Marsin jumalat

Marsin jumalatJohn Carter 2. osa: Marsin jumalat (The Gods of Mars)
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-141-0

Kymmenen pitkää vuotta John Carter vietti Maapallolla taivaalle tuijotellen. Tähtien meressä loisti sodanjumalan planeetta Mars, jossa hänen rakas vaimonsa Dejah Thoris häntä odotti. Vai odottiko? Olivatko kaikki sittenkin kuolleet ilmatehtaan pysähdyttyä, ensimmäisen kirjan lopussa? Sitä hän ei voinut tietää.

Kun John Carter vihdoin palaa Marsiin, joku saattaisi luulla, että hänen korkea asemansa yhden Marsin mahtavimman valtakunnan prinssinä takaisi hänelle nopean paluun rakkaidensa luo, mutta silloin luulisi väärin eikä ymmärtäisi dramatiikasta mitään.

Kunniakkaan kotiinpaluun sijaan John paiskataan vihamieliseen paikkaan, jossa suunnilleen kaikki mikä liikkuu yrittää ottaa hänet hengiltä. Tilanteen ei voi sanoa muuttuvan radikaalisti paremmaksi missään vaiheessa tarinaa, mikä toki pitää mielenkiintoa yllä. Juonen tahti on kiivas ja tapahtumat sinkoilevat eri tapahtumapaikkoihin kovaa kyytiä. Tämä ei kaikkiin kirjoihin sovi, mutta Mars-kirjoissa hengästyttävä tahti toimii.

Jos sarjan ensimmäinen kirja olikin pääosin reteää miekanheilutusta ja pelkkää seikkailua, Marsin jumalissa lyödään turpakäräjien sekaan ehtaa asiaakin. Niin Marsin punaiset ihmiset kuin vihreät soturitkin uskovat, että taistelussa menehtymisen jälkeen paras tapa kuolla on antautua Iss-virran vietäväksi, koska silloin pääsee paratiisimaiseen Dorin laaksoon. Muistatteko vielä sen vihamielisen paikan, jonne J. Carter heti kättelyssä päätyy? Saatte kolme arvausa mikä laakso se on, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa.

Ilmenee, että koko planeetanlaajuinen uskonto on silkkaa kusetusta, jolla Marsin valkoiset ihmiset hankkivat itselleen orjia ja laakson hirviöille sapuskaa. Koska karma on häijy emäntä myös punaisella planeetalla, valkoiset ihmiset, thernit, uskovat pääsevänsä kuoleman jälkeen Issuksen temppeliin. Siellä taas hääräävät Marsin mustat ihmiset eikä toivioretkeläisiä odota juurikaan sen parempi kohtalo kuin Dorin laaksoon saapuvia.

Sanoma on selvää kauraa. Uskonto on omaa etua tavoittelevien käsissä hirvittävä asia, koska fiksujakin ihmisiä voidaan aina johtaa harhaan ja laumasieluisuus hoitaa loput. Perimätietoon perustuvat totuudet ja pyhinä pidetyt väitteet on voitava kyseenalaistaa, ja pitääkin. Mutta mitä olisi uskonsota ilman tuhansien ilmalaivojen mittelöä neljän rintaman taistelussa, jossa päätetään mistä päästä marsilainen kana tulevaisuudessa kusee? Huonompi kertomus kuin Marsin jumalat, luulen minä.

Nyrpistelen nenääni sellaisille tv-sarjoille, jotka päättävät tuotantokauden teennäisen jännään kohtaan sen sijaan, että sitoisivat edes merkittävät juonenpäät yhteen ja jättäisivät joitakin avoimia kysymyksiä. Se on ärsyttävää katselijoiden kalastelua, joka kääntyy helposti itseään vastaan. Mutta jos sille tielle lähtee, jos todella aikoo roikottaa lukijaa rotkon yllä ukkovarpaasta pidellen, se pitää tehdä täysillä. Niin kuin Burroughs. Marsin jumalat päättyy ehkä hurjimpaan cliffhangeriin vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Seurasin huuli pyöreänä, kun mestari lataa valttikorttia pöytään.

Käännöksestä en haluaisi motkottaa, koska kritiikki on täsmälleen sama kuin Marsin sankarissakin. Skannauksen jäljiltä kirjaan on jäänyt sellaisia virheitä, jotka olisi voitu perata pois huolellisella lukukierroksella. Mutta silti motkotan, koska virheet häiritsivät lukukokemusta edelleen. Lisää laaduntarkkailua.

Marsin jumalat on umpiviihdyttävää menoa, jossa kirkas otsa ja jalot teot, verisen säilän lisäksi, pelastavat päivän.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s