu ja korruptoitunut sheriffi apureineen. Se, missä Mikko Mustasaari ja Aapo Kukko vievät kertomusta omaan suuntaansa, on työläisten herätys luokkatietoisuuteen. Tokihan sitä länkkäreissä ennenkin on taisteltu hirmuvaltaa vastaan, mutta harvoin on puheissa mukana ollut naisten palkkojen korottaminen.

Juoni ei pahemmin polveile, mutta ei sen ole tarpeenkaan. Tarina toimii. Parannuksista saarnaava muukalainen, joka muistuttaa jossain määrin Karl Marxia, katoaa kesken kaiken, mutta silti joku jatkaa hänen työtään. Vaeltaako kaupungissa kirjaimellisesti sosialismin haamu?

Yrmyt miehet aseineen

Kuvitus futaa. Mustan reilulla käytöllä saadaan aikaiseksi varjoon uppoavia henkilöitä ja öinen myrsky tuo kylmän, märän tunnun mukanaan. Graafinen seikka, johon puolestani en ollut täysin tyytyväinen, oli tekstaus. Välillä kirjaimet hipovat puhekuplien laitoja tai muita elementtejä, mikä saa aikaiseksi mielikuvan viimeistelemättömästä työstä.

Kovin syvään purevaan draamaan ei päästy käsiksi, vaikka monessa hahmossa aineksia sellaiseen näkyi. Tarinassa kuitenkin ravisteltiin yhteisöä rajusti ja herätettiin uinuvia sieluja. Niitä olisi suonut tarkkailtavan hieman syvällisemmin, etenkin pappia, opettajaa ja lehtimiestä. Jokaisella oli selvästi omat taakkansa rastinaan. Nyt albumille riittää luultavasti kertaluku ilman, että kaarti houkuttaisi seuraamaan toisenkin, identtisen esityksen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Aapo Kukko, Lempo Kustannus, Mikko Mustasaari, western

Azumanga Daioh 2

Julkaistu 1 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Azumanga Daioh 2
Kiyohiko Azuma
Suomennos: Antti Grönlund, Juha Mylläri
punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-15603

Koulutyttöjen elämä jatkuu edellisestä pokkarista, nyt tammikuusta elokuuhun. Lukion toinen luokka alkaa keväällä ja oppilasjako pistetään uusiksi, mutta ainoa varsinainen muutos on Kaguran liittyminen jengiin. Edeltävän vuonna hän kisasi hampaat irvessä Sakakin kanssa, Sakakin ollessa täydellisen tietämätön koko kilpakumppanin olemassaolosta.

Jo viime pokkarissa meille esiteltiin miespuolinen opettaja, herra Kimura, jonka käytös on poliittisesti jokseenkin epäkorrektia. Jos se olisi hänestä kiinni, kaikki tytöt pukeutusivat oppituntien ajaksi märkiin uimapukuihin, eikä hän epäröi tuoda mietteitään julki. Toisaalta hän on näkemyksissään hyvin vilpitön eikä tunnu edes tajuavan, miksi kaikki eivät innostu mukaan. Ja jostain hän on onnistunut hankkimaan liki täydellisen naisen vaimokseen.

Aiemmassa arvostelussa jätin Yomin luonnehdinnan sikseen, kosken ollut siitä varma. Olisi pitänyt vain nimetä hänet tosikoksi, sillä sellainen hän paljastuu olevan. Toisaalta jonkun on oltava vastapainona sille suulaalle hulluudelle, joka on Tomo, jonka mielestä paras ajatus ikinä on nakata kesämökin ainoa avain korkeaan ruohikkoon. Miksikö? Koska se pälkähti hänen päähänsä.

Eikä Tomo ole, jos kaikkia puolia asiassa tarkastellaan, edes se vaarallisin yksilö. Se titteli myönnettäköön jälleen tyttöjen luokanvalvojalle Yukari Tanizakille, jonka legendaarinen ajotaidottomuus aiheuttaa pelkotiloja ja vapinaa vielä vuoden kuluttua tapahtuneesta.

Azumanga Daioh on strippimuotoista koululaissarjakuvaa, ja hyvää onkin. Tämän kakkospokkarin olen lukenut ainakin kolmasti. Välistä vitsit ovat ilmiselviä, välistä huvittuneisuuden tunne tulee jonkun hahmon ilmeestä tai muusta hienovaraisesta reaktiosta.

Ja jos joku tuttu joskus sattuu saamaan hikan, nyt tiedän läjäpäin uusia konsteja tilanteen ratkaisemiseksi. Tosin ensin on syytä saada hänet allekirjoittamaan vastuuvapautussitoumus herättämättä epäilyksiä.

Ehdotetuista keinoista vähiten kivuliain

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Azumanga Daioh, Japani, koulu, manga, Punainen jättiläinen

Pentukamera (raapale 391)

Julkaistu 31 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Pentukamera

Emo oli huonossa kunnossa, kun löysin sen talon nurkalta puoliksi pensaan alta. Vein sen sisään ja puhdistin sen haavat. Se oli ottanut yhteen jonkin elikon kanssa oikein kunnolla.

Rakensin aitauksen vierashuoneeseen, joten laitoin sen toipumaan. Parissa päivässä emo tokeentui saatuaan ravitsevaa ruokaa, vaikken sitä luontoon arvannutkaan vielä laskea. Saisi synnyttää sisätiloissa, jos aika koittaisi pian.

Viritin huoneeseen myös webbikameran. Ensin ajattelin, että kaupunkiin muuttanut veli haluaisi nähdä pennut, mutta sitten päätin tehdä kamerasta julkisen. Ei se ylimääräistä maksanut.

Neliviikkoisina hiidenpentujen silmät alkavat avautua. Ei kestä kauaa, kun ne jo leikkivät keskenään ja opettelevat metsästystä.

Keväällä sitten päästän ne takaisin luontoon.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fiktio, Raapale

Avainsanat: hiisi, web-kamera

Kiista (raapale 390)

Julkaistu 30 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Kiista

Alus tärisi repiessään tietä ilmakehän halki. Maasto vain vilisi ympärillä pilotin tempoessa ohjaimia. Viereisessä istuimessa retkikunnan johtaja murahteli yrmeästi aina aluksen paukatessa turbulenssiin.

Lopulta ryske lakkasi. Alus lepäsi tussauttamassaan pölypilvessä vieraan planeetan kamaralla.

Johtaja asteli ilmalukolle. ”Menen heti julistamaan tämän planeetan ihmiskunnalle.”

”Hetkinen!” huudahti pilotti. ”Miksi juuri sinä? Miksen minä?”

”Älä puhu hulluja. Retkikunnan johtajana kunnia on minun.”

”Minä ohjasin alusta.”

Pian nokkapokka riistäytyi käsirysyksi. Johtaja upotti oikean koukun pilotin vatsaan ja kiirehti ilmalukkoon.

”Mokoma paskiainen”, pilotti ähki lattialla, kun navigaattori saapasteli paikalle.

”Tuli tehtyvä pieni virhe. Laskeuvuttiin väärälle planeetalle. Pittäiskö jehulle kertoa? Vuan huomaahan tuo itekki pian, myrkyllisen ilmakehhän.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fiktio, Raapale

Amerikan vampyyri

Julkaistu 29 tammikuun, 2013| 1 kommentti

Amerikan vampyyri
Tarina: Scott Snyder & Stephen King
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-408-4

Sanon heti kättelyssä, että vampyyrit epäeliömuotona ei ole koskaan ollut ns. minun juttuni. Lisäksi tuntuu, että vuosien vieriessä kulmahammasmunstereihin liitetään aina vain pöyristyttävämpiä ja jälkijättöisempiä juttuja. Kyllä, viittaan Twilightiin, jota en ole koskaan lukenut enkä nähnyt, ja joka on yksi niistä harvoista tekeleistä, joista voin sanoa, että lukematta paska.

Olen kuitenkin ehtinyt tutustua jos jonkinlaiseen verifaniviritykseen eivätkä kaikki ole luotaantyöntäviä. Buffy the Vampire Slayerista esimerkiksi pidin paljon, enkä vähiten Angelin ja Spiken takia. Mutta johtuen juuri tuosta pitkästä altistumisesta yön lapset -genrelle haluan vampyyriviihteeltäni jotain kutkuttavaa tai laulan sen armotta keskinkertaisuuden suohon.

Amerikan vampyyri ei ole keskinkertaista.

Pearl Jonesin päivä ei ole paranemaan päin

Pearl Jones on nuori nainen, joka hamuaa tähteyttä 20-luvun Hollywoodin hornankattilassa, niin kuin moni muukin. Vain aniharva sen saavuttaa, loput on tuomittu jäämään starojen varjoihin. Ja jotkut onnettomat joutuvat varjoihin ihan kirjaimellisesti. Monelle lie tuttua rajujen bileiden jälkeen tuntea kovaa janoa, saattaapa suussa tuntua muutenkin oudolta. Pearl tuntee liudan uusia hampaita ja janoaa verta. Hänestä on tullut vampyyri, muttei mikään ylimielinen, dekadentti euro-vampyr, vaan amerikkalainen vampyyri, jota vanhat säännöt eivät koske. Kiitos kuuluu Skinner Sweetille.

Skinner Sweetin tarina taas on ihan omanlaisensa. Villin lännen lopunaikojen pankkirosvo on matkalla tuomiolle poliisisaattueessa, kun asiat alkavat tapahtua hurjaa vauhtia. Pian koko konkkaronkalla on näpeissään julma psykopaatti tappaja, joka ei enää tottele luodinreikää nahassaan. Alkaa vuosikymmenten halki kestävä molemminpuolinen vendetta vampyyrin ja metsästäjien ottaessa yhteen. Taustalla hääräävät wanhan ajan verenimijät, joille Vampyr 2.0 ei ole ollenkaan mieluinen ajatus.

Kerrontaa kuljetetaan useassa aikatasossa, mutta missään kohtaa epäselvyys siitä, mikä tapahtuma kuuluu mihinkin kohtaan jatkumoa, ei pääse rassaamaan. Skinner Sweetistä saadaan leivottua salonkikelpoinen rakastettava paskiainen, olkoonkin että hinku suorittaa massateurastuksia laskee sympatiapisteitä jonnin verran. Pearl puolestaan on onneton olosuhteiden uhri, joka selviytyjänä pärjää tuli mikä tuli, vaikka kuolema. Kemia näiden kahden hahmon välillä toimii, sen minkä he ohikiitäen ehtivät hengata.

Skinner Sweet, Nomen est Omen -finalisti 2011

Scott Snyder, sarjan idean luoja, vastaa Hollywood-aikakaudesta, kun taas Skinner Sweetin alkuvaiheiden hurmeessa piehtaroi itse Stephen King. Viiden lehden pyrähdyksen lähetessä loppuaan tarinalinjat alkavat kohdata ja nivoutuvat toimivaksi kokonaisuudeksi. Pedataanpa loppuun pieni täky tulevaa varten.

Rafael Albuquerquen taide on juuri omiaan tähän sarjaan. Valon ja värien käyttö heijastaa kuvattavia aikoja ja tuo esiin uskottavasti niin tomuisen lännen kuin vallattoman, ärjyvän 20-luvun. Eurooppalaiset vampyyrit huokuvat yläluokkaista rappiota Skinner Sweetin rellestäessä hampuusina ja elokuvamaailman glamour säkenöi aina siihen saakka, kun pimeys laskeutuu.

Olen tavannut nyrpistellä nenääni vampyyrinaamoille, johon tapaa kuulua hillitön ryppyvoiteen tarve ja aina koomisiin mittoihin venyvä naamavärkki, jonka hampaisto panee sapelihammastiikerihainkin häpeämään karvat pyrstöstään. Tällä kertaa edes veikeät hampulinassut eivät himmentäneet lukukokemusta vaan istuivat maailmaansa mallikkaasti.

Amerikan vampyyri on verenjanoa niin kuin se kuuluu tehdä.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Amerikan vampyyri, Egmont, Rafael Albuquerque, Scott Snyder, Stephen King, vampyyri

Voimalaonnettomuus (raapale 389)

Julkaistu 27 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Voimalaonnettomuus

Sireeni reuhtaisee minut mietteistäni. Valvontapaneelin merkkivalot putoavat punaiselle. Ryntään kopista ulos hallin puolelle.

Siellä on kaaos. Jäähdytysputket puskevat paksua höyryä, vilkkuvat varoitusvalot heittävät sekaan verenkarvaita välähdyksiä ja reaktorialtaasta kohoaa kaksi lonkeroa.

”Kultistihälytys!” huudan radiopuhelimeeni. ”Etsikää ja tuhotkaa tai reaktori havahtuu. Se heräilee jo!”

Kultistien on pakko olla voimalan lähellä, jotta kutsu vaikuttaisi näin voimakkaasti. Lonkeroita kohoilee koko ajan lisää.

Radio räsähtää. ”Metsä, sektori kolme. Kutsurituaali, kuusi kultistia. Neutraloidaan.”

Huoahdan. Näin likeltä muinaisen herääminen ei ole ollut koskaan. Silloin huomaan, lonkerot eivät vetäydy. ”Jossain on toinenkin ryhmä”, huudan radioon.

Myöhäistä. Reaktorin lonkerot murskaavat katon.

Kiroan ihmiskunnan, joka keksi valjastaa Ammoiset voimanlähteeksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fiktio, Raapale

Avainsanat: mythos, reaktori, voimala

Vuoden pimein päivä

Julkaistu 25 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Vuoden pimein päivä – Yön ja hämärän tarinoita
Boris Hurtta
Turbator, 2007
ISBN: 978-952-5666-12-0

Kauhua löytyy kaikkialta, kun oikein osaa katsoa. Boris Hurtta osaa. Se lymyää kirotun aarteen joukossa, väijyy itäblokin maan pimeillä kujilla, vaanii Vatikaanin syövereissä ja kaikaa rasahtelevalla radiokanavalla rock’n’rollin saundeissa.

Vuoden pimein päivä käsittää kahdeksan novellia, joista osa on nähty Portissa ja osa Usvassa. Yhtä tarinaa, Vuoden pimein aika, en onnistunut kolmen minuttin työllä paikallistamaan, joten julistan sen uudeksi. No, uudeksi siinä mielessä, ettei se ole tainnut esiintyä muualla. Kokoelmahan on vuodelta jo 2007.

Parhaimmaksi kertomukseksi nostan Haudattomat, jossa suomalainen opiskelijapoika käy yliopistoa jossain päin keski-Eurooppaa. Maa on juuri luisunut kommunistien käsiin ja vastavallankumouksellisia nähdään joka puolella. Pieni opiskelijaporukka kokoontuu viettämään aikaa yhdessä, mutta hitaasti heidän rivinsä harvenevat. Onko sitten syyllinen valtionpoliisi vaiko jotain vielä kauheampaa, siihen en ota kantaa. Joka tapauksessa Haudattomilla on verraton mahdollisuus jäädä mielen taka-alalle kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Vuoden pimein aika on varoittava tarina kirjojen varastamista vastaan. Ottaen huomioon, että kertoja on itse tunnettu kollektööri, voi tarinan joko nähdä varoituksen sanana kolleegoille, tai sitten silkkana propagandana, jonka tarkoituksena on valaa pelkoa epärehellisimpien kilpakumppanien sieluihin.

Erikseen haluan vielä mainita Keltaisen virran veden, joka on vastuussa siitä, että ostin omaan hyllyyni Sax Rohmeria. Vielä kun ehtisi lukea. Tarinassa seikkailee itse Rohmer, joka joutuu omanahkaisesti kokemaan Keltaisen vaaran. Myös Kuningatar Lilan pääkallossa esiintyy tunnettu kirjailija, sir Henry Rider Haggard. Ehkä kokoelmassa on muitakin tunnettuja artisteja, mutta heitä en tahdo varta vasten spoilata.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Boris Hurtta, Turbator

Pilvien yllä – Taistelut

Julkaistu 25 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Pilvien yllä – Taistelut
Tarina: Régis Hautière
Kuvat: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali oy, 2012
ISBN: 978-952-5877-23-6

Ensimmäinen Pilvien yllä -albumi oli vahva esitys. Lentokilpailut kiidätti lukijan ilmojen halki kahden huimapäisen ystävän siivillä aina traagiseen loppuun asti. Taistelut pyrkii rakentamaan sen päälle, muttei ylety samanlaisiin korkeuksiin kuin edeltäjänsä.

Euroopassa Hitler on aloittanut kuusivuotisen rähinänsä ja ilmailusankareita haikaillaan sotakoneiden puikkoihin. Katkeroitunut, jopa itsetuhoisa Pierre kokeilee ilmailusirkuksia uravalintana, mutta seuraa pian Allania takaisin Atlantin yli patittamaan sakua konekiväärillä pyrstösulkiin. Taivaalla he sitten kohtaavat kerran pari, entiset ystävykset, jotka maan pinnalla sortuisivat nyrkkirysyyn. Marie, joka aiemmin oli hyvin keskeinen hahmo, puuttuu oikeastaan kokonaan. Tämäkin sarja päätyy pisteeseen, jossa miehet lentävissä koneissaan käyvät sotaa kiinnostavamman tekemisen puutteessa.

Kuvan ulkopuolelle jäävät tanssitaitoiset lentäjät Tango ja Foxtrot.

Hugaultin kuvitus on kaunista, kuten on jo tavaksi tullut. Koneiden yksityiskohtia voisin kehaista vielä kerran, onhan taivaalla taas uusia malleja, Kanaalin yllä kun matsataan. Tarkemmat tekniset esittelyt löytyvät jälleen sisäkannesta. Maisemat ovat huikaisevia, ihmiset niihin verrattuna tasapaksumpia. Ehkäpä Hugaultille sopisi piirtää Iain M. Banksin Kulttuuri-tarinoita. Niissähän avaruusalukset ovat sentienttejä kansalaisia. Lentohärveli voisi toimittaa samalla luonteen omistavan päähenkilön virkaa.

Hautière ei saa kovin ihmeellisiä irti kohtalaisen puhtaaksi kalutusta sotaympäristöstä. Miehet keräävät kunniaa, sitten kuollaan. Vihulaiset lyödään, eläköön isänmaa, vaikka oman uhrinsa lopussa joutuisikin antamaan. Nyt ymmärrän selkeästi sen, kun kriitikot välillä huomauttavat, että hahmon tappaminen on se helppo keino. Joskus kiinnostavampi tarina syntyisi siitä, kun lopussa jokainen joutuisi kohtaamaan paitsi itsensä myös muut sen kanssa, mitä on elämässään tehnyt.

Huonoksi en Taisteluita sano, mutta odotin enemmän Lentokilpailujen perusteella. Sota-aikana on helpo kärsiä. Mieluummin olisin lukenut siitä, miten huppupäinen Pierre kasaa itsensä ja selvittää asiat menneisyyden haamujen kanssa. Hunneja pudotellaan taivaalta muissa teoksissa ihan riittämiin.