Avainsana-arkisto: Janet Asimov

Norby, seonnut robotti
Janet & Isaac Asimov
Suomentanut: Jyrki Kiiskinen
Art House, 1990
ISBN: 951-884-091-1

Minulla on ollut onni viime aikoina saada lukea joko loistavia tai vähintään sujuvia nuortenkirjoja, lähinnä iltasatumateriaalina. Nyt sitten pakasta vedettiin se väistämätön heikompi esitys. Janet Asimovin kirja Norby, seonnut robotti limbosi riman alta varsin uutterasti. Hänen miehensä Isaac Asimov, jossain määrin kuuluisampi kirjailija heistä kahdesta, on tiemmä sanonut vain hieman viilanneensa Norby-kirjojen käsikirjoituksia ja että hänen nimensä on kannessa lähinnä markkinointisyistä. En kyllä usko, että kirja olisi ollut juurikaan parempi, vaikka Isaacilla olisi ollut isompi rooli.

Kirjan päähenkilöitä ovat Jeff Wells, Avaruusakatemian 14-vuotias kadetti, ja tämän hankkima eksentrinen robotti Norby. Jeff kyllä näyttää 18-vuotiaalta, tiedä sitten mistä syystä – tarinan kannalta sillä ei kuitenkaan ollut tärkeää merkitystä. Kummankin luonne on varsin ohut, muttei kuitenkaan niin ohut kuin sivuhenkilöillä, joihin lukeutuvat Jeffin isoveli Fargo, Akatemian johtaja Amiraali Yobo, täysin hengetön naispoliisi Albany Jones ja pahvista rakennettu pahis Ing Itsekäs. Kaarti on niin heikko, että loppua kohden jo ärsytti.

Juonikin on melkoista huttua. Aurinkokunnan etsityin terroristi Ing tulee ja valloittaa Manhattanin ja kyykyttää aurinkokunnan kollektiivisen sotilaallisen mahdin. Jotenkin lopputuloksena pitäisi olla Ingin julistaminen keisariksi. Se ainokainen tyyppi, jolla on langat käsissään, nimittäin Amiraali Yobo, istuu käsiensä päällä ja jättää kriisin ratkaisun törmäilevän pennun ja tämän kajahtaneen metalliystävän harteille. Jostain syystä Ing vielä haluaa Jeffin veljen Fargon nalkkiin. Kai Fargo sitten on jonkinlainen James Bond, joka yksinään pystyy sotkemaan pahimmankin megalomaanikon suunnitelmat. Mitä hä?

Armollisesti kirja oli vain 120 sivua pitkä, mutta kyllä senkin ääneen lukemiseen turhaantui turhan paljon aikaa. Sanoisin muuten, että kirjan paras kohta oli se kun se loppui, mutta valitettavasti tämä olisi vale. Viime sivuilla oli meinään sellainen läjä sukupuoliasenteellista superlannoitetta, ettei paremmasta väliä. Kun Ing on kukistettu, Yobo kehuu miehiään. Albany Jones huomauttaa, että puolet Manhattanin taisteluun osallistuneista poliiseista oli kylläkin naisia. Yobo paikkaa lausuntoaan sanomalla, että kyse oli vanhanaikaisesta sanonnasta ja myös hänen sotilaistaan on puolet naisia. Mietin hetken, että onko tämä jokin hyvin kömpelö ja alkeellinen yritys tuoda tasa-arvoa esiin.

Heti perään Yobo kommentoi Albanyn univormun repeytyneen juuri strategisista paikoista ja kehuu tämän muotoja, johon Fargo kuittaa, että kankaanliuottajallakin saa kaikenlaista aikaan, mutta sellaiset ihailut kuuluvat väin hänelle. Näin kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta voin vain kiekaista, että mitä helvettiä. Tuota esineellistävämpää kuvailua olisi tuskin voinut lastenkirjassa käyttää, ja rajummat kuvailut olisivat nostaneet jo ikärajaa. Tässä kohtaa teki mieli nakata kirja nurkkaan, mutta jäljellä oli vain kolme sivua. Mieleen kyllä etsimättä nousi ne tarinat scifin suurmiehestä Isaac Asmovista, joka katsoi oikeudekseen nipistellä naisia, olivat he sitten faneja tai kirjoittajatovereita.

Kerronta oli köyhää, hahmot stereotyyppisiä, juoni pökkelö ja asenteet vinoutuneita. Kirja kyllä jää, kaikesta huolimatta, hyllyyn, koska kerään kirjoja, mutta sen lukemista en kyllä suosittele kenellekään. Parempaakin on tarjolla. Vaatikaa parempaa. Lukekaa parempaa.