Avainsana-arkisto: kiertorata

Raapale 264 – Kiertoratakirje (20.9.)

Kiertoratakirje

Avaruusmies katselee allaan kelluvaa sinistä planeettaa monen tunteen vallatessa hänet vuorollaan. Pelon, vääjäämättömän tuhon vuoksi. Kaipauksen kaikkea sitä kohtaan, mikä on jäänyt peruuttamattomasti taakse. Katumuksen. Kiitollisuuden.

Hänellä on aina ollut vaikeaa sanoa asioita ääneen, tuoda esiin sitä mitä oli sisällä. Siksi ei haittaa, vaikkei radio toimikaan. Hän päättää kirjoittaa kirjeen. Kun se on valmis, hän taittelee siitä paperilennokin.

Kirjepaperi on kuumuutta hylkivää ja kynänjälki avaruuden kestävää. Hänen sanansa pääsevät kyllä perille. Hetken hän harkitsee nimensä kirjoittamista loppuun, mutta muistaa sitten kerran kuulemansa japanilaisen tarinan.

Avaruuteen hukkuu muitakin avaruusmiehiä. Nimetön kirje tuo lohtua kaikkien heidän omaisille.

Hän heittää lennokin kohti planeettaa.

Raapale 48 – Sotaleikki (17.2.)

Sotaleikki

Hyökkäyslaivasto kiersi planeettaa suojat päällä, täysin näkymättömissä planeetan asukkaiden käytössä olevalta teknologialta.

”Minusta meidän pitäisi hyökätä. Tuhota kaupungit ja sitä rataa.”

”Te nuoret olette hosuheikkejä. Kyllä se siitä suttaantuu.”

”Mutta meillä on siihen kykenevä laivasto!”

”Kai te luitte raportin? Liikakansoitus, ympäristötuhot, atomiaseet. Pian koko laji tuhoutuu itsestään.”

”Mutta planeettahan hukkuu saasteisiin siihen mennessä, viimeistään sitten laskeumaan.”

”Mehän muokkaamme biosfäärin joka tapauksessa. Sama se, missä kunnossa se on.”

”Hoitaisimme homman ennen muokkauslaivaston saapumista.”

”Niillä kestää. Nuo otukset ovat sukupuutossa paljon ennen muokkaajien saapumista. Kerrohan nyt, mistä on oikeasti kyse.”

”No kun… minusta pommitus olisi kivaa.”

”No, olkoon sitten. Pommittakaa sydämienne kyllyydestä.”

Raapale 12 – Kiertoratajänis (12.1.)

Kiertoratajänis

Tunnen tärinästä magneettien käynnistyvän lingon sisuksissa. Irrottaudun avaruusaseman seinämästä ja livahdan laukaisuaukosta sisään. Sammutan pukuni valot ettei minua huomattaisi.

Aktivoin käsineiden ja saappaiden tarraimet kiinnittyen malmikonttiin tukevasti. Vedän syvään henkeä. Kohta mahasta sieppaa häijysti.

G-voimat pusertavat minusta tajun. Kun seuraavan kerran tulen tietoiseksi ympäristöstäni, Kuu on jo varsin lähellä. Matka-aikaa on kronometrin mukaan vielä reilu tunti. Katselen tähtiä, joita ilmakehä ei vääristä. Ne ovat kauniita.

Lopulta Kuun rahtikontrolli sieppaa kontin magneettikenttään ja ohjaa sen purkualueelle. Hyppään kyydistä juuri, kun liu’umme pysähdyksiin. Seuraavaksi täytyy vain löytää ystävällismielinen rahtari, joka tarjoaisi kyydin terminaaliin.

Vaarallinen ja työläs tapa matkustaa, mutta halpa. Hyvin halpa.

Satelliitti

Satelliitti

Maa liukuu näkökenttääni majesteetillisen hitaasti. Pystyn erottamaan Pohjois-Amerikan pilviverhon riekaleiden välistä. Yö on saapunut itärannikolle. Kotini on siellä.
Ajattelen puolisoani ja kahta tytärtäni. Tuttu kuristava olo kurkussani voimistuu ja puristan silmäni kiinni, mutta turhaan. Silmäkulmani pusertaa esiin pari nestetippaa, jotka leijuvat kypäräni poikki ja takertuvat lasiin pintajännityksellä.
Katselen Maata niin kauan kuin voin kääntämättä päätäni, mutta vääjäämättä kotiplaneettani lipuu kypäräni sivuitse näkymättömiin. Kutsun asemaa radiolla saadakseni vastaukseksi vain kosmisen taustasäteilyn kohinaa. Ehkä lähettimeni on rikki. En tiedä.
Happea on jäljellä kolmeksi tunniksi. Tiedän jo, että aika loppuu ennen aseman kierroksen täyttymistä. Ei toivoa.
Maa kiertää jälleen näkyviin. Ja jälleen itken.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)