Aina välillä sitä saavuttaa jonkin sortin menestystä. Vaikkei se ehkä ole suorastaan harvinaista, ei voi myöskään sanoa, että johan siihen on tottunut. Siksi tällaiset sattumukset on syytä noteerata, sillä niiden voimalla saattaa joutua sinnittelemään kirjoittamisen syrjässä kiinni kuukausi- tai jopa vuositolkulla. Siksipä kohotan virtuaalisen maljan kahdestakin syystä.
Spekulatiivinen Turku
Osallistuin vuodenvaihteessa Spekulatiivinen Turku -kirjoituskilpailuun, ja nyt sunnuntaina oli kisan tiimoilta palkintojenjako. Menin paikalle, kun kutsuttiin, mutta ilman mitään illuusioita sijoittumisesta. Olin ollut jo pöyristynyt siitä, että teksti meni esiraadilta läpi. Loppusijoitukseni oli kuitenkin epäuskokseni jaettu 3. sija. Tämä on jo itsessään hieno saavutus, mutta uskomattomaksi sen tekee novellin syntyprosessi.
Kisan dealine oli 31. joulukuuta, tasan puolilta öin. Tavoilleni uskollisena oli ryhtynyt väkertämään kasaan jotakin heti joulun jälkeen, sillä ainoa asia, joka saa meikäläisen kirjoittamiseen enemmän vauhtia kuin paniikki, on totaalinen paniikki.
Ja kuten tavallista, teksti ei edennyt. Harvoin jos koskaan novellini lähtevät alusta lentoon. Sen sijaan pyörittelen ensimmäisiä kappaleita, poistan paloja, kirjoitan uusiksi ja aina välillä kirjoitan loppuun jotain uutta. Joten kun 29. päivän yönä kirjoittajatoverini Olli kyseli Paikallisen Kirjoittajapiirin ryhmässä Turku-spefin osallistujia, olin taipuvainen pessimismiin.
”Ei valmista, lähellekään”, sanoin. ”Ehkei edes valmistu. Mutta koitan ja pakerran tekstiä, jos vaikka ehtis vikana päivänä ennen illan juhlia tuupata sen matkoihinsa.”
Näin jälkikäteen täytyy kiittää Ollia, jolla on loistava psykologinen pelisilmä ja joka varsin lyhyen tuttavuutemme perusteella selvästi tuntee minut riittävän hyvin. Hän ei lähtenyt mukaan tappiomielialaani vaan huomautti toivoneensa minunkin saavani tekstini valmiiksi, mutta oli toisaalta täysin valmis toivottamaan kilpailun helpottumisen tervetulleeksi, kun paha kilpailija lakoaa loppumetreillä ojaan. Niinpä jatkoin vielä tunnin verran naputusta.
Kahden aikaan yöllä sanamäärä oli 1500 ja olin valmis lyömään hampaat naulaan. Vielä puuttui ainakin sellaiset 500 sanaa, ja jäljellä olevan vajaan parin vuorokauden aikana piti katsoa kolme jaksoa jotakin ohjelmaa, joka oli poistumassa Netflixistä vuodenvaihteessa. Jokin eittämättä tärkeä sarja se oli, mutten todellakaan enää muista, mikä. Aika oli käymässä vähiin ja motivaatio piiputti. Pohdin vaihtoehtojani. Toisaalta voisin luovuttaa. Toisaalta voisin jatkaa, ellen muuta niin Ollia kuumoitellakseni. Minkä varaan hän oli laskenutkin.
Aamulla huomasin ilmoittaneeni väärän luvun, eikä virhe todellakaan ollut edukseni. Tekstistä ei puuttunut 500 sanaa, vaan 5000 sanaa. Tässä vaiheessa tein päätöksen olla lukematta yöllä kirjoittamaani tekstiä itsepetoksen ja epätoivon välttelyn nimissä. Ties millaista paskatekstikeijun vaalimaa proosaa olisin löytänyt. Projektia pääsin jatkamaan kuitenkin vasta iltamyöhällä. Otin asenteekseni ”no sleep ’til deadline” ja harkitsin vakavissani sellaisia epäkonventionaalisia metodeja kuin kahvinpurujen pureskelu ja naga morichin imppaaminen suoraan pussista pysyäkseni hereillä.
Näin joviaalina sällinä haluan täten varoittaa teitä kaikkia: Älkää päätykö tilanteeseen, jossa kymppitason chilijauhetta päätyy sieraimiinne. Minä olen tämän teidän puolestanne testannut, moneen otteeseen, ja aina se polttaa yhtä infernaalisesti.
Siitä sitten alkoi putki. Kirjoitin loppuillan, kirjoitin yöllä, kunnes kaaduin jossain vaiheessa puolikoomassa nukkumaan. Aamulla heräsin töihin ja hiljaiset hetket edistin tekstiä. Kun pääsin kotiin, jatkoin kirjoittamista. Sitten piti lähteä uudenvuodenkarkeloihin, joihin otin kannettavan mukaan. Juhlissa jatkoin kirjoittamista, ja kello tuli kahdeksan. Sitten yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Sitten aikarauta näytti puoli kahtatoista ja ymmärsin viimein, että tämä tehtävä oli mahdoton. Koko novellin loppu puuttui, ainakin parituhatta sanaa. Puolessa tunnissa en saisi sellaista määrää kasaan, vaikka tunkisin chiliä muihinkin paikkoihin kiihdyttämään olotilaa.
Vaihtoehtoja oli kaksi. Ensimmäinen oli myöntää, että olin tärvännyt uudenvuodenaaton kirjoittamalla novellia täysin turhaan. Toinen oli kirjoittaa jonkinlainen äkkinäinen loppu ilman, että jännite ohjautuisi mihinkään tai että juoni olisi koherentti. Tekisin siis huonoa jälkeä. No, minä en mielelläni myönnä virheitäni. Muu juhlaseurue kiskoi ulkovaatteita niskaansa, koska puolen yön epäsuora tykistökeskistys hyökkäävien alieneiden häätämiseksi oli käynnistymässä, mutta minä pakersin sydän takoen, kelloa vilkuillen ja hakkasin näpääimistöä maanisella vimmalla.
Ja sitten se oli valmis! Tai no, niin valmis kuin niillä eväillä oli mahdollista. Tunkkasin tekstin Wordiin, tallensin ja sinkautin sen kisan sihteerille. Pari minuuttia aikaa. Säntäsin eteiseen, kiskoin kengät jalkaan, nappasin takin ja ryntäsin ulos, alas mäkeä, kohti urheilukenttää. Minuuttia vaille. Olo oli suorastaan euforinen. Olin kirjoittanut 6000 sanan novellin käytännössä parissa päivässä ja saanut sen kisaan mukaan määräajan puitteissa. Tavoite saavutettu!
Saatatte kenties tietää sellaisen fiiliksen, kun illalla on ottanut oikein olan takaa, vetänyt siis saappaat täyteen, ja sitten tulee törttöiltyä jotakin todella typerää ja noloa. Aamun kohmelossa muistikuvat virtaavat juuri heränneeseen mieleen epämääräisinä möhkäleinä, jotka paikoilleen plompsahdellessaan tuovat muassaan hetki hetkeltä paisuvan morkkiksen. Sanoinko niin? Teinkö niin? Voi pyhä Zarquon, miten sellainen saattoi missään vaiheessa tuntua hyvältä ajatukselta?
Sellaiselle on kirjallinen vastineensa.
Tammikuun ensimmäisen valjetessa olin täysin vakuuttunut siitä, että novellin lähettäminen kenenkään luettavaksi oli ollut kerta kaikkisen kolossaalinen moka, aivan hirvittävä virhe, jota ei voisi selittää parhain päin edes roskakirjailijuuteen viittaamalla. Teki mieli vetää koko raapustus kisasta pois. Tai ainakin muuttaa tynnyriin asumaan. Päätin kuitenkin alistua kohtalooni ja ottaa reilusti turpaan, olinhan jo fiilistellyt julkisesti sillä, että valmista tuli.
Kuvitelkaa siis hämmästykseni, kun sihteeri aikanaan ilmoitti esiraadin laittaneen novellini jatkoon.
Kuvitelkaa hämmästykseni, kun tajusin palkintojenjaossa kunniamainintojen jo menneen ja vain mitalisijojen olevan jäljellä.
Kertomus, johon en ollut luottanut pätkääkään, olikin saavuttanut mainetta ja kunniaa. Taas kerran tuli nähtyä, että kirjoittaja ei ymmärrä omasta tekstistään hevonkuikan vertaa. Sen sijaan, selvästi, esiraati ja raati löysivät novellista ansioita, jotka olin perfektionismin kaipuussani tyystin sivuuttanut. Kiitokset heille.
Spefistisiä turkulaisia ja joku ulkokuntalainenkin.
Olen tästä tietenkin onnellinen ja ylpeä, joskin edelleen hieman hämilläni. Toisaalta myös pelottaa. Nyt se novelli pitäisi kirjoittaa loppuun, siis siihen loppuun, joka asustaa päässäni, ja sitä varten pitää lukea ne kuutisentuhatta täysin editoimatonta ja oikolukematonta sanaa.
Auts.
Te pääsette näkemään lopputuloksen nykysuunnitelmien mukaan joskus kirjamessujen aikaan, mikäli antologia sinne saadaan valmiiksi. Itse odotan sitä innolla, sillä tuomareiden luonnehdinnat ja kirjoittajien itsensä kuvaukset novelleistaan kuulostivat pirullisen mielenkiintoisilta.
Loppuun vielä hurja kiljahdus Kirjoittajapiirin jäsenille Ollille ja Suville kunniamaininnoista! Piiri rokkaa!
Atorox
Atorox-lista on julkistettu. Mukana on jopa kaksi novelliani, nimittäin Janus (Kosmoskynä 4/13) ja Chudakovin aaveet (Ruumiittomat). Olisi suorastaan rikollisen kiittämätöntä olla olematta täydellisen tyytyväinen näin stellaariseen tulokseen. Silti myönnän tunteneeni pienen pettymyksen piston nähtyäni listan. Omasta mielestäni viime vuoden paras tekstini, Kalpean noidan naamio, oli pudonnut matkasta. Vaan minkäs teet. Äänestäjät ovat puhuneet, eikä nallekarkit mene tasan. Sanoo mies, joka siis kävelee pois taskussaan 8,7% tällä kertaa jaetuista makeisista.
Jos tarinalla on opetus, olkoon se tämä: Minun täytyy kirjoittaa spefiturkunovellistani vielä parempi kuin mitä Kalpean noidan naamio oli, jotta sillä, aikanaan, olisi paremmat mahdollisuudet.
Onnittelut myös Camillalle, joka toisena Kirjoittajapiirin jäsenenä on kärkkymässä himoittua robottipäätä.
Voisin viime vuoden tapaan laskeskella myös URSin ja Osuuskumman mahtiprosentteja, mutta kunto ei kasva itsekseen. Lähdenpä siis analysoinnin sijaan ulos kävelemään.
Routakoto 