Aihearkisto: Fiktio

Tie tähtiin

Tie tähtiin

Henri räväytti hologrammin päälle. Yllättynyt ja vaivaantunut hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

”Tässä ehdotelmani suunnitelman toteuttamiseen. Noudatin tarkkaan kaikkia spesifikaatioita. Työntövoimana toimii plasmamoottorin ja aurinkopurjeen yhdistelmä, joka vie aluksen Gliese 581:een neljässä vuosituhannessa. Biokuputeknologia on testattu tuhansissa simulaatioissa ja pystyy ylläpitämään yli kymmenkertaista populaatiota verrattuna suurimpiin väestöennusteisiin. Huoltorobotit ja nanoteknologia pitävät aluksen kunnossa ja korjaavat mahdolliset mikrometeoriittien aiheuttamat vauriot. Mukaan mahtuu kymmentuhatpäinen miehistö.”

Henri vaikeni ja katsoi meihin odottaen. Hologrammissa kieppui hiljakseen tarkka malli kilometrin mittaisesta peniksestä.

”On toinenkin malli.” Henri sanoi ja kuva vaihtui. En halua puhua siitä enempää.

”Miksi nuo… muodot?” sain kakistettua vaivoin.

”Senhän piti olla sukupuolialus.” Henri vaikutti aidosti hämmentyneeltä reaktioistamme.

Hautasin kasvoni käsiini.

”Eikö?”

(Tämä raapale kävi Tähtivaeltajan kirjoituskilpailussa, jonka aiheena oli sukupolvialukset. Se ei edennyt esiraatia pitemmälle, yhtenä syynä mm. se, ettei raapale ollut aiheen mukainen. Tarinan olisi pitänyt tapahtua aluksen kyydissä. Naurut se oli kuitenkin esiraadissa irroittanut, joten plussalle jäädään.

Tämä teksti julkaistiin myös Finncon-Animecon 2011:n Conzinessa #1 lauantaina 26.7.2011. Mahdollisista nauruista ei ole tietoa.)

Vihreä poliisi-Suomi 2020

Vihreä poliisi-Suomi 2020

Mittari lähenee vääjäämättömästi punaista ja hikoilen kuolemanpelon vallassa, kun painan hellästi jarrua alamäessä. En saata ylittää nopeusrajoitusta prosentillakaan, sillä minulla ei ole enää varaa maksaa sakkoja tässä kuussa.
Äkisti metsästä säntää tielle kettu. Kiroan ja poljen jarrua. Ketun telominen tietää ehdotonta.
Viistän senttien päästä reuna-aidasta, mutta saan ajoneuvon taas hallintaani.
Ketun takia joudun kuluttamaan bensaa enemmän kuin laskelmoin päästäkseni taas vastamäen päälle. Polttoainekiintiöni ylittyy ja mittari väläyttää punaista. Samalla kun loikkaan hidastuvasta autosta pientareelle taivaalla vaaniva kuolemansädesatelliitti lukittuu Nissanin gps-signaaliin ja auto höyrystyy atomeiksi.
Elinkautinen! Harkitsen pakoa, mutta paikannussiru niskassani ei tunne armoa. Murrun ja valahdan tienlaitaan vartomaan poliisin noutopartiota.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Purret

(Novellini ”Purret” oli tarkoitettu harjoitukseksi. Ensimmäinen versio julkaistiin Kosmoskynässä 3/2001 ja samassa lehdessä oli novelliin tilattua palautetta. Tarkoitus oli demota, miten palaute voi muokata tekstiä, mikä olisi vaatinut novelliin toista, uudelleenkirjoitettua versiota seuraavaan lehteen. Jostain syystä en sitä koskaan kirjoittanut. Alla on novellin ensimmäinen ja ainoa versio, vuosikymmenen takaa. Jos äidyn, kirjoitan viimein sen toisen version. Itse en tosin pidättele hengitystäni enkä toivo että kukaan mukaan niin tekee. Nimittäin pidättelee hengitystäni.)

Purret

Maailmani räjähti.
Kukaan meistä ei ollut odottanut sitä, vaikka mahdollisuudet siihen olisivat olleetkin. Kun vakuutusmyyjät saapuivat planeetallemme vuosi sitten, emme kuunnelleet heidän tarinoitaan ja vakuuttelujaan planeettoja uhkaavista vaaroista. Nauroimme. Planeettavakuutus! Vakuutus asteroidien, gammamyrskyjen, napajäiden sulamisen ja selittämättömien räjähtämisien varalle. Oliko kukaan koskaan kuullut mitään naurettavampaa? Emme ymmärtäneet, että mikään niin mielikuvituksellinen ei voinut olla sisältämättä totuuden ydintä.
Olin silloin komennuksella kuun takana sijaitsevassa tutkimuskeskuksessa, joka kellui painovoimatasapainopisteessä. Asema itsessään oli aika mitätön, mutta vaikuttavan näköinen. Kolmetoista kilometriä mattamustaa lieriötä, ei valonpilkahdustakaan pinnassa lukuunottamatta aivan toisessa päässä sijaitsevaa komentomodulia. Kuun pinnalla seisten olisi näkynyt vain tyhjä laikku taivaalla – selittämätön tähtien puute. Sisältä löytyi kasapäin laitteita ja mittareita, sekä yhden hengen asuintilat, joiden tärkein osa oli Konsoli. Tai ainakin se oli minulle tärkein.
Työni oli epäkiitollisen tylsää. Tutkimuslaitteet toimivat automaattisesti, viankorjausjärjestelmä oli käytännössä aukoton ja vain vanhentuneista laeista johtuen oli ihmispilotin läsnäolo välttämätöntä. Puolen vuoden komennuksella minut piti järjissäni Konsoli, multipystyvä interaktiivinen viihdekeskus. Käytin sitä vain purjelaivojen seuraamiseen. Inhosin muita syötteitä. Inhosin muita ihmisiä.
Olin juuri seuraamassa taitotanssia, kun lähetys katkesi. Ne olivat upeita nuo sulavalinjaiset metallihirviöt. Läpikuultavaa haurautta harsopurjeineen ja metallikehikoineen täynnä kiukkua ja vimmaa ja pahaa sisua, ja niin kauniita katsella. Niiden rakenne esti niiden pääsyn alempiin ilmakehän kerroksiin, ja ilmatorjunta varmisti, että laukaisuikkunat pysyivät turvallisina. Niiden elämä koostui vain painovoimakaivossa kiitämisestä ja viihteen luomisesta – todellinen moderni orjarotu keinoälyineen uhkuen pahaa tahtoa mestareitaan ja rakentajiaan kohtaan.
Kaksi purtta oli juuri aloittanut dervissisen paritanssin kohti alhaalla siintävää merta, kun lähetys äkisti lakkasi. Olisin halunnut nähdä kuinka lähelle pintaa ne uskaltasivat mennä ennen kuin musertumisen uhka pakottaisi ne jälleen ilmakehän yläosiin. Syötelista näytti nollaa, mikään signaali ei ollut toiminnassa. Kummastellessani outoa tilannetta tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta, ja tiesin, mitä oli tapahtunut.
Kuun harmaan, epämuotoisen reunan takaa esiin purjehti majesteetillisesti valtava kappale, joka ei voinut olla mitään muuta kuin palanen kotimaailmaani. Se kieppui äänettömän surullisesti ja sylki jälkeensä hitaasti jähmettyvää magmavanaa. Tuijotin sen balettia, voimatta muutakaan.

Kun ne vihdoin viikon kuluttua saapuivat, olin valmis. Planeetan tuhonnut voima oli kohdistunut vain pintaan ja painovoiman ikuisesti kahlitsemat vangit olivat vihdoin saaneet vapautensa. Katselin kyyneleet silmissä kun sadat purret hitaasti lipuivat orvoksi jääneen kuun takaa minua hakemaan. Olin ollut ainoa, joka oli tuntenut niitä kohtaan myötätuntoa, kuiskinut lohduttavia sanoja ruutuni ääressä noiden vavahduttavien olentojen alistuessa pahaisiin sirkustemppuihin. Purjeet pullistelivat aurinkotuulta ja ne olivat valmiita aloittamaan matkansa. Oman elämänsä.. Nousin luunvalkeaan siroon terälehdeltä näyttävään alukseen ja lähdin niiden matkaan.
Ehkä purret olivat aiheuttaneet planeetan tuhon, ehkä ne jopa olivat kansanmurhasta johtuvaa syyllisyyttään lievittääkseen kutsuneet vakuutusmiehet, mutta sillä ei ollut enää väliä. Seilatessamme painovoimalinkoja pitkin ulos järjestelmästä tajusin etäisesti olevani kaltaisteni seurassa. Minä, viimeinen ihminen. Sieluni lauloi pursien kanssa ja yhdessä me matkasimme äärettömyyteen. Eikä meistä koskaan enää kuultu mitään.

Todistustaakka

Todistustaakka

Julistin pystyväni räjäyttämään maailmankaikkeuden.
Aluksi kukaan ei piitannut ajatuksistani. Sitten sain pari tutkimustani julkaistua ja minut oli pakko noteerata. Silloin ideoitani pilkattiin.
Yksi kerrallaan teoriani kuitenkin todistettiin oikeiksi ja saavutin tiedeyhteisössä huomattavan aseman. Aloin saada kriitikoita, joiden mielestä tutkimukseni olivat vaarallisia.
Kun ensimmäiset hiukkaskokeeni olivat menestyksellisiä, vastustus kasvoi ja keskustelupalstoilla toimiani vaadittiin kiellettäviksi.
Kokeet seurasivat toisiaan ja lopulta turvallisuusneuvosto antoi päätöslauselman. Nauroin, vaikka neljä valtiota uhkasi tutkimuslaitostani sotatoimilla.
Olen nimittäin päättänyt osoittaa epäilijäni vääriksi ja pilkkaajani houkiksi! Jos lopetan kesken, epäilyksen siemen jää itämään ja kuolemani jälkeen minua voidaan taas epäillä.
Sitä en salli!
Siksi aionkin vetää tästä vivusta. Nyt.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Liftarit

Liftarit

Arthur tuijotti kädessään olevaa esinettä tuskastuneena ja nakkasi sen nurkkaan.
– Äh, typerä kirja.
– No mikä nyt on? Ford kysyi.
– No tuo Linnunradan käsikirja, mitä sekin tietää. Minä kysyin, että mitä se tietää Luojasta ja se vain tunki ruudun täyteen roskaa.
– Annahan kun katson. L-u-o-j-a.

Luoja
Ensimmäinen merkitys: tämän maailmankaikkeuden tekijä, joka syntyi kaukana Betelgeuse 6:sta. Eli enimmäkseen vaaratonta elämää kanniskellen kädessään digitaalikelloa ja pieniä vihreitä paperinpalasia taskussaan. Kuoli sydänkohtaukseen lomaillessaan.
Toinen merkitys: maailmankaikkeuden hallitsijan kissan nimi. Se syö fisusia ja juo maitoa. Tai niin me ainakin luulemme.

– Miten Luoja voi muka kuolla sydänkohtaukseen?
– Niin. Ja hän oli kuollessaan vain 49-vuotias.

(Julkaistu aiemmin Kosmoskynässä 2/2001. Omistettu miehelle, joka tiesi, missä sen pyyhe lepäsi. Douglas Adams 11.3.1952-11.5.2001 – viettää loppuelämänsä kuolleena verotusteknillisistä syistä.)

Munainen jumala herää

Munainen jumala herää

– Mitäs teillä siinä on, kysyin kun astuin keittiöön. Tytöt hääräsivät jotain pöydän ääressä aivan tohkeissaan. Pöydän päälle oli haettu asunnon kaikki neljä pöytälamppua ja jokainen valaisi niiden keskellä olevaa vatia.

– Me löydettiin nää munat aamulla metsän autiotalosta, selitti nuorempi tyttöni ja osoitti vadissa revityn ruohon seassa lojuvaa kolmea munaa.

– Ne on varmaan niitä munaisia jumalia, jatkoi vanhempi tyttöni. -Me haudotaan niitä.
Minua nauratti. Olin kertonut eilen illalla hassun sadun pikku-Cthulhusta ja suurista muinaisista. Lapset olivat kuulleet väärin.

Samassa mieleni täytti selittämätön kauhu. Munat liikahtelivat ja hitaasti niiden väri vaihtui kammottavan vieraaksi. Huutaen pakenin lapsieni kanssa asunnosta.

Takanani munat alkoivat kuoriutua.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Fantastinen matkaopas – Keskuspiste

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Kohde: Keskuspiste
Lyhyt kuvaus: Galaktisen diplomatian keskus. Kuin Babylon 5, mutta joka suhteessa parempi ja kiinnostavampi, ja mikä tärkeintä, olemassa ensin.
Lähde: Valerian (ja Laureline), Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières

Historia: Minkään galaktisen rodun kirjoitettu tai edes kirjoittamaton historia ei ulotu niin pitkälle, että tiedettäisiin tarkkaan ketkä rakensivat Keskuspisteen ensimmäiset solut. Ja jos kirjallisia todisteita on, ne on jemmattu tosi hyvin. Tärkein syy lienee alkuaikojen tilikirjojen luova pito ja pikkuserkun firmalle annettu grynderisopimus.
Keskuspiste syntyi vilkkaiden kauppareittien leikkauskohtaan, toisin sanoen mahdollisimman monen avaruusaluksen lasketulle lentoreitille.
Huolimatta tästä jokseenkin nihilistisestä suunnittelufilosofiasta suuremmilta kolareilta ollaan vältytty.
Tämä intergalaktinen, jättiläismäinen kohtauspaikka rakentuu tuhansista soluista, joista jokaista hallinnoi sen rakentanut rotu. Erilaisten ilmakehien ja painovoimakenttien kirjo on hyvin laaja ja näin ollen kenenkään luona ei pidä vierailla ottamatta selvää paikallisista olosuhteista. Vastassa saattaa olla matemaatikko-ruurien hypermyrkyllinen ilmakehä, grubojen parin petapascalin akvaario tai marmakojen hipiää kutitteleva säteilytaso, joka nostaa Tsernobylin potenssiin Fukusima ja jättää sitten kauas taakseen. Seinien lujuuteen onkin kiinnitetty erityistä huomiota, kohtalokkaiden Saludo-hetkien välttämiseksi, sillä tarjolla saattaisi olla virkistävän kasviuutteen sijaan kolmensadan geen kiihtyvyys ja keuhkojen täydeltä antimateriaplasmaa.
Itse asiassa protokollan mukaan kukaan ei koskaan poistu omasta solustaan. Käytävillä pitäisi liikkua vain zooleja, mykkiä ja velvollisuudentuntoisia työläisiä, jotka vastaavat koko paikan huollosta. Heidän planeettansa sanotaan räjähtäneen tuhansia vuosia sitten. Luultavasti tylsyyteen, zoolit kun eivät loista sosiaalisilla taidoillaan. Tästä huolimatta Keskuspisteestä löytyy paljon perinteisiä liike-elämän muotoja, joista epäilemättä suosituin on suffussien pyörittämä bordelli. Onkin merkillepantavaa, kuinka valtaisat massat ei-keitään tungeksii joka hetki Keskuspisteen mukamas täysin autioilla käytävillä.

Nähtävyydet: Päästäkseen katsomaan nähtävyyksiä täytyy Keskuspisteessä osata kulkea. Käytävissä on hapellinen ilmakehä ja paikoitellen vaunuja, joilla liikkua, ja tasolta toiselle pääsee gravitaatiokaivojen välityksellä. Tästä ei kuitenkaan ole mtään hyötyä, ellei tiedä minne mennä. Paras sauma on yhyttää pari shinguzia ja ostaa niiltä ylihintaan Keskuspisteen kartta. Huomattava tosin on, että täydellistä karttaa ei koko paikasta olekaan ja valkoinen läiskä voi tarkoittaa joko unohdettua aluetta tai lyhintä reittiä avaruuden tyhjiöön. Toinen huomattava seikka on maksuvälineet. Melkein mikä tahansa arvokas käy, mutta se on oltava käteisenä. Luottokortti kelpaa lähinnä hammasvälien putsaamisen.
Keskuspisteen hämmästyttävin konstruktio on suuri kuvaruutujen sali, jonka välityksellä kaikkien rotujen lähettiläät kommunikoivat keskenään.
Kyseessä on oikeastaan rotujenvälinen Facebook ilman mahdollisuutta valita ystäviään tai muuten suodattaa idiootteja. Tältä kannalta tarkasteltuna on hämmästyttävää, ettei universumissa riehu nykyistäkin enemmän sotia.
Ehdoton vetonaula on myös suffussien solu. Se on kenties suosituin paikka koko Keskuspisteessä, vaikka harva myöntää siellä käyneensä.
Ainakaan puolisolleen. Suffussit pystyvät ottamaan minkä muodon tahansa ja ovat ymmärtäneet, että jopa salamurhia tuottavampaa toimintaa on seksiteollisuus. Txilin rakeiden, noiden intergalaktisen Viagran ja ekstaasin amalgaamien, avulla asiakkaat saadaan viritettyä oikeaan mielentilaan ja loppu on kuin lupa painaa rahaa.

Ruoka ja juoma: Syötäväksi kelpaavaa ruokaa löytyy kunkin lajin omasta solusta, paitsi jos ruoassa on anjovista. Siinä tapauksessa se on kelvotonta moskaa minkä tahansa lajin standardeilla. Missä tahansa muualla syöminen on kuin pelaisi kulinaristista venäläistä rulettia jokainen pesä ladattuna.

Loppupäätelmä: Keskuspiste on eksoottisuudessaan viehättävä tuhansien kulttuurien sulatusuuni, paitsi jos aikoo noudattaa sääntöjä ja pysyä vain oman lajinsa solun alueella, missä tapauksessa olisi aivan yhtä hyvin voinut jäädä kotiin.

Aamutähti

Aamutähti

Vaikka yö on jo pian kääntymässä aamuun, tuulenvire tuntuu lempeältä ihollani. Vaellan pyöräsuojasta parkkialueen poikki kohti kotiani, kun huomaan asvaltissa outoja jälkiä.
On kuuton yö, mutta myös pilvetön, ja tähtien valossa erotan maahan piirretyn lähes symmetrisen kuvion. Se on jonkinlainen tähti, täynnään pienempiä kuvioita. Maassa lojuu kaatunut katuliituämpäri. Poimin käteeni yhden liidun ja piirrän sillä puuttuvan viivan sakaraan.
Ilma kylmenee polttavaksi pakkaseksi. Voimakas tuulenpyörre tönii läheisiä autoja. Maa halkeilee allani ja railoista loistaa epäinhimillistä valoa. Tähden keskustassa velloo jotain mustaa.
Tempoilen, mutta en pysty liikkumaan. Halkeamat ulottuvat jalkoihini, kehooni, mieleeni. Repeydyn verkkaisesti riekaleiksi, aistien kaiken.
Itseni vähetessä musta tiivistyy muodoksi.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Vainooja huoneessa

Vainooja huoneessa

Tuijotan halkeamaa huoneeni seinässä. Se ilmestyi siihen eilen, vaikka eilen ei ollut maanjäristystä. Tänään niitä on ollut useita.
Huoneessani leijuu outo, imelä haju. En tiedä mistä se tulee. Luulen, että mätänevä ruumis haisee samalta.
Jostain kantautuu viulun soittoa. Se on maanista, kirkuvaa, aivan kuin soittajan elämä olisi siitä kiinni.
Yöllä katsoin ikkunasta ulos. Tähdissä oli jotain vikaa. Ne olivat väärin. Suljin silmäni, mutta avasin ne heti uudelleen. Näin outoja värejä, joita ei voi olla olemassa.
Ajoittain kuulen myös huilun. Se kammottaa minua enemmän kuin mikään muu.
Haluan pois.
En uskalla liikkua.
Tuijotan halkeamaa huoneeni seinässä. Luulen, että se tuijottaa takaisin.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Satelliitti

Satelliitti

Maa liukuu näkökenttääni majesteetillisen hitaasti. Pystyn erottamaan Pohjois-Amerikan pilviverhon riekaleiden välistä. Yö on saapunut itärannikolle. Kotini on siellä.
Ajattelen puolisoani ja kahta tytärtäni. Tuttu kuristava olo kurkussani voimistuu ja puristan silmäni kiinni, mutta turhaan. Silmäkulmani pusertaa esiin pari nestetippaa, jotka leijuvat kypäräni poikki ja takertuvat lasiin pintajännityksellä.
Katselen Maata niin kauan kuin voin kääntämättä päätäni, mutta vääjäämättä kotiplaneettani lipuu kypäräni sivuitse näkymättömiin. Kutsun asemaa radiolla saadakseni vastaukseksi vain kosmisen taustasäteilyn kohinaa. Ehkä lähettimeni on rikki. En tiedä.
Happea on jäljellä kolmeksi tunniksi. Tiedän jo, että aika loppuu ennen aseman kierroksen täyttymistä. Ei toivoa.
Maa kiertää jälleen näkyviin. Ja jälleen itken.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)