Satelliitti
Maa liukuu näkökenttääni majesteetillisen hitaasti. Pystyn erottamaan Pohjois-Amerikan pilviverhon riekaleiden välistä. Yö on saapunut itärannikolle. Kotini on siellä.
Ajattelen puolisoani ja kahta tytärtäni. Tuttu kuristava olo kurkussani voimistuu ja puristan silmäni kiinni, mutta turhaan. Silmäkulmani pusertaa esiin pari nestetippaa, jotka leijuvat kypäräni poikki ja takertuvat lasiin pintajännityksellä.
Katselen Maata niin kauan kuin voin kääntämättä päätäni, mutta vääjäämättä kotiplaneettani lipuu kypäräni sivuitse näkymättömiin. Kutsun asemaa radiolla saadakseni vastaukseksi vain kosmisen taustasäteilyn kohinaa. Ehkä lähettimeni on rikki. En tiedä.
Happea on jäljellä kolmeksi tunniksi. Tiedän jo, että aika loppuu ennen aseman kierroksen täyttymistä. Ei toivoa.
Maa kiertää jälleen näkyviin. Ja jälleen itken.
(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)
Routakoto 