Routakoto

Minun Kiinani 2. Puolueen aika

Julkaistu 18 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Minun Kiinani 2. Puolueen aika
Käsikirjoitus: Li Kunwu, P. Ôtié
Kuvitus: Li Kunwu
Suomennos: Saara Pääkkönen
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-38602-6

Onko elämää puhemies Maon kuoleman jälkeen? Minun Kiinani ensimmäinen osa Isän aika päättyi tuohon kataklysmiseen tapahtumaan ja sitä seuraa Puolueen aika kuvaten Kiinaa suuren ruorimiehen poistumista seuranneina vuosina. Moni asia pysyy samana, mutta moni tärkeä asia myös muuttuu. Kulttuurivallankumous sälytetään virheenä Neljän koplan harteille ja koko kansakunta voi siirtyä eteenpäin, kun tuo ikävä pieni vaihe Kiinan historiassa lakaistaan maton alle.

Xiao Li jatkaa elämäänsä armeijassa johtotähtenään uusi tavoitteensa: hän haluaa päästä puolueen jäseneksi. Työleiriltä vapautettu isäkin on noussut takaisin korkeaan asemaan, mutta pojan tie on mutkaisempi. Koska armeija ei ollut se tie onneen, jota Xiao Li etsii, hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tuotantoyksikköön. Se tarkoitti yksinäistä puurtamista maanviljelyn ja eläinten kasvattamisen parissa.

Ikuiset ystävät, kunnes ilmianto meidät erottaa

Tämä kaikki todistaa, ettei kommunistinen Kiina noihin aikoihin eronnut muista yhteiskunnista sittenkään merkittävästi. Tunnustusta ei saanut työmäärän tai tehokkuuden mukaan. Tavoitteisiin pääsemiseksi ei riittänyt perse ruvella raataminen. Suhteet ja perhe vaikuttivat niin hyvässä kuin pahassa ja lopulta kaikki oli kiinni vain siitä, että sattui kiinnittämään oikean riittävän lujasti vallankahvassa roikkuvan ihmisen huomion.

Ennen suuntaa näytti suuri ruorimies. Hänen jälkeensä kaiken henkilöityminen yhteen johtohahmoon väheni ja etualalle nousi puolue. Siitä Xiao Lin isä piti kiinni kuolinvuoteelleen saakka ja neuvoi poikaansa aina asettamaan puolueen etusijalle. Vain sillä oli merkitystä. Vain siten Kiina voisi menestyä.

Kuvitus on tyylillisesti samanoloista ensimmäisen kirjan kanssa. Viivat ovat paksuja, paitsi jos kyseessä on hehkeä nainen, johon Xiao Li kiinnittää huomionsa. Silloin viiva on siroa ja sulokasta. Minun silmääni valittu tyyli vaikuttaa vanhahtavalta, mikä sopii loistavasti tarinaan, joka tapahtuu paitsi vuosikymmeniä sitten myös maailmassa, jota en suomalaisena tunnista omakseni.

Minun Kiinani on kakkososansa myötä edelleen merkittävä teos, joka kuvaa hötkyilemättä nykymaailmassa aina vain tärkeämmäksi käyvän valtion historian olennaisia käänteitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kiina, kommunismi, kulttuurivallankumous, Li Kunwu, Mao Zedong, Minun Kiinani, P. Ôtié, Suuri ruorimies, WSOY

Kaveripyyntö (raapale 385)

Julkaistu 17 tammikuun, 2013| 2 kommenttia

Kaveripyyntö

Oven takana seisoo vaaleatukkainen kaveri.

”Terve! Sähän tunnet Panun. Mä olen sen pikkuserkun vanha tarhakaveri Niko ja huomasin, että säkin tykkäät Heavenlysta, vapaapainista, suklaasta ja Isaac Asimovista. Että ajattelin tulla käymään. Tässä.” Niko ojentaa skannausta Teräsluolien kannesta ja nappikuuloketta. Sieltä kuuluu Dust to Dust.

Pohdin hetken. ”Panu? Jaa Veera, aikido-open systeri!” Niko nyökkää. Pohdin lisää. Vapaapainia en ole katsonut vuosiin. Olisi kiva, jos joku referoisi viimeisimmät Wrestlemaniat. Vieläkö Undertakerin voittoputki jatkuu?

”Joo, tuu sisään. Mulla on levy Fazerin sinistä.” Olohuoneessa soi Edguy. ”Diggaatsä Tobias Sammettia?” kysyn. ”Ostin eilen Säätiön ruotsiversion. Mut enteks, katos tää video, kissa näyttää ihan Hulk Hoganilta.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Fiktio, Raapale

Avainsanat: Facebook, sosiaalinen media

Ystäväharvennus (raapale 384)

Julkaistu 16 tammikuun, 2013| 2 kommenttia

Ystäväharvennus

”Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät.” Katselen ihmisjoukkoa edessäni, kuohuviinilasi kunkin kädessä. ”Odotatte epäilemättä jonkinlaista ilmoitusta. Olenko mennyt kihloihin? Olenko saanut uuden työpaikan? Onko minulla kenties kuolemaan johtava, parantumaton tauti?”

Heidän katseissaan on hämmennystä. Nyökyttelen hyväksyvästi. ”Olette täällä, koska ajattelen teitä ystävinäni. Elämäni varrella teitä on kertynyt melkoinen joukko. Itseasiassa liikaa.” Pidän dramaattisen tauon. ”Liikaa joulukortteja lähetettäväksi, syntymäpäiviä muistettavaksi. En kestä enää. Ainoa keino on harvennus.”

Astahdan kohti sivuovea ja viittaan kohti peiliovia huoneen perällä. ”Teräaseita on kaapeissa ja teipattuna pöytien alle. Tuliaseet on kätketty paremmin. Voitte lopettaa, kun teitä on jäljellä kolmekymmentä tai vähemmän.”

Avaan oven. Kohotan lasiani. ”Terveydeksenne.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Fiktio, Raapale

Hämähäkkimies 1982

Julkaistu 15 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Hämähäkkimies: Vuosikerta 1982 (Amazing Spider-Man 194-209, Spectacular Spider-Man Annual 1)
Tarinat: Marv (”Mary”) Wolfman, Denny O’Neil, Bill Mantlo, David Michelinie, Roger Stern
Kuvat: Keith Pollard, Al Milgrom, Sal Buscema, John Byrne, Rich Buckler, John Romita jr, Alan Weiss, Pablo Marcos, Gene Day, Mike Esposito, Frank Giacoia, Jim Mooney
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-580-7

Wikipedian mukaan nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Se on myös markkinoinnin ymmärtämä mekanismi, mikään muu ei selitä esimerkiksi Ritari Ässä -dvd-julkaisuja. Henkilökohtaisella tasolla taas nostalgia on minulle keino nauttia vanhoista sarjakuvista ilman sitä riesaa, että kaverini joutuu kaivamaan kokoelmistaan vuosikertatolkulla 30-vuotta vanhoja Hämäreitä, sillä Egmont on kunnostautunut palvelemalla neljännen vuosikymmenen masentavaan merkkipaaluun päätään lyövää markkinasegmenttiä julkaisemalla uudestaan Hämähäkkimies-lehden alkutaipaleen lehtiä vuosikerrallisen käsittävissä kokoelmissa.

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Nostalgian oppien mukaisesti vanhaa juttua ei ole tehty uusiksi nykyaikaisin tiedoin ja taidoin, vaan vanha tuote tuodaan uudelleen ulottuville mahdollisimman autenttisessa asussa. Vuosikerrat ovat näköispainoksia ja toisintavat uskollisesti niin käsittämättömät värivirheet kuin väärin kirjoitetut tekijänimet. Jenkeissä Marv Wolfman on niittänyt mainetta kuin Hullu-Jussi metsää Karhukoplan käsissä, mutta Suomessa hänen vastineensa Mary Wolfman oli vuositolkulla suosituin naiskirjoittaja sarjakuvan saralla.

Vuosi 1982 oli seinäkiipijälle kiireistä aikaa. Musta Kissa pisti vibaa niin Peterin punttiin kuin pumppuunkin, Kingpinin jäähyväismatinea tummutti läskiä oikein olan takaa ja May-täti yritti potkaista tyhjää, mutta huti tuli jälleen kerran. Tieteen pitäisi selvittää mistä ihmemateriaalista tuo sitkeä luukasa on tehty ja lahjoittaa ihmiskunnalle kuolemattomuuden kaava. Kaikkiaan tahti oli kiihkeä ja kiivas, sillä tuohon yhteen kierrokseen auringon ympäri mahtui myös Mysterio, Tuomari, Mustekala, Dazzler joka kulki nimellä Säihky, Kraven, Mesmero sekä J. Jonah Jamesonin kertakaikkisen täydellinen kajahtaminen.

Ruokalistalla kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Vain hämärästi mielen perukoilla möllöttäneiden tarinoiden muistojen lisäksi joiduin kohtaamaan sen kulttuurieron, jonka vierineet vuosikymmenet ovat muodostaneet ja samalla jemmanneet alitajunnan syövereihin. Tapa kertoa lukijoilla, mistä on kyse, oli ennen vanhaan totaalisen pönttö. Hahmo kuin hahmo ratkeaa puuduttaviin selityksiin siitä, miksi he ovat tekemässä mitä ovatkaan, ja kaiken kukkuraksi ääneen. Eikä kyseessä ole edes kerrontatekninen tapa ilmaista ajatuksia, sillä välillä varjoista singahtavat vastustajat kommentoivat itsekseen puhuvan höyrypään jorinoita. Mikään edellämainitusta ei varsinaisesti heikentänyt lehtien nautittavuutta, mutta tulipa kirjattua ylös tärkeä huomio siitä, mihin itse ei kirjallisissa toimissa koskaan tule sortua. Ainakaan vahingossa.

”Anteeksi, oliko sinulla ovikin?”

Kuvituksen puolesta en voi olla kuin tyytyväinen. Ehkäpä juuri tuon ajan tyyli joskus aikanaan iskostui aivoihini jonkinlaisena standardina, mutta minä arvostan sitä, että saan yhdellä vilkaisulla selvää mistä on kyse, mitä ruudussa tapahtuu. Ihmisten fysiologia on tolkullista sen minkä supersankarit genrenä sallivat, niveliä on oikea määrä järkeenkäyvillä liikeradoilla eikä joka hemmetin nainen raahaa leukansa alla DD-Kuolontähti-luokan rintavarustusta. Tällaisen kaman parissa minusta tuli Marvel-friikki, ennen synkkää 90-lukua, jolloin sarjakuvateollisuudelta kollektiivisesti katosi suhteellisuudentaju. Eipä silti, on minulla kaikki viisi X-Force #1:n mukana tullutta keräilykorttia. Katosi se taju minultakin.

Omalta osaltani ne parhaat Hämäritarinat odottavat vielä julkaisuaan näköisvuosikerroissa, mutta on tämä 1982 kovaa kamaa sekin. Plussaa Kissasta, pidin kovasti Felicia Hardysta jo silloin aikanaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Al Milgrom, Alan Weiss, Bill Mantlo, David Michelinie, Denny O’Neil, Felicia Hardy, Frank Giacoia, Gene Day, Hämähäkkimies, Jim Mooney, John Byrne, John Romita jr, Keith Pollard, Kingpin, Kraven, Marv Wolfman, Mary Wolfman, Mike Esposito, Musta Kissa, Mysterio, näköispainos, Pablo Marcos, Peter Parker, Rich Buckler, Roger Stern, Sal Buscema, Tohtori Mustekala

Alppitähti – Valentine

Julkaistu 15 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Alppitähti – Valentine
Tarina: Yann
Piirros: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali, 2012
ISBN: 978-952-5877-24-3

Herrojen Yann ja Hugault aiemmassa sarjassa Huuhkaja seikkailtiin toisen maailmansodan melskeissä. Ei toista ilman ensimmäistä, Alppitähti-sarja kuvaa sitä natseja edeltävää nujakkaa.

Tarinan keskiössä on kaksi veljestä, Henri ja Alphonse Castillac. Ennen sotaa he asuvat Pariisissa ja viettävät elämää, johon kuuluvat fiinit puvut, naiset ja absintti. Sodan jo hetken riehuttua, vuonna 1917, Henri lentää maineikkaan Haikalaivueen siivin Alphonsen pitäessä saappaansa tiukasti ei-kenenkään-maan savessa panssarijoukkojen luutnanttina. Kummallakin on jo tässä vaiheessa selvästi omat demoninsa. Alphonse on saanut lähtöpassit lentojoukoista jonkin nimeämättömän rikkeen vuoksi, kun taas Henri on sankareista urhein ja niittää mainetta hurjilla tempuillaan. Tuo rohkeus vain pettää välittömästi saksalaisen Alppiruusulla kukitetun Albatrosin ilmaantuessa taivaalle. Poikia painavat suuret surut.

Ihastus

Vihastus

Piirrokset ja väritys ovat jälleen kerran kaunista katseltavaa. Hugault hallitsee lentovehkeiden anatomian suvereenisti. Myös muita vehkeitä ja anatomiaa on luvassa sen pakollisen sivun verran, eihän kyseessä olisi kaksikon albumi ilman seksikohtausta mahtavine ryntäineen.

Tarinallisesti ollaan hatarammalla pohjalla. Siinä missä Huuhkajan hyvin saattoi julkaista kolmena erillisenä albumina, Valentine puolestaan tuntuu vahvasti isomman kokonaisuuden osalta eikä jaksa kantaa omillaan. Alphonsen panos itse sodassa jää mitättömäksi ja hunnien lentosankari Erich näyttäytyy varsinaisesti vasta viimeisellä sivulla, ja sekin vain petaa tulevia yhteenottoja Henrin kanssa. Aikajanalla pompitaan kolmessa temporaalipisteessä, mikä sekoittaa kerrontaa entisestään.

Valentine on hyvä tarinan alku, muttei hyvä tarina itsessään. Toivottavasti Alppitähden seuraavat osat antavat tälle albumille järeämmän merkityksen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Alppiruusu, Edelweiss, ensimmäinen maailmansota, ilmailu, Romain Hugault, Yann

Routakodon julkaisuaikataulu

Julkaistu 13 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Viime vuoden aikataulu oli helppo. Raapale ulos joka ikinen päivä. Nyt kun rytmi puuttuu, olen jo päätynyt kirjoittamaan milloin mitäkin, eli epäsäännöllisesti. Tarvitsen selvästi aikataulun, jota noudattaa parhaan kykyni mukaan. Sellainen oli siis pakko kehittää.

Raapaleita julkaisen kolmasti viikossa. Kirjoitustahtitavoite huomioiden niitä pitäisi samalla kertyä koko ajan varastoon. Raapalepäivät ovat keskiviikko, torstai ja sunnuntai.

Arvosteluja tuuppaan julki kahdesti viikossa, aina sen verran kuin on valmistunut siihen mennessä. Nuo päivät ovat tiistai ja perjantai.

Maanantait ja lauantait ovat julkaisun, joskaan eivät välttämättä kirjoittamisen, kannalta vapaapäiviä.

Perustin samalla Facebookiin sivun Routakoto, johon päivitysten pitäisi tulla automaagisesti. Olkoonkin ettei FB näytä kaikkia päivityksiä. Peukuttakaa sivua silti, jos vain nappaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjoittamisesta

Kapteeni Kanki: Numero 2 ja Tositarkoituksella!

Julkaistu 9 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kanki, Numero 2 (2008) ja Tositarkoituksella! (2011)
Kari A. Sihvonen
ISBN: 978-952-92-3904-7, 978-952-5783-05-6

Kapteeni Kanki on supersankari, joka saa voimansa maagisesta rautakangesta, jolla hän leipoo turpaan pankkirosvoja ja muita pahiksia. Tai, Kapteeni Kanki on pornoon koukussa oleva supervoimainen sälli, joka kiskoo viinaa ja fiilistelee alapään juttuja. Kummasta mahtaakaan olla kyse? Vihjeeksi kerron, että hänen tyttöystävänsä nimi on Pirjo Reva. No niin.

Oikeasti en ole edes selvillä Kapteeni Kangen historiasta, mutta veikkaan radioaktiivisella Viagralla olevan tekemistä alkuperän kanssa. Kuten muutkin superjampat, myös Kanki on profiloitunut taistelemaan tietyntyyppisiä vastustajia vastaan. Yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan iso leka tai panohalut. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja.

Kankea on julkaistu kaupallisesti ja ronskimmissa erissä, mutta niitä minulla ei vielä ole. Sen sijaan haltuuni on joutunut ilmesesti kakkosalbumi vuodelta 2008 sekä 16-sivuinen taskulärpäke Tositarkoituksella! Jo niiden perusteella on selvää kauraa, millä tasolla tarinoiden huumori liikkuu (kutakuinkin navasta alaspäin ja polvista ylöspäin).

Näissä kahdessa julkaisussa Kanki seikkailee mainosalalla, taistelee Sexbot 2000:tta vastaan ja jallittaa toisen, mahtimelalla varustetun seksirobotin jörnimään nykytaiteen museota. Samalla selviää, miksi ryyppyillan jälkeen päässä pirisee.

Kapteeni Kanki soveltuu parhaiten sellaisille, joilla osa huumorintajusta on jämähtänyt jonnekin teinivuosien pornoeroottiseen limboon. Onneksi kuulun kohderyhmään.

Täytä aukkokohdat: Taide menee päin ______?

Kanki vastaan Mahtimeisseli! Vain kovin voi voittaa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kapteeni Kanki, Kari A. Sihvonen

Nemi: Villi ja vakaa

Julkaistu 7 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Nemi Villi ja vakaa Nemi: Villi ja vakaa
Lise Myhre
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-528-9

Olen ollut Nemi-fani jo vuodesta 2003, jolloin ensimmäinen albumi ilmestyi suomeksi. Pahaa-aavistamattomana avasin albumin antikvariaatissa ja ihastuin välittömästi tyttöparivaljakkoon, joiden näkemys hauskasta tempauksesta oli kiskaista helium-henkoset teletappi-ilmapallosta. Myyty!

Nemi itse on pysynyt varsin samanlaisena koko uransa. Hän on fantasiasta diggaava gootti, joka on valmis yhden yön juttuihin omilla ehdoillaan. Hänen sielutoverinsa Anu taas tasapainoilee edelleen sillä hiuksenhienolla rajalla, jonka toisella puolella vaanii puuduttava päivätyö ja arkielämä kaikkine rasitteineen siististä kämpästä joulukorttien lähettämiseen. Toisella puolen taas odottaa rento hulluus Nemin malliin, pilkkuun venyvät baari-illat, kesäpäivät puistossa ja eläminen päivä kerrallaan. Kehitystä on tapahtunut lähinnä miesrintamalla. Anu vaihtoi sälliä punkkarista taviksempaan ja Burzumin laulaja luistelee tätä nykyä töihin, sillä Nemi retkahti taannoin vakisuhteeseen. Lihaa syövään urheilijaan, kaiken lisäksi. Tämä on luonut mahdollisuuksia kehittää jotain uutta vanhan toistamisen sijaan, mutta itselleni on jäänyt fiilis, että tästä ei ole otettu irti läheskään kaikkea sitä, mikä olisi mahdollista.

Sarjan vahvuuksia ovat arkipäivän järjettömyyksien osoittelu, absurdismiin saakka huipentuva fanitus, oli kohteena musiikki tai kirjallisuus, sekä ne pienet, pysäyttävät vakavat hetket, jolloin Lise Myhre puhuu sivun verran tärkeistä asioista, kuten kaiken katoavaisuudesta. Kaikkiaan tulilinjalle joutuu yhtäläisesti niin länsimainen kulutuskulttuuri kuin ihmissuhteet.

Uusin albumi, Villi ja vakaa, on järjestyksessä 25. ja näin ollen sarjan historiaan mahtuu jo monenmoista. Itseasiassa minkä tahansa sarjan kohdalla tuollaiseen materiaalimäärään sisältyy pakostakin keskimääräistä parempia ja huonompia töitä ja tämä periaate pätee myös strippisarjoihin. Nemi-skaalalla Villi ja vakaa on keskitasoa, ehkä jopa hieman alle. Toki mukana on hauskojakin juttuja, jotka irrottivat pari huutonaurua, mutta huippualbumista ei voi puhua.

Tämän vuoksi melkein missasin Novan deadlinen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Nemi

Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio

Julkaistu 7 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kuolio Hämeenpuiston muumio Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio
P. A. Manninen
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-5938-02-9

Aivan vastikään tutustuin paremmin Kapteeni Kuolion maailmaan. Luulin Kalevankankaan ihmissuden olleen ensimmäinen törmäykseni hahmon kanssa, mutta epämääräiset muistikuvat yrittävät ehdotella, että olen tosiaan vilkuillut Kapteenin edesottamuksia Tähtivaeltajan sivuilta joskus aiemminkin. Niin tai näin, vasta nyt olen saanut otteen siitä, mistä Kapteeni Kuoliossa on kysymys ja oppinut samalla arvostamaan sitä varsin suuresti.

Hämeenpuiston muumio albumina muistuttaa rakenteeltaan Ihmissutta. Nykyaikaiseen populäärikulttuuriin pesiytynyt perinteinen kauhuelementti nousee esiin ja Kapteenit Kuolio & Kökkö (joista jälkimmäistä ei vieläkään taideta albumin sivuilla nimetä) lähtevät selvittämään tilannetta. Tällä kertaa muumiot vaeltavat Tampereen kaduilla. Samalla kun sankareidemme tie vie pitkin Tampesterin raitteja Kuolio valistaa toveriaan muumiologian perusteilla. Ja hyvin valistaakin, opin paljon muinaisegyptiläisestä sieluopista, sanalla sanoen siitä, mikä voi motivoida vuosituhansia käärinliinoissa uinuneita vainajia lähtemään aamuhölkälle.

Karaokemuumio

Tarina saa alkunsa, kun Kuolion pyylevämpi aisapari menee ostamaan egyptiläisen patsaan antiikkikaupasta. Alku on hitaanpuoleinen, tietopätkien katkoma kävelyretki, mutta kun toiminta alkaa, vauhti on hengästyttävä. Tapahtumien sitominen aitoihin paikkoihin on se lisäripaus, joka saa koko keitoksen toimimaan. Kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävelyretki huimien seikkailujen tapahtumapaikoille, teen parhaani päästäkseni mukaan.

P. A. Mannisen työ Kuolion parissa paljastuu jo nyt olevan merkittävä kulttuuriteko. Hän ammentaa paitsi mytologioiden syvemmistä lähteistä myös kotikaupunkinsa värikkäästä historiasta. Ja tämä on se, mitä olen jo nyt oppinut suuresti arvostamaan. Oikeissa käsissä Suomi, jopa Tampere, voi olla yhtä kiehtova miljöö kuin Lontoo tai Tokio.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Egypti, Hämeenpuisto, Kapteeni Kuolio, Lempo Kustannus, muumio, Pekka Manninen, Tampere

Azumanga Daioh (1/4)

Julkaistu 7 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Azumanga Daioh (1/4)
Kiyohiko Azuma
Punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-1559-7

Koulu voi olla reuhakka paikka riippuen luokan kokoonpanosta. Todellinen härdelli sen sijaan vaatii kajahtaneiden luokkatovereiden lisäksi myös sekopäitä opettajia. Azumanga Daioh tarjoaa molempia, japanilaiseen tyyliin.

Ensin lukuvinkki: vaikka tätäkin mangaa luetaan lopusta alkuun kuten tapana on, nyt kannattaa aloittaa alusta ja selata mainosten ohi sivulle 162 ja luntata sarjan päähenkilöiden nimet. Minulla ainakin menee helposti samanoloiset hahmot sekaisin, ennen kuin pääsen sarjaan kunnolla sisään, ja Azumangassa kuudella kahdeksasta päähenkilöstä on mustat hiukset. Tai ehkä minä esittelen heidät.

Opettajia ovat Tanizaki Yukari sekä Kurosawa Minamo. Jälkimmäinen opettaa liikuntaa, ensimmäinen on ehkä koko luokan tärähtänein henkilö. Tanizakin ajotaito on legendaarinen, mistä todistavat auton lukuisat lommot, eikä hän muutoinkaan ole opettajuudestaan huolimatta luokan viisain, fiksuin tai tietävin. Se titteli kuuluu tuplaponnaripäiselle Chiyo-chanille, joka on jo lukiossa 10-vuoden iästään huolimatta. Hivenen yrmy ja pidättyvä Sakaki on todellisuudessa varsin herkkä ja hyvin eläinrakas, joskin kissoilla on tapana vastata hänen huomionosoituuksiinsa lähinnä puremalla. Tomon käyttämät desibelit rikkovat varmasti joitain aserajoitussopimuksia, mutta ainakaan ympäristölle ei jää epäselväksi hänen mielipiteittensä laatu. Osaka taas ei ole oikeasti Osaka vaan muuttanut Osakasta, mutta kerran annettu nimi tarttui kuin piki jalkapohjaan kuumana kesäpäivänä. Mukana heiluvat myös Kaori ja Yomi, mutta heistä ei jäänyt yhdellä lukukerralla yhtä kirkkaita muistikuvia.

Paria poikkeusta lukuunottamatta tarinat ovat neliruutuisia strippejä, minkä ansiosta Azumangaa voi lukea juuri sopivissa paloissa. Tai vaikka kaiken kerralla. Ensimmäinen kirja kattaa ajanjakson lukuvuoden alusta, mikä Japanissa koittaa huhtikuun alussa, aina jouluun asti. Samalla suomalaiselle lukijalle selviää tiettyjä japanilaiseen kulttuuriin liittyviä seikkoja, kuten se että jouluaattona on tapana käydä treffeillä, tai että osakalaisilla on oma luonteenomainen huumorilajinsa. Moni seikka oli minulle aiemmin tuntematon, mutta alaviitteet opastivat kelvokkaasti. Vaikka aiemmasta mangakokemuksesta on kyllä hyötyä, suurimmassa osassa stripeistä mitään muuta taustatietoja ei vaadita kuin inhimillinen ymmärrys.

Verrattuna Kill Me Babyyn koululaishuumori on Azumangassa toimivampaa. Oppilaat ovat vain oppilaita olematta samalla jotain muuta, kuten syndikaatin palkkatappajia tai ninjoja. Arkipäivään kuuluu ruokatunteja, urheilupäiviä ja pistokokeita, ja niistä sitten ammenetaan tilannekomiikkaa. Omalla kohdallani koulunkäynnistä on kulunut jo kohtalaisen turvallinen aika, mutta nuorempien lukijoiden kannattaa olla varuillaan. Käsitellyt teemat saattavat aiheuttaa näppylöitä sekä epämieluisia takaumia.

Azumanga Daioh ei ehkä ole kertakaikkisen ratkiriemukas, mutta irrotti joka tapauksessa naurut muutamaan otteeseen ja viihdytti lopun aikaa. Sarja on myös uponnut varsin vankasti kotitalouden 11-vuotiaiden demografiseen segmenttiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Azumanga Daioh, Japani, koulu, manga, Punainen jättiläinen