Avainsana-arkisto: Kosmoskynä

Kosminen Colosseum kutsuu

Nyt kaikki novelleista pitävät, antennit auki. Seuraa tiedotus.

Olen ryhtynyt vetämään Kosmoskynässä julkaistavaa Kosminen Colosseum -palstaa. Palstalla arvostellaan maamme spefilehdissä, ja miksei muissakin lehdissä, julkaistuja genremme novelleja. Uutena nakkilaisena kasaan ajan kuluessa jonkin itselleni sopivan systeemin pitää narut näpeissä ja homma liikkeellä, mutta näin alkajaisiksi huhuilen vapaaehtoisten perään.

Työnkuva: Arvostella novelli. Pelkää juonitiivistelmää ei haeta, vaan arvostelijan olisi hyvä sanoa sana tai pari myös siitä, miten hyvin kirjoittaja on onnistunut siinä, mihin novellillaan pyrki, ja jos osaa verrata sitä johonkin muuhun julkaistuun tekstiin, aina parempi. Syväluotaavia analyysejä ei tarvita, sillä tila on rajallinen ja sanottava on parahuultaisin nimenomaan tiivistettynä.

Älkääkä antako edellä olevan määritelmän hämätä tai säikytellä. Minimuotoisen arvostelun kraapustus ei ole rakettikirurgiaa kummempaa. Homma sopii kelle tahansa lukijalle, jonka pääkopan sisällä kaksi aivosolua törmäävät toisiinsa edes silloin tällöin, mutta erityisen haasteen heitän novelleja kirjoittaville. Analysoimalla muiden tekstejä opitte väistämättä jotain myös omasta tuotannostanne. Tämä on siis priima tilaisuus tulla paremmaksi kirjoittajaksi.

No niin! Kuka lähtee mukaan? Aikeeni on aina novelleja sisältävän lehden ilmestyttyä heittää tarjokaslista kehiin, ja ideaalisti jyvittää jokikinen teksti mahdollisimman tuoreena. Arvostelut toimitetaan minulle, ja luen ne sitten läpi ennen kuin heitän paketin päätoimittajalle. Virheet ajattelin seuloa hiljaisesti, eli arvostelijan kanssa neuvotellaan vain, jos asiasisältöä on tarpeen muokata.

Kunhan rakettimoottori jyrisee kunnon kierroksilla, koitan paikkailla menneiden vuosien pikkuvajeita. Nyt otetaan käsittelyyn tämän vuoden novelleja.

Yhteydenotot: Facebookin kautta tai mailitse khuure@gmail.com. Turkulaiset arvostelijat voivat saada lehtiä minun kuattani lainaan.

Tarjolla tänään:

Portti 4/2014
* Oskari Rantala: Didin historiat
* Merja Mäki: Hän jäi vain lepäämään
* M. G. Soikkeli: Karma on kohtaloa ilman oikeutta
* Iisa af Ursin: Tulevaisuus kello kolme

Alienisti nro. 33 Fission Product of #42
* Petteri Hannila: Enkeli
* Inkeri Kontro: Cesiumin nauru

Mainokset

Julkisuutta!

Novellikirjoittelun keskellä on oiva tilaisuus pitää pieni tauko ja paukauttaa henkseleitään ennen paluuta sorvin ääreen. Jo Oscar Wilde tiesi vinhan totuuden:

”The only thing worse than being talked about is not being talked about.”

Ketun peräviuhtimen ollessa tiukasti kainalossa lainaan lähialueen kissaa hännännosto-operaatioon, sillä viime aikoina on julkisuutta tullut useastakin lähteestä.

Ensiksi mainitsen kirjailijaesittelyni Osuuskumman sivuilla. Merkittävintä lienee se, että vaikka itse esittelyssä ei nimitystä käytetäkään, nimeni löytyy Kirjailijat-otsakkeen alta. Jostain sen on lähdettävä, ja ehkä joku toimittaja erehtyy kutsumaan minua tämän perusteella kirjailijaksi. Seuraavaksi vain pitää jallittaa joku toimittaja kirjoittamaan itsestäni.

Mistä puheenollen, minua haastateltiin Kosmoskynään viime vuoden raapaleprojektin johdosta. Edelleen odottelen, josko kotikuntani lehdykkä äkkäisi maagisen saavutukseni, mutta sitä vartoillessa hymyilen leveästi Kosmaria 1/2013 selaillessani. Tarja Sipiläinen kyseli kiinnostavia juttuja ja mailitse tehdyssä haastiksessa on parasta, ettei toimittaja pääse keskeyttämään pitkiä vastauksia.

Omalla tavallaan merkittävin huomio tuli Tähtivaeltajan kautta, kun itse Toni Jerrman arvosteli Osuuskumman julkaiseman steampunk-antologian Koneita ja korsetteja. Annetaan Tonin kertoa ihan omin sanoin:

”Kokoelman parhaasta novellista vastaa Shimo Suntila.”

Nythän on niin, että vaikken Jerrmanin kanssa kaikkien juttujen parhaimmuudesta olekaan aina samaa mieltä, vetää hänen ylisanansa aina huomion puoleensa. Tähtivaeltajan sarjispalstoilta olen bongannut monia kiinnostavia nimiä, jotka muutoin olisivat livahtaneet täysin huomiokynnyksen alta, ja huippuluokan kirjailijoita Tähtis on esitellyt enemmän kuin pystyisin luettelemaan. Joten jos Toni sanoo että olen paras, kumarran syvään ja panostan seuraavan steampunk-kokoelman novelliini kahta kauheammin. Tämmöinen palaute motivoi kummasti.

No niin, nyt on henkselit läpsytelty tältä erää. Takaisin oikukkaan novellin pariin. Scifistelkää toisianne.

Kuvitteelinen maailma (raapale 387)

Kuvitteellinen maailma

Nökötän aseman pöydässä sumppia särpien. Odotan junaa ja selailen vanhaa Kosmoskynää. Aihe kiinnostaa, raapustelenhan itsekin outoja tarinoita.

”Anteeksi, saanko istuutua?” miesääni kysyy.

”Kaikin mokomin.” Viittaan tyhjään tuoliin.

”Kuvitteellinen maailma?”

”Lehden lukijat rakentavat yhteistä maailmaa, josta sitten kertoa tarinoita. Tästä on tullut kuution muotoinen.”

”Kirjoitatteko tekin?” Ääni jatkaa uteluaan.

Hymyilen vaatimattomasti. ”Ajoittain. Entä itse?” Nostan katseeni.

Mies on kaitakasvoinen. Hiusraja korkealla, pitkä leuka. Ilme on iloton ja silmien katse saa minut ahdistuneeksi.

”En enää vuosikymmeniin.”

Olen varma, että tunnen hänet. ”Miksi lopetitte?”

”Ihmiset eivät ottaneet varoituksiani vakavasti.”

Kylmä tunne valtaa vatsani. Ojennan käteni, kerron nimeni.

”Voit kutsua minua Howardiksi. Hauska tutustua.”

Purret

(Novellini ”Purret” oli tarkoitettu harjoitukseksi. Ensimmäinen versio julkaistiin Kosmoskynässä 3/2001 ja samassa lehdessä oli novelliin tilattua palautetta. Tarkoitus oli demota, miten palaute voi muokata tekstiä, mikä olisi vaatinut novelliin toista, uudelleenkirjoitettua versiota seuraavaan lehteen. Jostain syystä en sitä koskaan kirjoittanut. Alla on novellin ensimmäinen ja ainoa versio, vuosikymmenen takaa. Jos äidyn, kirjoitan viimein sen toisen version. Itse en tosin pidättele hengitystäni enkä toivo että kukaan mukaan niin tekee. Nimittäin pidättelee hengitystäni.)

Purret

Maailmani räjähti.
Kukaan meistä ei ollut odottanut sitä, vaikka mahdollisuudet siihen olisivat olleetkin. Kun vakuutusmyyjät saapuivat planeetallemme vuosi sitten, emme kuunnelleet heidän tarinoitaan ja vakuuttelujaan planeettoja uhkaavista vaaroista. Nauroimme. Planeettavakuutus! Vakuutus asteroidien, gammamyrskyjen, napajäiden sulamisen ja selittämättömien räjähtämisien varalle. Oliko kukaan koskaan kuullut mitään naurettavampaa? Emme ymmärtäneet, että mikään niin mielikuvituksellinen ei voinut olla sisältämättä totuuden ydintä.
Olin silloin komennuksella kuun takana sijaitsevassa tutkimuskeskuksessa, joka kellui painovoimatasapainopisteessä. Asema itsessään oli aika mitätön, mutta vaikuttavan näköinen. Kolmetoista kilometriä mattamustaa lieriötä, ei valonpilkahdustakaan pinnassa lukuunottamatta aivan toisessa päässä sijaitsevaa komentomodulia. Kuun pinnalla seisten olisi näkynyt vain tyhjä laikku taivaalla – selittämätön tähtien puute. Sisältä löytyi kasapäin laitteita ja mittareita, sekä yhden hengen asuintilat, joiden tärkein osa oli Konsoli. Tai ainakin se oli minulle tärkein.
Työni oli epäkiitollisen tylsää. Tutkimuslaitteet toimivat automaattisesti, viankorjausjärjestelmä oli käytännössä aukoton ja vain vanhentuneista laeista johtuen oli ihmispilotin läsnäolo välttämätöntä. Puolen vuoden komennuksella minut piti järjissäni Konsoli, multipystyvä interaktiivinen viihdekeskus. Käytin sitä vain purjelaivojen seuraamiseen. Inhosin muita syötteitä. Inhosin muita ihmisiä.
Olin juuri seuraamassa taitotanssia, kun lähetys katkesi. Ne olivat upeita nuo sulavalinjaiset metallihirviöt. Läpikuultavaa haurautta harsopurjeineen ja metallikehikoineen täynnä kiukkua ja vimmaa ja pahaa sisua, ja niin kauniita katsella. Niiden rakenne esti niiden pääsyn alempiin ilmakehän kerroksiin, ja ilmatorjunta varmisti, että laukaisuikkunat pysyivät turvallisina. Niiden elämä koostui vain painovoimakaivossa kiitämisestä ja viihteen luomisesta – todellinen moderni orjarotu keinoälyineen uhkuen pahaa tahtoa mestareitaan ja rakentajiaan kohtaan.
Kaksi purtta oli juuri aloittanut dervissisen paritanssin kohti alhaalla siintävää merta, kun lähetys äkisti lakkasi. Olisin halunnut nähdä kuinka lähelle pintaa ne uskaltasivat mennä ennen kuin musertumisen uhka pakottaisi ne jälleen ilmakehän yläosiin. Syötelista näytti nollaa, mikään signaali ei ollut toiminnassa. Kummastellessani outoa tilannetta tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta, ja tiesin, mitä oli tapahtunut.
Kuun harmaan, epämuotoisen reunan takaa esiin purjehti majesteetillisesti valtava kappale, joka ei voinut olla mitään muuta kuin palanen kotimaailmaani. Se kieppui äänettömän surullisesti ja sylki jälkeensä hitaasti jähmettyvää magmavanaa. Tuijotin sen balettia, voimatta muutakaan.

Kun ne vihdoin viikon kuluttua saapuivat, olin valmis. Planeetan tuhonnut voima oli kohdistunut vain pintaan ja painovoiman ikuisesti kahlitsemat vangit olivat vihdoin saaneet vapautensa. Katselin kyyneleet silmissä kun sadat purret hitaasti lipuivat orvoksi jääneen kuun takaa minua hakemaan. Olin ollut ainoa, joka oli tuntenut niitä kohtaan myötätuntoa, kuiskinut lohduttavia sanoja ruutuni ääressä noiden vavahduttavien olentojen alistuessa pahaisiin sirkustemppuihin. Purjeet pullistelivat aurinkotuulta ja ne olivat valmiita aloittamaan matkansa. Oman elämänsä.. Nousin luunvalkeaan siroon terälehdeltä näyttävään alukseen ja lähdin niiden matkaan.
Ehkä purret olivat aiheuttaneet planeetan tuhon, ehkä ne jopa olivat kansanmurhasta johtuvaa syyllisyyttään lievittääkseen kutsuneet vakuutusmiehet, mutta sillä ei ollut enää väliä. Seilatessamme painovoimalinkoja pitkin ulos järjestelmästä tajusin etäisesti olevani kaltaisteni seurassa. Minä, viimeinen ihminen. Sieluni lauloi pursien kanssa ja yhdessä me matkasimme äärettömyyteen. Eikä meistä koskaan enää kuultu mitään.