Aihearkisto: Kirja

Haamu

Julkaistu 23 lokakuun, 2013| Jätä kommentti

Haamu – kertomus Hollywoodista
Juri Nummelin
Turbator, 2013
ISBN: 978-952-7012-02-4

Tunnettu kauhukirjailija Howard Phillips Lovecraft kuoli syöpään 1937. Tuolloin ei ollut mitenkään sanottua, että hänen tarinansa jäisivät elämään, saatikka että ne luikertelisivat nykyisen populaarikulttuurin ytimeen, jossa pehmo-cthulhut vaanivat. Unohdukselta hänet pelasti August Derleth, joka alkoi koota Lovecraftin novelleja kokoelmiksi ja julkaista niitä jälkipolvien huvitukseksi.

Vaan entäpä jos Lovecraft ei olisikaan kuollut syöpään, vaan parantunut? Irtisanoutuen kauhutarinoista hän olisikin voinut suunnata Hollywoodiin pyrkien luomaan uraa unelmien kaupungissa, ja hänen inhonsa aiempaa tuotantoaan kohtaan olisi tuominnut hänen lukuisat novellinsa hapertumaan alati vanhenevien pulp-lehtien sivuilla. Tästä kertoo Juri Nummelinin kerrassaan mainio pienoisromaani Haamu.

Maailmankaikkeudessa vain kolme asiaa ovat varmoja. Kuolema, verot ja se, ettei kirjailijan elämä ole helppoa. Elääkseen on tekstinikkarin naputeltava mitäänsanomattomia käsikirjoituksia ja läheteltävä novelleja kioskien lukemistolehtiin. Studioita ei kiinnosta eikä ohjaajilla ole aikaa.

Haamu levittää lukijan eteen kesäisen suurkaupungin, ankean hotellihuoneen ja kulttuurin, jossa pienen budjetin elokuvaohjaaja vänkää jopa käsikirjoittajaa tuotantonsa sivurooliin. Tällaisessa ympäristössä ei voida puhua niinkään ammatillisista suhteista, kohtaamisista korkeintaan. Käsikirjoittaja etsii ohjaajaa, ohjaaja tuottajaa. Diilejä taotaan hotelleissa, kuppiloissa, juhlissa, baareissa. Joskus studioillakin. Samalla, kun Lovecraft metsästää itselleen sitä oikeaa yhteistyökumppania, hänen ympärillään pyörii nuori kirjailija, kauhumaakari hänkin, ja yrittää toteuttaa Lovecraftin erään novellin filmatisointia.

Nummelin tavoittaa hyvin ajankuvan ja ympäristön. Itse en tunnistanut läheskään kaikkia ohjaajia, näyttelijöitä tai lukemistoja nimeltä, mutta osan kylläkin, ja se jo riitti vakuuttamaan kirjailijan asiantuntemuksesta tällä saralla. Juri Nummelin on tunnettu erityisesti laajasta pulp-tietämyksestään ja juuri se herättää tämän kirjan eloon. Lisäksi kyseessä taitaa olla ensimmäinen suomalainen romaani, joka sijoittuu Hollywoodiin. Ensimmäisiä ainakin.

Haamu on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka kiinnostaa erityisesti Lovecraftin tuotannosta pitäviä, mutta maistuu parin tunnin välipalana vaikkei koko miehestä olisi koskaan kuullutkaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet

Julkaistu 27 syyskuun, 2013| 1 kommentti

Ilmari Rautapää Punavuoren susimiehet 1Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet
Kirjoittaja: Jyrki Pitkä
Lukija: Markku Kuronen
Musiikki: Azra Topcu ja Jyrki Pitkä
Kesto: 31 minuuttia ja 41 minuuttia
Tajunta Media, 2012
ISBN: 978-952-6657-01-1 (osa 1), 978-952-6657-02-8 (osa 2)

Ilmari Rautapää on okkulttinen etsivä, joka heittää välillä keikkaa poliisin piikkiin. Jo pelkkä asetelma tuntuu rennon raikkaalta tuulahdukselta niiltä ajoilta, jolloin kaikki kytät ja etsivät eivät olleen pelkkiä kyynisiä sikoja. Helsingin poliisi tiedostaa, että yliluonnollisia asioita tapahtuu ja niitä varten kannattaa kutsua paikalle asiantuntija. Ilmari on omalla alallaan varsin pätevä eikä Jyrki Pitkä sorru vähättelemään sankarinsa kykyjä tai pane häntä epäonnistumaan vääristä syistä. Tiukkoja tilanteita riittää muutenkin.

Ilmari Rautapää Punavuoren susimiehet 2Tarinan alussa jotain koiruutta on ilmassa. Huono-onninen graafisen alan työntekijä päättää päivänsä lemmikkikoiransa hampaissa ja tutkimuksissa asunto paljastuu olevan täynnä kaikenlaisia esoteerisia artefakteja. Rikosylikonstaapeli Harri Pohjavirta joutuu tunnustamaan voimattomuutensa tapauksen kanssa ja soittaa Ilmarin apuun. Jäljet johtavat Punavuoreen, joka vilisee vaaranpaikkoja eikä etsivämme ole edes pinteestä päästyään turvassa. Itse asiassa koirien muodostama uhka kävi niin kiihkeäksi, että kuunneltuani tarinaa levyltä autossa piti miettiä kahdesti, ihanko tosiaan aion parkkeerata koirapuiston aidan viereen ja kuinka nopeasti pääsen juoksemaan kotiovelle.

Pitkä onnistuu vyöryttämään kahdelle levylle jakautuvaa tarinaa sutjakkaasti ilman löysiä hetkiä. Pidin Markku Kurosen äänestä lukijana ja ajoittain käytetty musiikki loi kerrontaan omaa tunnelmaansa. Kaiken kaikkiaan käteen jäi sellainen fiilis, että levyjä työstettäessä tuotannollinen rima on asetettu korkealle.

Päähenkilön hahmossa on jotain samaa kuin P. A. Mannisen Kapteeni Kuoliossa. Kumpikin toki toimii omillaan ja omista lähtökohdistaan, mutta henkistä yhtäläisyyttä on sen verran, että voisin kuvitella nuo kaksi miestä istumassa kaljalla vertailemassa päivän kokemuksia. ”Ai Tampereella riehui taas Musta Paavi? Helsingissä susiklaani aiheutti härdelliä. Mitähän Turkuun mahtaa kuulua?”

Alkuun en varsinaisesti tiennyt mitä odottaa, mutta Rautapää paljastui kerrassaan mainioksi uudeksi tuttavuudeksi. Kaverista tulee nimenomaan mieleen maineikkaiden pulp-sankareiden arkkityypit, juuri sellaiset jantterit, jotka panevat itsensä likoon ja ratkovat ongelmat, koska kukaan muukaan ei sitä tee. Aavetaajuus-nettikaupassa käydessäni huomasin, että Punavuoren susimiehet on saatavissa myös e-kirjana. Pitääpä jossain vaiheessa lukaista se tekstinäkin.

Seuraavaksi onkin vuorossa neliosainen tarina Rautapää ja perkeleet. Palaan asiaan aikanaan.

Mainittakoon vielä, että jos tällaiset paranormaalit etsivätarinat kiinnostavat, vielä parin päivän ajan voi ennakkotilata ensi vuoden alussa ilmestyvää antologiaa Murhamystiikkaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Äänikirja, Kirja

Avainsanat: , , ,

Oivas Repänen – Kainoan musta linna, osa 1

Julkaistu 4 syyskuun, 2013| Jätä kommentti

Kainoan musta linna osa 1Oivas Repänen – Kainoan musta linna, osa 1
Kirjoittaja: Juha Jyrkäs
Lukija: Juha Jyrkäs
Kesto: 55 min.
Aavetaajuus, 2013
ISBN: 978-952-6657-22-6

Äänikirja on kenties nykyään vielä sellainen marginaalisempi formaatti, mutta kauas on tultu korvalappustereoiden ja c-kasettien ajoista. Yhä useammalla kulkee pykälässä jokin kapula, johon saa taltioitua äänibittejä välitöntä käyttöä varten. Näin ollen on hienoa, että äänikirjojen kirjo sen kun kasvaa. Kirjastosta lainattavien merkkiteosten lisäksi löytyy myös suoraan äänikirjaksi tehtyä materiaalia. Tarjolla on paitsi paranormaalia dekkaria myös kotimaista taistelufantasiaa.

Oivas, Repänen sukua, on kiivas taistelija, metsien mies. Toisaalta hän haluaa hoitaa omia juttujaan eikä niinkään sekaantua päivänpolttavaan politiikkaan, mutta tiettyjä periaatteita ei rikota. Naista ei hylätä jäiseen erämaahan vihamielisten sotilaiden kynsiin, taistelut käydään loppuun saakka, annettu sana pidetään ja vittuilua ei kuunnella.

Kainoasta kuuluu kummia. Huhujen mukaan aikoja sitten kivikasaksi hakattu musta linna seisoo jälleen, ja toisten puheiden mukaan itse satoja vuosia sitten kukistettu noitakuningatar Moskotar on viskannut kuoleman kaavut yltään ja noussut keräämään itselleen armeijaa. Sehän ei lupaa hyvää kenellekään, paitsi tormalaisille. He ovat ammattisotilaita henkeen ja vereen, ja nyt nämä kulttisoturit ovat suunnanneet erämaihin päällikkönsä Morlakan johdolla. Paha asetelma. Nutta eihän se olisi seikkailu eikä mikään, jos Oivas ei joutuisi tällaisten mahtitekijöiden kanssa törmäyskurssille.

Luvassa on lunta, jäätä, metsämaita ja verta.

Tarinan lukee ääneen sama mies, joka sen on kirjoittanutkin, Juha Jyrkäs. Hänen äänensä on selkeä ja siinä on persoonallinen särö, johon jouduin hetken aikaa aluksi totuttelemaan. Lukijana Jyrkäs ei äidy revittelemään turhia, mikä on hyvä, sillä dramatisointi on eri asia kuin luonteva proosan lukeminen ääneen. Käytetty kieli on rosoista ja rehellistä, ja asioita kutsutaan niiden oikeilla nimillä. Kun noitanainen käskee nuolla vittua, homman pelisäännöt on tasan tarkkaan selvillä.

Oivas Repänen tuo jossain määrin mieleen Conanin, muttei mitenkään häiritsevällä tavalla. Yhteistä on tietty suoraselkäisyys ja tapa lahdata viholliset kohtalaisen säälimättömästi, mutta toisaalta hahmossa ja tarinassa on mukana vahva uralilaissuomalainen meininki, mikä nostaa Repäsen esiin tusinasankareiden suosta omana itsenään, omine ansioineen.

Kainoan musta linna ei ehdi tunnissa päätökseensä, mutta tarina jatkuu myöhemmin. Sitä vartoillessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Äänikirja, Kirja

Avainsanat: , ,

Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Julkaistu 30 elokuun, 2013| 2 kommenttia

VaakunaväijyMe Rosvolat ja vaakunaväijy
Siri Kolu
Otava, 2013
ISBN: 978-951-1-27410-0

Järjestyksessä neljäs Me Rosvolat -kirja alkaa jo kaivata tuekseen sarjan aiempia osia. Siinä missä Konnakaraoke ja Iso-Hemmin arkku pärjäilivät aika pitkälti omillaan, Vaakunaväijyssä vyöryy eteen sellainen määrä nimiä ja varhempia tapahtumia, että taustatiedot alkavat houkuttaa.

Tarinan alussa Viljalla on hallussaan legendaarisen rosvo-oppaan molemmat puolikkaat, mutta toinen niistä on suljettu laatikkoon, jonka avaamiseksi tarvitaan nippu tavuja. Nuo tavut on vuosikymmeniä sitten jaettu eri rosvoperheiden säilytettäviksi ja nyt ne täytyy kaivaa kaikki esiin. Tehtävä ei ole helppo, sillä Rosvoloilla ja Viljalla on aiempien tapahtumien myötä mennyt sukset pahasti ristiin melkein kaikkien muiden rosvosukujen kanssa. Toisaalta, eihän se nyt olisi jännittävää, jos homma hoituisi muutamalla puhelinsoitolla.

Ehdottomasti parasta antia on muiden, pitkään paitsiossa istuneiden rosvosukujen päästäminen irti. Sen sijaan, että heitä kohdattaisiin kesäpäivillä kilpailulajien melskeessä, Viljan täytyy henkilökohtaisesti mennä tapaamaan jokaista, vaihtuvin saattajin. Tämä luonnollisesti antaa kaikille muille kotikenttäedun, lukijalle enemmän jännitystä ja kirjailijalle tilaisuuden esitellä sivuhenkilökaartia syvemmin. Savon Toppareiden kanssa heitetään puukkoa, Levandereilla saunotaan ja Pärnäsillä keskustellaan adoptiosta. Mutta vaikka joidenkin tahojen kanssa solmitaan ystävällisempiä suhteita, ei todellisista vihollisistakaan pääse tulemaan pulaa.

Oma kehityskaarensa on Viljan perhe. Heille on juuri selvinnyt oma muinainen rosvotaustansa ja jotenkin asiaan kuuluisi tietty muutosvastarinta. Mutta Siri Kolu ei lähde sellaisille turhaa angstia huokuvilla poluille lainkaan. Viljan aiemmin kerrassaan sietämätön sisko Vanamo aloittaa omat treeninsä ja vanhemmatkin pääsevät äksöniin kiinni. Tämä on yksi sarjan valteista: Vaikka eteen tulee pahojakin paikkoja, niihn ei jäädä räytymään. Pirtsakasti eteenpäin!

Vaakunaväijy jatkaa hyvin onnistuneesti Me Rosvolat -sarjaa ja elävöittää maailmaa yhä syvemmin, mutta kuten mainittu, viittaa menneisiin tapahtumiin jo siinä määrin, että tästä ei ehkä sarjan lukemista kannata aloittaa. Tämä ei ole mikään huono asia, sillä myös aiemmat kirjat ovat riemastuttavia ja mikä tahansa syy lukea ne kelpaa vallan mainiosti.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Jumalan moukari

Julkaistu 20 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Jumalan moukariJumalan moukari (The Hammer of God)
Arthur C. Clarke
Suomennos: Matti Rosvall
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-429-7

Asteroidin iskeytyminen Maahan on aina ajankohtainen aihe. Kysymyshän ei ole siitä, josko asteroidi meihin joskus osuu. Kyllä se osuu, ihan varmasti. Olennainen kysymys on milloin.

Tästä kertoo Arthur C. Clarken vuonna 1993 ilmestynyt kirja Jumalan moukari (suomeksi 2010). Avaruuden pimeydestä ilmestyy vaikeasti havaittava kivenmurikka, joka on putomassa aurinkoon. Ikävä kyllä eräs sinivehreä planeetta sattuu laskelmien mukaan osumaan tielle. On aika pistää tulille ihmiskunnan merkittävin insinöörihanke, avaruuskiven töniminen kurssiltaan. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan putkeen, siitä pitävät kiihkouskonnolliset jantterit huolen.

Tarinan keskiössä on Robert Singh, joka komentaa asteroidia torjumaan lähetettyä avaruusalusta. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat hänen muistelonsa nuoruusvuosien Maasta ensimmäisen lapsensa rinnalla, sekä maratonjuoksu Kuun pinnalla. Nämä tapahtumat yrittävät ilmeisesti viritellä jonkinlaista taustaa tai luonnetta kapteenille, mutta onnistuminen jää haaveeksi. Jää tunne, että kirjailija luottaa lukijan luovan kokonaiskuvan muutaman sirpaleen perusteella. Ja päästää samalla itsensä helpommalla.

Sama mekanismi toistuu. Ongelmaporukaksi nouseva, kristinuskoa ja islamia yhdistävä uusi uskonto esitellään köykäisesti eikä uskonnon kannattajien ideologiaan kaivauduta pintaraapaisua syvemmälle. Vahinko sikäli, sillä juuri heidän joukostaan löytyvät ne tahot, joiden mielestä on jumalolennon tahto, että iso kivi pyyhkäisee Maapallon ihmiskunnan kaikkeudesta. Toisaalta myöhemmin tarinassa annetaan ymmärtää, että kyse oli vain parista fanaatikosta, jolloin jännite purkautuu vaarattomasti. Ydinaseiden käytöstäkin järjestetään maailmanlaajuinen kansanäänestys.

Tämä jännitteen puute läpäisee koko kirjan. Asioita tapahtuu siellä ja täällä, valokeilaan astelee hahmoja lukemaan vuorosanoja, ja lukija seuraa kaikkea ulkopuolelta. Tarina ei ime sisäänsä, ei koukuta lukijaa eikä tarjoa muuta kuin kliinisen kertomuksen siitä, miten asiantuntijat kampeavat avaruuskiven sivuun. Vaikka älyllisellä tasolla panoksena on ihmiskunnan kohtalo, se ei missään vaiheessa tunnu siltä.

Jos haluaa esimerkin siitä, miksi Clarke muistetaan tieteiskirjallisuuden mestarina, kannattaa etsiä käsiinsä vaikka Uhka avaruudesta, joka hölmöstä nimestään huolimatta tarjoaa yhdellä sivullaan enemmän ihmeentuntua kuin Jumalan moukari kokonaisuudessaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Norby, seonnut robotti

Julkaistu 18 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Norby seonnut robottiNorby, seonnut robotti
Janet & Isaac Asimov
Suomentanut: Jyrki Kiiskinen
Art House, 1990
ISBN: 951-884-091-1

Minulla on ollut onni viime aikoina saada lukea joko loistavia tai vähintään sujuvia nuortenkirjoja, lähinnä iltasatumateriaalina. Nyt sitten pakasta vedettiin se väistämätön heikompi esitys. Janet Asimovin kirja Norby, seonnut robotti limbosi riman alta varsin uutterasti. Hänen miehensä Isaac Asimov, jossain määrin kuuluisampi kirjailija heistä kahdesta, on tiemmä sanonut vain hieman viilanneensa Norby-kirjojen käsikirjoituksia ja että hänen nimensä on kannessa lähinnä markkinointisyistä. En kyllä usko, että kirja olisi ollut juurikaan parempi, vaikka Isaacilla olisi ollut isompi rooli.

Kirjan päähenkilöitä ovat Jeff Wells, Avaruusakatemian 14-vuotias kadetti, ja tämän hankkima eksentrinen robotti Norby. Jeff kyllä näyttää 18-vuotiaalta, tiedä sitten mistä syystä – tarinan kannalta sillä ei kuitenkaan ollut tärkeää merkitystä. Kummankin luonne on varsin ohut, muttei kuitenkaan niin ohut kuin sivuhenkilöillä, joihin lukeutuvat Jeffin isoveli Fargo, Akatemian johtaja Amiraali Yobo, täysin hengetön naispoliisi Albany Jones ja pahvista rakennettu pahis Ing Itsekäs. Kaarti on niin heikko, että loppua kohden jo ärsytti.

Juonikin on melkoista huttua. Aurinkokunnan etsityin terroristi Ing tulee ja valloittaa Manhattanin ja kyykyttää aurinkokunnan kollektiivisen sotilaallisen mahdin. Jotenkin lopputuloksena pitäisi olla Ingin julistaminen keisariksi. Se ainokainen tyyppi, jolla on langat käsissään, nimittäin Amiraali Yobo, istuu käsiensä päällä ja jättää kriisin ratkaisun törmäilevän pennun ja tämän kajahtaneen metalliystävän harteille. Jostain syystä Ing vielä haluaa Jeffin veljen Fargon nalkkiin. Kai Fargo sitten on jonkinlainen James Bond, joka yksinään pystyy sotkemaan pahimmankin megalomaanikon suunnitelmat. Mitä hä?

Armollisesti kirja oli vain 120 sivua pitkä, mutta kyllä senkin ääneen lukemiseen turhaantui turhan paljon aikaa. Sanoisin muuten, että kirjan paras kohta oli se kun se loppui, mutta valitettavasti tämä olisi vale. Viime sivuilla oli meinään sellainen läjä sukupuoliasenteellista superlannoitetta, ettei paremmasta väliä. Kun Ing on kukistettu, Yobo kehuu miehiään. Albany Jones huomauttaa, että puolet Manhattanin taisteluun osallistuneista poliiseista oli kylläkin naisia. Yobo paikkaa lausuntoaan sanomalla, että kyse oli vanhanaikaisesta sanonnasta ja myös hänen sotilaistaan on puolet naisia. Mietin hetken, että onko tämä jokin hyvin kömpelö ja alkeellinen yritys tuoda tasa-arvoa esiin.

Heti perään Yobo kommentoi Albanyn univormun repeytyneen juuri strategisista paikoista ja kehuu tämän muotoja, johon Fargo kuittaa, että kankaanliuottajallakin saa kaikenlaista aikaan, mutta sellaiset ihailut kuuluvat väin hänelle. Näin kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta voin vain kiekaista, että mitä helvettiä. Tuota esineellistävämpää kuvailua olisi tuskin voinut lastenkirjassa käyttää, ja rajummat kuvailut olisivat nostaneet jo ikärajaa. Tässä kohtaa teki mieli nakata kirja nurkkaan, mutta jäljellä oli vain kolme sivua. Mieleen kyllä etsimättä nousi ne tarinat scifin suurmiehestä Isaac Asmovista, joka katsoi oikeudekseen nipistellä naisia, olivat he sitten faneja tai kirjoittajatovereita.

Kerronta oli köyhää, hahmot stereotyyppisiä, juoni pökkelö ja asenteet vinoutuneita. Kirja kyllä jää, kaikesta huolimatta, hyllyyn, koska kerään kirjoja, mutta sen lukemista en kyllä suosittele kenellekään. Parempaakin on tarjolla. Vaatikaa parempaa. Lukekaa parempaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Valtaistuinpelin kulisseissa

Julkaistu 11 elokuun, 2013| Jätä kommentti

GoT BrienneValtaistuinpelin kulisseissa
Bryan Cogman
Suomennos: Satu Hlinovsky
Pen & Paper, 2012
ISBN: 978-952-5871-14-2

Näinä aikoina varsin harva on voinut välttyä kuulemasta tv-sarjasta Valtaistuinpeli, joka tunnetusti perustuu George R. R. Martinin kirjasarjaan Jään ja tulen laulu. Bryan Cogmanin kirja Valtaistuinpelin kulisseissa kertoo siitä, miten tuota sarjaa on tehty ensimmäisen kauden aikana ja vähän alkua toistakin kautta. Ruuduillahan kolmas kausi on jo päättynyt ja fanit odottavat neljättä malttamattomina.

Kirja esittelee sarjan tapahtumien kannalta olennaisia paikkoja ja näyttää, miten Pohjois-Irlannin tai Maltan kuvauspaikoista on loihdittu Westerosin piirteitä silmällä pitäen katu-uskottavan näköisiä. Arkkitehtuurin lisäksi myös puvustusta tarkastellaan. Kumpaakin varten on tehty posketon määrä taustatyötä ja eri tyylejä on limitetty toistensa kanssa, jotta lopputulos ei olisi suoraan mistään tietystä kulttuurista, mutta näyttäisi silti luonnollisesti syntyneeltä.

Ned. Still with his head.

Ned. With his head.

Tapahtumapaikkojen ohella esitellään myös hahmoja ja joitakin keskeisiä sukuja. Tulevan valossa kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka moni hahmo olikaan vielä ensimmäisen kauden aikana hengissä. Hahmotietojen lisäksi myös näyttelijät päästetään ääneen, sekä heidät valinneet tuottajat. Aina välistä kaikkien harrastama toistensa selkääntapauttelu käy silmille, mutta on myös ymmärrettävää. Ensinnäkin, tuskinpa tällaisessa kirjassa keskityttäisiin ongelmakohtiin, ja toisekseen tällaisen sarjan tekeminen on helposti aivan huippukokemus, ja sellaista nyt kuuluukin kuvailla ylisanoilla.

Tietomäärältään kirja ei tuo pöytään hirvittävästi uutta niille, joille jaksot ja kirjat ovat jo tuttuja, vaikka tuottajien näkemyksiä olikin mukava lukea. Kuvapuoli on se, millä Valtaistuinpelin kulisseissa ansaitsee kannuksensa. Osa kuvista esittää kulisseja ja kuvauksia, osa on suoraan sarjan filmivedoksista. Ja niitä riittää. Kokoaukeamat ovat erityisen jylhiä eikä painotekniikka petä missään kohtaa.

GoT puvut
Tämä oli taas niitä kirjoja, joissa kiinnitin huomiota suomennoksen laatuun. Monimutkaisemmatkin lauserakenteet toimivat loistavasti ja termistö osui yksi yhteen romaanien kanssa. Tämä ei kyllä ollut yllätys, sillä suomennoksesta vastaa romaanitkin kääntänyt Satu Hlinovsky.

Valtaistuinpelin kulisseissa kiinnostanee eniten sarjan faneja, mutta sopii myös hyväksi esitteleväksi lähdeteokseksi sarjaa tuntemattomille. Kirjasta tosin puuttuvat sarjalle tunnusmerkilliset, uskalletummat kuvat. Olkoon se sitten hyvä tai huono asia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Julkaistu 9 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Iso-hemmin arkkuMe Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-26477-4

Siri Kolu rysäyttää rikki jo Viisikosta tutun systeemin, jossa sama peruskaava toistuu kirjasta toiseen, vain loma-aika vaihtuu. Kolmannessa Me Rosvolat -kirjassa Iso-hemmin arkku tilanteet jatkavat kehittymistään ja lukijalle jää raikas fiilis, sillä maailma muuttuu ja hahmot siinä mukana. Nyt olen tyytyväinen, etten pari vuotta sitten kirjoittanut aikomaani nuortenkirjaa, sillä nyt minulla on Enid Blytonia parempi esikuva. Näinkin voi rokata.

Edellisessä kirjassa, Konnakaraokessa, rosvokesä katkesi lyhyeen, joten loppunäytös kiskottiin pulkkaan syksyn räntäsateissa. Iso-hemmin arkku jatkaa siitä. Vilja ”kesävoro” Vainisto sai selville, että Helmeri Kvistin legendaarinen rosvo-opas on kaksiosainen ja jemmattu huolella eri paikkoihin. Etsintä ei voi millään odottaa seuraavaan kesään, etenkin kun opasta jahtaavat kaikki muutkin ryöväriperheet, mutta kesken oleva kouluvuosi asettaa haasteita, isä-Vainistosta puhumattakaan. On syytä kehittää suunnitelma, jonka varjolla Vilja pääsee Rosvoloiden mukaan etsintäretkille.

Jos ensimmäinen kirja maalaili maantiekonnat hassuiksi tyypeiksi, seuraava kirja esitti heidät jo tummemmissa sävyissä. Nyt kolmannessa osassa opimme, että he voivat olla kertakaikkisen vaarallisia. Vilja käy parissakin tiukassa tilanteessa, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen liemeen, johon hänen tuiki tavallinen, ei-rosvomainen sisarensa itsensä järjestää. Jopa tähän asti sivuosassa pysytellyt Jouni-isä murtautuu ulos yhden tempun poni -karsinastaan. Jos Rosvoloilla onkin toiminta hanskassa, eivät Vainistotkaan jää tuleen makaamaan.

En ole saanut tällaisia kiksejä nuorisokirjoista sitten omien teinivuosieni. Siri Kolu on onnistunut luomaan Me Rosvolat -kirjoissaan mielenkiintoisen maailman, joka ei ole fantasiaa sanan perinteisessä merkityksessä, mutta ei toimi myöskään tavanomaisen maailman lainalaisuuksin. Sanotaan sitä vaikka rosvokummaksi. Hauskat hahmot, elävä maailma, jänniä tilanteita ja kiinnostavat juonet. Muuta ei puutu paitsi elokuvaversio.

Me Rosvolat on laadukasta, seikkailullista rymyä ala-asteikäisille, mutta ennen kaikkea meille isille, jotka pääsemme nauttimaan siitä iltasatujen muodossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Marsin jumalat

Julkaistu 9 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Marsin jumalatJohn Carter 2. osa: Marsin jumalat (The Gods of Mars)
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-141-0

Kymmenen pitkää vuotta John Carter vietti Maapallolla taivaalle tuijotellen. Tähtien meressä loisti sodanjumalan planeetta Mars, jossa hänen rakas vaimonsa Dejah Thoris häntä odotti. Vai odottiko? Olivatko kaikki sittenkin kuolleet ilmatehtaan pysähdyttyä, ensimmäisen kirjan lopussa? Sitä hän ei voinut tietää.

Kun John Carter vihdoin palaa Marsiin, joku saattaisi luulla, että hänen korkea asemansa yhden Marsin mahtavimman valtakunnan prinssinä takaisi hänelle nopean paluun rakkaidensa luo, mutta silloin luulisi väärin eikä ymmärtäisi dramatiikasta mitään.

Kunniakkaan kotiinpaluun sijaan John paiskataan vihamieliseen paikkaan, jossa suunnilleen kaikki mikä liikkuu yrittää ottaa hänet hengiltä. Tilanteen ei voi sanoa muuttuvan radikaalisti paremmaksi missään vaiheessa tarinaa, mikä toki pitää mielenkiintoa yllä. Juonen tahti on kiivas ja tapahtumat sinkoilevat eri tapahtumapaikkoihin kovaa kyytiä. Tämä ei kaikkiin kirjoihin sovi, mutta Mars-kirjoissa hengästyttävä tahti toimii.

Jos sarjan ensimmäinen kirja olikin pääosin reteää miekanheilutusta ja pelkkää seikkailua, Marsin jumalissa lyödään turpakäräjien sekaan ehtaa asiaakin. Niin Marsin punaiset ihmiset kuin vihreät soturitkin uskovat, että taistelussa menehtymisen jälkeen paras tapa kuolla on antautua Iss-virran vietäväksi, koska silloin pääsee paratiisimaiseen Dorin laaksoon. Muistatteko vielä sen vihamielisen paikan, jonne J. Carter heti kättelyssä päätyy? Saatte kolme arvausa mikä laakso se on, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa.

Ilmenee, että koko planeetanlaajuinen uskonto on silkkaa kusetusta, jolla Marsin valkoiset ihmiset hankkivat itselleen orjia ja laakson hirviöille sapuskaa. Koska karma on häijy emäntä myös punaisella planeetalla, valkoiset ihmiset, thernit, uskovat pääsevänsä kuoleman jälkeen Issuksen temppeliin. Siellä taas hääräävät Marsin mustat ihmiset eikä toivioretkeläisiä odota juurikaan sen parempi kohtalo kuin Dorin laaksoon saapuvia.

Sanoma on selvää kauraa. Uskonto on omaa etua tavoittelevien käsissä hirvittävä asia, koska fiksujakin ihmisiä voidaan aina johtaa harhaan ja laumasieluisuus hoitaa loput. Perimätietoon perustuvat totuudet ja pyhinä pidetyt väitteet on voitava kyseenalaistaa, ja pitääkin. Mutta mitä olisi uskonsota ilman tuhansien ilmalaivojen mittelöä neljän rintaman taistelussa, jossa päätetään mistä päästä marsilainen kana tulevaisuudessa kusee? Huonompi kertomus kuin Marsin jumalat, luulen minä.

Nyrpistelen nenääni sellaisille tv-sarjoille, jotka päättävät tuotantokauden teennäisen jännään kohtaan sen sijaan, että sitoisivat edes merkittävät juonenpäät yhteen ja jättäisivät joitakin avoimia kysymyksiä. Se on ärsyttävää katselijoiden kalastelua, joka kääntyy helposti itseään vastaan. Mutta jos sille tielle lähtee, jos todella aikoo roikottaa lukijaa rotkon yllä ukkovarpaasta pidellen, se pitää tehdä täysillä. Niin kuin Burroughs. Marsin jumalat päättyy ehkä hurjimpaan cliffhangeriin vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Seurasin huuli pyöreänä, kun mestari lataa valttikorttia pöytään.

Käännöksestä en haluaisi motkottaa, koska kritiikki on täsmälleen sama kuin Marsin sankarissakin. Skannauksen jäljiltä kirjaan on jäänyt sellaisia virheitä, jotka olisi voitu perata pois huolellisella lukukierroksella. Mutta silti motkotan, koska virheet häiritsivät lukukokemusta edelleen. Lisää laaduntarkkailua.

Marsin jumalat on umpiviihdyttävää menoa, jossa kirkas otsa ja jalot teot, verisen säilän lisäksi, pelastavat päivän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Ilmojen sotaherra

Julkaistu 8 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Ilmojen_sotaherraIlmojen sotaherra (The War Lord of the Air)
Michael Moorcock
Suomennos: Laura Nieminen
Vaskikirjat, 2013
ISBN: 978-952-5722-13-0

Lukemistojen kultakaudella seikkailu alkoi selonteolla siitä, miten kirjailija oli saanut haltuunsa nyt julkaistavan käsikirjoituksen. Vaikka tarina itsessään oli fantastinen, oli tärkeää, että uskottavuus säilyi sen suhteen, miten tarina oli nyt kantautumassa ihmiskunnna korviin. Michael Moorcock on hyvin tietoinen tästä tyyliseikasta ja käyttää sitä pettämättömästi. Hän nimittäin sai haltuunsa isoisänsä jälkeenjääneet paperit, ja tämä puolestaan oli merkinnyt muistiin omituisen ihmisraunion kertoman merkillisen tarinan. Nyt meille kerrotaan, miten englantilainen upseeri matkasi ajassa ja tapasi ilmojen sotaherran.

Tuo englantilainen upseeri, nimeltään Oswald Bastable, oli suorittamassa kruunun tehtävää Intiassa vuonna 1902, kun mullistus vei häneltä tajun. Herättyään hän löysi itsensä vuodesta 1973, ja maailma oli muuttunut. Se oli muuttunut paitsi Bastablelle, myös lukijalle. Euroopassa ei koskaan käyty suurta sotaa eivätkä vanhat maailmanmahdit romahtaneet. Sotia ei ole itse asiassa käyty miesmuistiin. Lisäksi taivaita halkovat uljaat, käsittämättömän kokoiset ilmalaivat kuljettaen matkustajia ja rahtia maailman ääriin.

Bastable tekee parhaansa mukautuakseen uuteen kotimaailmaansa, mutta kohtalo jatkaa miesparan riepottamista. Pian hän joutuu keskelle hämäräperäisiä toimia ja joutuu kohtaamaan maailman pahuuden koko sen koruttomuudessa. Onko itämainen sotalordi kavala vihollinen, vai sittenkin epätodennäköinen liittolainen?

Michael Moorcockin teemoja ei tarvitse kovin syvältä kaivaa esiin. Siirtomaiden imperialistinen riisto ja sen varmistamiseksi harrastettu häikäilemätön väkivalta ovat vahvasti romaanin keskiössä. Teema tekee kirjasta myös kohtalaisen ajattoman. Siirtomaameininki ei ole kadonnut mihinkään, se on vain ottanut uuden muodon. Nykyään on muotia antaa valtion pitää nimellinen itsenäisyytensä ja vain vaihtaa hallituksia monikansallisten yhtiöiden harjoittamalle luonnonvarojen riistolle myötämielisiksi.

Ennen kaikkea Ilmojen sotaherra on ytimekäs seikkailu, jonka huipennuksen tuntee vatsanpohjassaan. Sitä on myös tituleerattu steampunk-genren edelläkävijäksi, ja kaikkine ilmalaivoineen ymmärrän tämän rinnastuksen hyvin. Erityisesti ilahduttaa se, että kustantaja on tuomassa ainakin vielä Bastablen seuraavan seikkailun tälle pienelle kielialueelle saatavaksi. Jo syksyn aikana. Toivottavasti menekki puoltaa myös trilogian viimeisen kirjan julkaisemista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,