Avainsana-arkisto: robotti

Raapale 350 – Leikkitoverit (15.12.)

Leikkitoverit

Vuosia sitten joulun alla isäni käveli ovesta kasvoillaan leveä hymy, päässä tonttulakki ja laski olohuoneen matolle lemmikkikopan. ”Hauskaa joulua, pikkumies. Lemmikkiähän sinä toivoit.”

Avasin kopan luukun ja sieltä minua tuijotti hievahtamatta koiranpentu. Se oli niin liikkumatta, että ymmärsin sen olevan pehmoeläin. Sitten se yhtäkkiä haukahti.

”Se on robotti”, isä sanoi. ”Koirathan ovat söpöimmillään pentuina. Tämä ei koskaan kasva, eikä kuole. Se on edelleen pentu, kun minä olen vanha mies.” Leikin koiran kanssa, kunnes isä käski iltapuuhiin.

Peuhaan jälleen pennun kanssa, kun isäni astelee olohuoneeseen keppiin raskaasti nojaten. Hän katselee meitä hymyillen. ”Riittää jo tältä illalta pojat. Aika pestä hampaat, pikkumies.”

Robot 13: Kolossi

Robot 13: Kolossi
Kirjoittanut: Thomas Hall
Piirtänyt: Daniel Bradford
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-93-0255-0

Joskus ei todellakaan ole tarpeen mennä merta edemmäs kalaan, sillä merikin tarjoaa riittävän mielenkiintoista saalista. Eräskin paatti sai verkkoonsa pari sataa kiloa hopeakylkiä ja toisen mokoman tuhannen muinaista robottia, jonka pään paikalla on valtavaan, läpinäkyvään kupoliin suljettu pääkallo.

Heti kättelyssä tehdään selväksi, että kyseessä ei ole mikään C-3PO:n kaltainen toimintaa kaihtava droidi vaan lannistumaton ihmiskunnan esitaistelija. Toinen tapa sanoa sama asia on, että mytologinen läski tummuu halki koko albumin. Turpaan saavat niin Kraken, Feeniks kuin Kyklooppikin. Samalla valotetaan hieman mysteerisen robottimiehen historiaa, mutta kolmen lehden kokoelmana Kolossi ei tähän ehdi paljoakaan paneutua. Jopa harmillisen vähän.

Bradfordin kuvitusta olen kuullut verrattavan Mike Mignolan tyyliin, enkä tätä ihmettele. Samat mielleyhtymät minullekin tuli. Tätä en kuitenkaan kokenut haittana, sillä tämänkaltainen mustan käyttö sopii nasevasti eeppisiin muinaishirviötaistoihin kuin ruosteinen ankkuri Krakenin silmään.

Hallilta jäin kaipaamaan enemmän sitä itseään eli tarinaa. Nyt lähdettiin heti penkomaan historian hämäryyksiä antamatta vielä paljoakaan. Minua kiinnostaisi enemmän, mitä robotti on joskus ollut, vasta sen jälkeen, kun saan jonkinlaisen kuvan siitä, mitä hän on nyt. Pelkkä myyttisiä monstereita suvereenisti kurmoottava automaattoni ei kanna kovin monen albumin yli.

Raapale 230 – Salamahyökkäys (17.8.)

Salamahyökkäys

”Mekha vyöryy mettästä ihan justiinsa”, sanoi Bilkings tutkimuslaboratorion katolla. ”Kuuletkos, miten rungot ryskyy?”

”Tähyile sinä, minä viritän näitä laitteita”, sanoi Corr ja kytki johtoja. ”Olisivat voineet jättää paremman dokumentaation jälkeensä, menee liian paljon arvailuksi minun makuuni.”

”Sit kannattaapi vetää lakut noppeesti ja rukoilla Herraa, se tulloo ny, mä luulen.”

”No jokin taivaan henki saisi kyllä nyt hymyillä meille.” Corr rypisti otsaansa, mutta kytki virran. Mekha ilmaantui parkkipaikan laidalle.

Sähkökenttä keräsi kosteutta, pilvet puskivat sadetta ja salamaa. Corr käänsi lasertykin kohti mekhaa ja ampui purskeen. Salamat hyppäsivät syntyneeseen ionijohtimeen käristäen sotakoneen.

Bilkings tähyili kiikarilla. ”Pysys hollilla, sillä taitaa olla kaveri likellä.”

Raapale 203 – Raivaaja (21.7.)

Raivaaja

Metsä ryskyi, kun raivauskone kaatoi kolme puuta ja pysähtyi aukion laitaan. Osa sen havaitsimista oli jo lakannut toimimasta, mutta maan kaltevuuskulmat se vielä erotti. Paikka oli sopivan tasainen tarkoitukseen.

Aluksi raivauskone hakkasi maahan ne muutamat puut, jotka täplittivät aukeaa. Rungot se puski yhdelle laidalle. Seuraavaksi se upotti teräsauran maahan, repi ylös kannot ja keräsi pois kivet. Sitten se lanasi maan tasaiseksi. Urakka oli valmis. Se seisahtui aukean laitaan kasaamansa puupinon viereen.

Seuraavaksi olisi paalutusrobotin vuoro, ja sen jälkeen rakennettaisiin talo. Raivauskone ei kyllä ollut nähnyt paalutusrobottia yli kolmeensataan vuoteen.

Jos niin kävisi taas, raivauskone etsisi uuden aukean kymmenen vuoden kuluttua.

Raapale 31 – Robottisodan viimeinen päivä (31.1.)

Robottisodan viimeinen päivä

Prime-00 seisoi polvillaan armeijan edessä. Kädet metallisen pään takana, kasvojen keinoihon sulaneet riekaleet leuasta roikkuen. Vain toinen silmä hehkui punaisena.

Kenraali Dowell tähtäsi robottien johtajaa keskusyksikköön protonipistoolilla.

”Sota on ohi, kone. Viimeinen tukikohtanne on tuhottu. Robotit hävisivät.”

”Kertokaahan kenraali, onko jokaisella miehellänne refleksinopeutin.”

”Tietenkin. Me tarvitsimme niitä, koska te olitte muutoin ylivertaisia.”

”Heillä on myös muokatut silmät ja aistivahvistimet?”

”Kyllä.”

”Kestävämmät hydrauliikkalihakset? Lujemmat keinokuituluut?”

”On.”

”Positronisiirrännäisiä aivoissa. Geenimuokattua verta. Hermostossa signaalivahventimia.

”No…”

Prime-00:n kasvohydrauliikka nyki. Sen puoliksi kärähtäneestä äänirasiasta kantautui ontto hohotus.

”Teloittakaa minut jos tahdotte. Sillä ei ole väliä.”

”Kuinka niin?”, kysyi kenraali kylmien väreiden vallassa.

”Koska robotit voittivat.”