Avainsana-arkisto: novelli

Näin syntyi barbaarinovelli Amirin torni

Vihdoinkin on urakka valmis. Jaa mikäkö? Romaani? Ei, ei romaani. Mahtava, Portti-mitat helposti täyttävä eeppinen novelli? Ei, ei sekään. (Kumpikin noista pitäisi kyllä kirjoittaa.) Sain vihdoin valmiiksi suoraviivaisen ja lyhyehkön novellin Kultakuoriaisen barbaarinumeroon!

Jo joskus viime vuoden puolella kuulin barbaariteemaisesta lehdestä ja tuli kova hinku olla siinä mukana. Siihen asti olin diggaillut URSin menoa etäältä ja fiilistellyt miten hienoa olisi kirjoittaa juuri uusrahvaanomaisia juttuja. (Ainakin niitä oli kiva lukea.) Tuo fiilistely ei ollut vain purkautunut varsinaiseksi toiminnaksi. Tai no, pari novellinalkua oli päässyt syntymään, mutta ne ovat yhä edelleen samassa jamassa kuin puoli vuotta sitten.

Mietin, millaista barbaarijuttua haluaisin itse kirjoittaa. Itseoikeutettu genren kuningas on tietenkin Robert E. Howard tai Conan, riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Conan on huippuunsa kehitetty hahmo, jonka kanssa nyt ei vain voi kilpailla samassa kategoriassa. Mikä tahansa yritys vertautuisi heti Howardin kuuluisimpaan sankariin ja tappio olisi varma.

Päätin, että oman päähahmoni fysiikka ja toimintatapa pitäisi erottua riittävän selvästi, mutta aivan vastakohtaakaan en halunnut tehdä, saatikka sitten satiiria. Tietynlainen henkinen lujuus ja häikäilemättömyys ovat hyviä, jopa tarpeellisia ominaisuuksia brutaalissa maailmassa. Kehittelin laihaa ja lyhyttä varasta, joka käyttää tikaria ja ennemmin livahtaa karkuun kuin kohtaa ylivoimaisen vihollisen, mutta toisaalta pitää pintansa kun se on tarpeen. Myönnän, tässä ei vielä ole omaperäisyyden ripaustakaan, mutta eipähän ole Conan-klooni ja luonne syntyy yksityiskohdista.

Tammikuun puolivälin tienoilla aloin herätä siihen, että koko tarinan pitäisi olla valmis kuun loppuun mennessä ja se pitäisi oikeastaan heittää tulille heti, vaikka NOVAn deadlinekin jo siinsi horisontissa. Kirjoittelin hitaahkosti ja pääsin reiluun tuhanteen sanaan. Huomasin, että päähenkilöä ei ollut siihen mennessä esitelty, ei edes mainittu. Ja jos tarkkoja oltiin, koko tarinassa ei ollut ainuttakaan barbaaria, joskin teknologinen taso ja maailman hurjuus olisi ehkä kuronut sen kuilun umpeen. Joka tapauksessa epätoivo hiipi kimppuun. Päätin aloittaa alusta ja kirjoittaa ihan toisen tarinan. Tässä vaiheessa aikaa oli jäljellä neljä päivää.

Keitin salamana kasaan juonen, hahmottelin sopivan barbaarin kakkosrooliin ja annoin päähenkilölle hiukan luonnetta. Maailman olennaisia yksityiskohtia piti rukata rankalla kädellä ja pompauttelin ideoita Arrenin kanssa saaden osan takaisin julmina rystylyönteinä. Hyvä niin, maailma toiminee nyt paremmin ilman hölmöimpiä ja banaaleimpia ideoita.

Kun kuun viimeinen koitti, kasassa oli vajaat pari tuhatta sanaa ja koko homma aivan levällään. Työpäivän ohessa oli syntynyt pari riviä, muttei merkittävää edistystä. Kyselin tarkkaa deadlinea tarinalle, että olisiko se puoliyö vai ehkä pari tuntia jälkeen. Tuomas antoi armonaikaa aamuun. Novelli perillä, kun hän aamulla katsoisi mailinsa.

Lopulta kotona oli tehtävä päätös. Joko antaisin projektin olla, etenkin kun se ei kuulunut alkuperäiseen kuukausisuunnitelmaan, tai sitten kohtaisin sen tosiasian, että jokaisen kirjoitusprojektin kanssa tilanne tulisi olemaan aivan sama: Teksti valmistuu vain, jos istun perseeni penkkiin ja näpytän niin kauan, että se on valmis. Vaikka väsyttäisi, vaikka haluaisi katsoa jonkin nettipätkän, vaikka mieluummin lukisi, vaikka kello olisi kolme yli perkele ja uniaika mennyt tunteja sitten. Silti.

Niin sitten ryhdyin työhön. Vitutti, masensi, väsytti, mutta painoin niin pitkään, että olin kellahtaa tuolilta alas. Kun kaikki koherentti kapasiteetti oli käytetty loppuun, myönsin itselleni kahden tunnin unet. Ne venyivät neljään tuntiin, mutta vartin vajaa viisi revin itseni ylös takaisin näppäimistön ääreen. Yhdessä vaiheessa oli pakko huilata vartti, kun olo oli kaamea. Sellaista fyysistä pahoinvointia ja läpikotaista heikkoutta. Ja sitten taas jatkoin. Pari hetkeä meni lasten kanssa aamulla, muutoin Arren hoiti hillerit koulutielle ja näpytys jatkui. Onneksi aamun työvuoro oli Jollakin Muulla, joten siitäkään ei tarvinnut murehtia.

Ulkona oli jo valoisaa, kun puoli yhdeksältä helmikuun ensimmäinen novelli oli valmis. Reilut viisituhatta sanaa. Yhden vuorokauden aikana olin kirjoittanut kolme ja puolituhatta sanaa tarinaa. Lähetin tekstin Tuomakselle Kultakuoriaisen toimitukseen. Lepäämisen sijaan suuntasin sorvin ääreen jakamaan salasanoja.

Jokaiselle lienee selvää, ettei noissa olosuhteissa kirjoitettu novelli kelpaa suoraan painokoneelle syötettäväksi. Heitin novellin kirjoittajapiirimme reposteltavaksi ja pyysin Tuomasta odottamaan kakkosversiota ennen palautteen antoa ja mahdollisia korjauksia. Pari viikkoa annoin tekstin levätä ja maatua. Sitten Portille uupuneet kokoontui ja kävimme läpi jutun eri puolia.

Kaiken kaikkiaan novelli sai positiivisen vastaanoton. Sitä käsiteltiin nimeomaan viihdejuttuna, ei ihmisluonteen syviä vesiä luotaavana spekulatiivisena pohdiskeluna. Löytyipä sieltä Marin mielestä paras koskaan kirjoittamani dialoginpätkäkin.

“Jos luulet selviäväsi tästä, olet erehtynyt.”
“Suuria sanoja syvästä kuopasta.”
“Minä nyljen sinut elävältä!”
“Vain jos sinulla on tosi pitkät kädet.”
“Päästä minut ylös täältä, pikkumies!”
“Jotta voisit nylkeä minut? Enpä usko.”

Keskustelu kuulemma muistutti Eddingsistä. Tämän otin kohteliaisuutena, olihan oma tekstini viihteellistä tykitystä ja herra (ja rouva) E. omana aikanaan suosittu kynämaakari.

Joitakin puolia hahmossa ja juonessa ehdotettiin korostettavan enemmän tai esiteltävän aiemmin. Ne olivat hyviä neuvoja. Seuraavana päivänä vietinkin tuntikaupalla koneen ääressä pieniä muutoksia tehden. Lause sinne, sivulause tänne. Muuntelin sanamuotoja, tuunasin rakenteita ja alun revin huitsin jonkkaan kokonaan piirin palautteen mukaisesti. Novelli pääsisi nopeammin juoneen, jos sinänsä irrallisen alun leikkaisi pois. Joitakin rakenteita silmäilin epäluuloisena, mutta päätin että ne ovat taiteellisempaa ilmausta ja saivat jäädä. Virhe, kuten myöhemmin huomataan.

Laitoin kakkosversion Tuomakselle ja jäin odottamaan toimituksellisia kommentteja. Arvelin, että tuleehan niitä joitakin. Typoja oli jo pakostakin jäänyt ja varmaan pientä viilattavaa löytyisi, kun tekstiä kelasi tuorein silmin. Kun sitten sain novellin takaisin, se oli täynnä punaisia merkintöjä kuin välttävästi A:n kirjoittavan lukiolaisen ainekirjoitus. Typoja taisi olla yksi, pilkkuvirheitä kourallinen ja kaikki muu olikin huomauttelua hankalista rakenteista, virheellisistä viittauksista ja tiettyjen kohtien tarpeellisuuden pohtimista. Ainutkaan sivu ei ollut välttänyt punamerkintöjä.

Jostain syystä korjauksien läpikäynti oli varsin raskasta ja vei rehellisesti arvioituna tunteja. Samalla, kun korjailin omaa tekstiäni toisessa ikkunassa, kommentoin toimitusmerkintöjä niiden perään toisessa. Jouduin pian myöntämään, että Tuomas oli varsin hyvä toimittaja ja että oma tekstini suorastaan pursui ongelmia. Eri mieltä olin vain parin kohdan tarpeettomuudesta, muutoin päädyin tekemään kaikki ehdotetut muutokset. Jokainen vähääkään arveluttavampi rakenne palasi nyt puremaan perseeseen terävillä hampailla. Jokainen kohta, josta olin miettinyt, että saa nyt olla noin kun ei parempaakaan tule mieleen, tuijotti minua punattuna ruudulla. Jouduin kohtaamaan ja korjaamaan jokikisen kohdan, jota olin ollut liian laiska viilaamaan loppuun.

Tässä pari esimerkkiä. Toimittajan kommentit suluissa, punainen teksti kursiivilla.

Tikari palasi takaisin (”palasi takaisin” on oikeastaan tautologia, palaaminen sisältää jo sen että mennään takaisin, eli pelkkä ”palasi” riittää) vyölle yhtä huomaamattomasti kuin oli ilmestynyt käteenkin.

Taivas oli mennyt (tämä on varmaan anglismi, ennemmin vaikka ”muuttunut”) tummasta mustaksi

Caldier katsoi kauhuissaan sen perään ja kävi samalla päässään läpi kaikki ne pakoreitit tältä katolta (oikeastaan pelkkä ”pakoreitit” riittää), jotka hän (tämä on turha) oli suunnitellut valmiiksi aikoja sitten.

Hakanen oli jumittunut reunan koristekuvioon ja siitä tukea ottamalla hän lopulta kyyristeli katolla (tämä muotoilu ei ihan toimi, se tarkoittaisi että Caldier ottaa tukea koristekuviosta kyyristellessään katolla — ymmärtäisin kuitenkin niin, että Caldier ottaa tukea kuviosta päästäkseen katolle, eli tämä pitäisi olla joko ”siitä tukea otettuaan hän lopulta kyyristeli katolla.” tai sitten jotenkin ”siitä tukea ottamalla hän lopulta pääsi katolle.”).

Jos tämä työrupeama jotain opetti, se oli ettei koskaan saisi päästää näpeistään mitään sellaista, jonka takana ei voisi seisoa sataprosenttisesti. En tarkoita, etteikö silloinkin voisi tehdä muutoksia, jos niihin on syytä, mutta sitä vain tuhlaa kaikkien osallisten aikaa, jos laittaa toimittajalle raakileen.

Päädyin myös palauttamaan novellin alun takaisin. Tuomas oli sitä mieltä, että se sopi tämän tyylin tarinaan ja teki siitä paremman. Ehdotuksen äänensävy oli niin painava, että kallistuin samalle näkökannalle varsin helposti. Toisaalta on oltava selkärankaa pysyä omassa kannassaan kun tarpeen, mutta se lakkaa olemasta jääräpäisyyttä vasta, kun on nöyryyttä myöntää oma erehtyväisyytensä ja toimittajan näkemyksen arvo. Yhteistyötähän näissä hommissa tehdään ja kummallakin on tavoitteena saada lehteen mahdollisimman hyvä teksti. Erityisesti huomasin pitäväni siitä, että sitä punaista oli niin paljon ja niin tarkkaan mietittynä. On helpompaa punnita ja tehdä muutoksia, jos ehdotukset ovat täsmällisiä.

Viimeisimmän tiedon mukaan novelli on nyt valmis ja ne kohdat, joita en halunnut muuttaa, on hyväksytty perusteluineen toimituksen päässä. Näin on vihdoin saatu lyhyehkö, kevyt ja viihteellinen toimintaralli valmiiksi. Hyvä!

Ja sitten mieleen hiipii, että mitä jos joskus oikeasti saan valmiiksi romaaniin, niin että lähetän sen ihan kustantajalle? Ja jos se päätyy toimitusprosessiin? Sitten kelataan sataa – paria sataa liuskaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kaikki huono on jalostettu hyväksi. Uuvuttaa ja hirvittää jo valmiiksi. Taidankin kirjoittaa raapaleen.

Mainokset

Portille uupuneet

Tänään oli kirjoittajapiirimme ensimmäinen kokous. Kutsu kävi ”epätoivoisille kirjoittajille”, mutta paikan päällä ehdotettiin nimeksi Portille uupuneet. Nimihän viittaa niin lukuisiin yrityksiin saada valmiiksi novelli Portin skabaan kuin ko. yrityksen kariutumiseen loppujen lopuksi. Onko kumpikaan noista virallinen nimi, sitä en tiedä. Joten käytän kumpaakin sujuvasti sekaisin.

Tapaamisessa listattiin projekteja, jotka ovat kehitteillä tai työn alla. Itselläni niitä oli aika liuta, enkä kaikkia edes maininnut. Sellainen hyvä huomio esitettiin pariinkin kertaan, että ideat olisi hyvä pystyä tiivistämään. Yhteen lauseeseen jos mahdollista. Teen siis itselleni muistilapun juuri nyt, tähän.

  • Äärenmurtajat-romaani. Vuoden 2003 NaNoWriMo-tuotos. Ihmiskunta levittäytyy alle 20 maailmaan, kun laajeneminen pysähtyy ja koko hallintosysteemi romahtaa jättäen jälkeen keskenään kiisteleviä maailmoja, rapistuvaa teknologiaa ja roppakaupalla salaisuuksia käytetyn teknologian alkuperästä.
  • Saarnamiehet. Aikoinaan kirjoitettu novelli, jonka keskeinen ajatus jäi pois koko tarinasta. Kuollut mies palautetaan takaisin käännyttämään ihmisiä uskoon, mutta kukaan ei ymmärrä kieltää joukkotuhoaseiden käyttöä. Tyylilajina huumori.
  • Sateenkaarisadut. Edelleen viimeistelemättä toinen satu, kolmatta pitäisi alkaa väsätä. Tavallisia satuja, joissa sukupuoliroolit ja -identiteetit poikkavat normista.
  • Sateenkaarietsivät. Viisikkomaisia etsiväseikkailuja, joissa 3/4 päätähdillä on LBGT-vanhemmat. Eikä nuorimman tytön tarvitse olla se vikisijä.
  • Vuosikausien SWG- ja CoH-seikkailujen vahvimmat juonikuviot nivoutuvat aika hyvin yhteen. Taustaksi jokin originaali ympäristö.
  • Nuori nainen haluaa apatiaan vajonneen entisen mestarietsiväisänsä nousevan takaisin satulaan ja selvittämään erään läheisen ihmisen kuoleman lavastamalla toisen kuoleman. Suunnitelma hajoaa käsiin ja pinnan alla kuhisee herrasmiesklubin salaisuudet.
  • Diplomaattisista syistä nuori poika nimitetään avaruusaluksen täysivaltaiseksi kapteeniksi, mikä ei sovi ensimmäisen perämiehen pirtaan. Alieneita ja mustan aukon fysiikkaa.
  • Cthulhu-aiheisia novelleja, joiden keskiössä kieppuu suomalainen suku. Syväläisiä, suomennettu Necronomicon ja Nyarlathotep!
  • Avaruuskauhuhko tarina, jossa kertaalleen erotettu upseeri lähetetään retkikunnan mukana Oortin pilveen tutkimaan pimeää planeettaa ja ratkomaan perillä Maapallolla tapahtunutta murhaa.
  • Fantastinen matkaopas ei ole edennyt useaan viikkoon. Uusia kohteita tarvitaan vielä monia.
  • Raapaleita olisi hyvä saada kasaan edes yksi viikossa.
  • Aurinkokuntaa kiertelevä omanlaistaan kansalaisaktivismia harjoittava nainen käy tällä kertaa Tritonilla. Novelli on valmis, muttei menestynyt missään. Pitää kirjoittaa kokonaan uudelleen.
  • Nanokoneita, transseksuaalisuutta ja eheyden tavoittelua. Tästä novelliajatuksesta on valmiina toimiva synopsis.

Ei tuossakaan varmaan kaikkia projekteja ollut. Mutta onpahan osa. Eniten taitaa kutkuttaa tuo listan viimeinen novelli sekä Äärenmurtajat.

Kokoontumiset pidetään kerran kolmessa viikossa. Nyt pitäisi saada pian seuraavaa kertaa varten jotakin valmista muiden kommentoitavaksi.

Purret

(Novellini ”Purret” oli tarkoitettu harjoitukseksi. Ensimmäinen versio julkaistiin Kosmoskynässä 3/2001 ja samassa lehdessä oli novelliin tilattua palautetta. Tarkoitus oli demota, miten palaute voi muokata tekstiä, mikä olisi vaatinut novelliin toista, uudelleenkirjoitettua versiota seuraavaan lehteen. Jostain syystä en sitä koskaan kirjoittanut. Alla on novellin ensimmäinen ja ainoa versio, vuosikymmenen takaa. Jos äidyn, kirjoitan viimein sen toisen version. Itse en tosin pidättele hengitystäni enkä toivo että kukaan mukaan niin tekee. Nimittäin pidättelee hengitystäni.)

Purret

Maailmani räjähti.
Kukaan meistä ei ollut odottanut sitä, vaikka mahdollisuudet siihen olisivat olleetkin. Kun vakuutusmyyjät saapuivat planeetallemme vuosi sitten, emme kuunnelleet heidän tarinoitaan ja vakuuttelujaan planeettoja uhkaavista vaaroista. Nauroimme. Planeettavakuutus! Vakuutus asteroidien, gammamyrskyjen, napajäiden sulamisen ja selittämättömien räjähtämisien varalle. Oliko kukaan koskaan kuullut mitään naurettavampaa? Emme ymmärtäneet, että mikään niin mielikuvituksellinen ei voinut olla sisältämättä totuuden ydintä.
Olin silloin komennuksella kuun takana sijaitsevassa tutkimuskeskuksessa, joka kellui painovoimatasapainopisteessä. Asema itsessään oli aika mitätön, mutta vaikuttavan näköinen. Kolmetoista kilometriä mattamustaa lieriötä, ei valonpilkahdustakaan pinnassa lukuunottamatta aivan toisessa päässä sijaitsevaa komentomodulia. Kuun pinnalla seisten olisi näkynyt vain tyhjä laikku taivaalla – selittämätön tähtien puute. Sisältä löytyi kasapäin laitteita ja mittareita, sekä yhden hengen asuintilat, joiden tärkein osa oli Konsoli. Tai ainakin se oli minulle tärkein.
Työni oli epäkiitollisen tylsää. Tutkimuslaitteet toimivat automaattisesti, viankorjausjärjestelmä oli käytännössä aukoton ja vain vanhentuneista laeista johtuen oli ihmispilotin läsnäolo välttämätöntä. Puolen vuoden komennuksella minut piti järjissäni Konsoli, multipystyvä interaktiivinen viihdekeskus. Käytin sitä vain purjelaivojen seuraamiseen. Inhosin muita syötteitä. Inhosin muita ihmisiä.
Olin juuri seuraamassa taitotanssia, kun lähetys katkesi. Ne olivat upeita nuo sulavalinjaiset metallihirviöt. Läpikuultavaa haurautta harsopurjeineen ja metallikehikoineen täynnä kiukkua ja vimmaa ja pahaa sisua, ja niin kauniita katsella. Niiden rakenne esti niiden pääsyn alempiin ilmakehän kerroksiin, ja ilmatorjunta varmisti, että laukaisuikkunat pysyivät turvallisina. Niiden elämä koostui vain painovoimakaivossa kiitämisestä ja viihteen luomisesta – todellinen moderni orjarotu keinoälyineen uhkuen pahaa tahtoa mestareitaan ja rakentajiaan kohtaan.
Kaksi purtta oli juuri aloittanut dervissisen paritanssin kohti alhaalla siintävää merta, kun lähetys äkisti lakkasi. Olisin halunnut nähdä kuinka lähelle pintaa ne uskaltasivat mennä ennen kuin musertumisen uhka pakottaisi ne jälleen ilmakehän yläosiin. Syötelista näytti nollaa, mikään signaali ei ollut toiminnassa. Kummastellessani outoa tilannetta tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta, ja tiesin, mitä oli tapahtunut.
Kuun harmaan, epämuotoisen reunan takaa esiin purjehti majesteetillisesti valtava kappale, joka ei voinut olla mitään muuta kuin palanen kotimaailmaani. Se kieppui äänettömän surullisesti ja sylki jälkeensä hitaasti jähmettyvää magmavanaa. Tuijotin sen balettia, voimatta muutakaan.

Kun ne vihdoin viikon kuluttua saapuivat, olin valmis. Planeetan tuhonnut voima oli kohdistunut vain pintaan ja painovoiman ikuisesti kahlitsemat vangit olivat vihdoin saaneet vapautensa. Katselin kyyneleet silmissä kun sadat purret hitaasti lipuivat orvoksi jääneen kuun takaa minua hakemaan. Olin ollut ainoa, joka oli tuntenut niitä kohtaan myötätuntoa, kuiskinut lohduttavia sanoja ruutuni ääressä noiden vavahduttavien olentojen alistuessa pahaisiin sirkustemppuihin. Purjeet pullistelivat aurinkotuulta ja ne olivat valmiita aloittamaan matkansa. Oman elämänsä.. Nousin luunvalkeaan siroon terälehdeltä näyttävään alukseen ja lähdin niiden matkaan.
Ehkä purret olivat aiheuttaneet planeetan tuhon, ehkä ne jopa olivat kansanmurhasta johtuvaa syyllisyyttään lievittääkseen kutsuneet vakuutusmiehet, mutta sillä ei ollut enää väliä. Seilatessamme painovoimalinkoja pitkin ulos järjestelmästä tajusin etäisesti olevani kaltaisteni seurassa. Minä, viimeinen ihminen. Sieluni lauloi pursien kanssa ja yhdessä me matkasimme äärettömyyteen. Eikä meistä koskaan enää kuultu mitään.