Me Rosvolat ja konnakaraoke

Me Rosvolat ja konnakaraokeMe Rosvolat ja konnakaraoke
Siri Kolu
Otava, 2011
ISBN: 978-951-1-25424-9

Rosvolat ja heidän kesävahvistuksensa Vilja palaavat konnankoukkujen pariin tässä mainiossa jatko-osassa Me Rosvoloihin. Kokonainen koulutyöntäytteinen talvi on kulunut ja kevätkin on kitkuteltu loppuun. Vilja odottaa malttamattomana kesää, koska silloin hän voi vihdoin ja viimein palata edellisvuoden uusien tuttavuuksien, mainion rosvoperheen pariin. Mutta siitä ei näytä tulevan mitään. Kesäkuun saavuttua Vilja löytää itsensä viululeiriltä, kaikista mahdollisista paikoista. Mutta Rosvolat eivät hylkää omiaan. On aika suuren pelastusoperaation.

Sukeentuva seikkailu ei kuitenkaan noudata viime kesästä tuttua kaavaa. Rosvoperheiden kesäjuhla häälyy päiden yllä synkkänä ja panokset ovat korkeat. Vanha Pärnänen on kuollut ja nyt valitaan uusi rosvovaltias. Rosvoloiden isä Hurja-Kaarlo tietenkin tavoittelee tuota himoittua titteliä, mutta vastassa on kutakuinkin koko muun Suomen rosvokansa. He eivät ole unohtaneet sitä, miten viime kesäjuhlat päättyivät katastrofiin ja poliiseihin, kaikki Rosvoloiden ansiosta.

Jos Vilja edellisenä vuonna olikin enemmän turisti, kesävieras rosvomaailmassa, nyt hänen täytyy osoittaa aidosti kuuluvansa jengiin. Olosuhteiden pakosta hän joutuu mittelemään älyään muiden perheiden parhaimmistoa vastaan valehtelukisassa lähes yksin, ja kaikkia kiinnostaa kovin, missä ja kenellä on sata vuotta vanha Helmeri Kvistin Rosvo-opas.

Siri Kolu loi jo ensimmäisessa Rosvola-kirjassaan mielenkiintoisen, lapsenomaisen maailman, jota asuttivat pystyvät lapset ja eksentriset aikuiset. Huumori ja hauskuus pysyvät, mutta nyt maailma saa jo synkempiä sävyjä. Siinä missä Rosvoloita kiinnostaa ruoka ja barbit, muut perheet elävät raadollisemmin ja vaanivat mammonaa, eikä heidän kanssaan muutoinkaan ole leikkimistä. Liittoumia syntyy ja hajoaa, ja häijyjä juonia punotaan.

Konnakaraoken myötä aloin kuvitella joitakin kohtauksia Ghibli-studioiden elokuvien tyyliin esitetyiksi, ja yhtäkkiä siinä oli paljon järkeä. Hayao Miyazaki voisi hyvinkin ohjata Rosvoloista animeleffan. Maailma on kiinnostava ja eheä, hahmot sopivan eriskummallisia ja juoni seikkailullinen. Kellehän tästä ideasta pitäisi kirjoittaa?

Rosvola-kirjat ovat uponneet todella hyvin iltasatumateriaalina 8-12-vuotiaiden testiryhmään. Aikuisetkaan eivät joudu kiristelemään hampaitaan näitä ääneen lukiessaan, sillä kieli on rikasta eivätkä hahmot käyttäydy tarpeettoman pöljästi. Suosittelen siis lämpimästi.

Finncon 2013

Se on ohi! Nyyh! Finncon 2013, minne menit?

Tänä vuonna Finncon oli tukeva kolmen päivän rieha, plus tutkijat kokoontuivat tiemmä jo torstaina. Me pörähdimme paikalle perjantaina hiukan ennen yhtä ja raahasimme con-alueelle painavaa tavaraa. Tuhoa turha tuote -huutokauppaan meni vanha tietokoneeni Commodore 64 peleineen, kasettiasemineen, joystickeineen ja ohjekirjoineen. Kirpparipöytään päätyi iso kassillinen kirjoja (tuplakappaleita), dvdeitä ja vanhoja pelejä. Näiden lisäksi otsasuonta pullistutti kaksi laatikkoa Kuoriaiskirjojen painotuotteita. Tuomas Saloranta saisi kirjoittaa hieman ohuempia pokkareita, kautta Tshathogguan.

Sitten mopo karkasi käsistä. Heti kun kaksi boksia Kuoriaisia oli dumpattu kustantajan kouriin, tein Löydön. Ensimmäisen monista. Aavetaajuuden sälleillä oli myynnissä S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, 2. painos, joka minulta uupui. Ykköspainos sentään löytyi vanhastaan, mutta jälkimmäinen editio on pehmeistä kansistaan huolimatta laajennettu laitos. Fyrkat handuun ja peli auki. Sitten kuume ottikin vallan. Säntäsin kirpparipöydälle ja aloin kuumeisesti selata kirjojen selkämyksiä. Tein kaappauksia vasemmalta ja oikealta. Kirjapino kainalossa kasvoi, siirtyi sitten pöydälle. Kun pino muuttui labiiliksi, jaoin sen kahtia ja kasvatin kumpaakin. Ollessani vielä jumiutuneena scifipuolelle Arren bongasi kaksi Jalavan julkaisemaa Howardin Conan-suomennosta, jotka olivat siihen asti vuosia onnistuneet piilottelemaan muiden kirjojen takana antikoiden hyllyissä.

Jotkut ystävät ja toverit yrittivät tässä vaiheessa käydä tervehtimässä tai jopa esittelemässä itsensä pitkällisen nettituttavuuden jäljiltä. Houkat! Vaan mistä he olisivat voineet tietää, millainen on bibliomanian pauloihin joutunut Shimo, joka samalla vahtii ja ryöstää puhtaaksi uutta kirjallista territoriota. Niin että anteeksi vain, enkä voi luvata parannusta jatkossakaan. En niin kauan, kun kiinnostavia kirjoja uupuu kokoelmastani.

Lopulta ensi-isku oli suoritettu ja pahin kirjanälkä suoritettu. Oli aika viuhtoa ympäriinsä, rehata ja moikkailla kaikkia mahdollisia tuttuja ja samalla hieman vilkuilla, mitä muita kirjoja oli välittömässä lähiympäristössä. Mihinkäs Cthulhu lonkeroistaan pääsee?

Pihalla vaani hurja dino!

Pihalla vaani hurja dino!

Tänä vuonna panostimme ohjelmiin. Ensin kävin Arrenin ja Hannen kanssa vilkaisemassa Tähtivaeltajan kirjoituskilpailun palkintojen jakoa, mutta tulosten jälkeen päätimme sittenkin hilpaista eteenpäin; Arren ja minä seuraamaan fysiikkaa, joka sanoi pöö. Siellä lingottiin palloja, dipattiin kamaa nestetyppeen ja ammuttiin tyhjiömörssärillä projektiileja pahaa-aavistamattomiin tölkkipinoihin. Sen jälkeen suhaistiin seuraamaan höyrypunk-paneelia, jossa Magdalena Hai, Boris Hurtta, J. S. Meresmaa ja Siri Kolu keskustelivat aiheesta, jota kovasti diggailen. Ensimmäisen kerran törmäsin laajemmin kyseiseen aiheeseen City of Heroes -aikoina ja yritinpä 2007 kirjoittaa Nanowrimossa steampunk-romaaninkin. Se hyytyi pariin kappaleeseen, mutta nousi kellokoneistohaudastaan URSin kirjoituskisan myötä viime vuonna ja nyt olen kirjoittanut jo kolme omaan Teslakoodeksi-maailmaani sijoittuvaa novellia. Ja eiköhän lisääkin synny. Paneelista jäi sellainen fiilis, että ainakin hetken aikaa juuri tällaisella kamalla on tulevaisuutta, joten jos en romaania rykäise, ehkä saisin kuitenkin novellikokoelman väkerrettyä.

Sitten alkoi oma työsarka. Astraaliminäni lähti vetämään raapalepajaa Jussi Katajalan, Tarja Sipiläisen, Mixu Laurosen ja Boris Hurtan kanssa. Fyysinen kehoni taas lähti keskustelemaan suvaitsevaisuudesta fandomissa Tuomas Salorannan vetämään paneeliin, jossa olivat myös Irma Hirsjärvi, Kielo Blomqvist ja Aino Harvola. Heti kättelyssä todettiin, että Suomen fandomissa naisiin ja seksuaalivähemmistöihin ei kohdistu syrjintää. Siitä ei siis juurikaan keskusteltu paitsi pienessä historiaosuudessa. Paneelin jälkeen tunneloidun välittömästi raapalepajaan ja pääsin sentään esittämään muutamia niistä havainnoista, jotka tein viime vuoden projektin tiimoilta. Ei voi kirjoittaa 366 raapaletta oppimatta edes jotain.

Pajan päätyttyä kävimme hukkaamassa kirjahankinnat ja yökamat majoituskämpille ja palasimme parahiksi kuulemaan parit säkeet sähkökanteleesta. Juha Jyrkäs, jonka ääni saattaa olla tuttu Aavetaajuudelta, hän kun luki ääneen novellini Sateenkaaren maku, tykitti menemään instrumentillaan howardinlovecraftiaanista metallia ja hyvin vetikin. Minun vereni taas veti takaisin kirjahyllyjen ääreen, joten kuulin vain pari biisiä.

Virallisen ohjelman päätyttyä lyöttäydyimme osaksi ryömivää kaaosta, joka matkasi Kaapelitehtaalta keskustan hotelliin juhlistamaan kahden Osuuskumman teoksen julkaisua. Samuli Antilan romaani Kirveenkantajat ja Jussi Katajalan novellikokoelma Leonardon rasia. Helvetillisen hienoa! Tällaiset julkaisut valavat vahvaa uskoa siihen, että kunhan painan riittävästi duunia, jonakin päivänä myös minulta on ulkona oma kirja. Ehkä kaksikin. Aina kun meinaa usko loppua, että saako sitä koskaan mitään aikaan pitää vain katsella kirjahyllystä löytyviä tuttujen ja kavereiden kirjoja nähdäkseen, että mahdollista se on. Kunhan ei luovuta. Con-perjantai taisi olla myös ensimmäinen kerta kun tapasin Samulin livenä ja sain heti vaikutelman varsin miellyttävästä herrasmiehestä. Seuraavaksi pitää järkätä aikaa Kirveenkantajien verran.

Julkkarit olivat melkoinen suksee. Paikalla oli versin merkittävä määrä osuuskummajaisia sekä urssilaisia, ja tunsinpa pienoista ylpeyttä näihin ryhmiin kuulumisesta. Kun con-paikalla katsoin Osuuskumman pöytää sulostuttavia kirjapinoja tiesin olevani mukana jossain, joka jo nyt on hieno juttu, mutta tulevina vuosina osoittaa todellisen, valtavan merkityksensä laadukkaan genrekirjallisuuden julkaisijana. Jossain vaiheessa iltaa menin kainosti kysäisemään uuden steampunk-antologian toimittajalta Meresmaalta mahtoiko lähettämäni novelli kelvata mukaan. Kun en ollut vielä saanut aiheesta kommenttia. No kommentit ja palautteet oli postattu Osuuskumman jäsenfoorumille jo jokin aika sitten, en vain ollut käynyt norkoilemassa siellä con-paineiden alla yli viikkoon. Myös toinen toimittaja Markus Harju antoi palautteensa suusanallisesti ja kumpikin oli tykännyt ilmeisen paljon tekstistäni. Maailma oli toimiva ja juoni sopivalla tavalla yllättävä. Näillä eväillä on rohkaisevaa lähteä editointikierrokselle. Taidettiinpa siinä istuskellessa löytää jopa ratkaisut muutamiin ongelmiin, joten ei kun kirjoittamaan.

Sekin selvisi, että Samuli on myös vanha Yöjuttu-fani. Meitä ei monta ole, tai en ole ainakaan tietoinen muista. John Sinclair über alles! Vaikka onhan se Jason Darkin jälki vähän sellaista kukkua, kioskiviihdettä. Silti keskimmäisiä teinivuosiani määritti ehkä vahvimmin kolmostelevision lähettämä Star Trek ja Yöjuttujen kauhut. Taitaa olla niin, että minulle Yöjuttu on samassa asemassa kuin vanhemmalle polvelle Shokki-lehti aikoinaan.

Peter Watts puhuu tietoisuuden tarpeettomuudesta.

Peter Watts puhuu tietoisuuden tarpeettomuudesta.

Lauantai alkoi nakilla Osuuskumman pöydän takana. Kirjoja meni kaupaksi, tapasin Karin ja tutustuin vähän paremmin Morreen, jonka kirjablogi Morren maailma on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Siinä rytäkässä sain Aliette de Bodardilta signeerauksen kokoelmaansa Perhonen ja jaguaari, Peter Wattsin yhytin Sokeanäön merkeissä myöhemmin. ”Sorry about your brain”, hän kirjoitti. Aikataulussa oli tunnin mittainen hetki partioida taas kirjavalikoimia, minkä jälkeen mentiin kuuntelemaan Wattsin kunniavieraspuhetta. Sen perusteella voin sanoa, että en minä niitä kirjoja hankkinut, aivoni tekivät sen itse, minulta lupaa kysymättä. Tietoinen tajuntani ei voinut kuin seurata kauhulla vieressä sitä posketonta bibloiofiilistä mässäilyä, joka kesti koko viikonlopun.

Huutokaupassa sai tarjota rahaa joko ostaakseen tavaran, tai nähdäkseen sen tuhoutuvan lavalla spektakuläärisissä olosuhteissa. Signeerattu äänikirja sai moukarista, Spiderman-kakunpäällinen kuumailmapuhaltimesta ja Picachu sirkkelöitiin kolmen gramman palasiksi. Sen sijaan Asterix-nukke pelastui ja kuuden laserpyssyn kokoelma karkasi ulottuviltani, mutta päätyi kuitenkin Turkuun eikä pölkylle. Oma lahjoitukseni Commodore 64 säästyi sekin. Joku fani tarjosi heti neljäkymppiä ja maksoi lopulta 44 euromääräistä oravannahkaa. Shokkialoitus oli toki tehokas, mutta show-mielessä huono veto. Harva haluaa kylmiltään lähteä tarjoamaan vaikka viiskymppistä nähdäkseen moukarin kurmoottavan liki 30 vuotta vanhaa tietotekniikkaa.

Atoroxista käytiin taas katsomassa tulokset, mutta keskustelu jäi välistä. Tuomas Saloranta kiskoi kolme sijoitusta, sijat 10-8, ja robottipään pokkasi etänä Anni Nupponen novellillaan Joka ratasta pyörittää. Loistavaa, Anni! Ensimmäisen steampunk-kokoelman paras novelli minun mielestäni ja täysin ansaittu tunnustus! Keskustelussa ilmeisesti jotkut spektreläiset olivat napisseet Portin huonosta menestyksestä, sieltä kun ei koko ehdokaslistalle ollut selvinnyt kuin yksi teksti, sekä siitä, miten ”joillakin” oli monta novellia ehdolla. Mitä nyt taas, jäbät? Onko tarkoitus sanoa, että ehdokasasettelu tehtiin väärin ja lopuksi vielä äänestettiin väärin? Virsi nyt on jokavuotinen eikä sille jaksaisi korvaakaan lotkauttaa, mutta funtsitaas hetki. Tänä vuonna ehdokaslistalle pääsi viidellä äänellä. Viidellä. Moniko valittajien joukosta osallistui ehdokasasetteluun? Ei se nyt vain kerta kaikkiaan ole Atoroxin vika, että Portin kokoisen lehden lukijakunnasta ei löydy kiinnostusta sen vertaa, että ottaisi osaa ehdokasasetteluun. Kai nyt edes paikallinen esiraati hoiti oman rastinsa? Jos ei, ei asialle muutkaan mitään voi. Ja jos se kyrsii, että Tuomaksella oli neljä novellia ehdolla, kakka nakki. Minkäs sille voi, jos mies kirjoittaa kuin pieni eläin ja laatu pysyy korkealla. Sillä nyt kun sattuu pääsemään ehdolle ja top kymppiin kolmella novellillaan. Vaan ei tästä sen enempää, kuulopuheisiin muutenkin nojaan sen kanssa, mitä sanottiin.

Atorox-ansioituneet, vain voittaja Anni Nupponen on poissa. Markus Harju, Tuomas Saloranta, Anne Leinonen, Magdalena Hai, Jenni Kauppinen, J. S. Meresmaa, Anne Salminen, Tero Niemi, Jussi Katajala

Atorox-ansioituneet, vain voittaja on poissa. Markus Harju, Tuomas Saloranta, Anne Leinonen, Magdalena Hai, Jenni Kauppinen, J. S. Meresmaa, Anne Salminen, Tero Niemi, Jussi Katajala

Ruokailun jälkeen alkoi paniikki nostaa päätään. Edessä oli J. Pekka Mäkelän kunniavierashaastattelu ja vaikka se Turcosessa sujuikin hyvin ja tiesin Pekan hyväksi ja avoimeksi esiintyjäksi, keksittyjen kysymysten vähäinen määrä stressasi ja laatu epäilytti. Kysynkö kiinnostavia asioita? Onko koko hommassa mitään punaista lankaa? Osaanko vetää hihasta kamaa, jos paperille kirjatut aiheet loppuvat kesken? Onneksi pääsin juttelemaan Pekan kanssa green roomissa jonkin aikaa ennen ohjelmaa ja sain raapusteltua pari lisäaihetta. Parahuultaisesti, sillä kaikki aiheet käytiin lopulta läpi ja aikaa jäi parille yleisökysymyksellekin. Koko haastis meni varsin nappiin ja yleisö diggasi kunniavierasta kympillä. Puhuimme romaaneista, kääntämisestä, musiikin tekemisestä, soitinten rakentamisesta, romaanisarjoista, novelleista ja kirjailijatapahtumista ja vähän muustakin. Tämän jälkeen oli taas sellainen olo, että osaanhan minä näitä juttuja vetää, kun istun alas ja avaan suuni. Vaikka Pekkahan ne fiksut jutut kertoi.

Ohjelmavirran päätti ihmissusiantologian julkkarit. Juri Nummelin on saanut keitettyä kasaan todella komean kokoelman, jossa 24 kotimaista kirjoittajaa tutkii ihmissuden luontoa. Paneelissa oli kustantajan ja toimittajan lisäksi Tiina Raevaara ja Juha-Pekka Koskinen, ja muutkin paikalle päässeet novellistit päästettiin lopussa ääneen kertomaan omista tarinoistaan. Hieman kismitti, että tähän en sitten tullut yrittäneeksi lähteä mukaan novellilla, mutta kai se on niin, että ihan kaikkeen sitä ei repeä. Kävin kyllä heti tilaisuuden tullen ilmoittautumassa Jurille, että Cthulhu Suomessa -kokoelmaan, jos sellainen milloinkaan tehdään, lähden mieluusti mukaan.

Naamiaiset missasin, kun en kaikkialle pystynyt repeämään, mutta onneksi kääpiöjoukko vaelsi ympäri conia jo päiväsaikaan. Mahtava ryhmäveto! He jopa lauloivat, minkä senkin missasin. Ärh. Saavuin paikalle liian myöhään ja törmäsin Tony Starkiin. Raukalla oli vieläkin hohkaava implantti rinnassaan, ja toisessa kädessä juoma lepäsi varsin vakuuttavan haarniskahanskan varassa.

Kuva siepattu luvalla Suvi Kauppilan kokoelmista. Kuvaaja tuntematon.

Kuva siepattu luvalla Suvi Kauppilan kokoelmista. Kuvaaja tuntematon.

Bileissä juttelin pidemmän aikaa Zatannan kanssa, jonka siviiliminän meinasin frendata Facebookissa, mutta joko muistin nimen muutenkin väärin (ei olisi mikään ihme) tai sitten edessä on savotta, jossa oikea ihminen pitäisi arpoa suunnilleen 20 ihmisen joukosta. Joten ”paging Zatanna, ottakaa yhteyttä infopisteeseen ja lähettäkää kaverikutsu sille kaljulle hiipparille”. Kiitos.

Sunnuntaiaamun iloinen yllätys oli reilusti isompi yleisö kuuntelemassa matkaopaspaneeliamme kuin olin uskaltanut odottakaan. Ainakin 30 henkeä. Ennen paneelia kokoonnuimme viherhuoneessa Siri Kolun, J. S. Meresmaan ja J. Pekka Mäkelän kanssa. Miitingin satona kirjoitin hahmojen nimet ylös! Huolellisesti valmistautuneena esitin Transaurinkomatkojen agenttia Kalervo Kerberosta, jolla oli haastateltavana kolme muista maailmoista saapunutta hahmoa, joista jokainen esitteli omaa kotipaikkaansa mahdollisille turisteille. Millaista viihdykettä on tarjolla, ovatko paikalliset viinit hyviä ja millä tavoin matkalla voi päästä hengestään, jos ei osaa varoa. Tai vaikka osaisikin varoa.

Leon Konté oli saapunut Alshainista kertomaan planeetasta, jonka maapinta-alalla ei elä kasveja eikä eläimiä. Meressä kyllä asuu juttuja, joiden vuoksi rantauiminen ei ole suositeltavaa. Paikka on rauhallinen, demokratia toimii, äänivalta määräytyy tulojen mukaan ja poliisi pitää huolen, ettei rettelöitä synny. 40000 kilometrin korkuinen avaruushissikään ei ole romahtanut kuin kerran, joten sieltä extremeharrastajat voivat tehdä huimia laskuvarjohyppyjä, kunhan välttävät viranomaiset ja osaavat mutautua muutamista turvajärjestelmistä läpi.

Pilvi Annika Haapanen oli kotoisin Euroopasta, jonka halki oli jyrännyt p-virus, minkä seurauksena infektoituneet oli suljettu pois normikansan keskuudesta. Suomessa heidät oli lukittu armeijan peruja olevaan maanalaiseen luolastoon, jossa meno kuulosti olevan varsin rankkaa. Pilvi myi ajatusta eristäytyneestä retriitistä, mutta maininnat tutkimattomista luolaston osista, taistelukoulutuksesta ja eläimellisestä seksistä lupasivat hieman muutakin kuin hiljentymistä ja hermolepoa. Sopivalla koodilla matkaa varaavat voivat myös päästä osalliseksi yhteiskunnallista murrosta eli vallankumousta!

Sureitma Kalinor Assafi kertoi pantterikansan maagisesta laaksosta, joka sopi mitä parhaiten etenkin lapsiperheille. Idyllinen viidakkoympäristö tarjosi kaikenlaisia virikkeitä, kuten vuohen lailla määkiviä kasveja, eripuraa kylväviä lintuja ja mieskuntoa nostavaa juomaa. Laaksossa vaeltavat pantterit ovat täysin vaarattomia turistien lemmikeille, kunhan jokainen taho on samalla sivulla arvojärjestyksen kanssa.

Kalervo Kerberos suosittelee lämpimästi jokaista kohdetta, ja etenkin hän suosittelee kaikenkattavan matkavakuutuksen ottamista jokaiseen näistä kolmesta kohteesta. Kauniista sanoista huolimatta jokainen esitelty paikka tuntui kätkevän myös sellaisia vaaroja, joista osallistujat eivät olleet täysin valmiita avoimesti kertomaan. Itse asiassa, vakuutus hengenlähdön ja tapaturmaisen suolistamisen varalta on myös hyvä idea. Lisätietoja kaipaaville suositellaan seuraavia teoksia: J. Pekka Mäkelä: Alshain, Alas; J. S. Meresmaa: Mifongin Perintö, Mifongin aika; Siri Kolu, Pelko ihmisessä (ilmestyy syksyllä).

Yleisö osallistui kysymysten esittämiseen ihailtavasti, siitä kaikille iso kiitos. Minulla oli aivan hemmetin hauskaa, toivottavasti teilläkin! Kalervo Kerberos voisi haastatella uusien matkakohteiden edustajia ensi vuoden conissa, jos kutsu käy. Vink vink, töks töks.

Pienen kirja-frenzyn jälkeen seuraavaan ohjelmaan! Minulle tuntematon suuruus Antti Eronen kertoi, miten suunnitellaan järkevästi toimiva raketti. Paljonko kannattaa laittaa ajomassaa suhteessa kokonaismassaan, mitkä ominaisuudet vaikuttavat avaruusaluksen toimintasäteeseen tai matka-aikaan ja miksi lämpöä poistava alus havaitaan ja aurinkokunnan laidoilta. Esitellyksi tuli saitti Atomic Rocket, josta esitelty tiede oli ammennettu, ja nyt osaan sen verran perusperiaatteita, että voin tutkailla asiaa itsekseni lisää. Eroselta on itseltään ulkona nyt kaksi kirjaa (Dreamland – Aavekomppania ja Talvi: jännitysromaani) ja kolmas ilmestyy kuukauden tai parin sisällä, joten ennemmin tai myöhemmin saatte lukea Routakodosta arvioita hänenkin romaaneistaan. Maltan tuskin odottaa!

Taisteluväsymys alkoi jo pukata päälle, mutta seurasin vielä Anne Leinosen vetämän paneelin kirjailijan urasta, ja sen perään paneelin vieraalla kielellä kirjoittamisesta, jonka Tom Crosshill veti aivan kympillä. Kumpikin esitys energisoi omia pyrkimyksiäni suuresti, kun jälleen näin ja kuulin, mikä on mahdollista, jos jaksaa painaa duunia. Lakki päästä näiden panelistien edessä: Anu Holopainen, Hanna Van Der Steen, Katri Alatalo, Magdalena Hai, sekä Aliette de Bodard, Emmi Itäranta, Karin Tidbeck. Seuraan perässä, ellen kävellen niin kontaten, jos en kontaten niin ns. matotekniikkaa käyttäen. Eteenpäin pääsee otsanahkaa rypistelemällä, mikä on tuttua huttua riehakkaampien iltojen jälkeen.

Lopuksi vielä muutama täsmäisku kirjavarantoihin, minkä jälkeen piti hilpaista kohti kotia. Kiitos Tomille ja Hannelle kyydistä, sekä Maaritille matkaseurasta. Toipuminen conin rasituksista alkoi välittömästi parin tunnin torkuilla, suihkulla ja kahvilla. Vasta sen jälkeen rohkenin purkaa kirjakassit.

Ai. Ai jai. Auts. Oliko niitä noin paljon? Ei hyvää päivää.

Saalis!

Kolme päivää armottomia kaappauksia ja liuta lupauksia arvosteluista. Tämä on tulos.

Kiitos, Finncon 2013! Ensi vuonna Jyväskylään!

Shimo Finnconissa

Huomenna se alkaa, se Finncon nimittäin. Viikonlopun mittainen, scifistisfantasiallinen hulabaloo, jossa maksuttomuudesta huolimatta palaa aina säädyttömästi rahaa. Sinne suuntaan minäkin, tällä kertaa osana ohjelmaa.

Olen nähtävissä ja kuultavissa seuraavasti:

Perjantaina 5.7.
Klo 15-16: Suvaitsevaisuutta!-paneeli
Klo 15-18: Raapaletyöpaja

Lauantaina 6.7.
Klo 17-18: Kunniavierashaastattelu: J. Pekka Mäkelä

Sunnuntaina 7.7.
Klo 10-11: Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet -paneeli

Suvaitsevaisuus-paneelissa puhutaan siitä, miten helppoa on olla scifisti mundisten joukossa, ja oma itsensä scifistien joukossa. Samaan aikaan toisaalla eetteriruumiini valvoo, että raapaletyöpaja käynnistyy mallikkaasti ja säntään paikalle fyysisen massani kanssa heti paneelin jälkeen. Kunniavieras J. Pekan kanssa puhutaan kirjoittamisesta, musiikista ja kaikesta muusta sellaisesta. Sunnuntaiaamuna sulostutan kaikkien iltabileiden jäljiltä jysärissä riutuvien elämää matkavinkeillä spekulatiivisiin maailmoihin.

Muina aikoina häilähtelen con-alueella kuin Heisenbergin periaatteista piittaamaton Schrödingerin pallokala. Tulkaa sanomaan moi.

Star Wars Tähtien sodan kuvitettu opas

Star Wars kuvitettu opasStar Wars Tähtien sodan kuvitettu opas
Kirjoittaja: Ryder Windham
Lisämateriaali: Dan Wallace
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-39747-8

Tämä Tähtien sodan kuvitettu opas jakautuu käytännössä kahteen osaan. Kaksi kolmannesta käytetään tarinoiden juonikuvioiden selvittämiseen, yksi kolmannes varsinaisiin taustoihin ja oheisjuttuihin, kuten peleihin ja leluihin. Olisin mieluummin ottanut osioiden suhteet toisin päin.

Kirjan alussa esitellään Tähtien sodan universumin olennaisia elementtejä, kuten galaksin kartta, jedit ja sithit. Sen jälkeen harpataan kronologiaan ja sivutaan ohimennen muinaishistoriaa, mutta hyvin pian saavutaan materiaaliin, joka on saatavilla dvd-muodossa. Kaikkien kuuden elokuvan juonet kelataan läpi antaumuksella, ja vaikka väliin onkin sijoitettu sarjakuvissa tapahtuneita asioita, tuntuu siltä, että tämä sivuntäyte ei antanut minulle lukijana kovinkaan paljon. Uskoisin monen muunkin elokuvat pariin otteeseen nähneen olevan samoilla linjoilla. Tapahtumakertauksen lopuksi piipahdetaan hyvin lyhyesti elokuvien jälkeisessä tulevaisuudessa, jopa yllättävän lyhyesti tapahtumien suurta määrää ajatellen. Kulissien takana päästään vain ja ainoastaan piipahtamaan, kahdeksan aukeaman verran. Loppuosa käsitteleekin sitten oheistuotteita.

Star Wars kuvitettu opas jäähyväiset

Ryder Windham on esittelyn mukaan tehnyt Star Wars -kirjoja ennenkin. Tämän kuvitetun oppaan perusteella en voi kuin päätellä, että hyvät kokonaisuudet on jo käytetty ja kopan pohjalle jäi vain sillisalaattia. Kirja ei keskittynyt mihinkään aiheeseen kunnolla, edes kuvaoppaan mittakaavassa, vaan närppi jänniä juttuja sieltä täältä. Pitänee etsiä käsiinsä näitä muita teoksia samalta herralta, koska esityspuoli oli ihan kunnossa, fokus vain pomppi ympäriinsä kuin ahteriin ammuttu womp-rotta.

Kuvituksessa puolestaan ei ollut mitään nokan koputtamista. Nimi lupaa kuvia ja kautta Voiman, niitä tarjoillaan. Jokainen aukeama on täynnä kaikkea kiinnostavaa ilman, että ulkoasu menisi tukkoon.

Star Wars kuvitettu opas tehosteet

Tähtien sodan kuvitettu opas sopii selailukirjaksi ja yleisoppaaksi sellaiselle, joille elokuvien tapahtumatkaan eivät ole aivan selvää kauraa. Varsinaiseksi lähdekirjaksi en sitä voi suositella.

Fingerpori 6

Fingerpori_6
Fingerpori 6
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-078-0

Tervehdys, tynnyrissä kasvanut lajitoverini. Haluaisin kertoa sinulle varsin tymäkästä sarjakuvasta nimeltä Fingerpori. Siitä on ilmestynyt, jo jokin aika sitten, kuudes numeroitu kokoomakirja. Jos et osta sitä osamaksulla, on sinulla heti koko oma kirja. Huomasitko? Se kohta jossa naurahdit. Tai korahdit, kuinka vain. Se oli huumoria. Juuri siitä Fingerporissa on kysymys.

Se, mitä minä en pysty kirjallisesti välittämään, on visuaalinen informaatio. (Niinpä rippaan pari strippiä suoraan kuvitukseksi.) Hymähdyksen aiheuttava vitsi voi revetä ratkiriemukkaaksi, jos taiteilija valikoi lukuisten ilmeiden joukosta juuri vitsiin parhaiten sopivan. Tai ainakin hauskan. (Esimerkkistripeissä tätä saattaa esiintyä vähemmän.) Pertti Jarla on tässä suhteessa mies paikallaan. Vaikka nyt vedätän, minulla ja Pertti Jarlalla ei ole minkäänlaista suhdetta. Kuvia hän kyllä osaa piirtää.

Fingerpori 6 ilmatila

Koska Fingerporin stripit seisovat aina omillaan, etenkin ne, joissa seikkailee Asko Vilenius (libe), niistä on turha hakea jatkuvajuonisuutta. Kukin vitsi toimii tai on toimimatta omilla ansioillaan, lukijan hoksottimista riippuen. Jos toistuvaa teemaa hakemalla haetaan, nostaisin esille junavitsit. Niitä tässä kirjassa on kolme.

Sarjan muista kirjoista se eroaa sikäli edukseen, että sillä on isoin numero.

Fingerpori 6 isku

Me Rosvolat

Me_RosvolatMe Rosvolat
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-24393-9

Kesäloman alussa Vilja ryöstetään. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Hän istuu takapenkillä kinastellen isosiskonsa kanssa karkkipussin sisällöstä, kun rosvoauto pysäyttää heidät. Rosvolippu vedetään salkoon ja auto putsataan kaikesta olennaisesta, kuten karkeista. Samassa rytäkässä Vilja päätyy osaksi ryöstösaaliista.

Kun rosvoauto kaasuttaa pois kivet lennellen, Vilja tutustuu sen matkustajiin. Maineikkaan Rosvolan perheen päämies on Hurja-Kaarlo, lettipäinen mies, jolla on iso ruokahalu ja suuri sydän, ja juuri hän ryösti Viljan mukaan. Seuraksi lapsilleen, nähkääs. Rosvoauton ratin takana istuu Kaarlon vaimo Hilda, kelpo kokki ja pätevä painija. Rosvomamman on pakko olla, ei sitä muuten maantierosvojen kesäpäivillä pärjää. Miehistöön kuuluu myös Kulta-Pete, jonka intohimona ovat pienoismallit, sekä jo mainitut lapset.

Kalle on suunnilleen Viljan ikäinen ja haaveilee joskus komentavansa omaa rosvoautoa, mutta sitä ennen kannukset on ansaittava. Tällä saralla on pidemmällä hänen siskonsa Hele, joka on hyvä kaikessa, mutta erityisesti barbien tuunaamisessa punkkareiksi. Tähän joukkoon Vilja päätyy ja ennen kuin hän huomaakaan, hänestäkin alkaa kehkeytyä pesunkestävä ryöväri. Kehittääpä hän ihan oman merkkirikoksenkin.

Me Rosvolat on hauska ja kepeä seikkailu, jossa rosvous ei ole lainkaan pelottavaa (ellei sitten pelkää vadelmaveneidensä puolesta) vaan omalaatuinen vaihtoehtoinen elämäntapa, jolla on omat sääntönsä. Kyse ei ole rahasta, sen päälle Rosvolat eivät ymmärrä ollenkaan, vaan vapaudesta. Rosvot kun voivat ajaa minne tahtovat ja pysähtyä uimaan, kun siltä tuntuu. Eivätkä he ole pahoja, he kun vievät vain tarpeellisen, eikä koskaan keneltäkään kaikkea.

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja on jo ehtimässä neljänteen osaansa eikä se ensimmäisen kirjan perusteella ole mikään ihme. Kirjan kieli on riemukkaan rikasta ja juonenkäänteet jänniä, jopa siinä määrin, että jos omat lapseni olisivat tyytyneet kuulemaan iltasaduksi vain ensimmäisen osan, olisin lukenut loput ihan vain itsekseni. Näin ei kuitenkaan käynyt ja nyt on jo Konnakaraoke hyvässä vauhdissa.

Muistoissa sininen Maa

Muistoissa_sininen_MaaMuistoissa sininen Maa (Blue Remembered Earth)
Alastair Reynolds
Suomennos Hannu Tervaharju
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0782-6

Akinyan suku on jo vuosikymmenet operoinut ympäri aurinkokuntaa aina Merkuriuksesta Kuiperin vyöhykkeelle. Automatisoidut asteroidilouhimot suoltavat arvokkaita resursseja sisäplaneettojen käyttöön jatkuvana virtana. Kun suvun matriarkka Eunice yllättäen kuolee vain 130-vuotiaana, perheen kapinallinen aines päätyy napit vastakkain liikemiesmäisten serkkujensa kanssa.

Geoffrey Akinya on onnellinen tutkiessaan elefantteja, joiden aistimaailmasta hän haluaisi saada selvyyttä. Työ kuitenkin keskeytyy, kun serkut Hector ja Lucas tarjoavat lisämäärärahoja pientä palvelusta vastaan. Kuun pankista on paljastunut isoäidin salainen tallelokero, ja sen sisältö pitäisi selvittää. Serkut eivät voi lähteä, mutta Geoffrey voi. Tästä alkaa koko aurinkokunnan kattava, monitahoinen retki, jonka aikana setvitään edesmenneen mummon salaisuuksien verkkoa.

Romaanin tulevaisuudessa punotaan edelleen poliittisia juonia, mutta väkivalta on kitketty olemattomiin. Tästä on kiittäminen Mekanismia, maailman kattavaa valvontakoneistoa, jolta ei hevin pääse pakoon. Katvealueitakin on, esimerkiksi Kuussa Valvomattomalla vyöhykkeellä. Siellä asustaa Geoffreyn sisar Sunday, joka tempautuu mukaan sukuhistorian pyörteisiin.

Sundayn kautta tutustumme Marsiin, jossa valtava robottien taistelutanner simuloi evoluutiota pikakelauksella. Geoffreyn matkassa lukija kuljetetaan puolestaan valtamerten pinnan alle, missä ihmiskunta sopeuttaa itseään elementtiin, joka kattaa 71 prosenttia planeetan pinnasta.

Alastair Reynolds tapaa kirjoitella tiiliskiviä, ja kuusisataasivuinen Muistoissa sininen Maa on juuri sellainen. Onneksi mukaan on löytynyt ihailtava määrä scifistisiä visioita, joissa piisaa ihmeen tuntua. Lisäksi romaanin päähenkilöt tuntuvat eläviltä. Harmillisesti sama syvyys ei yllä sivuhahmoihin, jotka pahimmillaan noudattavat vain yhtä juonen vaatimaa motiivia.

Tarina on pitkälti Eunice Akinyan rakentaman mysteerin selvittämistä. Kaikki löydetyt osaset ovat merkittäviä, mutta niiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut. Suuhun jää kikkailun maku, joskin kyseistä kikkailua on varsin viihdyttävä seurata. Esimerkiksi ilman Mars-jaksoa juoni olisi toki ratkennut, mutta itse kirja olisi ollut paljon köyhempi.

En ole koskaan ollut kummoinen Reynolds-fani, ja hänen Jäänpuskijat-romaaniaan muistelen jopa inhonneeni. Muistoissa sininen Maa palautti kuitenkin uskoni hänen kykyihinsä. Niinpä buukkaan suosiolla lukukalenteriini Reynolds-aikaa tuleviksi vuosiksi.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2013)

Päiväpartio

PäiväpartioPäiväpartio
Sergei Lukjanenko, Vladimir Vasiljev
Suomentaja: Arto Konttinen
Into, 2013
978-952-264-200-4

Maailmassa Valon ja Pimeyden palvelijat ottavat jatkuvasti toisistaan mittaa. Satoja vuosia sitten solmittu Sopimus estää vastakkainasettelua repeämästä maailmaa tuhoavaksi sodaksi, mikä tarkoittaa vain sitä, että sota käydään pinnan alla mahdollisimman kieroja temppuja käyttäen. Sopimus kun ei ole mikään itse itseään toteuttava voima, vaan dokumentti, jota valvoo Inkvisitio. Jos ei vielä nimestä käy ilmi, sen verran vihjaan, että Inkvisition tulilinjalle ei ole hyvä joutua.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Yöpartio Valon palvelijat olivat pääosissa. Tutustuimme analyytikon hommista kentälle joutuneeseen Anton Gorodetskiin, jota Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon pyrki manipuloimaan. Aivan kuten Yöparion johtaja Geserkin, sivumennen sanoen. Kummassakin kirjassa isot pojat kehräävät kasaan suunnitelmia suunnitelmien sisälle, kunnes koko juonirakenne muistuttaa valtavaa maatuskaa eikä lukija voi olla lainkaan varma siitä, onko ainutkaan näkyvillä oleva nukke se sisimmäinen, tai edes ulommainen.

Päiväpartiossa estradi annetaan Pimeyden palvelijoilla ja kuten totuttua, romaani jakaantuu kolmeen erilliseen osaan, jotka yhdessä kuljettavat juonta kohti huippuaan. Ensimmäisessä osassa kohtaamme jälleen Yöpartiosta tutun noidan Alisa Donnikovan, joka taisteluvästmyksen vuoksi lähtee lomalle Artekin nuosisoleirille. Romanttisen kirjallisuuden oppien mukaan ei kunnon lomaa ilman lomaromanssia, ja Alisa kohtaakin varsin miellyttävän nuoren miehen, jonka kanssa voisi vähän vehdata. Jotkin ihmissuhteet vain saavat alkunsa huonojen enteiden alla.

Toisessa osassa Moskovaan saapuu harvinaisen hyvätapainen Pimeyden palvelija, josta ei ole koskaan ollut mitään harmia kellekään, ainakaan partioiden mittapuun mukaan. Silti hän onnistuu olemaan paikalla kerta toisensa jälkeen, kun joku pääsee hengestään eikä kumpikaan puoli oikeastaan tiedä, miten koko kaveriin pitäisi suhtautua. Kun samaan aikaan järjettömän voimakas maaginen artefakti ryöstetään Inkvisition holveista, alkavat panokset olla kovin korkealla. Mutta ei toki niin korkealla kuin lopussa, kun maailman kohtalo tyrkätään vaakalaudalla pariinkin otteeseen. Ja kaiken yllä häälyy kysymys siitä, kuka koko peliä oikein pyörittää.

Kerronnan tyyli on tuttua jo Yöpartiosta. Se on samalla melankolista että toiveikasta. Vaikka sää ja maailma kokonaisuutena painavat niskassa ja pyrkivät masentamaan, vaikka Hämärä korjaa satoaan, vaikka maailmanloppu on jo aivan nurkan takana, aina voi vetää kännit ystävän kanssa ja lyödä pöytään syvällisiä totuuksia.

Hahmot välttävät mainiosti perinteisen draamahuorauksen, missä reaktiota seuraa väistämättä ennakoitavissa oleva vastareaktio, ja juuri tämä tekee lukukokemuksesta paitsi omintakeisen myös miellyttävän. Hahmoista välittää, koska heidän reaktionsa eivät ole tarkkaan ennustettavissa, sillä sen johdosta he vaikuttavat aidoilta. En tunne venäläisiä, vaikka jotain sukua sieltä onkin peräisin. En ole edes koskaan käynyt Venäjällä. Silti minulla on joitain mielikuvia venäläisistä ja Sergei Lukjanenkon luonnehdinta vastaa niitä ihastuttavasti.

Pohdittavaa riittää hyvän ja pahan suhteesta, sekä henkilökohtaisesta vastuusta. Valon palvelijat uhraavat kaikkensa epäkiitollisten ihmisten edessä, Pimeyden palvelijat taas haluavat elää täydellisen vapaina ilman, että kukaan astuu heidän tielleen. Vaan entäpä, kun Valon palvelijan oma etu menee ristiin ylevämpien tarkoitusperien kanssa? Entä kun tavallisten ihmisten murhaaminen vähentää pahuuden määrää joskus tulevaisuudessa? Yksinkertaisia vastauksia ei ole, ja onkin ilo nähdä hahmojen säntäilevän dilemmojen sokkelossa yrittäen selvitä hengissä seuraavaan päivään.

Yöpartio-sarjaan kuuluu vielä kolme kirjaa lisää. Toivon totisesti, että nekin ilmestyvät vielä suomeksi.

Turpakeikkaviikko

Aina ei mene putkeen. Voittajan on helppo hymymyillä, ei-voittajan hieman vaikeampaa. Silti se kannattaa, koska masistelulla ei saavuteta mitään.

Atorox-listalle päässeille kerrottiin taannoin, onko oma novelli top-kympissä vai ei. Kumpikaan minun teksteistäni ei ollut. Tästä en onnistunut kehittämään minkäänlaista pettymyksen tunnetta, koska voitosta en realismiin vedoten edes unelmoinut. Sen myötä lopullinen sijoutus ei tuntunut niin kovin tärkeältä, etenkin kun vertaa siihen saavutukseen, että ylipäätään oli koko listalla.

Kovempi kirpaisu oli raapalekokoelman hylsy Atenalta. Ajatus raapalekokoelmasta kiehtoi kustantamoa, mutta ilmeisesti kokonaislaatu ei riittänyt siihen, että päättävä taho olisi katsonut hyödylliseksi nakittaa toimittajaa piiskaamaan yksittäisiä tarinoita paremmiksi. Koska en kuitenkaan ole ensimmäinen ihminen, joka saa kirjaideastaan hylkäävän päätöksen, en vello tappiossa sen pidempään. Seuraavat suunnitelmat kokoelmaa koskien ovat jo kehkeytymässä.

Myöskään Novan kanssa ei natsannut tänä vuonna. Novellini ei päässyt tällä kertaa edes esiraadilta eteenpäin. Hassua sikäli, että viimevuotisen novellini kanssa en olisi ihmetellyt jatkoon pääsemättömyyttä lainkaan, ja sijoituin silti kahdeksanneksi. Nyt omasta mielestäni paremmalla novellilla en päässyt edes ensimmäisestä seulasta läpi. Jos tämä jotain osoittaa niin sen, että kirjoittaja ei ehkä ole se paras henkilö arvioimaan omaa tuotantoaan. Joka tapauksessa tämäkin pompannut teksti on jo uudessa rattaistossa jauhautumassa eteenpäin. Novellit ovat siitä mukavia, että kyllä niille aina jokin koti jostain löytyy.

Jonkin verran vielä pyörittelen näitä taistelutappioita mielessäni, oppimistarkoituksessa. Menestyneen strategian toistamisella saavutetaan kenties lisää menestystä, mutta harvemmin kuitenkaan suurempaa menestystä kuin samalla strategialla aiemmin. Vaihtelemalla lähtökohtia voidaan päätyä kompastelemaan oikein kunnolla, mutta myös ennennäkemättömän loistaviin suorituksiin. Näiden vaihtoehtojen todennäköisyyksiä voi parhaiten säätää huomaamalla strategian heikot kohdat ja viilaamalla niitä. Etsi virheet, älä toista.

Tiivistetty lopputulema: pitää kirjoittaa paremmin.

Kirja-Blogistanian kuulumisia

Löysin sopan, jossa keittää lusikkaani, vaikka soppa ei varsinaisesti minulle mitenkään kuulu. Vaan enpä malta olla keittämättäkään.

Ilmeisesti sunnuntain Hesarissa oli jokin artikkeli kirjabloggaajista. En ole lukenut sitä. Muiden kommenteista olen päätellyt, että siinä puhuttiin bloggaajien vallasta, kustantamoiden talutusnuorassa olemisesta ja siitä, miten pitää blogata myös vähälevikkisestä kirjallisuudesta ja vanhoista opuksista.

Täysin lukematta koko artikkelia koen, että se ei puhuttele minua tai koske minua. Jäänee siis lukemattakin.

Ensinnäkään en koe itseäni varsinaiseksi kirjabloggariksi. Kirjojen ja sarjakuvien lukeminen kuuluu osana pyrintööni kirjoittaa fiktiota ja lukemastani kirjoittaminen kehittää kykyäni analysoida muiden töitä. Tämän prosessin avulla kehityn itse tarinamaakarina. Toinen motivaatio on kertoa muille, jos ja kun törmään johonkin hyvään. Eihän niistä kirjoista pääse keskustelemaan kenenkään kanssa, jos kukaan kavereista ei ole niitä lukenut. Arvosteluiden jako blogin kautta on siis vain sivujuonne kirjallisella urallani.

Toisekseen oma leipälajini on selvästi spekulatiivinen fiktio. Sarjakuvien puolella haarukkani on hieman leveämpi, mutta sarjakuva ilmaisumuotona taitaa edelleen kuulua Suomessa marginaaliin, vaikkei sille mitään järkeviä perusteita olekaan. Fiksua olisi toki lukea mahdollisimman laajalti, mutta luen hitaasti ja aikaa on vähän, joten lukulistalle päätyy lopulta niitä kirjoja, joista jo etukäteen voin olettaa pitäväni. Tämä kaikki aiheuttaa sen, että oletusarvoisesti kirjoitan vähälevikkisemmistä kirjoista jo ilman eri kehotusta.

Joillakuilla on tietääkseni tapana merkitä arvostelun yhteyteen, onko kirja saatu arvostelukappaleena vai hankittu muilla keinoin. Itse en ole tähän ryhtynyt, enkä oikein näe syytä ryhtyäkään. Iso osa arvostelemistani kirjoista ja sarjakuvista on erikseen pyydettyjä arvostelukappaleita. Tämä johtuu pääsääntöisesti kahdesta seikasta. Näillä palkoilla ei juuri osteleskella uusia kirjoja kauppojen hyllyiltä, ja laiskan luonteeni vuoksi joudun luottamaan arvostelun lupaamisen aiheuttamaan paineeseen oikeasti lukea teos. Arvosteluiden tehtailu on ainoa toimiva mekanismi minun lukea juurikaan mitään uutta. Tästä johtuen, puolestaan, todennäköisesti pidän lukemastani. Positiiviset arvostelut ovat siis seurausta etukäteen tehdyistä valinnoista, ei tarpeesta miellyttää ketään.

Muiden kirjablogeja seuraan vain satunnaisesti, koska {ajan ja energian määrää koskevat lausunnot tähän}, minkä lisäksi olen, kuten jo mainittu, jokseenkin laiska olio. Morren maailmaa lueskelen välillä ja muutamaa muuta aloin juuri seurailla Twitterissä.

Mainittakoon erikseen, että olen varsin kiinnostunut lähtemään kustantajien järjestämiin promotilaisuuksiin, etenkin jos luvassa on ilmaiset juomat ja matkat maksetaan. Jäänkin istumaan ja odottamaan kutsuja, kenties jopa henkeäni pidätellen.