Avainsana-arkisto: Kevin O’Neill

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigaKerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Tarina: Alan Moore
Kuvitus: Kevin O’Neill
Suomennos: Jouko Ruokosenmäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-712-2

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kuuluu niihin sarjakuviin, joiden koen vaikuttaneen itseeni merkittävällä tavalla. Liigan tapauksessa tajusin, miten tekijänoikeuksista vapautuneita hahmoja saattoi käyttää omissa tarinoissaan, ja Alan Moore näytti, kuinka mahtaviin tuloksiin tällaisella menetelmällä oli mahdollista päästä. Nyt liigan ensimmäinen seikkailu on tuotu uudelleen lukijoiden saataville ja tällä kertaa kovissa kansissa.

Herrasmiehet QuatermainMoore käyttää laajaa populaarikulttuurin tuntemustaan taiten ja tuo yhteen joukon eri kirjoista tuttuja hahmoja, jotka sitten tuupataan silmätysten joidenkin menneiden aikojen häikäilemättömimpien vastustajien kanssa. Tässä seikkailussa, sekä seuraavassa, viittausten määrä mitä moninaisimpiin lähteisiin pysyy hanskassa eikä haittaa, vaikkei lukija olisikaan törmännyt aiemmin vaikkapa Allan Quatermainiin tai tuntisi niitä kuolintapoja, jotka kohtasivat nyt keskiöön nostettavia fiktiivisiä henkilöitä näiden seikkailuista kertovissa kirjoissa. Homma toimii silti.

Sivumennen sanoen tällä saralla mentiin alamäkeä liigan jatkoseikkailussa Vuosisata, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. Siinä viittausten viskely tuntui enemmän itsetarkoitukselliselta ja kävi rasittavaksi, kun riittävän monta niistä viipotti ohi.

Tämän ensimmäisen seikkailun keskiössä siis remuaa kova kaarti menneiden aikojen sankareita. Vanhaksi äitynyt, Afrikan kadonneita kaupunkeja kolunnut Allan Quatermain, Draculan kynsistä selvinnyt Mina Murray, meriä Nautiluksella kyntävä kapteeni Nemo, kaksoispersoonallinen tohtori Jekyll / herra Hyde sekä jokseenkin moraaliton näkymätön mies Hawley Griffin. Sanoinko sankari? Saatoin hieman liioitella. Mutta oivia sotilaita he ovat.

Herrasmiehet HydeMeno on rujoa ja toiminta raakaa, kun liiga lähtee selvittämään kadonneen cavoriitin tapausta. Joku vaarallinen hullu on vienyt aineen, jonka avulla voidaan lentää, ja varas aikoo käyttää sitä mahdollisesti tuhoisiin tarkoitusperiin. Aikooko joku rikollinen nero todella ilmapommittaa puoli Lontoota?

Kuvituksesta vastaa legendaarinen Kevin O’Neill, jonka suomalaiset lukijat saattavat muistaa Nemesis-albumeista tai Marshal Law -sarjiksista. Niin kovasta sällistä on kysymys, että Comics Code Authority julisti O’Neillin koko taiteellisen tyylin epäsopivaksi. Sellaista meriittiä ei joka artistille suotukaan.

Itse sarjakuvan lisäksi kirjassa on mukana paljon oheismateriaalia joka pojan seikkailumieltä innoittamaan, ajan hengessä toki. Erityisen maininnan ansaitsee Mooren kirjailema lisätarina, herra Quatermainin seikkailu nimeltä Allan ja repeytynyt verho. Ehkä vielä joskus luen sen. Sarjakuva sarjakuvana ja proosa proosana minulle, kiitos.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on kuin vahvalla chilillä maustettua oopiumia suoraan keuhkoihin. Lukekaa heti. Tuote sopii kaikille, paitsi heikkohermoisille.

Mainokset

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-591-3

Mooren ja O’Neillin satavuotinen Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten liiga -eepos saa päätöksensä. Siinä missä 1800-luvun liiga pystyi vaikka mihin, 2000-luvun alun inkarnaatio on säälittävän kuutamolla. Orlando leikkii ikuista sotilasta massiivisen hermoromahduksen alla, Allan Quatermain asuu kadulla vetäen herskaa ja Mina, no, Minaan on pumpattu lääketehtaallisen verran kamaa 40 vuoden aikana hullujenhuoneella. Oliver Haddon kuulapsi on syntynyt maailmaan jo aikoja sitten ja liigaa käskyttävä Prospero alkaa olla äreällä päällä. Suoraan sanottuna hänen olisi kannattavampaa rekrytoida avukseen Bernard ja Bianca.

Alkuperäinen ajatus liigan takana oli nerokas. Koska tekijänoikeudet eivät vielä ylety vuosisatojen taakse, ne kun siirtyvät eteenpäin aina Walt Disneyn kuoleman vuosipäivien myötä, muinaisuuden suuria nimiä voi täysin vapaasti hyödyntää omassa tuotannossaan. Näin saatiin luontevasti 1800-luvun lopun seikkailuihin mukaan sellaisia legendoja kuten Tohtori Jekyll ja Kapteeni Nemo. Nyt kun tarina tapahtuu 2000-luvulla, nykyajan merkkinimien käyttö on tekijänoikeuksien vuoksi haasteellisempaa. Esimerkiksi J. K. Rowlingin lakimiesleegion ärhäkkyys jää toiseksi korkeintaan Disneyn perikunnan verihurttien raivolle, joten Potter-versumin hahmojen käyttö edellisen osan jo jokseenkin osoittelevaa Voldemort-kameota laajemmin olisi puhdasta hulluutta. Mutta mehän puhumme nyt Alan Mooresta. Totta kai pääsemme vierailemaan Tylypahkassa, jonka visuaalinen ilme panee Danten Helvetin paholaisen kiroamaan mielikuvituksettomuuttaan.

Facebook-kaverini summasi lukukokemuksensa sanoihin: ”Alan Mooren keskisormi näkyy Kuuhun saakka.” Hän ei ole väärässä.

Liigan retki vuodesta 1910 vuoteen 2009 oli mielenkiintoinen, mutta jäi sirpaleiseksi. Niistä ei muodostunut erityisen vetävää kokonaisuutta, toisin kuin ensimmäisistä seikkailuista. Myös liigan jäsenten todellinen panos jäi lopulta vaisuksi. Asiat tapahtuivat paljolti heistä riippumattomasti ja moni juttu olisi mennyt aivan samalla tavalla, vaikka Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan sijaan kentällä olisi häärinyt jo edellä mainittu Pelastuspartio. Silti Mooren visiossa on munaa, mikä tulee parhaiten esiin tässä viimeisessä kirjassa. En olisi ehkä muutenkaan koskaan lukenut Pottereita uudelleen, mutta nyt ainakaan en pysty.

Halki kolmen kirjan kulkee myös fantastinen novelli Kuun kätyrit, jonka todellinen merkitys kerrotaan tietenkin vasta aivan lopussa. Tyyliltään se tavoittelee 60-luvun brittiläisen uuden aallon meininkiä ja Kuu on niin täynnä viitteitä pitkin tieteiskirjallisuuden historiaa, että niiden selvittely vastaa lähinnä Tv Tropesin sisällön kattavaa kahlaamista.

Muutaman luovan hullun työn jälkeä ihaillessani olen ajoittain pohtinut, mitähän kamaa nämäkin ovat vetäneet ja mistä sitä mahtaisi saada. Mooren kohdalla mietin vain ensimmäistä. Niihin sieniin en kyllä uskaltaisi koskea.

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-462-6

Let’s do the time warp again! Edellisen osan tapahtumista on liki kuusikymmentä vuotta, minkä johdosta ainoastaan tiimin kuolemattomat jäsenet porskuttavat edelleen. Mina, Allan ja Orlando, joka jatkaa sahaamistaan kahden sukupuolisen ääripään välillä.

Oliver Haddon suunnitelma tuottaa kuulapsi ja saada aikaan nykyisen maailman loppu etenee edelleen ja sankarit ovat aivan pihalla. Tämä sopii jossain määrin ajankuvaan, onhan vuosi 1969 ja ilmassa sekä vapaata seksiä että päheitä päihteitä. Suunnitelman kaikkien vaiheiden tarpeellisuutta en minäkään hahmottanut, liekö syynä siihen se, että kovinta kamaa mitä lukiessani vedin oli kofeiini.

Minalla ei ollut vastaavia ongelmia. Hän päättää nielaista saamansa epämääräisen napin avatakseen aistejaan ja siitä käynnistyy vallan veikeä trippi, jonka visuaalinen ilmentymä on moorelaisittain katsottuna varsin vakikamaa. Vuosikymmenen takaiset muistikuvat Prometheasta pulpahtavat hakematta mieleen.

Kulttuurisia viittauksia piisaa edelleen, ja niistä epäilemättä suurin osa livahtaa minulta jälleen ohi. Muutama bongattu juttu kyllä kohotti henkeä ja pani harkitsemaan, pitäisikö netistä troolata esiin jokin lähdeviitteellinen raportti tästä tarinasta. Kai siitä saisi silloin enemmän irti, mutta vielä ei aikaa moiseen lohjennut. Jonkin verran viitataan myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Black Dossier -seikkailuun, joka sijoittuu 50-luvun loppupuolelle ja jota en ole lukenut. Selvästi pitäisi.

Pidän kovasti vahvoista naishahmoista. Siksi Mina onkin niin kiinnostava, koska hän toisaalta piiskaa joukkoaan eteenpäin muiden lähinnä lusmuillessa, mutta vaaran paikassa hän ei olekaan aina rinta rottingilla haastamassa koko maailmaa. Hän on nainen, joka pelkää pahoja seuraamuksia, mutta hankkii itsensä vaaran tielle silti kerta toisensa jälkeen.

Kiinnostavaa pohdintaa tuli myös siitä, miten ruumiiltaan ikinuori kokee kuolemattomuuden. Mieli ja asenteet vanhenevat, mutta ulkopuolisten odotukset syntyvät aina näennäisen iän mukaan. Jos sitä vastaan ei halua käydä ikuista taistoa, pitää opetella olemaan nuori jokaisen sukupolven tapojen mukaisesti. Rajuu hei.

1969 on enemmän kokonaisuuden osa kuin 1910, joka toisaalta oli aika itsenäinen teos ja toisaalta samalla varsin irralliseksi jäävä esinäytös. Samalla 1969 on ehdottoman olennaista luettavaa, jos trilogiasta meinaa saada irti koko impaktin, sillä siinä pohjustetaan lopun varsin yllättäviä rymistelyjä. Kuka onkaan Tom, jonka toinen nimi on ihme ja sukunimi arvoitus?