Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-462-6
Let’s do the time warp again! Edellisen osan tapahtumista on liki kuusikymmentä vuotta, minkä johdosta ainoastaan tiimin kuolemattomat jäsenet porskuttavat edelleen. Mina, Allan ja Orlando, joka jatkaa sahaamistaan kahden sukupuolisen ääripään välillä.
Oliver Haddon suunnitelma tuottaa kuulapsi ja saada aikaan nykyisen maailman loppu etenee edelleen ja sankarit ovat aivan pihalla. Tämä sopii jossain määrin ajankuvaan, onhan vuosi 1969 ja ilmassa sekä vapaata seksiä että päheitä päihteitä. Suunnitelman kaikkien vaiheiden tarpeellisuutta en minäkään hahmottanut, liekö syynä siihen se, että kovinta kamaa mitä lukiessani vedin oli kofeiini.
Minalla ei ollut vastaavia ongelmia. Hän päättää nielaista saamansa epämääräisen napin avatakseen aistejaan ja siitä käynnistyy vallan veikeä trippi, jonka visuaalinen ilmentymä on moorelaisittain katsottuna varsin vakikamaa. Vuosikymmenen takaiset muistikuvat Prometheasta pulpahtavat hakematta mieleen.
Kulttuurisia viittauksia piisaa edelleen, ja niistä epäilemättä suurin osa livahtaa minulta jälleen ohi. Muutama bongattu juttu kyllä kohotti henkeä ja pani harkitsemaan, pitäisikö netistä troolata esiin jokin lähdeviitteellinen raportti tästä tarinasta. Kai siitä saisi silloin enemmän irti, mutta vielä ei aikaa moiseen lohjennut. Jonkin verran viitataan myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Black Dossier -seikkailuun, joka sijoittuu 50-luvun loppupuolelle ja jota en ole lukenut. Selvästi pitäisi.
Pidän kovasti vahvoista naishahmoista. Siksi Mina onkin niin kiinnostava, koska hän toisaalta piiskaa joukkoaan eteenpäin muiden lähinnä lusmuillessa, mutta vaaran paikassa hän ei olekaan aina rinta rottingilla haastamassa koko maailmaa. Hän on nainen, joka pelkää pahoja seuraamuksia, mutta hankkii itsensä vaaran tielle silti kerta toisensa jälkeen.
Kiinnostavaa pohdintaa tuli myös siitä, miten ruumiiltaan ikinuori kokee kuolemattomuuden. Mieli ja asenteet vanhenevat, mutta ulkopuolisten odotukset syntyvät aina näennäisen iän mukaan. Jos sitä vastaan ei halua käydä ikuista taistoa, pitää opetella olemaan nuori jokaisen sukupolven tapojen mukaisesti. Rajuu hei.
1969 on enemmän kokonaisuuden osa kuin 1910, joka toisaalta oli aika itsenäinen teos ja toisaalta samalla varsin irralliseksi jäävä esinäytös. Samalla 1969 on ehdottoman olennaista luettavaa, jos trilogiasta meinaa saada irti koko impaktin, sillä siinä pohjustetaan lopun varsin yllättäviä rymistelyjä. Kuka onkaan Tom, jonka toinen nimi on ihme ja sukunimi arvoitus?
Routakoto 