Avainsana-arkisto: Yökylä

Shinigami (raapale 392)

Shinigami

Poistumme ravintolasta. Akiko värähtää vihman osuessa niskaansa. Avaan sateenvarjon ja kaiken rohkeuteni keräten tartun häntä kädestä. Vedän hänet varjon alle. ”Mitä tämä on?” hän kysyy hymyillen.

”Pitää kädestä”, vastaan. Opetan Akikolle suomea.

Tiemme vie opiskelijakylän eksyttävään sokkeloon. Akiko paljastaa, että aamulla ollut tentti ei mennyt hyvin. Pysähdyn ja halaan häntä. Tentti oli hänelle tärkeä. ”Mitä tämä on?” Akiko kysyy huokaisten.

Haluan kujeilla. ”Jaxuhali.”

Akiko tempautuu sylistäni kasvot kauhusta kireänä. ”Ei!” hän huutaa japaniksi. ”Älä sano nimeä! Se on shinigami, joka repii silmät päästä. Asetat meidät molemmat vaaraan!” Akiko ryntää nyyhkyttäen talojen varjoihin.

Askeleet katoavat. Seison lamaantuneena.

Kuulenko kaukaa kaikuvan kirkaisun?

Mainokset

Raapale 261 – Pizzakuski (17.9.)

Pizzakuski

Toimitettuani kierroksen toiseksi viimeisen pizzan katson jäljelle jäänyttä osoitetta ja veri pakenee kasvoiltani. Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Miksi minä? Viimeinen kohde on Yökylä, pizzakuskien ja postinkantajien kammoama opiskelijaloukko joen rannassa.

Pysäköin auton alueen liepeille ja tutkin kupruilevalle metallille raapustettua karttaa. Mikään talo ei ole samassa paikassa kuin edellisellä kerralla. Numerotkaan eivät ole samoja. Lähin talo on neliöjuuri miinus yhdestä jaettuna nollalla. Itku ei ole kaukana.

Pizza on toimitettava perille tai saan potkut. Voisin lähteä vaeltelemaan talojen muodostamia kujia sattumanvaraisesti, mutta tiedän monia, jotka ovat jääneet palaamatta.

Lopulta jätän pizzan kartan eteen ja ilmoitan puhelimitse eroavani työstäni.

Raapale 137 – Kesäloman 70 päivää (16.5.)

Kesäloman 70 päivää

”Tarviiko vielä kauan?” Milla valittaa ja roikottaa kasteluletkua kädessään kuin kuollutta käärmettä.

”Viinimarjapensaat tarvitsevat paljon vettä”, sanon. ”Tuo omenapuukin haihduttaa kymmenen litraa päivässä.”

”Joko mun vuoro on ohi?” jatkuu valitusvirsi.

Johan minuutti menikin. Huokaan. ”Meri, vaihto.”

Kuluu kymmenen sekunttia. ”Tarviiko vielä kauan?” Meri matkii siskoaan.

”Vastahan aloitit. Ja vadelmapuskat myös.”

Illalla alkaa ropista. Vilkaisen ulos. Oikea kaatosade. Nurmikot tykkäävät.

Vielä aamullakin vettä tulee kuin aisaa. Ei auta, kauppaan on mentävä silti. Puen sadeviitan. Etupihalla aurinko paistaa ja asvaltti on kuivaa.

Kierrän talon juosten. Sadealue on tarkasti aidasta aitaan juuri meidän pihan kohdalla.

”Tytöt, kauanko tuo sade kestää?”

”Seitsemänsadan litran ajan.”

Raapale 136 – Koirapuiston tonttu (15.5.)

Koirapuiston tonttu

”Oisko kuule antaa jotain juotavaa? Katkaisivat veden putkitöiden vuoksi.”

Ovella seisoo käppänä äijä suippomainen, harmaa lakki päässä. Ulkona puhaltaa viima. ”Juu, onnistuu. Mutta tule sisään, saadaan ovi kiinni. Tulee vilu.”

”Ei haittaa meikäläistä, kylmä tai kuuma. Nuorempana olin töissä riihessä. Tiedätkös edes, mikä sellainen on?”

Kaadan vettä suodatinkannusta. ”Toki.”

”Sen jälkeen heitin keikkaa saunalla, mutta ei se tuntunut samalta. Sitten kun tuli kiertoilmauunit, kokeilin sellaistakin. Ihan liian teknoa puuhaa meikäläiselle.” Antamani lasi tyhjenee hujauksessa.

”Päätin vaihtaa alaa kokonaan. Jotain ulkoilmaduunia välillä. Kun tuo koirapuisto avattiin, laitoin hakemuksen vetämään. Ja sain paikan! Työsuhdekämppä on sen ison puunrungon alla, jos tulee asiaa.”

Raapale 122 – Uusi naapuri (1.5.)

Uusi naapuri

Kuukausi sitten itämainen tyttö ilmestyi takapihallemme. Hän sanoi, että olimme muuttamassa pois, huoneisto neljä. Kerroin ettemme olleet. Mainittu ovinumero oli naapurin. Hän hymyili, nyökkäsi ja poistui.

Eilen, iltahämärän jo laskiessa, kävin takapihalla keräämässä lasten kengät. Naapurit istuivat vielä omalla pihallaan grillaamassa ja keskustelemassa hiljaa ruotsiksi.

Yöllä heräsin seinän takaa kuuluviin ääniin. Kuin puhetta, mutta epäinhimillisen suotimen läpi tungettuna. Koko huone kylpi ulkoa kantautuvassa, aavemaisessa valossa. Makasin sängyssä kuolemankauhuissani, lamaantuneena. Aamulla vakuutin itselleni kaiken olleen painajaista. Muut eivät olleet huomanneet mitään.

Kun lähdin töihin, vilkaisin naapurin ikkunaan. Asunto oli täysin tyhjä. ”Siskoni muuttaa ensi kuussa, huoneisto kolme”, joku sanoi hiljaa takaani.

Raapale 49 – Level up (18.2.)

Level up

Ruudulla hahmoni heiluttaa miekkaa. Värikkäiden efektien siivittämänä hakkaan maahan vihollisen toisensa jälkeen.

Kun aiemmin katsoin ikkunasta ulos, näin mitä oudoimman näyn. Katuvalot olivat kaikki pimenneet, vain täysikuu valaisi pihaa. Sen kajossa hiljainen kulkue vaelsi rakennusten sokkelosta kohti läheistä hautausmaata. Yökylän asukkaita, naapureitani. Jono oli niin pitkä, etten nähnyt mistä se alkoi tai minne päättyi.

Silloin kuulin kutsun, jossain pääni sisällä. Tule, tule luokseni, se anoi, ja minussakin syttyi halu mennä.

Sitten katsoin kaihoten ruutua. Seuraava taso oli niin lähellä. Vain puoli tuntia ekspaamista. Ristiriidan vallassa istuuduin takaisin grindaamaan.

Viimeinen ökö kaatuu. Dingaan.

Nousen. Vihdoinkin voin noudattaa sokeasti pahaenteistä, jumalallista kutsua.

Raapale 32 – Ithaquan ilma (1.2.)

Ithaquan ilma

Kun poistun kaupasta, lumimyrsky raivoaa. Pakkasta on yli neljäkymmentä astetta. Lumi piiskaa joka suunnalta. Lähimpiäkään taloja ei näy.

Samaan aikaan kaupasta lähtee nuorimies. Olen nähnyt hänet opiskelijakylässä aiemminkin. Lähdemme yhtä matkaa kohti itäpuolta.

”Ithaquan ilma”, hän sanoo. ”Wendigo vaeltaa, kuule sen yksinäinen ulvonta.” Kuulen vain vimmaisen tuulen.

”Nälissään se repii ihmisestä lihat. Jos olet onnekas, Mestari vie sinut omaan maailmaansa palvomaan sitä.” Mestari? Poikahan on hullu.

Kuulen kaamean valituksen, joka kylmää minua myrskyäkin enemmän. Näen luonnottoman hahmon astuvan valkoisesta helvetistä. Sen silmät hehkuvat punaisina.

”Mestari, toin palvelijan!”

Se ojentaa viikatekyntisen kätensä. Koskettaa minua.

Mitä voin tehdä? Tahdon elää. Tartun käteen!

Raapale 15 – Rantatie (15.1.)

Rantatie

Iltahämärä on taittunut pimeydeksi, vain aivan kaukaisin taivaanranta takanani paljastaa auringon olevan olemassa. Tungen kädet syvemmälle taskuun ja paarustan rantaa myötäilevää kävelytietä kohti kotia. Joesta tiivistyvä kosteus kuuraa laottuneen heinikon ja nurmen. Kuu on pilvessä, asuintalot kaukana puutarhapalstojen toisella puolen. Kävellessäni katselen tietä pitkin kaukaisuuteen ja panen merkille, että kauempana olevat tolpat eivät valaise. Sitten yksi valo sammuu. Hymähdän. Seuraava valo kuolee. Rypistän otsaani. Huomaan mustan hahmon kävelevän tietä minua kohti. Kun hän kulkee tolpan ohi, senkin valo pimenee. Ja seuraava. Ja seuraava. Pysähdyn. Pakenisinko? Silloin arvoitus jäisi ratkaisematta. Ehkä hahmo vain kulkee ohitseni. Toivon niin. Kävelen lähimmälle valotolpalle odottamaan.