Nanottaako vaiko eikö?

Marraskuu lähenee ja sen myötä Nanowrimo. Aloin eilen pohtimaan vakavissaan, osallistunko sittenkään siihen, aiemmista aikeistani huolimatta.

Mikä on Nanowrimo?

NaNoWriMo tulee sanoista National Novel Writing Month ja on tempaus, joka on aika päiviä sitten muuttunut kansainväliseksi. Jokainen osallistuja puuhaa omaa projektiaan ja tavoitteena on kirjoittaa 50000 sanan romaani. Kukaan ei vahtaa eikä hauku perään, haaste on puhtaasti itseään vastaan.

Olen osallistunut Nanoon viidesti, joista kolmena kertana sain tavoitteen täyteen. Kahden muun kerran kohdalla luovuin leikistä parin päivän sisään.

Mitä hyötyä?

Nano on loistava, yhteisöllinen tapa osoittaa itselleen, että pystyy tuottamaan pitkäjänteisesti tekstiä romaanimitan verran. Samalla saa kasaan käsikirjoituksen raakileen, jota voi sitten työstää kohti valmiimpaa, kustantajalle lähetettävää muotoa. Kiksit siitä, kun saa ensimmäisen kerran romaanimittaisen tekstin plakkariin ovat aika huimat.

Miksi nanottaisin?

Nanotus kuuluu vuosisuunnitelmaani. Jättämällä nanon väliin luopuisin mahdollisuudesta saada kaikki tavoitteet täyteen.

Olen luvannut tai ainakin puhunut monelle, että taas nanotetaan. Jättäytymällä pois pettäisin vähintäänkin muiden odotuksia.

Nano on tässä vaiheessa ainoa mahdollisuus saattaa viimevuotinen romaanikäsis parempaan kuosiin tämän vuoden puolella, kuten vuositavoitteissa lukee.

Miksi en nanottaisi?

Aiemman kokemuksen perusteella tiedän, että Nanowrimo syö käytännössä kaiken vapaana olevan ajan koko kuukauden ajalta. Tokihan sitä nyt perheelle aikaa riittää nanokuun aikanakin, mutta mihinkään muihin kirjallisiin pyrintöihin sitä ei sitten enää ratkeakaan. Tai sitten ratkeaa pää.

Tekemättä jäisi paljon arvosteluja. Niistä on nyt tullut sen verran kiittävää palautetta, että tuntuisi kurjalta jättää ne heitteille kuukaudeksi.

Raapaleprojekti jäisi syrjään. Jos yrittäisin pusertaa satasanaisen tarinan joka ilta, se kepittäisi pahimmillaan pari tuntia nanoaikaa.

Vuoden loppuun mennessä pitäisi työstää novelistiikkaakin. Nanon myötä se kaikki jäisi joulukuulle.

Vertailua

Vuositavoitteista murehtuminen on turhaa. Enhän viime vuonna voinut tietää lainkaan, mihin tämä vuosi minut veisi. Tilanne on jo muuttunut niin paljon, että joulukuussa kirjailluista tavoitteista kiinni pitäminen olisi vain tyhmää. Sitä paitsi en millään saa kaikkia tavoitteita täyteen, niitä on nyt kertakaikkisen liikaa rästissä. Kaksi kuukautta ei vain riitä niiden setvimiseen.

Aikeenani oli kirjoittaa uusiksi jompi kumpi vanhoista nanokäsiksistäni. Se olisi suoraan sanoen vaatinut kunnon alkuvalmisteluja, juonirungon rakentamista. Kummankaan käsiksen kohdalla en ole näin tehnyt, ja aikaa on noin kaksi päivää. Ilman kunnon suunnitelmaa lopputuloksena olisi kuitenkin vain huttua, jota pitäisi puukossaa rankasti jälkikäteen. Tilanne olisi siis suunnilleen sama kuin nytkin.

Raapalenakin saisin ehkä kirittyä joulukuussa umpeen, mutta pakotettu tauko lukemisessa ja arvosteluissa harmittaa jo valmiiksi. Tämä on yksi niistä asioista, jotka ovat muuttuneet vuoden aikana. Alkuperäinen tavoite oli tehdä yksi arvostelu per kuukausi. Nyt niitä on tältäkin kuulta jo 29.

Novelleille on tilausta. Jos en paneudu niihin marraskuun aikana lainkaan, joulukuussa ei synny välttämättä muuta kuin onnetonta räpellystä joka suuntaan. Sen sijaan että panostaisin niihinkin extrakuukauden verran ja tuottaisin laadukkaampaa kamaa.

Lopputulema

Taitaa käydä niin, että jätän sittenkin Nanowrimon väliin tänä vuonna ja myönnän, etten ole superihminen. Pystyn tuottamaan vain rajallisen määrän tekstiä ja fiksumpaa on panostaa sellaiseen, jolle on kysyntää: raapaleet, arvostelut, novellit. Romaanin aion myöskin kirjoittaa, mutta sen tekeminen pitää ajatella pään sisällä jollain muulla tavalla kuin mihin olen tänä vuonna pystynyt.

Jos blogin lukijoilla on tästä näkemyksiä, kuulen niistä mielelläni. Mitä kamaa te haluatte minulta jatkossa lukea?

Raapale 302 – Hylkyjen hautuumaa (28.10.)

Hylkyjen hautuumaa

Kauempaa planeetta näyttää seesteiseltä. Sitä kattaa ohut ilmakehä, ei missään nimessä ihmisen hengitettäväksi soveltuva. Katselen sitä näyttöruudusta, ikkunoista se ei näy. Edessä on miljardeja tonnia romua.

Planeetan lähestyessä kuljetusalus alkaa hidastaa. Runko tärähtelee ja etäiset napsahdukset lukitusten avautumisesta kantautuvat hylättyjen alusten runkojen läpi. Lastina on pieniä sukkuloita, massiivisia hävittäjiä, luksusristeilijöitä. Yksi kerrallaan ne irtautuvat jatkaen matkaansa kohti romuplaneettaa, jonka vuosituhantiseen, hylkyjen peittämään pintaan ne iskeytyvät hirvittävillä nopeuksilla.

Oma alukseni on viimeisten, hidastuneimpien joukossa. Annan momentin viedä minua ja kytken raketit vasta viime hetkellä, ettei minua havaittaisi kuljetusalukselta.

Sitten lähden etsimään Prinsessa Tarumiksen hautajaisalusta ja ennen kaikkea sen kyydissä ollutta staasikenttää.

Maattomien mailla

Maattomien mailla (Maattoman Juanin matkat IV)
Javier de Isusi
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0788-8

Tähän neljänteen kirjaan saakka Vascon retki Väli-Amerikasta Etelä-Amerikkaan on sujunut kohtalaisen lineaarisesti. Pari takaumaa on säröttänyt kronologista kerrontaa ja kirjojen välillä ollaan siirrytty seuraavaan etappiin. Maattomien mailla ottaa quatrologian kolme aiempaa osaa ja pyyhkii niillä hien otsalta. Sitten mennään.

Vasco tavataan Braziliasta lentökentältä. Hänen etsintänsä on lopussa, mutta tuloksista lukijalla ei ole mitään käryä. Tarina nytkähtää liikkeelle ja polveilee saman tein kymmeneen suuntaan vähintään yhtä monessa aikatasossa. Vasco on lentokentällä, hän on sademetsässä intiaanien luona, hän reissaa uuden matkakumppaninsa kanssa pitkin rantoja. Samalla meille kerrotaan hänen ja Juanin lapsuudesta, ja nuoruudesta. Lankoja sidotaan yhteen, mutta tämän kerän kimppuun on päässyt kopallinen kissanpentuja eikä tehtävä ole helppo. Se ei kuitenkaan lannista Javier de Isusia lainkaan, sillä hänen kykynsä ovat kasvaneet vuosien saatossa vastaamaan tähän haasteeseen voittoisasti.

Juanin kohtaloa Vasco murehtii edelleen, mutta sademetsässä oleskelu nostaa esiin myös muita kysymyksiä. Millaisia rooleja Vasco esittää ja miksi, ja mitä löytyy kaikkien roolien alta? Kuka on Vasco? Mitä hän haluaa, kun kaikki turha, kuten housut, on riisuttu pois? Näitä asioita käsittelee myös kirjan lopussa oleva essee. Millainen on alkuperäiskansojen aikakäsitys, minäkäsitys ja yhteisöllisyys? Vasco löytää vastauksia, mutta niiden soveltaminen on toinen juttu. Vaatii työtä olla kiinni nykyhetkessä ja olla tyytyväinen siihen mitä on, sen sijaan että aina haikailee jotain muuta.

Maattoman Juanin matkat on voimakas sarja ja näyttää kovasti erilaisen maailman verrattuna siihen, mitä päivittäin kokee lievää ylipainoa kerännyt, keski-ikäistyvä harrastelijasarjakuvakriitikko. Maailman erilaisuus ei toki tule yllätyksenä, mutta sarjakuva itse sekä lisämateriaalina toimivat esseet ja esittelyt kunkin kirjan lopussa avartavat näkemystä hämmentävästi. Ennen kaikkea saatu tieto ja hahmojen teoista välittyneet kokemukset onnistuivat herättämään halun tietää lisää, ja jopa ajatella maailmaa uudella tavalla. Tätä minä pidän merkkinä menestyksekkäästä teoksesta, jolla on arvoa ulkoisen viihteellisyytensä lisäksi.

Suosittelen Maattoman Juanin matkoja kaikille seikkailijoille, jotka haluavat nähdä ja ajatella enemmän, mutta joille kuukausien vierailu sademetsien alkuperäiskansojen keskuudessa on haastavaa järjestää.

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1910

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1910
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-127-4

Alan Mooren visioima idea Herrasmiesten liigasta on niin typerryttävän nerokas, että aion rakentaa aikakoneen vain varastaakseni idean itselleni. Lyhykäisyydessään ajatuksena oli kerätä yhteen joukkoon viktoriaanisen ajan kirjallisia henkilöitä, joilla on ollut suuri vaikutus oman aikamme populäärikulttuurin suuntiin. Alkuperäiseen liigaan kuuluivat seikkailija Allan Quatermain, Mina Harker (os. Murray), tohtori Jekyll (sekä herra Hyde), Kapteeni Nemo sekä Hawley Griffin, näkymätön mies. Seikkailuissa esiintyivät myös Moriarty, Mycroft Holmes pikkuveljensä kera, Fu Manchu ja tohtori Moreau, unohtamatta marsilaisten kolmijalkaisten koneiden hyökkäystä. Eeppistä, kertakaikkisen eeppistä menoa.

Nyt eletään vuotta 1910 ja liiga toimii edelleen, tietyin miehistövaihdoksin. Allan ja Mina ovat hankkineet ikuisen nuoruuden ja heidän seuraansa ovat lyöttäytyneet William Hope Hodgsonin tarinoista tuttu aaveidenmetsästäjä Thomas Carnacki, E. W. Hornungin herrasmiesvaras A. J. Raffles sekä Virginia Woolfin Orlando, kuolematon miehen ja naisen välillä vuorotteleva 3000-vuotias suunpieksijä. Enempää taustatietoja en aio tähän sisällyttää tai me olemme kaikki täällä vielä huomennakin. Google ja Wikipedia olkoon myös sinun ystäviäsi, minä jo rämmin sivuhenkilösuossa kaulaani myöten ja mietin, pitäisikö etsiä Kolmen pennin oopperaa YouTubesta. Vetäisen lippalakin päähäni vain ottaakseni sen pois niiden edessä, joille tämän sarjakuvan viitteet ovat pässinlihaa ilman hakumoottoreita, joiksi myös tietosanakirjat tässä yhteydessä lasketaan.

Liigaa huolettaa kovasti mustamaaginen kultti, jota johtaa huhujen mukaan kuollut Oliver Haddo. Carnacki näkee välähdyksiä tulevasta massiivisesta tuhosta, jopa maailmalopusta, George V:n kruunajaiset ovat lähestymässä ja jokainen taho on varpaillaan. Toisaalla Kapteeni Nemon tytär haistattaa isänsä perinnölle pitkät ja lähtee Lontooseen kuuraamaan epämääräisen satamakapakan lattioita. Kukin makunsa mukaan… Vielä yhtäällä, sekin kyllä Lontoossa, Viiltäjä-Jack palaa kaupunkiin ja ryhtyy vanhoihin metkuihinsa eli prostituoitujen teurastukseen. Siinä on Mycroft Holmesilla kädet täynnä, etenkin kun Nautilus purjehtii Thamesia ylös.

Kerrontaa siivittää laulunlurautukset, jotka ilmeisesti mukailevat Kolmen pennin oopperaa. Epäilemättä alan harrastajat saavat tästä koviakin kiksejä, minun puolestani se voi olla vaikka neljän markan operetti. Lyriikka hidastaa lukemista eivätkä sanoitukset obskuurina kulttuurireferenssinä avaa minulle mitään uusia kerronan tasoja. Ja jos totta puhutaan, tämähän on Alan Mooren kirjoittamaa kamaa, joten niitä tasoja piisaa muutenkin vaikka katulapsille lahjoitettavaksi.

1910 kertoo muutamaakin tarinaa, jotka korkeintaan leikkaavat toisiaan ja suurin juonielementti porskuttaa vaivatta ja sankareiden estämättä trilogian seuraavaan osaan, 1969. Ehkäpä kokonaisuus lopulta räjäyttää tajunnan, tämä ensimmäinen osa vain hieman kutkutteli ja povasi suuria.

Merkintöjä Burmasta

Merkintöjä Burmasta
Guy Delisle
WSOY, 2009
ISBN: 978-951-0-34522-1

Guy Delisle on mies, jolla on ollut onni asua sellaisissa paikoissa kuin Shenzhen, Pjongjang sekä Rangoon. Kiina ei ole enää niin suljettu kuin joskus, mutta Pohjois-Korea ja Burma eivät juuri voi brassailla avoimuudellaan edelleenkään. Juuri tämänkaltaisiin diktatuureihin Delisle päätyy, joko töihin tai, kuten tällä kertaa Burman tapauksessa, vaimonsa Nadègen mukana, joka työskentelee järjestössä Lääkärit ilman rajoja.

Siinä missä Delisle on aiemmin reissannut nimenomaan animaattorityön puitteissa, nyt hänen tärkein ammattinsa vuoden verran on olla koti-isä. Sillä aikaa kun äiti toimii lääkärinä, pieni Louis-poika pitää isän kiireisenä. Tämä antaa toisaalta Delislelle enemmän aikaa kuljeskella ja tarkkailla, ja toisaalta koko kirjalle kiirettömän tempon.

Delisle kuvaa jossain määrin politiikkaa, mutta enemmän arkielämää omasta näkökulmastaan. Hän ei niinkään lähde tuomitsemaan tilanteita vaan kertoo lukijalle, mitä on nähnyt ja ajatellut. Tuomioiden langettamiset jäävät loppukäyttäjälle. Tällainen lähestymistapa vetosi minuun. Kiihkoilematon matkakertomus animaattorista, jolla on rajalliset liikkumavapaudet mutta tarkat silmät ja osuva huumorintaju.

En osaa tarkkaan määritellä, miksi Merkintöjä Burmasta kiehtoo minua niin kovasti, mutta se lienee ainoa sarjakuva, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut ainakin viidesti. Piirrosjälki on yksikertaisuudessaan erittäin toimivaa, lyhyet episodit hauskoja ja pidemmissä pätkissä päästään joskus kurkistamaan kaupunkien ulkopuolella vietettävää kovin erilaista elämää. Rangoonin kuumankostea ilmasto tuntuu iholla selvästi ja voin vain kuvitella länsimaisen isin hetkellisen ilon, kun vastoin ennakkotietoja kaupasta löytyykin paketeittain japanilaisia vaippoja.

Matkakertomuksia voi tehdä monista lähtökohdista. On tietenkin vetoavaa elää vaarallista elämää, kohdata viilipetoja ja hengailla karujen vastarintaliikkeiden kanssa, mutta aivan oma paikkansa on myös vuoden mittaiselle raportille koti-isän elämästä, jonka merkkihetkiin kuuluu paikallisen animaattoriryhmän opettaminen ja parin päivän oleskelu munkkiluostarissa.

Merkintöjä Burmasta on rehellinen yhden miehen näkemys Myanmarista sen puitteissa, mitä hän itse vuoden aikana koki. Siksi aion lukea sen piakkoin kuudennenkin kerran.

Raapale 301 – Lumityö (27.10.)

Lumityö

Lunta sataa koko yön. Aamulla valkea kerros peittää maan. Manaillen herään tavallista aiemmin, kiskon vaatteet niskaan ja painun pihalle luomaan lunta. Pitää saada auto tallista.

Ei auta, loppu jää tekemättä. Menen sisällä syömään pikaisen aamupalan.

”Tytöt, kun kerta olette jo valmiit, menkäähän hoitamaan ajotien pää lumesta puhtaaksi.”

”Okei”, Milla ja Meri sanovat yhteen ääneen ja nousevat pöydästä. Yllätyksekseni napinaa ei esiinny lainkaan. Se on aina epäilyttävää.

Tarkistan kalenterista. Marraskuu. Lumi on luultavasti luonnollista alkuperää eikä niin kuin viime heinäkuussa. Pohdintani katkeaa ulkoa kajastavaan valoon. Kurkkaan varovasti verhojen välistä.

Voisin vaikka vannoa, että kielsin liekinheittimet viime talvena.

Toisaalta, nyt ehdin töihin.

Hullu joki

Hullu joki (Maattoman Juanin matkat 3)
Javier de Isusi
Like, 2011
ISBN: 978-952-01-0660-7

Seikkailijansieluinen Vasco on päättänyt etsiä käsiinsä vanhan ystävänsä Juanin, jonka on viimeksi nähnyt kahdeksan vuotta sitten. Matka alkoi Marcosin piipussa San Cristóbal de las Casasista, Meksikosta, vei La Realidadiin zapatistien luo ja siitä eteenpäin Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin kautta Nicaraguaan Ometepen saarelle, jossa Vasco söi sieniä ja kohtasi Kapteeni Koukun.

Kolmannessa kirjassa Hullu joki Juanin jäljet käyvät tuoreemmiksi, kun Vasco matkaa Ecuadorista Peruun. Mikä-mikä-maan saaressa matkakumppaniksi lyöttäytynyt Hector löytää Juanin kanssa Nicaraguasta matkanneen miehen, joka osaa neuvoa seuraavan etapin. Hullua jokea Cocasta alavirtaan aina Iquitokseen saakka. Kaikki viittaa siihen, että Juan on lopulta painunut sademetsän siimekseen koskaan sieltä palaamatta.

Cocassa Vasco pelastaa Napo-nimisen intiaanipojan tukalasta tilanteesta. Kysymys siitä kuka tuo poika oikeastaan on kulkee halki kirjan, vaikkei olekaan keskeisessä asemassa. Hänen kauttaan päästään Hullun joen todellisen sisällön äärelle, käsittelemään vapaaehtoisesti eristyksissä elävien heimojen ongelmia. Sarjakuva sinänsä ei osoittele ja alleviivaa, mutta kirjan lopusta löytyvä essee latoo tiskiin perusdilemman – miten suojella asetuksilla sellaisia, jotka ovat sanoutuneet irti oikeudellisen objektin asemasta?

Klubihile Jorge muistelee.

Tämä kaikki ei paina Vascoa paljoakaan, kun hän raivaa tietään eteenpäin halki vihreän helvetin valehtelevan, täysjuopon oppaan kanssa. Kun saavutaan kohtaan, jossa länsimaisen sivistynyt ihminen viimeisen kerran näki Juanista vilauksen, jää vaihtoehdoiksi palaaminen takaisin ja ponnistaminen eteenpäin kohti tuntematonta intiaaniheimoa.

Huumoria ei tästäkään kirjasta puutu, mutta Vascon tarkkailevan seikkailijan naamio alkaa rapista. Nyrkkitappeluita, raivoamista, hulluutta lähentelevää pakkoa päästä eteenpäin. Rento matkailu ja tarkkailu sivusta väistyy syrjään, kun Juanin nielaissut sademetsä on edessä.

Olen pitänyt Javier de Isusin Maattoman Juanin matkoista kovasti. Pääsen vaivatta ja pienellä ajankäytöllä matkaamaan pitkin sellaista reittiä, jota en olisi itse tullut valinneeksi. Samalla opin paljon paikoista ja kulttuureista, joille en ole suonut ajatustakaan, mutta joihin nyt haluaisin tutustua.

Ylivertaiset 2

Ylivertaiset 2
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-577-7

Kun Ylivertaisten saaga hyrähti rullaamaan edellisen kirjan alussa, koko tiimi oli levällään kuin paineaallon paiskomat ellun kanat. Hallitukselta pumpattu rahoitus oli poskettoman massiivinen, tukikohta uudenkarhea ja Suosikin kansikuvaan pääseminen silkkaa päivähaavetta. Myt kakkoskirjan alussa Ylivertaiset on jo laajalti juhlittu supersankarijoukko, joka paitsi pelasti Manhattanin Hulkin riehunnalta, myös koko maailman aggressiivisten alieninien apokalyptisilta aikeilta. Heillä siis menee paremmin kuin koskaan!

…aina sivulle 10 asti. Kapteeni Amerikka heittää pienen panttivankikeikan Lähi-idässä ja Thorin mukaan se enteilee sitä, että Ylivertaisia tullaan käyttämään häikäilemättömien imperialistien kauheana käsikassarana kolmannen maailman maissa, ja nostaa ukkosjumalallista kytkintä. Välittömästi tämän perään uutistoimistot saavat vihiä siitä, että reilut 800 ruumispussia täyttänyt hirviö nimeltä Hulk onkin oikeasti eräs Kilven huipputiedemiehistä, itseasiassa koko supersotilashankkeen nokkamies, tohtori Bruce Banner. Vuoden 1929 musta tiistai pörssiromahduksineen ei ole mitään verrattuna siihen suosiokuoppaan, johon Ylivertaiset tämän myötä karahtavat.

Tämä kaikki on toki lämmittelyä. Pian asiat alkavat mennä poskelleen ihan tosissaan. Euroopan ja Amerikan valtiojohtoiset superihmiset lähetetään vetämään Thoria kimpassa nekkuun, eräs Lähi-idän maa joutuu Ylivertaisten ennaltaehkäisevän iskun kohteeksi ja Haukansilmän kotiin tulee ikäviä vieraita. Sen jälkeen onkin totiset paikat. Kohtalaisen moni valtiovalta on jo kuukausia huolestuneena seurannut Amerikan supermellastusta ja pikkuhiljaa alkaa syntyä konsesus siitä, että tilanteelle ’tarttis tehrä jotain’. Enempää en paljasta, mutta tuo jotain ei ole eri blokkien välinen ystävyysjalkapallo-ottelu, vaikka perseelle potkitaankin.

Huolimatta siitä, että panokset ovat korkealla ja konfliktit vakavia, ei koko kirjaa joudu naama näkkärillä lukemaan. Hank Pym etsiskelee itselleen uutta kotia, superryhmää, joka ottaisi hänet mukaan. Katso ja kavahda! Ultimate-versumilla on oma versionsa myös Puolustajista, ja heille Jättiläinen on kuin taivaan lahja. Kokemusta heillä on säälittävän vähän, medianäkyvyyttä vielä vähemmän, ja rahoitusta tuskin taksimatkan vertaa. Tunnettu nimi auttaisi sponsorien saamisessa. Murheen alhon summaa parhaiten Valkyria, joka Hankin esitellessä muurahaismiesvoimiaan tokaisee: ”Uskomatonta, että ryhmässämme on vihdoinkin joku, jolla on oikeat supervoimat.” Vinkki: jos muurahaisella ratsastava lilliputti on parasta, mitä joukkiolla on tarjolla, samalla vaivalla voi luovuttaa ja näyttää yleisölle paljasta ahteriaan. Puolustajat sattuvat olemaan tästä kanssani samaa mieltä. Lukekaa vaikka itse.

Mark Millarin realismiin pyrkivä ongelmanasettelu esittää tällä kertaa kysymyksen, mikä estäisi supersankareita rahoittavaa valtiota käyttämästä tätä resurssiaan omien globaalien etujensa ajamiseen. Lyhyt vastaus on: ei mikään. Kuten kuuluukin, teoilla on seurauksensa ja toinen kysymys kuuluu, miltä nimensä mukaisten supervaltojen välinen yhteenotto näyttäisi. Lopuksi, kun pöly alkaa peittää raunioituneita rakennuksia, voidaan pohtia, miten vältetään se, ettei vastaavaa tapahdu enää koskaan uudestaan..

Erityiskunniamaininta: kymmenen sivun levyinen, auki taiteltava taistelukuva. Eeppistä viileyttä!

Vannomatta toki aina paras, mutta Ultimate-jatkumossa on mahdollista tarinan niin vaatiessa päästää tärkeitäkin henkilöitä hengestään. Joka tapauksessa Ylivertaiset 2:n loppuessa kaikki alussa hengissä olleet hahmot eivät sitä enää ole. Toivoa sopii, että ilmiselvimmät kalmot pysyvät haudoissaan, jottei tulevien seikkailujen jännite kärsi.

Ylivertaiset on kahden kirjan perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista kamaa kaikille supersankareista diggaileville. Poliittinen kommentaari turpakäräjien lomassa saattaa inspiroida myös laajempia kansankerroksia. Ainoa mitä näiden kanssa kiroan on univelka – jos kirjan erehtyy aloittamaan myöhään illalla, kello on jotain epäkristillistä, kun viimeinen sivu on vihdoin luettu.

Raapale 300 – Hylkyrosvot (26.10.)

Hylkyrosvot

Maailma on täynnä hylkyjä, kun vain tietää mistä etsii. Minusta on juhlavaa käydä niiden luona, joskus jopa luikahtaa sisään ja katsella ympärille. Jokainen alus on kuin kolmiulotteinen valokuva omasta ajastaan, jäädytettynä tiettyyn traagisen tuhon hetkeen.

Ne ovat myös monasti hautoja. Siksi minusta on raivostuttavaa, kun hylkyrosvot ryöväävät niistä irtaimistoa vain varastoidakseen sen omiin kokoelmiinsa.

Kiinnitän kypärän tiiviisti ja tarkistan happisyötön. Kaikki toimii. Pudottaudun aluksestani ja potkaisen itseni kohti hylkyä. Kassaholviin sujautan taktisen ydinaseen.

En kerro uudesta hylkylöydöstä viranomasille, kuten kuuluisi. Sen sijaan vuodan sijaintitiedon huonomaineiselle avaruushylkysukeltajien yhteisölle. Mainitsen erikseen huhusta, jonka mukaan alus olisi kuljettanut Vanhan Maan aarteita.

Sitten odotan.

Robot 13: Kolossi

Robot 13: Kolossi
Kirjoittanut: Thomas Hall
Piirtänyt: Daniel Bradford
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-93-0255-0

Joskus ei todellakaan ole tarpeen mennä merta edemmäs kalaan, sillä merikin tarjoaa riittävän mielenkiintoista saalista. Eräskin paatti sai verkkoonsa pari sataa kiloa hopeakylkiä ja toisen mokoman tuhannen muinaista robottia, jonka pään paikalla on valtavaan, läpinäkyvään kupoliin suljettu pääkallo.

Heti kättelyssä tehdään selväksi, että kyseessä ei ole mikään C-3PO:n kaltainen toimintaa kaihtava droidi vaan lannistumaton ihmiskunnan esitaistelija. Toinen tapa sanoa sama asia on, että mytologinen läski tummuu halki koko albumin. Turpaan saavat niin Kraken, Feeniks kuin Kyklooppikin. Samalla valotetaan hieman mysteerisen robottimiehen historiaa, mutta kolmen lehden kokoelmana Kolossi ei tähän ehdi paljoakaan paneutua. Jopa harmillisen vähän.

Bradfordin kuvitusta olen kuullut verrattavan Mike Mignolan tyyliin, enkä tätä ihmettele. Samat mielleyhtymät minullekin tuli. Tätä en kuitenkaan kokenut haittana, sillä tämänkaltainen mustan käyttö sopii nasevasti eeppisiin muinaishirviötaistoihin kuin ruosteinen ankkuri Krakenin silmään.

Hallilta jäin kaipaamaan enemmän sitä itseään eli tarinaa. Nyt lähdettiin heti penkomaan historian hämäryyksiä antamatta vielä paljoakaan. Minua kiinnostaisi enemmän, mitä robotti on joskus ollut, vasta sen jälkeen, kun saan jonkinlaisen kuvan siitä, mitä hän on nyt. Pelkkä myyttisiä monstereita suvereenisti kurmoottava automaattoni ei kanna kovin monen albumin yli.