Taide ja tunteen pelko
Puolentoista vuoden aikana olen päässyt puimaan luomisprosessia erään työtoverini kanssa. Minä kirjoitan, hän soittaa musiikkia. Heti kärkeen täytyy myöntää, että huolimatta joltisestakin ikäerosta tämä nuorempi kaveri on ehtinyt fiilistellä taiteen tekemisen periaatteita paljon syvällisemmin kuin minä ikinä.
Yksi olennainen opetus, jonka olen kerännyt keskusteluistamme talteen, on oman itsensä tuominen mukaan siihen juttuun, mikä onkaan työn alla.
Mitä musiikkiin tulee, olen puhtaasti kaverini väitteiden ja näkemyksen armoilla. Minulle musiikki on joko kuunneltavaksi kelpaavaa tai sitten ei. Kaikki sitä hienostuneemmat nyanssit jäävät havaitsematta. Hän taas pystyy huomaamaan sen, onko esitys teknisesti puhdas ja virheetön, mutta myös sen, avaako muusikko itsensä soittaessaan. Lyhykäisyydessään ainoa olennainen kysymys on, laittaako soittaja itsensä likoon vai ei. Jos ei, lopputulos voi olla teknisesti hyvä, mutta hengetön.
Todellinen taide lähtee nimenomaan taiteilijan sisältä. Tämä on sivumennen sanoen varmaan ensimmäinen kerta, kun olen ymmärtänyt koko taidejutusta yhtikäs mitään koko elämäni aikana.
Ehdottomasti pahinta on, että uskon työtoverini olevan oikeassa. Se on ihan sama mitä kirjoitan, jos en pistä itseäni likoon. Lopputulos on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän soopaa. Jossain määrin viihdyttävää, kuin taustametelinä soiva suht menevä poppibiisi, mutta lopulta sellaista, jonka voisi korvata jollain muulla vastaavalla ilman eroa.
Ilmiselvä ratkaisu on tietenkin laittaa itsensä likoon, mutta siinä kohtaa minun vaikeuteni alkavat.
Joistakin asioista voin puhua melko suoraan vaikka laajemmallekin yleisölle. Taannoin Facebookissa tuskailin heikosti parantuvia leikkaushaavoja kohtalaisen intiimeillä alueilla enkä tuntenut oloani mitenkään noloksi. Koin pelkoa ja kauhua ja halusin kertoa siitä. Se oli helppoa, koska se oli totta. Kaunistelemattoman totta. Fiktio sen sijaan on aina epätotta.
Pelkään sitä, millaisen kuvan itsestäni annan kirjoitusteni kautta. Eniten ehkä kammoan sitä, että paljastan itsestäni asioita, joita en ollut aikonut paljastaa. Toiseksi eniten ehkä sitä, että joku luulee minun paljastavan itsestäni jotain johtuen siitä, mitä jokin hahmoni tekee, sanoo tai ajattelee. Erityisen hankalaksi tämän tekee raapaleissani useasti käyttämäni ensimmäinen persoona.
Niin kauan kun aiheeni on jokin kohtalaisen normaali kauhuelementti, pääsen ikään kuin kiertämään ongelmaa. Kauhu on jotain, mitä ei tarvitse selittää. Vaaniva vampyyri on selvä aihe huoleen. Oman kuoleman pelko ei sekään juuri esittelyjä kaipaa. Paljon vaikeampia asioita ovatkin menetyksen pelko, rakkaus ja ylipäätään syvälle iskevät tunteet, joiden käsittely on kovin henkilökohtaista.
Ne ovat juuri niitä tunteita, joiden käyttö tarinassa luo kunnollisen jännitteen. Ne erottavat roskaromaanin suurempia sfäärejä tavoittelevasta kirjallisuudesta. Juuri niitä vältän kuin pernaruttoa. Jopa tämän blogauksen kirjoittaminen vaati viikon kypsyttelyä, koska koko ongelman myöntäminen julkisesti tuntui isolta kynnykseltä.
Ongelman havaitseminen ja myöntäminen on iso askel sen voittamiseen. Seuraavaksi kaivataan tekoja. Täytyy luottaa siihen, että lukija osaa erottaa visioni ja näkyni minusta itsestäni. Täytyy hyväksyä se, että jonkun tulkinta minusta osuu oikeaan ja jonkun väärään. Täytyy pistää oma sisin kehiin ja revitellä sielu vereslihalle. Vaikka nolottaisi. Vaikka pelottaisi. Vaikka kammottaisi.
Aina ei voi onnistua, mutta jokin maali on oltava. Siispä, kesäkuussa vähintään puolet raapaleistani tulee olemaan tarinoita, joissa uskallan kokea kaiken, mitä kuvaamani hahmo kokee, ja välitän sen rehellisesti yleisölle. Osa siitä on minua, osa ei, ja tulkinta jää lukijalle. Tulkinta, jonka en enää anna rajoittaa itseäni.
Niin moni muu pystyy kirjoittamaan vaikeista asioista. Jo nyt on perkele, jos minä en muka pysty. Minähän pystyn!
Routakoto 
Kyllä pystyt! Mutta se voi vaatia aikaa, joten ole suopea itsellesi, jos tavoite ei ihan täytykään. Muistan itse tuon paljastumisen pelon. Pelkäsin hirveästi laittavani paperille itseni, siis sen osan, jota en tietoisesti tietenkään laittaisi, mutta joka sinne kuitenkin päätyy. Mutta totuus on juuri se, että kirjoittajana (ja taiteessa yleensä) ei voi kehittyä, ellei riskeeraa paljastumista. Nykyään olen oppinut pitämään sitä pientä hirvityksen tunnetta merkkinä siitä, että olen menossa oikeaan suuntaan, kirjoittamassa juuri siitä, mistä pitääkin ja sillä tavalla kuin juuri minun täytyy se tehdä.
Pariin otteeseen olen itsekin tuohon pieneen, epämukavaan fiilikseen päässyt kiinni. Ja silloin on lopputuloksena ollut jotain, mikä on erottunut muusta tuottamastani tauhkasta.
Sattumoisin löysin juuri äsken aihetta liippaavan artikkelin. Lukeminen on vielä kesken, mutta heitänpä linkin nyt kun vielä muistan:
http://io9.com/5913851/whats-the-difference-between-capturing-an-emotion-and-creating-a-mood
Ainakin tuo Teesikirjoituksesi jo tavoitti jotakin tunteenomaista ja koskettavaa. Luulisi että aihe on loppuunkaluttu, kun joka toisessa naistenlehden artikkelissa joku laulajatar kertoo miten pitää uskaltaa pistää itsensä peliin ja uskaltaa aggressioiden tulla pintaan. Mutta tuossa sinun tekstissäsi oli yhtaikaa nöyryyttä ja uhoa, haavoittuvuutta ja päättäväisyyttä. Ehkä se johtui 1. persoonasta. Tai ehkä siitä että tunnen kirjoittajan paremmin kuin tunnen maailman annaerikssonit.
Myönnän samoin, että oman haavoittuvuuden tietoinen etsintä tekstiin on jotain mistä mullakaan ei ole paljonkaan omakohtaista kokemusta. Sanon kumminkin että yksi psykiatrinen potilaani luetutti minulla runojaan. Pidättäydyin antamasta hänelle hoitosuhteen luenteen vuoksi ihmeempää kirjallista kritiikkiä, mutta panin merkille että voinnin kohentuessa runoihin tuli lisää mahtipontisuutta mutta vähemmän tunnetta ja kosketusta. Kun hän oli vasta juuri alkanut toipua (hoidolla tai hoidosta huolimatta), hyvin pienimuotoinen arkinen runo onnen hetkistä tai niiden jäljistä kotosalla tavoitti hienosti sen surun ja pelon jota hän koki menetyksestään.
Tavallaan siis toivon, että urani aikana olen ollut myötävaikuttamassa mahdollisimman monen hyvin koskettavan runon syntymisen estymiseen 😉
Nerouden ja hulluuden välinen raja on kovin hutera. Samoin kuin Berliinin muuri.
Tuo on mielenkiintoinen havainto tuon yhden potilaan kohdalla. Minä tulkitsen tilanteen niin, että päästäkseen tuollaisiin tunnekuohuihin joko pitää kokea jotain, mikä vie syviin vesiin, tai sitten harjoitella ja viedä itsensä samaan pisteeseen tahdonvoimalla. Kummassakin tapauksessa luontainen olotila näyttäisi olevan sieltä pois.
Onko se länsimainen juttu? Onko se suomalainen juttu?
Unohdin muuten yhden olennaisen pelon. Mitä jos teen itsestäni pellen?
Jos ladon tiskiin tunnetta ja paatosta ja revittelen niillä oikein kunnolla, onko lopputulos vain kornia jöötiä, jota ei kukaan voi lukea tuntematta myötähäpeää? Minähän voin nolata itseni, jos kuvittelen kuvailevani uskottavasti merkityksellisiä tunnetiloja, mutta lukija tunteekin itsensä vain vaivautuneeksi ja manipuloiduksi.
Missä sen raja menee? No, kysymys on retorinen, koska raja menee jokaisen lukijan kohdalla eri paikassa. Se mikä toimii jollekin, on pömpöösiä pörinää toiselle.
Tässä ei itseasiassa ole mitään riskiä, koska heti, kun erottaudutaan nollatasosta, jonkun mielestä mennään yli. Riskiin sisältyisi edes pieni mahdollisuus tukalan paikan välttämisestä. Turhaa olisi koittaa myös löytää jokin keskitie, koska sellaisen määrittäminen noin neljän ihmisen gallupin perusteella olisi yhtä hyödyllistä kuin villi arvaus- Oikea ratkaisu on olla piittamatta siitä, että joku pitää kirjoittajaa suurieleisenä idioottina.
Tämähän onnistuu minulta kuin planeetan kiskominen ulos mustasta aukosta. Hipiäni on aivan liian herkkä. Joten ei auta muu kuin treenata sitäkin, tai pakata näppis takaisin kuplamuoviin ja tyytyä lukemaan muiden visioita.
Minua auttaa tässä se, jos ajattelen kirjoittamista larppaamisena. Larpissa on pakko olla mukana kokonaisena henkilönä, ja toki se miten hahmoaan ilmentää kumpuaa omista kokemuksista ja omasta persoonallisuudesta, mutta hahmo ei silti ole sama henkilö kuin minä. Eli tällä kainalosauvalla saan itseni kokemaan ja kirjoittamaan. Toisaalta olen tähän asti jakanut stoorejani lähinnä sille osalle ystäväpiiristäni, jolle larpit ovat tuttuja 😛
Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että aina, joka ikinen kerta, kun olen tullut vahingossa tai tahallani uhmaten paljastaneeksi jotain sisimmästäni, aidosti laittanut itseni peliin, on tuloksena ollut jotain uutta ja mahtavaa _minulle_ – uusi ystävä, uusi näkökanta, jopa uusi harrastus. Ei se silti helppoa ole.
Joo-o. Toisaalta itse harrastan niin paljon ns. pöytälaatikkoon kirjoittamista, että ”kehtaan” tunteilla ja imelöidä ja heittää yli ja päiväkirjailla vaikka mitä. Toisaalta autarmias kun tekstiä täytyisi näyttää ulkopuolisille…
Jossakin määrin sama ongelma siis, joskin minun henkilökohtainen blokkini ei tule itse kirjoittamisesta vaan kirjoituksen luettamisesta. X)