Routakoto

Persupolis 2

Julkaistu 19 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Persupolis 2
Jope Pitkänen
Lempo, 2013
ISBN: 978-952-5938-17-3

Jope tarjoili tuoretta strippisarjakuvaa ensimmäisessä Persupolis-kirjasessaan. Miten sopeutuvat Suomen oloihin burkiin pukeutuvat naiset? Tyyli oli tuttua jo Lempin ajoilta, niin kuvituksen kuin huumorin kierteen osalta. Samaa tavaraa on saatavana nyt uuden kokoelman myötä.

Luin Persupolis 2:n sujuvasti jatkeena ensimmäiselle, mutta mitään erityistä uutta sen sivuilta en löytänyt. Se ei toki ole välttämätöntä, eikä kovin oletettavaakaan 60 stripin pokkarin kanssa, mutta jäin miettimään, toimisiko koko Persupolis paremmin perinteisen kokoisen sarjakuva-albumin sivuilla. Neljä riviä sivulla, 50-60 sivua. Kun poissaolollaan loisti Fatiman ja klanipäärasistin keskustelut baaripöydän ääressä, suuhun jäi pieni välityön maku.

Ei se huono ollut. Muttei niin hyväkään kuin edellinen. Burkanaiset kaipaavat laajempia ympyröitä. Enkä nyt puhu ”niistä” ympyröistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Jope, Lempi, Lempo Kustannus, Persupolis

Norby, seonnut robotti

Julkaistu 18 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Norby, seonnut robotti
Janet & Isaac Asimov
Suomentanut: Jyrki Kiiskinen
Art House, 1990
ISBN: 951-884-091-1

Minulla on ollut onni viime aikoina saada lukea joko loistavia tai vähintään sujuvia nuortenkirjoja, lähinnä iltasatumateriaalina. Nyt sitten pakasta vedettiin se väistämätön heikompi esitys. Janet Asimovin kirja Norby, seonnut robotti limbosi riman alta varsin uutterasti. Hänen miehensä Isaac Asimov, jossain määrin kuuluisampi kirjailija heistä kahdesta, on tiemmä sanonut vain hieman viilanneensa Norby-kirjojen käsikirjoituksia ja että hänen nimensä on kannessa lähinnä markkinointisyistä. En kyllä usko, että kirja olisi ollut juurikaan parempi, vaikka Isaacilla olisi ollut isompi rooli.

Kirjan päähenkilöitä ovat Jeff Wells, Avaruusakatemian 14-vuotias kadetti, ja tämän hankkima eksentrinen robotti Norby. Jeff kyllä näyttää 18-vuotiaalta, tiedä sitten mistä syystä – tarinan kannalta sillä ei kuitenkaan ollut tärkeää merkitystä. Kummankin luonne on varsin ohut, muttei kuitenkaan niin ohut kuin sivuhenkilöillä, joihin lukeutuvat Jeffin isoveli Fargo, Akatemian johtaja Amiraali Yobo, täysin hengetön naispoliisi Albany Jones ja pahvista rakennettu pahis Ing Itsekäs. Kaarti on niin heikko, että loppua kohden jo ärsytti.

Juonikin on melkoista huttua. Aurinkokunnan etsityin terroristi Ing tulee ja valloittaa Manhattanin ja kyykyttää aurinkokunnan kollektiivisen sotilaallisen mahdin. Jotenkin lopputuloksena pitäisi olla Ingin julistaminen keisariksi. Se ainokainen tyyppi, jolla on langat käsissään, nimittäin Amiraali Yobo, istuu käsiensä päällä ja jättää kriisin ratkaisun törmäilevän pennun ja tämän kajahtaneen metalliystävän harteille. Jostain syystä Ing vielä haluaa Jeffin veljen Fargon nalkkiin. Kai Fargo sitten on jonkinlainen James Bond, joka yksinään pystyy sotkemaan pahimmankin megalomaanikon suunnitelmat. Mitä hä?

Armollisesti kirja oli vain 120 sivua pitkä, mutta kyllä senkin ääneen lukemiseen turhaantui turhan paljon aikaa. Sanoisin muuten, että kirjan paras kohta oli se kun se loppui, mutta valitettavasti tämä olisi vale. Viime sivuilla oli meinään sellainen läjä sukupuoliasenteellista superlannoitetta, ettei paremmasta väliä. Kun Ing on kukistettu, Yobo kehuu miehiään. Albany Jones huomauttaa, että puolet Manhattanin taisteluun osallistuneista poliiseista oli kylläkin naisia. Yobo paikkaa lausuntoaan sanomalla, että kyse oli vanhanaikaisesta sanonnasta ja myös hänen sotilaistaan on puolet naisia. Mietin hetken, että onko tämä jokin hyvin kömpelö ja alkeellinen yritys tuoda tasa-arvoa esiin.

Heti perään Yobo kommentoi Albanyn univormun repeytyneen juuri strategisista paikoista ja kehuu tämän muotoja, johon Fargo kuittaa, että kankaanliuottajallakin saa kaikenlaista aikaan, mutta sellaiset ihailut kuuluvat väin hänelle. Näin kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta voin vain kiekaista, että mitä helvettiä. Tuota esineellistävämpää kuvailua olisi tuskin voinut lastenkirjassa käyttää, ja rajummat kuvailut olisivat nostaneet jo ikärajaa. Tässä kohtaa teki mieli nakata kirja nurkkaan, mutta jäljellä oli vain kolme sivua. Mieleen kyllä etsimättä nousi ne tarinat scifin suurmiehestä Isaac Asmovista, joka katsoi oikeudekseen nipistellä naisia, olivat he sitten faneja tai kirjoittajatovereita.

Kerronta oli köyhää, hahmot stereotyyppisiä, juoni pökkelö ja asenteet vinoutuneita. Kirja kyllä jää, kaikesta huolimatta, hyllyyn, koska kerään kirjoja, mutta sen lukemista en kyllä suosittele kenellekään. Parempaakin on tarjolla. Vaatikaa parempaa. Lukekaa parempaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Art House, Isaac Asimov, Janet Asimov, Norby

Luettuani Daytripperin

Julkaistu 13 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Sain käsiini Daytripperin tuoreeltaan. Se oli joskus vuodenvaihteen tienoilla. Otin sen luettavakseni varsin pian, mutta lopetin ensimmäisen tarinan jälkeen. En siksi, että se olisi ollut huono. Ei se ollut. Se oli virheetön kokonaisuus. En tiennyt, mistä muu albumi kertoi, eikä sillä ollut merkitystä. Olin jo saanut sen sivuilta elämyksen. Laitoin sarjakuvan sivuun. Arvostelin muita teoksia.

Tänään päätin lukea sen. Otin Daytripperin hyllystä, ja luin ensimmäisen tarinan. Mutta nyt en pysähtynyt. Halusin nähdä, mitä tapahtuu päähenkilön kuoltua. Lopetin, kun albumin viimeinen sivu tuli vastaan.

Lukukokemus oli voimallinen. Sen jäljiltä minulla on kaksi tarvetta: Juoda mustaa kahvia, ja kirjoittaa.

Nyt menen panemaan veden kuumenemaan. Sitten katson, paljonko uskallan avautua novellilleni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjoittamisesta

Avainsanat: Daytripper

Minun Kiinani 3. Rahan aika

Julkaistu 12 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Minun Kiinani 3. Rahan aika
Käsikirjoitus: Li Kunwu, P. Ôtié
Kuvitus: Li Kunwu
Suomennos: Saara Pääkkönen
WSOY, 2013
ISBN: 978-951-0-38601-9

50-luvun hämärissä alkunsa saanut eepos lähestyy loppuaan. Ensimmäinen osa, Isän aika, kertoo millaista oli syntyä Maon kommunistiseen Kiinaan ja elää läpi sellaiset mullistukset kuin suuri harppaus ja kulttuurivallankumous. Toinen osa, Puolueen aika, kertoo ajasta Maon kuoleman jälkeen, kun Kiina alkoi kehittyä ja avautua maailmalle. Nyt kolmas osa, Rahan aika, kertoo millainen Kiinasta lopulta tuli, huippusaavutuksiin yltävä teollisuuden jättiläinen. Tämän kaiken on omakohtaisesti kokenut Li Kunwu, Minun Kiinani -sarjan piirtäjä ja toinen käsikirjoittaja, joka oman elämänsä kautta valottaa maailman väkirikkaimman maan kehityskulkuja viimeisen kuuden vuosikymmenen osalta.

Tämä viimeinen osa poikkeaa rakenteeltaan aiemmista kahdella tapaa. Ensinnäkin kronologia hyppii pitkin poikin draaman kaarta, kun vaikkapa lapsuuden kuvaus Isän ajassa eteni hyvin lineaarisesti. Toisekseen mukaan otetaan muitakin näkökulmia kuin päähenkilö Xiao Li. Jälkimmäinen veto ainakin on hyvin perusteltua, sillä Kiinaa mullistavat prosessit toimivat joka suunnalla eikä sarjakuvapiirtäjä ole näkemässä sitä kaikkea täysin omakohtaisesti. Lava-aikaa saavilla ihmisillä on kyllä omat yhteytensä Xiao Lihin, joten suorat linkit kerronnan keskukseen ovat olemassa ja homma pysyy siksi kasassa.

Kronologian särkyminen suretti enemmän. Pidin siitä, etenkin ensimmäisessä osassa vallinneesta, tunnelmasta, jota vanhemmaksi kasvavan lapsen alati laajeneva näkökulma toi mukanaan. Asiat tapahtuivat järjestyksessä ja maailma sai koko ajan enemmän muotoa. Aikuisella ei näkökulma tietenkään enää kasva samalla tavalla, mutta kerronnan poikkoilun takia oli hankala enää mieltää, mihin vuosikymmeneen jokin tapahtuma sijoittui. Se aiheutti henkilökohtaisen otteen rajun vähenemisen. Loppuun kuitenkin päästään, ihmettelemään modernin maailman loistoa vastakohtana sille kovin erilaiselle Kiinalle, joka ilmestyi historian vaahdosta ja katosi sinne jälleen.

Kuvitus on samanalaista kiinalaistyylistä kuin aiemminkin. Olen tähän asti pitänyt siitä kovasta eikä mielipiteeni viimeisen kirjan myötä muuttunut mihinkään.

Minun Kiinani on merkittävä sarjakuva. Se kertoo olennaisia seikkoja nykypäivän jättiläisestä ja sen historiasta, koska juuri historian kautta me voimme ymmärtää sitä. Mutta kyse on paitsi maan tarinasta, myös kansan tarinasta, ja ennen kaikkea yhden kansalaisen tarinasta. Xiao Li antaa tälle pitkälle oppitunnille silmät, joiden läpi me voimme tarkkailla sitä pitkästymättä kertaakaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kiina, kommunismi, Li Kunwu, Minun Kiinani, WSOY

Mimu 1: Päiväkirjaelämää

Julkaistu 12 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Mimu 1: Päiväkirjaelämää
Julien Neel
Gummerus, 2011
ISBN: 978-951-20-8461-6

Mimu kertoo teini-iän kynnyksellä taiteilevasta tytöstä ja tämän äidistä.

Mimu itse on reipas tyttö. Hän muun muassa tekee itse vaatteensa, ja äidilleenkin kun tarve tulee. Lisäksi hän haikailee naapuritalossa asuvan pojan perään, joskus kiikarien avulla. Mimun äiti taas on kirjailija. Työ tosin ei juuri etene, koska konsolipelit tarjoavat päivittäistä haastetta ja ajankulua. Kustantajan suureksi mieliharmiksi. Aikaa myöten hänkin oppii haikailemaan, kun Mimu yrittää uutterasti parittaa häntä uuden naapurin kanssa.

Perusluonteeltaan Mimu ei ole mitenkään radikaalia sarjakuvaa. Sekä tyttö että äiti elävät jokseenkin rauhallista elämää, jota mikään fantastinen tai spekulatiivinen elementti ei käy sotkemaan. Kuitenkin sarjassa on tuore pohjavire, sillä kumpikin likka on luonteeltaan kapinallinen eikä suostu täyttämään yksinkertaisimpiakaan normeja. Minusta ainakin on aina ollut helpompi samaistua nimen omaan niihin ulkopuolisiin.

Julien Neelin kuvitus on elävää ja selkeää, mitä väritys vielä tukee. Katseltavaa riittää ilman, että yksityiskohdat tukkisivat ruutuja. Hahmojen ilmegalleriassa vaikuttaa tietty karikatyyrimainen vivahde. Aiheesta on myös tehty animaatiota, mutta sarjakuva etenee vauhdikkaammin. Kahdessa ensimmäisessä jaksossa käsiteltiin albumin kolme ensimmäistä sivua, eli tahti tuntuu olevan jakso per tarina.

Mimu sopii täysin sujuvasti eurosarjakuvaharrastajien hyllyyn ja aukenee myös Mimun itsensä ikäisille lukijoille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Gummerus, Julien Neel, Mimu

Valtaistuinpelin kulisseissa

Julkaistu 11 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Valtaistuinpelin kulisseissa
Bryan Cogman
Suomennos: Satu Hlinovsky
Pen & Paper, 2012
ISBN: 978-952-5871-14-2

Näinä aikoina varsin harva on voinut välttyä kuulemasta tv-sarjasta Valtaistuinpeli, joka tunnetusti perustuu George R. R. Martinin kirjasarjaan Jään ja tulen laulu. Bryan Cogmanin kirja Valtaistuinpelin kulisseissa kertoo siitä, miten tuota sarjaa on tehty ensimmäisen kauden aikana ja vähän alkua toistakin kautta. Ruuduillahan kolmas kausi on jo päättynyt ja fanit odottavat neljättä malttamattomina.

Kirja esittelee sarjan tapahtumien kannalta olennaisia paikkoja ja näyttää, miten Pohjois-Irlannin tai Maltan kuvauspaikoista on loihdittu Westerosin piirteitä silmällä pitäen katu-uskottavan näköisiä. Arkkitehtuurin lisäksi myös puvustusta tarkastellaan. Kumpaakin varten on tehty posketon määrä taustatyötä ja eri tyylejä on limitetty toistensa kanssa, jotta lopputulos ei olisi suoraan mistään tietystä kulttuurista, mutta näyttäisi silti luonnollisesti syntyneeltä.

Ned. With his head.

Tapahtumapaikkojen ohella esitellään myös hahmoja ja joitakin keskeisiä sukuja. Tulevan valossa kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka moni hahmo olikaan vielä ensimmäisen kauden aikana hengissä. Hahmotietojen lisäksi myös näyttelijät päästetään ääneen, sekä heidät valinneet tuottajat. Aina välistä kaikkien harrastama toistensa selkääntapauttelu käy silmille, mutta on myös ymmärrettävää. Ensinnäkin, tuskinpa tällaisessa kirjassa keskityttäisiin ongelmakohtiin, ja toisekseen tällaisen sarjan tekeminen on helposti aivan huippukokemus, ja sellaista nyt kuuluukin kuvailla ylisanoilla.

Tietomäärältään kirja ei tuo pöytään hirvittävästi uutta niille, joille jaksot ja kirjat ovat jo tuttuja, vaikka tuottajien näkemyksiä olikin mukava lukea. Kuvapuoli on se, millä Valtaistuinpelin kulisseissa ansaitsee kannuksensa. Osa kuvista esittää kulisseja ja kuvauksia, osa on suoraan sarjan filmivedoksista. Ja niitä riittää. Kokoaukeamat ovat erityisen jylhiä eikä painotekniikka petä missään kohtaa.

Tämä oli taas niitä kirjoja, joissa kiinnitin huomiota suomennoksen laatuun. Monimutkaisemmatkin lauserakenteet toimivat loistavasti ja termistö osui yksi yhteen romaanien kanssa. Tämä ei kyllä ollut yllätys, sillä suomennoksesta vastaa romaanitkin kääntänyt Satu Hlinovsky.

Valtaistuinpelin kulisseissa kiinnostanee eniten sarjan faneja, mutta sopii myös hyväksi esitteleväksi lähdeteokseksi sarjaa tuntemattomille. Kirjasta tosin puuttuvat sarjalle tunnusmerkilliset, uskalletummat kuvat. Olkoon se sitten hyvä tai huono asia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Jään ja tulen laulu, Valtaistuinpeli

Kapteeni Hyperventilaattorimies

Julkaistu 10 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Hyperventilaattorimies
Luojat: Anssi Rauhala, Markku Uusitalo, Johanna Sinisalo, Petri Hiltunen, Hannu Mänttäri, Kivi Larmola
Pääjehu: Toni Jerrman
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5754-39-1

Minua ei aina lyödä ällikällä, mutta kun niin tapahtuu, sen aiheuttaa Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies.

Joskus lukion alkuvuosina eräs koulukaverini kertoi, että hänellä on lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommi, joka sanoo poks ja tuhoaa aivan kaiken. Ainoa, joka siltä voi meidät pelastaa, on Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies, mutta häntä ei saadakaan aivan heti paikalle. En hämääntynyt paljoa, sillä vuotta paria aiemmin toinen kaveri oli esittäytynyt kilpauintiharjoitusten jälkeen saunassa ja kertonut olevansa hissi, jonka Siriuksen kyberneettinen kauppakomppania oli suunnitellut kuljettamaan minut mihin tahansa Linnunradan liftareiden käsikirjan toimitalon kerrokseen. Mitä siis tuli outoihin asioihin, olin jo varsin paatunut. En silti tarkalleen tiennyt, kuka Hypis, kuten tuota suuruutta tuttavallisesti kutsuttiin, oikeastaan oli.

Itse tapasin yhden jerry-miehen Turussa. Se hankki minulle Alastair Reynoldsin kirjan.

Kun seuraavaksi törmäsin tähän ilmeisen ikoniseen hahmoon, se tapahtui Tähtivaeltajan sivuilla. Auto ajoi hänen ylitseen. Niin päättyi suuren sankarin taru. Enkä vieläkään oikeastaan tiennyt, mistä tässä kaikessa oli kyse. Olin kyllä kuullut mainintoja jerry-miehistä, jotka jotenkin liittyivät asiaan. Jotkut jerry-miehet lauloivat filkkejä Turun Science Fiction Seuran pikkujouluissa joskus 1995, mutta edelleen Hyperventilaattorimiehen tarkka kuva jäi hahmottumatta. Näiden tapausten jälkeen lajittelin kyseisen sarjakuvan kategoriaan ’otetaan selvää joskus’, ja hyvään seuraan se pääsikin, Teräsliljan ja Kapteeni Kuolion kaveriksi. Yli kymmeneksi vuodeksi.

Scifististen aseiden tehokkuus pitäisi mitata lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommiasteikolla

Vasta saatuani haltuuni Finnconissa ilmestyneen megalomaanisen teoksen, johon on koottu kaikki Hyperventilaattorimiehen seikkailut krononologisessa järjestyksessä, pääsin kartalle. Parin ensimmäisen tarinan jälkeen hihittelin ja hymyilin, sillä viimein tämäkin ikävä aukko suomalaisen sf-sarjakuvan historian sivistyksessäni oli paikattu. Kyse oli kaistapäisestä, umpiviihteellisestä supersankariparodiasta, johon oli sotkettu mukaan sekä suoria että mutkallisia viitteitä hesalaisen scififandomin hahmoihin. Kyllähän sellaista menoa nyt yhden kirjan lukee mielikseen.

Tämän jälkeen jalkojeni alta nykäistiin paitsi matto myös lattia. Suistuin pää edellä kuiluun, joka oli täynnä hallusinogeeneja. Muilla tavoin en kokemustani osaa selittää.

Seuraavat pari tarinaa kertoi ja nähdyt tarinat uudestaan, mutta aivan uudesta näkökulmasta. Merkitysten takaa paljastui toisia merkityksiä, selvien elkeiden taustalla väijyi salaliittoja. Olivatko Liskokuninkaasta kloonatut jerrymiehet avain kaikkeen? Ja matka jatkui aina vain syvemmälle pinnan alle. Edes planeetat eivät olleet turvassa. Kepeänä parodiana alkanut tarina muuntautui hengästyttäväksi dekkariksi ja kerrontatyylien kirjo potki aivokurkiaista teräsvahvisteisilla maihareilla. Mitä oli oikein tapahtumassa?

Sitten tuli auto ja ajoi Hyperventilaattorimiehen yli. Joku oli vienyt pari tuntia elämästäni. Päässä surisi. Jossain kaikui jerry-miesten taisteluhuuto, HUORRRRAAA! Lankesin polvilleni, sillä muutakaan en voinut. Kapteeni Hyperventilaattorimies -kokoelma oli niin hyvä. Alkupuolta lukiessani olin aivan täpinöissä, sillä minäkin halusin kirjoittaa Hyperventilaattorimiestä. Loppuun päästyäni ymmärsin, etten ikinä voisi. Rima oli jo liian korkealla.

Kirja on paitsi iso, myös upea – kovat kannet nyt on jo itsestäänselvyys. Loppuun on koottu eri tekijöiden muisteloita jokaisen osan syntyvaiheista ja erilaisia fandom-viitteitä nimetään ansiokkaasti. Tämä opus on yhtä definitiivinen kuin jeesuszombiehaikalapaneeli ja kuuluu aivan jokaisen kirjahyllyyn. Jestas, ajatelkaa sitä murheen määrää, jos tämä myydään loppuun ennen kuin te saatte omanne!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Fandom, Sarjakuva

Avainsanat: Anssi Rauhala, Hannu Mänttäri, jerrymiehet, Johanna Sinisalo, Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kivi Larmola, Markku Uusitalo, Petri Hiltunen, Toni Jerrman

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Julkaistu 9 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-26477-4

Siri Kolu rysäyttää rikki jo Viisikosta tutun systeemin, jossa sama peruskaava toistuu kirjasta toiseen, vain loma-aika vaihtuu. Kolmannessa Me Rosvolat -kirjassa Iso-hemmin arkku tilanteet jatkavat kehittymistään ja lukijalle jää raikas fiilis, sillä maailma muuttuu ja hahmot siinä mukana. Nyt olen tyytyväinen, etten pari vuotta sitten kirjoittanut aikomaani nuortenkirjaa, sillä nyt minulla on Enid Blytonia parempi esikuva. Näinkin voi rokata.

Edellisessä kirjassa, Konnakaraokessa, rosvokesä katkesi lyhyeen, joten loppunäytös kiskottiin pulkkaan syksyn räntäsateissa. Iso-hemmin arkku jatkaa siitä. Vilja ”kesävoro” Vainisto sai selville, että Helmeri Kvistin legendaarinen rosvo-opas on kaksiosainen ja jemmattu huolella eri paikkoihin. Etsintä ei voi millään odottaa seuraavaan kesään, etenkin kun opasta jahtaavat kaikki muutkin ryöväriperheet, mutta kesken oleva kouluvuosi asettaa haasteita, isä-Vainistosta puhumattakaan. On syytä kehittää suunnitelma, jonka varjolla Vilja pääsee Rosvoloiden mukaan etsintäretkille.

Jos ensimmäinen kirja maalaili maantiekonnat hassuiksi tyypeiksi, seuraava kirja esitti heidät jo tummemmissa sävyissä. Nyt kolmannessa osassa opimme, että he voivat olla kertakaikkisen vaarallisia. Vilja käy parissakin tiukassa tilanteessa, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen liemeen, johon hänen tuiki tavallinen, ei-rosvomainen sisarensa itsensä järjestää. Jopa tähän asti sivuosassa pysytellyt Jouni-isä murtautuu ulos yhden tempun poni -karsinastaan. Jos Rosvoloilla onkin toiminta hanskassa, eivät Vainistotkaan jää tuleen makaamaan.

En ole saanut tällaisia kiksejä nuorisokirjoista sitten omien teinivuosieni. Siri Kolu on onnistunut luomaan Me Rosvolat -kirjoissaan mielenkiintoisen maailman, joka ei ole fantasiaa sanan perinteisessä merkityksessä, mutta ei toimi myöskään tavanomaisen maailman lainalaisuuksin. Sanotaan sitä vaikka rosvokummaksi. Hauskat hahmot, elävä maailma, jänniä tilanteita ja kiinnostavat juonet. Muuta ei puutu paitsi elokuvaversio.

Me Rosvolat on laadukasta, seikkailullista rymyä ala-asteikäisille, mutta ennen kaikkea meille isille, jotka pääsemme nauttimaan siitä iltasatujen muodossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Otava, Rosvolat, Siri Kolu

Marsin jumalat

Julkaistu 9 elokuun, 2013| Jätä kommentti

John Carter 2. osa: Marsin jumalat (The Gods of Mars)
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-141-0

Kymmenen pitkää vuotta John Carter vietti Maapallolla taivaalle tuijotellen. Tähtien meressä loisti sodanjumalan planeetta Mars, jossa hänen rakas vaimonsa Dejah Thoris häntä odotti. Vai odottiko? Olivatko kaikki sittenkin kuolleet ilmatehtaan pysähdyttyä, ensimmäisen kirjan lopussa? Sitä hän ei voinut tietää.

Kun John Carter vihdoin palaa Marsiin, joku saattaisi luulla, että hänen korkea asemansa yhden Marsin mahtavimman valtakunnan prinssinä takaisi hänelle nopean paluun rakkaidensa luo, mutta silloin luulisi väärin eikä ymmärtäisi dramatiikasta mitään.

Kunniakkaan kotiinpaluun sijaan John paiskataan vihamieliseen paikkaan, jossa suunnilleen kaikki mikä liikkuu yrittää ottaa hänet hengiltä. Tilanteen ei voi sanoa muuttuvan radikaalisti paremmaksi missään vaiheessa tarinaa, mikä toki pitää mielenkiintoa yllä. Juonen tahti on kiivas ja tapahtumat sinkoilevat eri tapahtumapaikkoihin kovaa kyytiä. Tämä ei kaikkiin kirjoihin sovi, mutta Mars-kirjoissa hengästyttävä tahti toimii.

Jos sarjan ensimmäinen kirja olikin pääosin reteää miekanheilutusta ja pelkkää seikkailua, Marsin jumalissa lyödään turpakäräjien sekaan ehtaa asiaakin. Niin Marsin punaiset ihmiset kuin vihreät soturitkin uskovat, että taistelussa menehtymisen jälkeen paras tapa kuolla on antautua Iss-virran vietäväksi, koska silloin pääsee paratiisimaiseen Dorin laaksoon. Muistatteko vielä sen vihamielisen paikan, jonne J. Carter heti kättelyssä päätyy? Saatte kolme arvausa mikä laakso se on, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa.

Ilmenee, että koko planeetanlaajuinen uskonto on silkkaa kusetusta, jolla Marsin valkoiset ihmiset hankkivat itselleen orjia ja laakson hirviöille sapuskaa. Koska karma on häijy emäntä myös punaisella planeetalla, valkoiset ihmiset, thernit, uskovat pääsevänsä kuoleman jälkeen Issuksen temppeliin. Siellä taas hääräävät Marsin mustat ihmiset eikä toivioretkeläisiä odota juurikaan sen parempi kohtalo kuin Dorin laaksoon saapuvia.

Sanoma on selvää kauraa. Uskonto on omaa etua tavoittelevien käsissä hirvittävä asia, koska fiksujakin ihmisiä voidaan aina johtaa harhaan ja laumasieluisuus hoitaa loput. Perimätietoon perustuvat totuudet ja pyhinä pidetyt väitteet on voitava kyseenalaistaa, ja pitääkin. Mutta mitä olisi uskonsota ilman tuhansien ilmalaivojen mittelöä neljän rintaman taistelussa, jossa päätetään mistä päästä marsilainen kana tulevaisuudessa kusee? Huonompi kertomus kuin Marsin jumalat, luulen minä.

Nyrpistelen nenääni sellaisille tv-sarjoille, jotka päättävät tuotantokauden teennäisen jännään kohtaan sen sijaan, että sitoisivat edes merkittävät juonenpäät yhteen ja jättäisivät joitakin avoimia kysymyksiä. Se on ärsyttävää katselijoiden kalastelua, joka kääntyy helposti itseään vastaan. Mutta jos sille tielle lähtee, jos todella aikoo roikottaa lukijaa rotkon yllä ukkovarpaasta pidellen, se pitää tehdä täysillä. Niin kuin Burroughs. Marsin jumalat päättyy ehkä hurjimpaan cliffhangeriin vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Seurasin huuli pyöreänä, kun mestari lataa valttikorttia pöytään.

Käännöksestä en haluaisi motkottaa, koska kritiikki on täsmälleen sama kuin Marsin sankarissakin. Skannauksen jäljiltä kirjaan on jäänyt sellaisia virheitä, jotka olisi voitu perata pois huolellisella lukukierroksella. Mutta silti motkotan, koska virheet häiritsivät lukukokemusta edelleen. Lisää laaduntarkkailua.

Marsin jumalat on umpiviihdyttävää menoa, jossa kirkas otsa ja jalot teot, verisen säilän lisäksi, pelastavat päivän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Edgar Rice Burroughs, John Carter, Mars-sarja

Ilmojen sotaherra

Julkaistu 8 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Ilmojen sotaherra (The War Lord of the Air)
Michael Moorcock
Suomennos: Laura Nieminen
Vaskikirjat, 2013
ISBN: 978-952-5722-13-0

Lukemistojen kultakaudella seikkailu alkoi selonteolla siitä, miten kirjailija oli saanut haltuunsa nyt julkaistavan käsikirjoituksen. Vaikka tarina itsessään oli fantastinen, oli tärkeää, että uskottavuus säilyi sen suhteen, miten tarina oli nyt kantautumassa ihmiskunnna korviin. Michael Moorcock on hyvin tietoinen tästä tyyliseikasta ja käyttää sitä pettämättömästi. Hän nimittäin sai haltuunsa isoisänsä jälkeenjääneet paperit, ja tämä puolestaan oli merkinnyt muistiin omituisen ihmisraunion kertoman merkillisen tarinan. Nyt meille kerrotaan, miten englantilainen upseeri matkasi ajassa ja tapasi ilmojen sotaherran.

Tuo englantilainen upseeri, nimeltään Oswald Bastable, oli suorittamassa kruunun tehtävää Intiassa vuonna 1902, kun mullistus vei häneltä tajun. Herättyään hän löysi itsensä vuodesta 1973, ja maailma oli muuttunut. Se oli muuttunut paitsi Bastablelle, myös lukijalle. Euroopassa ei koskaan käyty suurta sotaa eivätkä vanhat maailmanmahdit romahtaneet. Sotia ei ole itse asiassa käyty miesmuistiin. Lisäksi taivaita halkovat uljaat, käsittämättömän kokoiset ilmalaivat kuljettaen matkustajia ja rahtia maailman ääriin.

Bastable tekee parhaansa mukautuakseen uuteen kotimaailmaansa, mutta kohtalo jatkaa miesparan riepottamista. Pian hän joutuu keskelle hämäräperäisiä toimia ja joutuu kohtaamaan maailman pahuuden koko sen koruttomuudessa. Onko itämainen sotalordi kavala vihollinen, vai sittenkin epätodennäköinen liittolainen?

Michael Moorcockin teemoja ei tarvitse kovin syvältä kaivaa esiin. Siirtomaiden imperialistinen riisto ja sen varmistamiseksi harrastettu häikäilemätön väkivalta ovat vahvasti romaanin keskiössä. Teema tekee kirjasta myös kohtalaisen ajattoman. Siirtomaameininki ei ole kadonnut mihinkään, se on vain ottanut uuden muodon. Nykyään on muotia antaa valtion pitää nimellinen itsenäisyytensä ja vain vaihtaa hallituksia monikansallisten yhtiöiden harjoittamalle luonnonvarojen riistolle myötämielisiksi.

Ennen kaikkea Ilmojen sotaherra on ytimekäs seikkailu, jonka huipennuksen tuntee vatsanpohjassaan. Sitä on myös tituleerattu steampunk-genren edelläkävijäksi, ja kaikkine ilmalaivoineen ymmärrän tämän rinnastuksen hyvin. Erityisesti ilahduttaa se, että kustantaja on tuomassa ainakin vielä Bastablen seuraavan seikkailun tälle pienelle kielialueelle saatavaksi. Jo syksyn aikana. Toivottavasti menekki puoltaa myös trilogian viimeisen kirjan julkaisemista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Michael Moorcock, steampunk, Vaskikirjat