Prometheus

Musta mönjä löytyy, mutta Alex Krycek puuttuu

Prometheus (2012)
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Guy Pearce, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Charlize Theron
Ohjaus: Ridley Scott

Prometheus joutui siihen valitettavaan tilanteeseen, jossa minä koko ajan odotin enemmän kuin mitä elokuva antoi.

Alussa Maapallolla tehdään löytö, jonka perusteella lähdetään tähtienväliselle tutkimusmatkalle etsimään totuutta ihmisen alkuperästä. Tähän kaikkeen käytetään kovin vähän aikaa, ehkä siksi ettei katsoja ala saada liikaa vondänikenmäisiä viboja. Ratkaisu on kuitenkin sikäli huono, että koko elokuvan premissi jää roikkumaan selittämättömän pseudotieteen varaan. Olisivat vaikka aloittaneet suoraan avaruudesta.

Perillä aluksen miehistö herätellään staasiunesta, mutta heidän persoonallisuutensa jäävät edelleen lepotilaan. Vain muutama henkilö selviää loppumetreille ja saa edes alkeellisen luonteen loppujen jäädessä täysin pahviseksi tykinruoaksi. Suurimmasta osasta ei edes pysty muistamaan, mikä heidän funktionsa oli. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska ne pari erikseen mainittua tiedepestiä hoidetaan kandityönkin tason alittavalla mentaliteetilla.

Logiikan riemuvoittoa ei Prometheus muutenkaan ole. Kaikkien järjettömyyksien listaaminen toisaalta veisi aikaa ja toisaalta spoilaisi valtavan osan tapahtumia. Jätän siis tämän tekemättä, mutta ilmaisen kokonaisvaltaisen tyytymättömyyteni. Erikseen kyllä haluan mainita biologin, joka löytää muukalaisrodun edustajan jäännökset eikä ole paskan vertaa kiinnostunut tutkimaan niitä.

Monessa kohdin tuntui siltä, että ohjaaja tavoitteli Alien tai Alienselokuvien fiilistä ja kuvastoa. Se ruutuaika olisi pitänyt käyttää Prometheuksen oman ilmapiirin luontiin, koska lopputekstien aikana olo oli kuin sekametelisoppaa syöneellä. Suoraan sanoen koko Alien-viitekehys oli turha ja sitä jahdattiin tarpeettoman itsetarkoituksellisesti. Tunnistan kyllä tarpeen tehdä niin. Harrastelijapiireissä sitä sanottaisiin fanficiksi. Slash-piireissä Kirk päätyy jörnimään Spockin kanssa, Ridley Scottin Prometheuksessa tapahtumat pyrkivät pohjustamaan Ridley Scottin Alien-myyttosta. Erona on 130 miljoonan taalan hintalappu.

Suurin harmistus tulee loistavan potentiaalin hukkaamisesta. Rahkeita olisi ollut vaikka mihin. Jopa vuosikymmenen scifipätkään, mutta ne hukattiin uskomattomalla kurinalaisuudella. Mukana on nainen, jolla on oma uskonnollinen näkemys luojasta. Samalla selvitellään, millä tavoin vieras rotu on ollut tekemisissä ihmiskunnan alun kanssa. Siinä rinnalla kuljetetaan robottimiestä, jonka luoja on ihminen. Mahdollisuudet uskon ja tieteen, luojan ja luodun suhteiden käsittelyyn olivat rajattomat. Fuusioreaktorin sijaan jännite jätettiin yhden AAA-patterin varaan.

Ei Prometheus susihuono ollut. En astellut salista raivoisasti verta kentälle vaatien. Mutta olin pettynyt, kovin pettynyt. Seuraavaan aamuun mennessä leffan syntilista oli kasvanut jo tolkuttoman pitkäksi. Niitä luetellessani työkaverini totesi, että detaljini olivat vähäisiä pikkuseikkoja: Niin parisuhteissa kuin juonellisessa tarinankerronnassa pikkuseikoilla ei ole merkitystä, jos kokonaisuuden peruspalikat ovat kunnossa. Kummankaan mielestä Prometheuksessa ne vain eivät olleet.

Lopuksi pitää vielä huomauttaa, että tämän kaiken olisi voinut saada edes osittain anteeksi, jos Prometheuksen tapahtumat olisivat tuoneet jotain vinkeää lisää Alien-saagan muukalaiseen, tuohon antielämän ruumiillistumaan, joka peräänantamattomalla petomaisuudellaan nousee hyvän ja pahan yläpuolelle. Ei, niin ei käynyt. Seuraavan kerran Alienia katsoessani ennemminkin pyrin unohtamaan tämän katsomiskokemukseni mahdollisimman tehokkaasti.

Ettei jää paha mieli, tässä on sellainen pätkä, että (tukka) nousee pystyyn vieläkin:

Scott Pilgrim vastaan maailma

BOSS FIGHT!

Scott Pilgrim vastaan maailma (2010)
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Chris Evans, Anna Kendrick, Alison Pill, Brandon Routh, Jason Schwartzman
Ohjaus: Edgar Wright

Ruutuun ilmestyy pikselöitynyt Universalin alkulogo Commodore-tasoisella muzakilla taustoitettuna. Jo siitä tietää, että nyt ei kuljeta niitä koventionaalisimpia latuja.

Scott Pilgrim on parikymppinen luuserihtava sälli, joka soittaa bändissä bassoa, asuu homon kämppiksen kanssa ja deittaa teiniä. (Minun oli kyllä aktiivisesti muistutettava itseäni siitä, että siinä iässä viiden vuoden ikäero oli kovempi juttu.) Takana on katastrofaalinen suhde läpimurron tehneeseen laulajatypyyn nimeltä Envy ja edessä hurja vuoristorata tulevan ihastuksen Ramonan kanssa.

Normaalia ihmissuhtetuubaa hivautetaan kakkosnelosella takaraivoon, kun kentälle astuvat Ramonen seitsemän eksää, joiden kanssa Scottin on matsattava lunastaakseen deittiluvan. Taistelut toki käydään kuolemaan asti ja genrenä on kasarikolikkopelit. Tuhotusta vastustajasta jää jäljelle vain kourallinen hiluja ja progressiivisesti etenevä pistesaalis.

Värien räikeys ei tapa – elokuvissa

Tällainen meno voidaan toteuttaa vain ilmiömäisellä tyylitajulla tai lopputulos on karseaa katseltavaa. Välimuotoja ei ole. Onneksi Edgar Wright on heittänyt näkemystä kehiin ja näyttelijät tykittävät menemään riittävällä asenteella. Yksi eksä skeittaa kuin perkele, toinen mennä posottaa vegaaniuden suomilla telekineettisillä kyvyillä. Kertakaikkisen hulvatonta kamaa!

Harmillisesti radikaalimpi revittely laantuu ja viimein loppu on hyvin ja kaikki paremmin. Kaikki kunnia traditionaalisuudelle, mutta tässä olisi ollut rahkeita todelliseen irtiottoon ilmiselvistä ratkaisuista. Ilmeisesti osa vastuusta lepää kuitenkin koeyleisön harteilla. Vähän erilaisempi loppu korvattiin nykyisellä, koska se oli suositumpi.

Scott Pilgrim vastaan maailma potki kyllä niin hyvin, että taidanpa metsästää sarjispokkarisarjan jostain divarista kirjahyllyyni.

Nyt tulee pikseliturpakäräjät

Raapale 155 – Tähtipelto (3.6.)

Tähtipelto

Kaukoputki on paikoillaan. Viimeinenkin kajo on jo katoamassa taivaalta, kun kuulen puhetta. Joukko ihmisiä lähestyy pellon yli.

”Tähtitaivasta katselemassa?” kysyy tummatukkainen tyttö ja kurkistaa putkeen. ”Seulaset! Miten kaunis näky.” Hän tuoksuu persikalta.

Heitä on viisi. Istun maahan heidän seuraansa, tytön viereen. ”Olemme lähdössä matkalle”, tyttö kertoo.

”Minne?”

”Kauas.”

Pimeyden rauha murentuu valoon ja huminaan. Varjostan silmiäni. Kirkas alus laskeutuu pehmeästi eteemme. Muut nousevat seisomaan ja kävelevät sitä kohti.

Tyttö tarjoaa kättään. ”Tule mukaan.”

Lähtisinkö? Jättäisin kaiken! Epäröin.

”Pian. On lähdön aika.”

Haluan tarttua käteen, haluan sielullani, mutta lamaannun. Käteni ei tottele sydäntäni.

Kyyneleinen hymy. Tyttö katoaa valoon.

Valo katoaa taivaalle.

Toukokuun saldo

Toukokuu meni tehokkaasti kiville. Pienimuotoinen lääketieteellinen operaatio, jonka arvelin vesittävän muutaman päivän, tuhosi käytännössä kolme viikkoa. Moni pitemmän linjan projekti jäi täysin edistämättä. Erityisesti kovan onnen romaaniprojekti torppautui täysin, mutta myös jokainen yli sadan sanan novelli kärähti pyrkiessään ilmakehään.

Arvostelurintamalla sen sijaan sujui paremmin. Ehkä arvostelut olivat mukavaa sijaistoimintaa ja sopivan lyhyitä paloja napsittavaksi. Toisaalta koneella nököttämisen jäädessä vähiin oli sitten enemmän aikaa lueskella. Kokonaan en siis pääse kieriskelemään itsäsäälin rämmäleissä.

Toukokuu
* pitkin kuukautta
– Lue kirjoitusopas. VALMIS
Jo kuun alkupuolella sain loppuun kirjan The Joy of Writing Sex. Opas käsiteli esimerkein erilaisia seksuaalisia tilanteita, kuhunkin kohtaukseen sopivaa sanastoa ja sitä, mistä kaikista asioista jännite voi lähteä.

– Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Useampana päivänä ratkaisu oli kaivaa keskeneräisten raapaleiden romukasasta jokin välttävä pala, viilata siitä äkkiä sadan sanan mittainen ja heittää blogiin. Keskimääräinen laatu saattoi hyvinkin jäädä alle aiempien kuukausien saavutusten, mutta tuli sentään määrä täyteen.

* Viikko 1
– Kirjoita ainakin yksi arvostelu. VALMIS
Arvosteluja syntyi kuusi, mikä on hyvä määrä verratessa tavoitteeseen, mutta vetää naaman näkkärille, kun ajatellaan montako arvostelua jäi päähän asumaan. Ne pitää saada sieltä pois ja nopeaan, tai tilalle pesiytyy stressi tekemättömästä työstä ja harmistus omasta saamattomuudesta.

* Viikko 2
– Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Tämän tavoitteen kanssa taputan itseäni selkään. Vaikka toinen aihe olikin perinteinen edeltävän kuun saldo, sain toiseen sentään asiaa mukaan. Jos blogaus tarjosi muille jotain, se on toki plussaa, mutta itseäni se auttoi lähestymään omaa tekstintuotantoani uudella rohkeudella. Pitää laittaa itsensä likoon.

– Osallistu kirjoittajapiiriin. VALMIS
Piiri kokoontui ja poiki jopa yhden raapaleen.

* Viikko 3
– Kirjoita Nanna 3:n esipuhe. VALMIS
Tilaisuus laatia esipuhe tarjoutui Facebookissa läpänheiton ohessa ja tartuin siihen mielelläni. Ihan helppo savotta ei kuitenkaan ollut, koska vasta kolmas versio kelpasi kaikille osapuolille ja senkin kanssa ihan viimeinen viilaaminen jäi aikataulullisista syistä suorittamatta. Hienoa oli kyllä päästä edes tämän verran osalliseksi Nannaan, sarjakuvaan jota olen fanittanut ensimmäisen albumin saatuani, ja enpä ole ennen kirjoittanut mihinkään esipuhetta. Mielelläni heitän vastaavan keikan joskus toistekin, jos joku pyytää.

* Viikko 4
– Tee haastattelukysymykset Kosmoskynän Tiamatin värit -juttuun. VALMIS
Sinänsä helppo nakki, mutta meinasi jäädä tekemättä ensin terveystilanteen kepittäessä ja sitten muistin hataruuden vuoksi. Hyvä että muistutettiin, laadin kysymykset lopulta junamatkan aikana. Saattaa olla, että puolet niistä karsiutuu pois, koska vuorottelin asiaa ja totaalista häröilyä. Jos häröt eivät tyylillisesti istu Kosmoskynään, käytän niitä jossain muualla, esimerkiksi seuraavassa Puskassa.

– Tee tarinallinen arvostelu kirjasta Cabinet of Curiosities VALMIS
Sain haltuuni Ann & Jeff VanderMeerin toimittaman kokoelman Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities ja Tero Ykspetäjä vinkkasi, että jos sen luen, voisin kirjoittaa siitä englanniksi. Kirjan ilmestymisestä on jo hieman aikaa ja pieni noste nyt voisi olla hyväksi. Ensin arvelin, että koko kirja päätyy luettavien opusten kasan syövereihin, mutta niin vain pari ensimmäistä sivua imaisi mukaansa. Juttukin syntyi yhdeltä istumalta parin, kolmen tunnin aikana.
Taas kyllä nähtiin, että koskaan ei tiedä, mikä ihmisillä iskee ja mikä ei. Oma vuodatukseni kirjoittamisen vaikeudesta keräsi viisikymmentä lukukertaa, vaikka parikymmentä olisi ollut luultavampi. Sen sijaan tämän arvion kuvittelin olevan kovaakin kamaa ja leviävän ainakin hieman pidemmälle Facebookissa, mutta sen saldo jäi kahteenkymmeneen, keskivertoraapaleen tavoin. Pakko myöntää, että lukijakunnan reaktioita ei voi varmuudella ennustaa. Ainoa tie on siis kirjoittaa mitä haluaa arvailematta muiden tykästyksiä. Ainahan lopulta jokin teksti nousee muiden yläpuolelle.

Muuta

Kuulin päässeeni Novassa novellillani jatkoon. Olisin suoraan sanoen onnellisempi tämän seikan vuoksi, jos en olisi jo tekstiä lähettäessäni tiennyt, että suuremmalla panostuksella olisin saanut siitä paljon paremman. Toisaalta taas, ehkä tämä kertoo sen, että ideani raaemassa muodossaankin voivat olla kiehtovia. Peruspalikat ovat siis hallussa. Tarvitaan vain enemmän istumalihasten rääkkäystä ja tahdonvoimaa saattaa ne parhaimpaan mahdolliseen kuosiin.

Raapale 154 – Tikit (2.6.)

Tikit

”Mitä sinulle on käynyt?” radistimme kysyy nähdessään verestävän haavan kulkevan oikean käsivarteni ympäri.

”Lähikontakti viholliseen. Leikkaantui irti.” Virnistän. ”Lekurit kursivat-.”

Samassa joudumme väijytykseen. Plasma korventaa vasemmat sormeni hiileksi. Lääkintämies ehtii iskeä kipulääkkeellä, sitten räjähdys täräyttää leijutasoamme. Kolme joukkuetoveriani syöksyy kaasujättiläisen syvyyksiin.

Saan reunasta kiinni. Sydämeni hakkaa ja korvissa humisee. Jotakin lämmintä valuu kainalooni. Katson. Verta.

Eilinen haavani on repeytynyt auki. Kauhun hyöky hyytää järkeni. Haavan sisällä näen, miten lihaksia sitovat ompeleet katkeilevat. En pelkää kuolemaa, mutta oman ruumiini lahoaminen järkyttää syvältä.

Lihasten revetessä sormivoimat hiipuvat. Vasen käteni on hyödytön. Riekaleiden seassa näen valkeaa luuta.

Otteeni kirpoaa.

Tai ehkä päästin irti.

Raapale 153 – Laituri (1.6.)

Laituri

”Minä olen aina pitänyt näistä rauhallisista hetkistä”, sanoi mies. Meren pinta oli tyyni ja heijasteli laskevan kuun siltaa aamuyön viime hetkinä. ”Erityisesti sinun seurassasi”, hän lisäsi huokaisten ja katsoi vierellään kulkevaa naista. Nainen kulki ääneti.

”Muistatko, kun tapasimme ensi kerran? Näin sinut laiturilla katselemassa auringonlaskua. En olisi rohjennut tulla puhumaan, ellei paras ystäväni olisi suorastaan pakottanut. Bestmanini.” Hymykuopat syvenivät miehen kasvoilla. ”Kävelimme rantaa koko yön. En uskaltanut edes ottaa sinua kädestä.”

He pysähtyivät ja katsoivat taakseen. Rantahiekan rikkoi vain yhdet jalanjäljet. ”Vannoimme, ettei mikään erottaisi meitä.”

Auringon ensimmäiset säteet karkasivat taivaalle yön sylistä. Yksinäinen nainen istahti laiturin raunioille pyyhkäisten poskeaan.

Tähtivaeltaja-novellikilpailu 4

Täten julistan, että vakaa aikeeni on osallistua tähän kisaan. Samalla haastan kaikki Routakotoa lukevat kirjoittajat mukaan vähintään yhdellä novellilla!

TÄHTIVAELTAJA-NOVELLIKILPAILU 4

Tähtivaeltaja ja Helsingin Science Fiction Seura järjestävät kaikille avoimen science fiction -novellien kirjoituskilpailun. Kilpailun teemana on ”tähtivaeltaja”.

Voittaja saa palkinnoksi 400 euroa. Muita kirja- ja tavarapalkintoja jaetaan tuomariston harkinnan mukaan. Voittajateksti julkaistaan Tähtivaeltajassa ja muita novelleja voidaan julkaista sopimuksen mukaan.

Novellien sallittu enimmäispituus on 25 liuskaa (fontti Times New Roman 12, riviväli 1,5). Sama henkilö voi osallistua useammalla novellilla. Kilpailutyön on oltava suomenkielinen ja ennenjulkaisematon.

Kilpailutekstit lähetetään 31.3.2013 mennessä sähköpostiosoitteeseen tahtivaeltajakilpailu@gmail.com. Nimimerkillä varustetut liitetiedostot toimitetaan joko pdf- tai rtf-muodossa. Itse tiedostoon ei saa merkitä kirjoittajan henkilötietoja.

Nimimerkillä varustetun novellin voi lähettää myös paperille tulostettuna osoitteeseen Anne Leinonen, Kiisterintie 146, 50670 Otava. Mukaan tulee liittää samalla nimimerkillä varustettu suljettu kuori, joka sisältää kirjoittajan nimen ja yhteystiedot. Kilpailutöitä ei palauteta.

Esiraadissa ovat tutkija Irma Hirsjärvi ja kirjailija Anne Leinonen. Tuomaristossa ovat Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Toni Jerrman, toimittaja Jukka Halme ja kirjailija Tiina Raevaara. Tulokset julkistetaan Finncon 2013 -tapahtumassa Helsingissä heinäkuussa 2013.

Mahdolliset kysymykset voi ohjata yllämainittuihin osoitteisiin.

Rivo länsi

Hekuman hohka suorastaan huokuu jo kansikuvasta

Rivo länsi n:o 1 – Hirttotuomio ja kultainen kuolema
Kiero Dick
Lempo Kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-12-8

Kannessa lukee ”Suomen rankin sarjakuva!” Tämä on jokseenkin korskea väite, joka törmää välittömästi raudanlujaan kaluun, joka on P.A. Mannisen Pornoa ja verta.

Toki tiedän, ettei runkkumateriaalilta kannata odottaa sen suurempia juonellisia ansioita. Siltikin, jopa perinteinen pizzalähetti futaa paremmin kuin Rivon lännen tarinajatkumo. Myönnän auliisti, että saatan olla vain pihalla. Kyseessä saattaa olla kerrassaan nerokas fumetti-tribuutti, mutta en koskaan ole lukenut kasarisarjakuvapornoa. Joudun siis tuomitsemaan tuotteen vain sen perusteella, mitä näen.

Kuvitustyyli ei jaksa innostaa. Ilmeet ovat kohtalaisen yksioikoisia, jos niitä onkaan. Sama pätee myös juonenkäänteisiin. Monasti ei voi kuin ihmetellä, mitä helvettiä jonkin hahmon päässä mahtaa tapahtua. Ainoa motiivi tuntuu olevan saada hahmot panemaan, ja sekin tulee selvästi ulkoapäin. Tunnetasolla vedetään aika nollissa alusta loppuun. Mies, jonka vaimo ampuu itsensä kesken raiskauksen (itsensä, eikä esimerkiksi raiskaajaa), päätyy naimaan intiaaninaista tämän aviomiehen pyynnöstä. Dialogin pönkkömäisyys vain korostaa tuskaa.

Seksikamanakaan sarjakuva ei toimi. Aiheisto on tuskallisen perinteistä ja jännitteen puuttuessa mikään kohtaus ei jaksa kiihottaa. Edes lesboseksikohtaus ei aiheuttanut värinää nivusissa erektiosta puhumattakaan, ja siinä feilaaminen kertoo jo perustavanlaatuisesta virheestä.

Kuten sanottu, ehkä tämän pitikin olla juuri tällainen perinteitä kunnioittaakseen ja minä olen liian sivistymätön arvostamaan Rivon lännen kieroutunutta nerokkuutta. Mutta loppuviimeksi, en arvostanut.

Raapale 152 – Lenkillä (31.5.)

Lenkillä

Tiesin, että jos näin alussa harjoitusohjelmaa sallisin tauon helteen vuoksi, lenkkeily jäisi siihen. Olin päättänyt saada ylipainoni kuriin. Jolkotin eteenpäin puuskuttaen. Keuhkoja kirveli, mutta en hellittänyt. Vasta kun rintaa alkoi ahdistaa, istahdin nurmelle.

Silloin huomasin ison kiven, jonka kyljessä oli ovi. Se näytti vanhalta. Miksen ollut nähnyt sitä aiemmin? Ovi oli avoinna. Nousin ja kävelin kiven luo. Portaat johtivat maan sisään. Lähdin laskeutumaan.

Missään ei ole valoja, eikä aurinkoakaan enää näy. En tiedä, kauanko olen kulkenut. Täällä ei ole kylmä eikä kuuma, eikä käytävä tuoksu kosteudelta. Välillä harkitsen kääntyväni, ikävöin perhettäni, mutta lopulta aina jatkan alas.

Aina vain alas. Pimeään.

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities

Exhibits, Oddities, Images

& Stories from Top Authors and Artists

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities
Edited by Ann & Jeff VanderMeer
Writers: Kelly Barnhill, Holly Black, Greg Broadmore, S.J. Chambers, Stepan Chapman, Ted Chiang, Michael Cisco, Gio Clairvail, Rikki Ducornet, Amal El-Mohtar, Brian Evenson, Minister Faust, Jeffrey Ford, Lev Grossman, Will Hindmarch, N.K. Jemisin, Caitlín R. Kiernan, Mur Lafferty, Jay Lake, China Miéville, Mike Mignola, Michael Moorcock, Alan Moore, Reza Negarestani, Garth Nix, Naomi Novik, James A. Owen, Helen Oyeyemi, J.K. Potter, Cherie Priest, Ekaterina Sedia, Jan Svankmajer, Rachel Swirsky, Carrie Vaughn, Jake von Slatt, Tad Williams, Charles Yu
Artists: Aeron Alfrey, Kristen Alvanson, Greg Broadmore, John Coulthart, Scott Eagle, Vladimir Gvozdariki, Yishan Li, Mike Mignola, Garth Nix, Eric Orchard, James A. Owen, Ron Pippin, J.K. Potter, Eric Schaller, Ivica Stevanovic, Jan Svankmajer, Sam Van Olffen, Myrtle von Damitz III, Jake von Slatt
Harper Voyager, 2011
ISBN: 978-0062004758

I have been, in a way, aware of Thackery T. Lambshead for years and years. It’s the sort of name that sticks to the mind. But until recently I remained horribly ignorant of his achievements and especially his collection. Me, who defines himself and his purpose in life by collecting stuff. (Just ask my partner.)

However, as far as collecting goes, doctor Lambshead defines a category all of his own. The very top category. There are several museums which pale in comparison or perhaps it would be truer to say that there are only a few museums whose collections exceed that of doctor Lambshead’s. But even them only in number. In quality, none come close, and even those that almost do are likely to have some items either donated by or loaned to by doctor Lambshead. He had so many things that according to himself he spent a good part of his life just getting rid of things.

All of this became apparent to me when I read a book titled Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities. As the good doctor is no longer with us, having passed away in 2003 and having lived just a tad over a century, it befell on scholars, researchers, artists and storysmiths to convey to us a glimpse at the grandness that was the Cabinet. Many people who either knew doctor Lambshead personally or were in some way influenced by his life came together under the editors Ann and Jeff VanderMeer and made this book possible.

After reading the book and having had my curiosity more than sparked I immediately embarked on a journey of discovery. I wanted to know more about this man as a person, more about his vast collection of various oddities from all over the world and also of his professional life as a practicing medical wonder man. Pretty much the first thing I learned of was a book written by him, Pocket Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There he lists all sorts of rare and unlikely diseases that he has come across over his years. Published annually for decades it has become a legend among medical libraries across the world. Imagine then my disappointment when I learned that the University of Turku did not have one.

The library database did list it but it was not on the shelves. When I asked a librarian working there about it she shrugged and said it had perhaps been stolen. But she seemed a little apprehensive. When I questioned her further she referred me to a clerk in the dean’s office and walked briskly away. I had already been content that I just had rotten luck but her behaviour suggested some form of foul play and I decided to follow the tip she had given.

At first the dean’s office denied any knowledge of the book but to prove the clerk wrong all I had to do was point at the library records. He then lowered his voice as if in confidence and told me that ten years ago there had been some departmental infighting and after that the book had vanished. All attempts to obtain a new copy since doctor Lambshead died had proven futile. He assumed there was some form of dispute over the publishing rights but could not say for sure. Before I even suggested it, he also told me that the copies from the Swedish university, Åbo Akademi, and the public library were missing. This is alarming. I implore any reader to check their local public or university libraries for this book.

Next I tried the best second hand bookshop in town, Uusi katakombi (The New Catacomb). The staff there is knowledgeable but at times a little terse, all being avid book collectors themselves. I have come to associate any bad mood with the owners’ mishaps in the antiquarian world, most likely missing a chance to obtain a rarity, so I don’t let it bother me. Every one of them seemed to be acutely aware of who Thackery T. Lambshead was but declined to discuss him any further, perhaps fearing they might divulge some priceless fact to their colleagues so far unknown to them. The world of book collecting is very cutthroaty and competitive as I well know, books being my own specialty as well.

However, at one point when an opportunity presented itself one of the owners approached me inconspicuously and murmured to me a brief and sad tale. Apparently the VanderMeer collection was not the first attempt to catalogue some of doctor Lambshead’s oddities. In the 60’s there had been a small press fanzine whose sole topic was doctor’s Cabinet. He had owned copies of all six issues but apparently there was a defect in the last one. The main topic had been a few 18th century inventions having to do with early attempts at fusion energy. Somehow it had made the paper self-combustable which in turn had destroyed most of earlier issues in existence as well. Likely also the publisher of the fanzine. I gathered that he was too embarrassed to let his colleagues know that he had lost such prized prints, but at the same time felt compelled to confess to someone who could understand the pain.

Having exhausted my local means of obtaining more reading material I turned to my friends. Most of them had not either even heard of the man or had disregarded him as some eccentric geezer not worth their time. However my co-worker seemed to recognize the name but said ”it was not yet the time to have this conversation”. When I asked what he meant all he talked about was ”artistic purity” and ”experimenting with influence”. I cannot know for certain what he meant but I know he has a band and they have practiced weekly for years now. Very few people have ever heard them play (I haven’t) and I know they plan never to release an album. Instead they will only play live gigs. Perhaps I will know what he meant whenever they perform for the first time publicly.

I have now come to a conclusion that it is way harder than I had thought to come by reliable information about doctor Lambshead. While alive he forbid museums to take photographs of the items he had loaned them and now an unfortunate fire has ravaged most of what was his gigantic collection. Only two books have been published about him, the Cabinet of Curiosities and the Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There are some scientific journals that have to do with his research or researching him, but none were available at our local universities. The only place in Finland where one can attend Lambsheadian Studies is in the far north, University of Rovaniemi, and they only admit new students twice in a decade.

Of course there is the Internet, but it is easier to find rational discussion about the HAARP than conspiracy free sites about doctor Lambshead. Most seem to recycle topics brought up by Caitlín R. Kiernan and others who propose all kinds of theories, everyone more fantastic than the last. Kiernan believes that doctor’s wife Helen Aquilus faked her own death in the early 60’s and afterwards communicated with her husband in code, using for example sunspots and earthquakes to convey complex messages.

Most of it all is of course ludicrous tinfoil hat worthy nonsense, but I admit having taken part in some discussion threads and offering my own thoughts on some matters. I quickly learned my lessons.

For example, I find it hard to believe that doctor Lambshead would have left his collection so exposed to an accidental fire that most of it would be destroyed in hours. I offered two ideas. One is that there is actually a second underground chamber under the known one where the actually important items were placed. What was destroyed was just an overflow of more mundane artefacts from there. The second notion that I presented was that if the underground hall indeed contained the most priceless items of the collection, then those items were bound to have some very unique abilities. I find it possible that some possessed the ability to move in time and space on their own, thus escaping the inferno that swallowed their ilk. They may even have rescued some other items along the way. The only way to prove these theories is to both excavate the area around Lambshead’s house in Whimpering-on-the-Brink or locate an item presumed to have perished in the fire.

I was mocked so thoroughly even by other conspiracy theorists for my ideas that I do not think I will be taking part in any of their discussions in a good while. I advice others against it as well. The common discussion board about all things Lambsheadian is only a stinking cesspool filled with smallminded people. Best stick with the academics.

On the other hand, all of this only makes this book, The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities, that much more important and unique. It is the only unbiased look at doctor Lambshead and his collection. VanderMeers have also allowed many critics to voice their opinion about Thackery T. Lambshead and paint a vivid picture of a great humanitarian who also had his darker side, much like his Cabinet of Curiosities itself. If you want to know more about this remarkable man or the many artefacts that passed through his collection, this is definitely the book you need.