Aihearkisto: Sarjakuva

Ed – Iloinen klovni

Julkaistu 16 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Ed – Iloinen klovni
Chester Brown
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0825-0

Ensimmäisen kerran Ed – Iloinen klovni ilmestyi suomeksi jo vuonna 1989. Sinä vuonna siirryin yläasteelta lukioon ja kolusin kirjaston sarjakuvahyllyjä aina silloin tällöin. Jossain vaiheessa, en tosin muista milloin, tartuin tähän Liken julkaisemaan sarjakuvaan, joka erosi varsin radikaalisti siitä reipashenkisestä eurooppalaisesta kamasta, jenkkisupersankarimätöstä ja Aku Ankoista, joita olin pääsääntöisesti siihen asti lukenut.

Minähän en välttämättä muista, miten jokin viime vuonna lukemani kirja päättyi tai mitä lähdin keittiöstä puoli minuuttia sitten hakemaan. Muistini on kuin liberaalisti konetuliaseella rei’itetty siivilä ja hatara kuin tulitikuista rakennettu eduskuntatalo. Silti, huomatessani Liken julkaisseen Edin uuden painoksen tänä vuonna, pääni täyttyi mielikuvista. Runkkaava pyhimys, terävähampaisia pygmejä, penis jonka kärki on Yhdysvaltain presidentin pää, masturboiva jättiläismustekala ja mies, joka ei voi lopettaa paskantamista. Kiitos, armaat aivoni. Nämäkin tiedot ovat varanneet neuroneja, joiden avulla olisin voinut päästä läpi lineaarialgebran tentistä tai osannut ajaa kaverin mökille eksymättä kymmenennen kerran peräkkäin. Kiitos. Ilmeisesti Chester Brown on onnistunut tekemään minuun melkomoisen vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. Joten olihan tämä uusi julkaisu pakko lukea.

Ilokseni huomasin, ettei vuosikausien saatossa laajentunut kokemuskenttäni ollut millään tavalla päässyt himmentämään Edin surreaalisanarkistista räväkkyyttä. Tarina on absurdi, rienaava, poliittisesti epäkorrekti, traaginen ja aivan hemmetin hauska. Ensimmäisellä lukukerralla on mahdotonta arvata, mihin juttu tulee etenemään, mikä johtuu pitkälti siitä, ettei Brown itsekään ollut suunnitellut hommaa kovin paljon eteenpäin. Siltikin päähenkilöiden saagat saapuvat lopulta omiin päätepisteisiinsä.

Edin itsensä kohdalla tilanne ei ole aivan yksikäsitteinen, sillä Brown piirsi hänen edesottamuksistaan vielä lisää, mutta tuli myöhemmin siihen tulokseen, että tämän kirjan loppu on tyydyttävämpi päätös myös Edin tarinalle. Hän julkaisi sarjaa alun perin omakustanteena, mutta pääsi lopulta Vortex-kustantamon talliin ja piirsi Ediä Yummy Fur -lehteen 18 numeron verran. Tähän kirjaan on otettu materiaalia vielä numerosta 12.

Vankila on itseasiassa Edin murheista pienimmästä päästä

Mielenkiintoisena bonuksena mukana on 40 sivun verran Brownin huomioita Edin ja Yummy Furin historiasta. Tällaiset taustatiedot kiehtovat minua kovin, koska niiden kautta oppii paljon paitsi juuri lukemastaan sarjakuvasta myös väistämättä sen tekijästä. Siitä, millainen ihminen hän oli, mitä hän ajatteli sarjaa tehdessään, millaisia arvoja hän piti tärkeinä. Etenkin kun Brown tuntuu olevan rehellinen ja taustoittaa sellaisiakin näkemyksiä, joiden taakse hän ei nyt enää vanhempana asettuisi.

Vanhoille lukijoille Ed – Iloinen klovni on kovaa potkiva trippi nostalgiaa suoraan nenään vedettynä. Uusille lukijoille Chester Brown tarjoaa napakan nyrkiniskun päin klovnin pläsiä.

Lopuksi pitää mainita, että kirjan nimestä huolimatta Ed ei ole kovin iloinen klovni. Mutta ehken hänen asemassaan minäkään olisi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Pakanat

Julkaistu 14 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Pakanat, ensimmäinen kirja
Tuomas Myllylä
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-02-1

Fiktiiviset tarinat opettavat meille asioita kulttuureista, joita on joskus ollut tai on jossain muualla. Asioita, joilla ei ole meille enää käytännön merkitystä. Yksi tällainen asia on verikosto ja miten se tehdään. Jos lähdetään tuhoamaan sukua, se epäilemättä kannattaa hoitaa viimeisen päälle. Toisaalta jos kaikki toimisivat näin, moni tarinoista jäisi kertomatta. Kuten Pakanat.

Pakanalle jumaluudet eivät ole niin nökönuukaa

Eletään vuotta 932 jKr. Hyypiän suku tulee ja jyrää Halikot. Ari-poikakin on saamassa matkalippua Tuonelaan, kun yksi ryöväreistä vaatii hänet itselleen. Pohjolan orjista maksetaan hopeaa idän perukoilla. Koska Hyypiän suvun päämies ei ole lukenut TvTropesia, hän suostuu. Kymmenen vuoden kuluttua Ari palaa pienen joukon kanssa Suomen maille ja pykää asujaimet hämäläisten nurkille. On aika alkaa tasailla puntteja. Vendetta päätyy nopeasti Suomen kuninkaan käräjille käsiteltäväksi, jossa itse Väinämöinen kuuntelee todistajia, joiden kertomuksista iso osa albumia muodostuu. Takaumat kertovat, miten Arista tuli se mies, joka hän nyt aikuisena on.

Taustalla pyörii myös politiikkaa, koska länsinaapurilla Ruotsilla on intressjeä itäisiä metsäläisiä kohtaan ja kuninkaan poika Väinö ei hänkään ole lämpimissä väleissä isänsä kanssa. Tämä kasvattaa heti mahdollisten seurausten laajuutta parin talon välisistä kähinöistä kansainväiselle tasolle, mitä se sitten joskus ennen vuotta tuhat näillä raukoilla rajoilla tarkoittikaan.

Ari ”Jalo” Halikko osoittaa, ettei ole itse oppinut mitään.

Hahmot ovat hyvin onnistuneita. Motiiveja piisaa, sekä riittävä määrä luonteen syvyyttä. Takaumat rytmittävät kerrontaa ja lukija kulkee tarinan imussa huomaamattaan viimeiselle sivulle vain todetakseen, että tämä tosiaan oli ensimmäinen kirja. Tarina jatkuu seuraavassa, jota itse jäin jo malttamattomana odottamaan.

Tuomas Myllylän karhea jälki sopii nimenomaan tällaisiin historiallisiin visioihin, kuten Pakanat ja Rhenus. Nuorempana en pitänyt tällaisesta tyylistä lainkaan, mutta nyt näen selvästi, että siloitellumpi ja siistitympi piirros ei toisi esiin sitä elämän rujoutta läheskään yhtä hyvin. Metsäläisellä on tukka pesemättä, hampaita puuttuu eivätkä vaatteetkaan ole tahrattomia.

Pakanat nostaa minun kirjoissani Tuomas Myllylän nimeksi, jonka tuotantoa aion tästä lähin seurata haukkana. Kaksi onnistunutta albumia on vahva merkki siitä, että viihdyn jatkossakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Teräsmies

Julkaistu 13 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Teräsmies
Tarina: Grant Morrison
Piirros: Frank Quitely
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-594-4

Kokoa yhteen kaikki, mitä tiedät Teräsmiehestä. Karsi pois kaikki epäolennainen ja turha, niin että jäljelle jää vain merkittävimmät ominaisuudet ja tärkeimmät henkilöt. Seikat, jotka määrittävät Teräsmiehen. Näin Grant Morrisonkin teki, mutta toisin kuin suurin osa meistä muista, hän teki siitä 300-sivuisen sarjakuvan.

Mitä olisi sankari ilman arkkikonnaansa? Teräsmiehellä on monia vihollisia, mutta itseoikeutetusti korkeimmalle jalustalle nousee Lex Luthor, mies, jonka haaveena on tappaa Terämies. Hänellä on jälleen uusi suunnitelma ja toisin kuin kaikkina aiempina kertoina, hän onnistuu. Teräsmies on kuoleman oma.

Se kuolema kestää vuoden. Tuon vuoden aikana maailman suurin partiopoika tekee mitä tehtävä on. Pelastaa, suojelee ja elää esimerkillistä elämää.

Lex Luthor istuu vankilassa odottaen joutumista sähkötuoliin, Bizarro-ulottuvuuden asukit hyökkäävät, Ultra-Sfinksi esittää hankalan arvoituksen, musta kryptoniitti korruptoi ja Lois Lane viettää päivän Terästyttönä. Vuosi on kiireistä aikaa eivätkä seikkailut poikkea paljon siitä totutusta, mitä nyt Teris on, jos mahdollista, tavanomaistakin puhtoisempi. Niin hänen pitääkin, onhan hän tisle kaikesta aiemmasta, eräänlainen täydellinen Teräsmies.

Koska Kal-El, miehemme Kryptonilta, on kohtalaisen erehtymätön ja moraalisesti ylivertainen, kiinnostavan kontrastin tarjoavat kaikki muut. Paitsi Lex ja Lois, Teräsmiehen elämään kuuluvat myös hänen ottovanhempansa, hänen paras kaverinsa Jimmy Olsen ja kömpelön ujo toimittaja nimeltä Clark Kent. Jimmy osoittaa olevansa kekseliäs, reipas ja rohkea, todella Teräsmiehen ystävyyden arvoinen, mutta silti kiinnostavin sivuhahmo on alter ego Clark.

Oletko joskus ihmetellyt, miten voi yksi hiuskiehkura ja silmälasit hämätä koko maailmaa niin, että Lois Lanen raivokkaista yrityksistä huolimatta todistaa Clark Kent Teräsmieheksi ei ajatukseen kukaan usko, ei edes Lois itse enää? Jatka toki ihmettelyä, se nyt vain kuuluu tähän genreen ja nimenomaan tähän hahmoon. Frank Quitely tuo kuitenkin oman panoksensa keskusteluun ryhtiä myöten. Clark törmäilee selkä kyyryssä eikä todellakaan muistuta kehonkieleltään suurta sankaria, mutta on sellainen silti. Jokainen kompastus on tarkkaan laskettu kömpelyys, joka jää jopa Lex Luthoriltakin huomaamatta.

Normimaanantai


Tämä All-Star Superman, joka on käännetty hämäävän lyhyesti Teräsmieheksi, on täysin muista riippumaton tarina, jolloin mikä tahansa on mahdollista. Mitään ei voida olettaa, koska käsikirjoittaja ei ole velkaa tuleville tekijöille mitään. Ei edes säästää ainoankaan hahmon henkeä. Onnistuuko Lex Luthor pyrkimyksissään vai onko teräsmies kovempi sälli kuin Jeesus ja Paul McCartney yhteensä ja voittaa itsensä kuoleman?

Suomalaista lukijaa kiehtonee suunnattomasti bizarro-versio Maamme-laulusta, laulettuna tottakai takaperoisella bizarro-kielellä. ”On laaksoa, on kukkulaa, on vettä rantaa rakkaampaa! Kuin vierasmaa tää sohjoinen, ei maa halpa poikien!” Propsit kääntäjälle, Antti Koivumäelle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Conan Barbaari – Aarrelaiva

Julkaistu 9 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Conan Barbaari – Aarrelaiva
Kirjoittanut: Roy Thomas
Piirtäneet: Ernie Chan, Alfredo Alcala
Jalava, 2012
ISBN: 978-951-887-459-4

Conan ei hahmona esittelyjä kaipaa. Siinä suhteessa hän on samaa luokkaa kuin Tarzan, Darth Vader ja Hello Kitty.

Robert E. Howard juoksutti mustakulmaista miekkamiestään ympäri luomaansa karttaa, mutta jätti tarinoiden väliin paljon tyhjää tilaa jälkipolvien täyttää omilla visioillaan. Tähän täkyyn Roy Thomas nappasi hanakasti ja loihti esiin lukemattomia uusia hyborisen ajan seikkailuja. Paitsi sarjakuvalehdissä niitä saattoi seurata myös sanomalehtien sivuilla, päivä kerrallaan. Aarrelaiva-kokoelmaan on koottu arkistripit ajalta 26.3.1979-18.10.1980.

Seikkailujen määrä ei selviä vain albumia selaamalla, sillä uusi alkaa saumattomasti edellisen loputtua ilman väliotsikoita. Tämä antaa menolle kivan elämänmakuisen lisän, kun Conan vaeltaa tiukasta paikasta toiseen ja lukija tietää, mistä hän on tällä kertaa tulossa.

Formaatista johtuen välillä kerrataan menneitä niille raukoille, joilta on jäänyt strippi tai pari väliin. Ei myöskään ole tilaisuutta fiilistellä ruututolkulla jylhiä maisemia. Tällainen kerronta toisaalta syrjäyttää tunnelmoinnin aika tehokkaasti, mutta toisaalta se pakottaa tarinaa eteenpäin täydellä höyryllä. Koko ajan on tapahduttava jotain, jokaisen stripin on tuotava jokin uusi käänne. Tämä takaa, että tylsistymisen vaaraa ei ole.

Aiemmin tapahtunut: Sonja vertasi Conania Hello Kittyyn.

Myriadit maisemat sisältävät salaisen laakson, pahaenteisen linnan, ruton riivaaman kaupungin ja japanilaistyylisen linnakkeen, vain muutamia mainitakseni, ja mukana heiluvat sellaiset legendat kuin Punainen Sonja ja Thulsa Doom! Roy Thomas osoittaa jälleen kerran tuntevansa hyborisen maailman kuin omat taskunsa, joihin hän on itse ommellut muutaman salataskun lisää.

Conan Barbaari – Aarrelaiva tarjoaa nopeatempoista viihdykettä, jota voi fiiliksestä riippuen nauttia joko yksittäisen stripin tai koko albumin kokoisina annoksina. Stripit ovat aiemmin Suomessa julkaisemattomia. Koska sanomalehtisarjaa tehtiin vain kolmisen vuotta, toivoa sopii, että loputkin julkaistaan joskus tulevaisuudessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,

The Walking Dead – Toinen kirja

Julkaistu 7 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

The Walking Dead – Toinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtänyt: Charlie Adlard
Egmont 2012
ISBN: 978-952-233-598-2

Taustaa: Jokin jossain jostain syystä meni päin helvettiä ja suurin osa vähintään Yhdysvaltain väestöstä muuttui lahoaviksi zombeiksi. Eikä niillä lopuillakaan kivaa ole. Yksikin puraisu vie hengen, ruokaa on vähän ja turvaa ei juuri missään.

Walking Deadin toinen kokooma jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa jokseenkin ohentunut selviytyjäjoukkomme löytää vankilan. Pihalla haahuaa vain harvakseltaan kalmoja, joten pian pytinki julistetaan uudeksi tukikohdaksi. Ruokalasta löytyy lisäksi neljä uutta sinnittelijää, jotka kovan järkytyksen myötä paljastuvat (taidepaussi) rikollisiksi! Joukkoa kasvatetaan myös hakemalla viime kirjasta tutulta farmilta lisää tykinruokaa, siis tarkoitan asukkaita, uuteen, isoon kotiin. Hurmehippalot voivat alkaa.

Zombieiden raivaus kyllä sujuu ilman tappioita, mutta se ei todellakaan estä väkeä vähenemästä, jopa aiempaa nopeammin. Kyllä ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin kovasti tyytyväinen siitä, että tv-sarjasta tuttu hahmojen umpihulluus sekä luu- ja kusipäisyys loistivat poissaolollaan, mutta kakkoskokoelman myötä muutoin fiksut ihmiset alkoivat säätää ja sählätä. Ensin nyrpistelin sille nenääni, sitten murisin, sitten opin nauramaan, sillä lopulta häröpalloa pelataan aivan nupit kaakossa. Enpä tiedä, onko koko vankilassa ainuttakaan täyspäistä ihmistä jäljellä. Ja siinä on järkeä.

Viikot ovat muuttuneet kuukausiksi eikä pelastusta näy. Vihollinen on kaikkialla, kuolema niittää satoaan ja tilanne on sanalla sanoen toivoton. Kyllähän se ihmispsyyken päälle käy. Pinna lyhenee ja väkivaltaan turtuu. Vanhat säännöt eivät päde. Maailma on vajaa neliökilometri aidattua maata ja aidan toiselle puolen kerääntyy aina vain isompi joukko epäkuolleita, jotka mölisevät kellon ympäri. Kukapa ei alkaisi oireilla? Ja kuten tavallista, kriisit harvoin laukeavat ennen kuin kärjistyvät äärimmilleen.

Michonne, tyttö joka katseli lapsena liikaa Samurai Kenshiniä

Tämän hulluuden vuoristoradan kruunaa Rickin julistama uusi politiikka ”jos tapat, kuolet”, jonka nimesin välittömästi tekopyhyyden huipentumaksi. Se kun ei koske ketään muuta paitsi niitä, joita se pannaan koskemaan. Silloin ymmärsin tarinan nerokkuuden. Nyt ollaan hajoamispisteessä ja kiinnostava juttu on, millä tavoin homma laitetaan uudelleen kasaan.

Puolivälissä mukaan tulee uusi typykkä, Michonne, joka on kesyttänyt itselleen kaksi zombia ja heiluttaa miekkaa kuin Connor McLeod. Vielä hän ei pääse täyteen vauhtiin pientä introa enempää, mutta luonnossivuilla Kirkman mainitsee Michonnen olevan tärkeä hahmo tarinassa. Kuulostaa siltä, että jatkossa likka päästetään irti ja silloin ei hyvä heilu, korkeintaan katana.

Sen suuremmin vastauksia ei vieläkään saada, pih ja pah, mutta zombi-infektiosta paljastuu uusia, häiritseviä puolia, mitä on pidettävä edistyksenä. Raivaushommiinkin on tullut särmää, joskaan ei ehkä sittenkään vielä ihan riittävästi. No, Siperia jatkaa opettamistaan.

Tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, sillä vanhaan ei jämähdetä. Tilanteet muuttuvat, hahmot kehittyvät ja sekopäiseen säntäilyyn on saatu tolkkua pysyvämmän residenssin muodossa. Zombit eivät koskaan ole olleet minun juttuni millään tasolla, mutta Zarquon vieköön, kyllä minä vähintään kolmannen kokoelman aion lukea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Yö huutaa armoa

Julkaistu 6 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Yö huutaa armoa
Kirjoittanut: Hannu Kesola
Piirtänyt: Jussi Piironen
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-03-8

Pelkäänpä pahoin, että giallo-elokuvien kanssa minulla on samanlainen vamma kuin fumettien – en tunne genren tapoja ja kuvastoa enkä siksi osaa niitä arvostaa oikeista lähtökohdista. Näin kävi Rivon lännen kanssa, kun luulin pornografisen kuvaston olevan pääjuttuna, ja samaan miinaan taisin astua giallo-sarjakuvan Yö huutaa armoa kanssa.

Italiassa giallo tarkoittaa kutakuinkin jännäreitä, kaikkialla muualla se tarkoittaa aivat tietyt kriteerit täyttävää italialaista tarinatyyppiä. Katsojalta henkilöllisyytensä salaava murhaaja, paljon paljasta nuorta naisenlihaa sekä syvään viiltäviä teriä vuolaana virtaavan veren kera. Hannu Kesolan kirjoittama ja Jussi Piirosen piirtämä tarina kulkee juuri näitä latuja.

Sanottava on, että murhaajaa en arvannut ja taustalla kahahteleva kuvio oli sinänsä kekseliäs, mutta selittävä osuus vei yllätykseltä suurimman iskuvoimansa. Saattaa olla, että tässä lajityypin tuntemus olisi auttanut, mutta minun kiinnotukseni otti takkiinsa. Sikäli harmillista, että loppu oli kuitenkin aika vinkeä.

Piirrosjäljessä en näe napinan aihetta, mutta puhekuplat ja tekstilaatikot olivat turhan kookkaita, tai ainakin niiden teksti oli. Ajoittain hillittömällä leipäfontilla kirjoitettu teksti nuoli kuplien laitoja.

Yö huutaa armoa sai minut ottamaan tarkempaa selvää giallosta, toisin sanoen oppimaan jotain uutta. Tämä on aina positiivinen merkki. Ja jos jostain lainaksi saan jonkin tämän leffalajityypin merkkiteoksen, voisin sen ihan sivistävässä mielessä katsoakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja

Julkaistu 5 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtäneet: Tony Moore, Charlie Adlard
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-572-2

Elämme zombieiden uutta kulta-aikaa. Minne tahansa katsookin, pystyyn mätänevät epäkalmot kukittavat maisemaa. Niiden virulentteihin hampaisiin ovat jääneet niin Jane Austen kuin kansalliset terveysviranomaisetkin eivätkä nämä apokalyptiset visiot ole uutisten perusteella kovinkaan kaukana aidosta todellisuudesta.

Tämän lahoavista raadoista koostuvan aallon korkeimmalla harjalla surffaa Robert Kirkman luomallaan sarjakuvalla The Walking Dead. Siltikin Köpöttelevien Kalmojen kirkkain kukoistus globaalin tietoisuuden keskiössä koitti vasta televisioinnin myötä. Ihan samoin kävi George R. R. Martinin Jään ja tulen laulu -kirjasarjan kanssa, jonka fanipojat tuntevat paremmin tissikavalkadina nimeltä Game of Thrones (lisätkää tähän vapaavalintainen Sormusten herra -romanisaatioidioottianekdootti).

Menin katsomaan Walking Deadin ensimmäisen kauden kaikki kuusi jaksoa ja siitä aiheutuneet turhaumat ovat kokonaan toisen artikkelin laajuinen aihe, johon en ole vieläkään löytänyt energiaa ryhtyä. Silmäilin siis kädessä pitelemääni, painokoneen suoltamaa opusta The Walking Dead – Ensimmäinen kirja kohtalaisen sekavin tuntein. Millaiseen liukumiinaan olin jalkaani länttäämässä?

Jännityksen vähentämiseksi kerron jo nyt, että pidin sarjakuvaversiosta.

Rick Grimes – zombieapokalyptinen vastine Ruususelle

Tarina alkaa tutulla tavalla. Poliisimies Rick Grimes saa luodista, koomailee kuukauden ja havahtuu sairaalassa. Paikka on hylätty ja autio, lukuunottamatta tietenkin nurkissa luuhaavia haaskoja, joilla on paha purentavika. Parin välivaiheen jälkeen Rick päätyy Atlantaan etsiessään perhettään ja löytää kaupungin liepeiltä selviytyjien leirin. Tässä kohtaa sarjakuva osoitti ylivertaisuutensa tv-sarjaa kohtaan. Yhtään kusipäistä rasistia ei kahlittu käsiraudoilla jumiin, minkä jälkeen avain tuskastuttavan dramaattisesti hukkuisi. Muutoinkin päähenkilökaarti käyttäytyi varsin perustellusti ilman tarpeetonta perseilyä, mistä olin sanomattoman kiitollinen.

Juoni ei pääse häikäisemään innovatiivisuudellaan, muttei myöskään aiheuta aivoja korventavaa tuskaa. Tarina antaa tasan sitä, mitä premissi lupaa. Joukko tuurihaukkoja koittaa pysyä hengissä uskomattoman vihamielisessä maailmassa. Kaikki halukkaat koulutetaan käyttämään tuliaseita mukaanlukien lapset, jos heillä vain pistooli näpeissä pysyy. Nyt eletään todellisuudessa, jossa kuolema vaanii joka hetki ja vain luoti pään läpi pitää sen aisoissa edes hetkellisesti.

Silkka mättö aukeama toisensa jälkeen olisi puuduttavaa. Siksipä sitä jaksottaa rauhallisemmat pätkät, kun näennäisen turvallisuuden tunne pääsee valtaamaan joukon. Joskus hyvästä syystä, joskus aivan syyttä suotta. Z-maailmanloppu on kaikille asianosaisille jokseenkin uusi asia, mutta perusperiaatteet on toki selvää kauraa. Vihollinen saattaa liikkua hitaasti, mutta sen purema on kohtalokas. Joten, hyvä käsikirjoittaja, armoitettu tarinamaakari, voitaisiinko sopia, että kakkoskirjasta alkaen oppirahat on jo maksettu eikä kukaan enää zombeja etsiessään avaa ovea varomattomasti tai ainakaan katso samalla toiseen suuntaan? Jookosta? Kiitos. Sitä hajaantumistakin voisi miettiä uudemman kerran, nyt kun tuli puheeksi.

Pienen määrän näppylöitä nostatti myös hahmojen aatos siitä, että ehkä he ovat ainoat eloonjääneet, mutta toisaalta se on luonnollinen ajatus. Jenkithän ovat hyvin Amerikka-keskeisiä eivätkä tule ajatelleeksi, että maailma on iso ja eristäytyneitä paikkoja pullollaan, joihin jokin Pohjois-Amerikan halki suhahtava vitsaus ei koskaan yletä. Silti tämä kaihertaa lukijan mieltä. Mistä ne zombit tulivat? Koko hommaa taustoitetaan liian vähän minun makuuni.

Päätöntä menoa Atlantassa


En oleta, että heti kättelyssä lukijalle paljastettaisiin kaikki suuret salaisuudet. Eiväthän muutama satunnainen pakolainen niitä edes tietäisi. Silti ennen yhteiskunnan romahtamista on varmasti ollut uutisia ja virallisia tiedonantoja. Vaikkei näitä seikkoja märehdittäisi iltanuotion äärellä viikkotolkulla, luulisi aiheen nousevan jossain vaiheessa esiin, kun leiriin saapuu kaikesta tapahtuneesta täysin kujalla oleva kaveri, josta sukeutuu retkueen johtohahmo. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mistä kaikki alkoi. Toki kirjoittaja haluaa pimittää suuria paljastuksia, mutta ilman spekulaation häivääkään alan ärtyä varin nopeasti. Viimeistään seuraavan kirjan on syytä tarjota lisävalaistusta.

Positiivisena seikkana on mainittava tarinan kuljetus. Tuleen ei jäädä makaamaan. Kun yksi paikka osoittautuu epäkelvoksi, jatketaan matkaa ja etsitään uusi. Miehitys vaihtelee uusien selviytyjien ja luonnollisen poistuman myötä. Uudenlaisia paikkoja löydetään jo ensimmäisen kirjan aikana ja epäilemättä jatkossa vielä paljon lisää. Tähän saakka sarja on onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä ilman sen suurempia turhaumia.

Tähän kokoelmaan on niputettu 12 ensimmäistä lehteä. Wikipedian mukaan irtonumeroiden lukumäärä on tällä hetkellä 103, joten ihan heti ei stoori pääse loppumaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , ,

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009

Julkaistu 30 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-591-3

Mooren ja O’Neillin satavuotinen Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten liiga -eepos saa päätöksensä. Siinä missä 1800-luvun liiga pystyi vaikka mihin, 2000-luvun alun inkarnaatio on säälittävän kuutamolla. Orlando leikkii ikuista sotilasta massiivisen hermoromahduksen alla, Allan Quatermain asuu kadulla vetäen herskaa ja Mina, no, Minaan on pumpattu lääketehtaallisen verran kamaa 40 vuoden aikana hullujenhuoneella. Oliver Haddon kuulapsi on syntynyt maailmaan jo aikoja sitten ja liigaa käskyttävä Prospero alkaa olla äreällä päällä. Suoraan sanottuna hänen olisi kannattavampaa rekrytoida avukseen Bernard ja Bianca.

Alkuperäinen ajatus liigan takana oli nerokas. Koska tekijänoikeudet eivät vielä ylety vuosisatojen taakse, ne kun siirtyvät eteenpäin aina Walt Disneyn kuoleman vuosipäivien myötä, muinaisuuden suuria nimiä voi täysin vapaasti hyödyntää omassa tuotannossaan. Näin saatiin luontevasti 1800-luvun lopun seikkailuihin mukaan sellaisia legendoja kuten Tohtori Jekyll ja Kapteeni Nemo. Nyt kun tarina tapahtuu 2000-luvulla, nykyajan merkkinimien käyttö on tekijänoikeuksien vuoksi haasteellisempaa. Esimerkiksi J. K. Rowlingin lakimiesleegion ärhäkkyys jää toiseksi korkeintaan Disneyn perikunnan verihurttien raivolle, joten Potter-versumin hahmojen käyttö edellisen osan jo jokseenkin osoittelevaa Voldemort-kameota laajemmin olisi puhdasta hulluutta. Mutta mehän puhumme nyt Alan Mooresta. Totta kai pääsemme vierailemaan Tylypahkassa, jonka visuaalinen ilme panee Danten Helvetin paholaisen kiroamaan mielikuvituksettomuuttaan.

Facebook-kaverini summasi lukukokemuksensa sanoihin: ”Alan Mooren keskisormi näkyy Kuuhun saakka.” Hän ei ole väärässä.

Liigan retki vuodesta 1910 vuoteen 2009 oli mielenkiintoinen, mutta jäi sirpaleiseksi. Niistä ei muodostunut erityisen vetävää kokonaisuutta, toisin kuin ensimmäisistä seikkailuista. Myös liigan jäsenten todellinen panos jäi lopulta vaisuksi. Asiat tapahtuivat paljolti heistä riippumattomasti ja moni juttu olisi mennyt aivan samalla tavalla, vaikka Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan sijaan kentällä olisi häärinyt jo edellä mainittu Pelastuspartio. Silti Mooren visiossa on munaa, mikä tulee parhaiten esiin tässä viimeisessä kirjassa. En olisi ehkä muutenkaan koskaan lukenut Pottereita uudelleen, mutta nyt ainakaan en pysty.

Halki kolmen kirjan kulkee myös fantastinen novelli Kuun kätyrit, jonka todellinen merkitys kerrotaan tietenkin vasta aivan lopussa. Tyyliltään se tavoittelee 60-luvun brittiläisen uuden aallon meininkiä ja Kuu on niin täynnä viitteitä pitkin tieteiskirjallisuuden historiaa, että niiden selvittely vastaa lähinnä Tv Tropesin sisällön kattavaa kahlaamista.

Muutaman luovan hullun työn jälkeä ihaillessani olen ajoittain pohtinut, mitähän kamaa nämäkin ovat vetäneet ja mistä sitä mahtaisi saada. Mooren kohdalla mietin vain ensimmäistä. Niihin sieniin en kyllä uskaltaisi koskea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969

Julkaistu 29 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-462-6

Let’s do the time warp again! Edellisen osan tapahtumista on liki kuusikymmentä vuotta, minkä johdosta ainoastaan tiimin kuolemattomat jäsenet porskuttavat edelleen. Mina, Allan ja Orlando, joka jatkaa sahaamistaan kahden sukupuolisen ääripään välillä.

Oliver Haddon suunnitelma tuottaa kuulapsi ja saada aikaan nykyisen maailman loppu etenee edelleen ja sankarit ovat aivan pihalla. Tämä sopii jossain määrin ajankuvaan, onhan vuosi 1969 ja ilmassa sekä vapaata seksiä että päheitä päihteitä. Suunnitelman kaikkien vaiheiden tarpeellisuutta en minäkään hahmottanut, liekö syynä siihen se, että kovinta kamaa mitä lukiessani vedin oli kofeiini.

Minalla ei ollut vastaavia ongelmia. Hän päättää nielaista saamansa epämääräisen napin avatakseen aistejaan ja siitä käynnistyy vallan veikeä trippi, jonka visuaalinen ilmentymä on moorelaisittain katsottuna varsin vakikamaa. Vuosikymmenen takaiset muistikuvat Prometheasta pulpahtavat hakematta mieleen.

Kulttuurisia viittauksia piisaa edelleen, ja niistä epäilemättä suurin osa livahtaa minulta jälleen ohi. Muutama bongattu juttu kyllä kohotti henkeä ja pani harkitsemaan, pitäisikö netistä troolata esiin jokin lähdeviitteellinen raportti tästä tarinasta. Kai siitä saisi silloin enemmän irti, mutta vielä ei aikaa moiseen lohjennut. Jonkin verran viitataan myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Black Dossier -seikkailuun, joka sijoittuu 50-luvun loppupuolelle ja jota en ole lukenut. Selvästi pitäisi.

Pidän kovasti vahvoista naishahmoista. Siksi Mina onkin niin kiinnostava, koska hän toisaalta piiskaa joukkoaan eteenpäin muiden lähinnä lusmuillessa, mutta vaaran paikassa hän ei olekaan aina rinta rottingilla haastamassa koko maailmaa. Hän on nainen, joka pelkää pahoja seuraamuksia, mutta hankkii itsensä vaaran tielle silti kerta toisensa jälkeen.

Kiinnostavaa pohdintaa tuli myös siitä, miten ruumiiltaan ikinuori kokee kuolemattomuuden. Mieli ja asenteet vanhenevat, mutta ulkopuolisten odotukset syntyvät aina näennäisen iän mukaan. Jos sitä vastaan ei halua käydä ikuista taistoa, pitää opetella olemaan nuori jokaisen sukupolven tapojen mukaisesti. Rajuu hei.

1969 on enemmän kokonaisuuden osa kuin 1910, joka toisaalta oli aika itsenäinen teos ja toisaalta samalla varsin irralliseksi jäävä esinäytös. Samalla 1969 on ehdottoman olennaista luettavaa, jos trilogiasta meinaa saada irti koko impaktin, sillä siinä pohjustetaan lopun varsin yllättäviä rymistelyjä. Kuka onkaan Tom, jonka toinen nimi on ihme ja sukunimi arvoitus?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Maattomien mailla

Julkaistu 28 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Maattomien mailla (Maattoman Juanin matkat IV)
Javier de Isusi
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0788-8

Tähän neljänteen kirjaan saakka Vascon retki Väli-Amerikasta Etelä-Amerikkaan on sujunut kohtalaisen lineaarisesti. Pari takaumaa on säröttänyt kronologista kerrontaa ja kirjojen välillä ollaan siirrytty seuraavaan etappiin. Maattomien mailla ottaa quatrologian kolme aiempaa osaa ja pyyhkii niillä hien otsalta. Sitten mennään.

Vasco tavataan Braziliasta lentökentältä. Hänen etsintänsä on lopussa, mutta tuloksista lukijalla ei ole mitään käryä. Tarina nytkähtää liikkeelle ja polveilee saman tein kymmeneen suuntaan vähintään yhtä monessa aikatasossa. Vasco on lentokentällä, hän on sademetsässä intiaanien luona, hän reissaa uuden matkakumppaninsa kanssa pitkin rantoja. Samalla meille kerrotaan hänen ja Juanin lapsuudesta, ja nuoruudesta. Lankoja sidotaan yhteen, mutta tämän kerän kimppuun on päässyt kopallinen kissanpentuja eikä tehtävä ole helppo. Se ei kuitenkaan lannista Javier de Isusia lainkaan, sillä hänen kykynsä ovat kasvaneet vuosien saatossa vastaamaan tähän haasteeseen voittoisasti.

Juanin kohtaloa Vasco murehtii edelleen, mutta sademetsässä oleskelu nostaa esiin myös muita kysymyksiä. Millaisia rooleja Vasco esittää ja miksi, ja mitä löytyy kaikkien roolien alta? Kuka on Vasco? Mitä hän haluaa, kun kaikki turha, kuten housut, on riisuttu pois? Näitä asioita käsittelee myös kirjan lopussa oleva essee. Millainen on alkuperäiskansojen aikakäsitys, minäkäsitys ja yhteisöllisyys? Vasco löytää vastauksia, mutta niiden soveltaminen on toinen juttu. Vaatii työtä olla kiinni nykyhetkessä ja olla tyytyväinen siihen mitä on, sen sijaan että aina haikailee jotain muuta.

Maattoman Juanin matkat on voimakas sarja ja näyttää kovasti erilaisen maailman verrattuna siihen, mitä päivittäin kokee lievää ylipainoa kerännyt, keski-ikäistyvä harrastelijasarjakuvakriitikko. Maailman erilaisuus ei toki tule yllätyksenä, mutta sarjakuva itse sekä lisämateriaalina toimivat esseet ja esittelyt kunkin kirjan lopussa avartavat näkemystä hämmentävästi. Ennen kaikkea saatu tieto ja hahmojen teoista välittyneet kokemukset onnistuivat herättämään halun tietää lisää, ja jopa ajatella maailmaa uudella tavalla. Tätä minä pidän merkkinä menestyksekkäästä teoksesta, jolla on arvoa ulkoisen viihteellisyytensä lisäksi.

Suosittelen Maattoman Juanin matkoja kaikille seikkailijoille, jotka haluavat nähdä ja ajatella enemmän, mutta joille kuukausien vierailu sademetsien alkuperäiskansojen keskuudessa on haastavaa järjestää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , ,