Prometheus

Musta mönjä löytyy, mutta Alex Krycek puuttuu

Prometheus joutui siihen valitettavaan tilanteeseen, jossa minä koko ajan odotin enemmän kuin mitä elokuva antoi.

Alussa Maapallolla tehdään löytö, jonka perusteella lähdetään tähtienväliselle tutkimusmatkalle etsimään totuutta ihmisen alkuperästä. Tähän kaikkeen käytetään kovin vähän aikaa, ehkä siksi ettei katsoja ala saada liikaa vondänikenmäisiä viboja. Ratkaisu on kuitenkin sikäli huono, että koko elokuvan premissi jää roikkumaan selittämättömän pseudotieteen varaan. Olisivat vaikka aloittaneet suoraan avaruudesta.

Perillä aluksen miehistö herätellään staasiunesta, mutta heidän persoonallisuutensa jäävät edelleen lepotilaan. Vain muutama henkilö selviää loppumetreille ja saa edes alkeellisen luonteen loppujen jäädessä täysin pahviseksi tykinruoaksi. Suurimmasta osasta ei edes pysty muistamaan, mikä heidän funktionsa oli. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska ne pari erikseen mainittua tiedepestiä hoidetaan kandityönkin tason alittavalla mentaliteetilla.

Logiikan riemuvoittoa ei Prometheus muutenkaan ole. Kaikkien järjettömyyksien listaaminen toisaalta veisi aikaa ja toisaalta spoilaisi valtavan osan tapahtumia. Jätän siis tämän tekemättä, mutta ilmaisen kokonaisvaltaisen tyytymättömyyteni. Erikseen kyllä haluan mainita biologin, joka löytää muukalaisrodun edustajan jäännökset eikä ole paskan vertaa kiinnostunut tutkimaan niitä.

Monessa kohdin tuntui siltä, että ohjaaja tavoitteli Alien– tai Aliens–elokuvien fiilistä ja kuvastoa. Se ruutuaika olisi pitänyt käyttää Prometheuksen oman ilmapiirin luontiin, koska lopputekstien aikana olo oli kuin sekametelisoppaa syöneellä. Suoraan sanoen koko Alien-viitekehys oli turha ja sitä jahdattiin tarpeettoman itsetarkoituksellisesti. Tunnistan kyllä tarpeen tehdä niin. Harrastelijapiireissä sitä sanottaisiin fanficiksi. Slash-piireissä Kirk päätyy jörnimään Spockin kanssa, Ridley Scottin Prometheuksessa tapahtumat pyrkivät pohjustamaan Ridley Scottin Alien-myyttosta. Erona on 130 miljoonan taalan hintalappu.

Suurin harmistus tulee loistavan potentiaalin hukkaamisesta. Rahkeita olisi ollut vaikka mihin. Jopa vuosikymmenen scifipätkään, mutta ne hukattiin uskomattomalla kurinalaisuudella. Mukana on nainen, jolla on oma uskonnollinen näkemys luojasta. Samalla selvitellään, millä tavoin vieras rotu on ollut tekemisissä ihmiskunnan alun kanssa. Siinä rinnalla kuljetetaan robottimiestä, jonka luoja on ihminen. Mahdollisuudet uskon ja tieteen, luojan ja luodun suhteiden käsittelyyn olivat rajattomat. Fuusioreaktorin sijaan jännite jätettiin yhden AAA-patterin varaan.

Ei Prometheus susihuono ollut. En astellut salista raivoisasti verta kentälle vaatien. Mutta olin pettynyt, kovin pettynyt. Seuraavaan aamuun mennessä leffan syntilista oli kasvanut jo tolkuttoman pitkäksi. Niitä luetellessani työkaverini totesi, että detaljini olivat vähäisiä pikkuseikkoja: Niin parisuhteissa kuin juonellisessa tarinankerronnassa pikkuseikoilla ei ole merkitystä, jos kokonaisuuden peruspalikat ovat kunnossa. Kummankaan mielestä Prometheuksessa ne vain eivät olleet.

Lopuksi pitää vielä huomauttaa, että tämän kaiken olisi voinut saada edes osittain anteeksi, jos Prometheuksen tapahtumat olisivat tuoneet jotain vinkeää lisää Alien-saagan muukalaiseen, tuohon antielämän ruumiillistumaan, joka peräänantamattomalla petomaisuudellaan nousee hyvän ja pahan yläpuolelle. Ei, niin ei käynyt. Seuraavan kerran Alienia katsoessani ennemminkin pyrin unohtamaan tämän katsomiskokemukseni mahdollisimman tehokkaasti.

Ettei jää paha mieli, tässä on sellainen pätkä, että (tukka) nousee pystyyn vieläkin: