Surullinen planeetta

Julkaistu 18 tammikuun, 2015| Jätä kommentti

Surullinen planeettaSurullinen planeetta (Par les Chemins de l’Espace)
Käsikirjoitus: Pierre Christin
Kuvat: Jean-Claude Mézières
Suomennos: Juhani Tolvanen, Soile Kaukoranta
Jalava, 2013
ISBN: 978-951-887-486-0

Valerian ja Laureline ovat menneiden aikojen kulttihahmoja, jopa siinä määrin, että nykyiset scifistipolvet eivät välttämättä ole koskaan edes kuulleet heistä. Suomessa tämän parivaljakon seikkailuja on saatu seurata 1970-luvulta asti aina näihin päiviin, ja harvassa ovat ne 80-luvulla tieteistarinoita ahmineet harrastajat, joille Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin aika-avaruusagenttisarjakuvat eivät aikanaan olleet merkittävä fanituksen kohde ja eräs olennaisimmista scifisäväreistä.

ValerianParin ensimmäinen pidempi seikkailu oli Liikkuvien vetten kaupunki, jonka Otava julkaisi suomeksi 1974, harmi kyllä lyhennettynä. Täyttä versiota saatiin odottaa vuoteen 1991, jolloin Jalava alkoi julkaista uusintapainoksia vanhemmista albumeista. Seuraava kokopitkä seikkailu oli Tuhannen planeetan valtakunta, mutta näiden kahden albumin väliin mahtuu seitsemän lyhyempää tarinaa, jotka Mézières ja Christin tekivät Piloten superpokkareihin vuosina 1969-1970.

Valerian ja Laureline tukikohdassaNämä seitsemän lyhäriä on koottu tavallisesta albumista poiketen matalampaan ja paksumpaan kirjaan nimeltä Surullinen planeetta. Vaikka vain yksi niistä, albumillekin nimen antanut kertomus on aiemmin julkaisematon, ei ole suurta liioittelua sanoa vain kahden (Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä) olevan varsinaisesti tuttuja suomalaisille lukijoille. Ne olivat mukana Jalavan 1991 julkaisemassa albumissa Pahat unet. Neljä muuta (Ystävyyden fflumgluff, Tsirillitis-asteroidi, Uxgloan klooni ja Tekniikan riemuvoitto) on julkaistu Ilta-Sanomissa vuonna 1986, joten hetkellisestä suuresta levikistä huolimatta niitä ei ole kovin helposti päässyt ilmestymisen jälkeen lukemaan. Minultakin ne olivat jääneet väliin, johtuen ehkä siitä, etten ala-asteella seurannut säännöllisesti keltaista lehdistöä.

Jo termi ’aika-avaruusagentti’ pistää pedantimman tieteisnörtin varpailleen. Sellaista ongelmaa kun ei olekaan, etteikö sitä voisi ratkaista retroaktiivisproaktiivisesti tarkkaan säädetyllä aikahypyllä hetkeen, jolloin koko pulma on vasta hakemassa muotoaan. Itseasiassa eräässä tarinassa Valerian tekee juuri niin. Joka tapauksessa lukijan on syytä iskeä avaruusoopperavaihde silmään. Siinä missä tiede kompuroi, pitää vaihtaa rakettireppu hetkeksi fantasian siipiin ja liitää epäuskon kuilujen yli juuri samalla tavoin kuin Bluxtin yrmyttävä transmutaattori ei liidä.

Valerian ohjaamossaNäissä seitsemässä seikkailussa Valerian toimii lähinnä soolona, Laurelinen ollessa vähäisemmässä roolissa silloin harvoin kun hän ylipäätään on paikalla. Myöhempiä rymistelyjä ajatellen tämä on varsin epätyypillistä, sillä Laureline ehti ennen sarjan viimeistä albumia Aika-avaajaa todistaa olevansa se pätevämpi agentti moneen otteeseen. Rehellisyyden nimissä on kyllä mainittava, että alpparin kannessakin jo lukee ’avaruusagentti Valerianin seikkailuja’.

Ideoiden puutteesta ei tekijäkaksikkoa voi syyttää. Tässä teoksessa esiintyy älyllinen asteroidi, tähtienvälinen sentienttieläintarha, elinkelvottomaksi muuttunutta planeettaa kiertävä, ilmakehällä varustettu asteroidikenttä köynnösviidakoineen kaikkineen, neljään temporaalisspatiaaliseen vyöhykkeeseen jakautunut planeetta ja aivan riemastuttava, kiipeiltävissä oleva maailmankaikkeuden pienoismalli. Osa materiaalista on kuin suoraan vanhoista pulp-ajan lukemistoista.

Lapsi-ValerianNykyään vallalla tuntuu olevan pessimistinen näkemys, mitä tulevaisuuteen tulee. Kaikki on synkkää, ja vaikka sankarit voittaisivatkin, voitto on usein vaillinainen tai väliaikainen. Tällaiseen tottuneelle Valerianin maailma saattaa olla järkyttävä ja ravisteleva, sillä huumoripitoisten tarinoiden ja villien visioiden alta kumpuaa näkemys, jonka mukaan ongelmiin voidaan löytää sopuisakin ratkaisu. Vaaroista huolimatta maailmankaikkeus voi olla iloinen ja onnellinen paikka elää.

Mézièresin taide on kautta koko 40-vuotisen sarjan pistämätöntä, joskin alkupuolen jälkeä, kuten tässä albumissa, voisi kuvata karikatyyrimaisemmaksi. Valerianin kulmikkaan profiilin leuka on kuin tiilitehtaan katalookista. Näitä kuvia piirrettäessä loistavimmat saavutukset olivat vielä edessäpäin, mutta moitteen sanaa ei 60-luvun lopun jäljestäkään voi sanoa. Ne kuvat, ne värit, kauniita kaikki.

Surullinen planeetta kuuluu kaikkien Valerianin ja Laurelinen fanien kokoelmiin, ja on ylipäätään tarpeellinen lisä pitempien seikkailujen rinnalle. Kirja sopii hyvin myös hahmoista ensimmäistä kertaa kuuleville, sillä pohjatietoja ei tarvita. Lyhärit toimivat mainiosti itsenäisinä ja toisistaan riippumatta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Saga

Julkaistu 16 tammikuun, 2015| 2 kommenttia

Saga
Tarina: Brian K. Vaughan
Kuvitus: Fiona Staples
Suomennos: Antti Koivumäki
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1159-5

Sagan perusidean kertominen on suunnilleen yhtä epäkiitollinen tehtävä kuin Maratonin taistelun voitosta raportoiminen. On kerrassaan pirullisen vaikeaa saada idea kuulostamaan edes puoliksi niin hienolta, kuin mitä toteutus lopulta on.

Koko galaksi on sodassa, jossa on kaksi puolta. Maantuntuma, joka on planeetta, ja Kiemura, joka on edellisen kuu, ovat sotineet mittaamattoman kauan. Niin kauan, että he ovat rekrytoineet koko galaksin muun asujaimiston mukaan verihippoihinsa. Kiemuran asukkailla on sarvet, ja he osaavat taikoa, kun taas Maantuntuman asujaimisto on siivekästä porukkaa ja nojautuvat teknologiaan kuten ampuma-aseisiin. Ikiaikainen demoni/enkeli-vertaus ei kuitenkaan ehdi edes nostaa päätään ennen kuin lukijalle selviää, että kumpikin puoli on täynnä aika häijyjä kusipäitä. Kysykää keneltä tahansa siviililtä, joka sattuu jäämään jalkoihin. Tosin tarvitsette siihen ouijalautaa.

Mikään tästä ei kuitenkaan estä Alanaa ja Markoa, kahta eri leireihin kuuluvaa sotilasta, rakastumasta toisiinsa. Yhdessä he karistavat taistelutantereiden tomut ja päätyvät tekemään lapsen. Ei ehkä fiksuin mahdollinen veto, eikä pelkästään sen vuoksi, että maailmankaikkeus ei ole järin turvallinen paikka ylipäätään, vaan myös ideologiselta kannalta. Sillä jos armeijat jotain vihaavat, se on edes ajatus rauhasta. Mitä jos rivimiehien keskuudessa leviäisi ajatus, että silmitön tappaminen ei olekaan ainoa vaihtoehto? Kun johtoportaille selviää, että petturit ovat onnistuneet tuottamaan jälkikasvua, alkaa jahti, ja kyyhkyläiset saavat peräänsä tunnetun galaksin parhaimmat palkkionmetsästäjät, puhumattakaan tiedustelupalveluiden agenteista. Elämä muuttuu jatkuvaksi pakomatkaksi.

Perinteisyydestään huolimatta juonikuvio jyrää eteenpäin kuin rekkalastillinen neutronitähteä. Ainutkaan hahmo ei häivähdä mukana vain tarpeellisuuden vaatimuksesta, vaan heillä jokaisella on omat päämääränsä, joihin he omista syistään pyrkivät. Kertaakaan lukijan ei tarvitse äristä siitä, että joku käyttäytyisi perusteettoman typerästi tai että tapahtumia johdattaisivat tyhjän dramatiikan lainalaisuudet. Kaikki toimii.

Peräänsä rakastavaiset saavat muun muassa pelkkionmätsästäjät Tahdon ja Väijyn, joilla on keskenään jotain synkkää historiaa, sekä turvallisuuspalvelun nakittaman upseerin Prinssi Robotti IV:n. Tehokkaita jok’ikinen, joten jälki on harvinaisen rumaa. Liittolaispuolella laatu saa korvata määrän. Jalkaväkimiinaan kuolleen tytön haamu avittaa pakenijoita paikallistuntemuksellaan, mikä riittää pitämään heidät korkeintaan askeleen verran metsästäjien edellä. Sivukaartin siis muodostavat punahohteinen teini, jonka suolet roikkuvat leijuvasta torsosta, monitoripäinen monarkki, hämähäkihtävä palkkionmetsästäjä sekä toinen saman ammattikunnan edustaja, jonka aisaparina kulkee isokokoinen, valheet vaistoava kissaolio. Väittäisin, ettei tällaista voi keksiä, ellen olisi itse lukenut.

Fiona Staplesin kuvitus on selvää ja ilmeikästä. Tunnetiloja ei tarvitse arpoa, ne käyvät selviksi ilman liioittelun makua. Värien käyttö on paitsi ehdottoman kaunista, myös tarkoituksenmukaista. Huonosilmäisemmänkään lukijan katse ei harhaile sivuilla ymmärrystä hakien. Jos piirtäisin, ja haluaisin ottaa mallia, ottaisin mallis Sagasta, sillä vain parhaimmilta kannattaa varastaa.

Saga on voittanut tähän mennessä kolme Eisner-palkintoa sekä yhden Hugon, eikä ainuttakaan suotta. Näin laadukasta scifisarjakuvaa tulee harvoin vastaan, ja heitänkin vertailukohdaksi Mézièresin ja Christinin Valerian-sarjan parhaimmiston. Ei ole ainuttakaan syytä olla tutustumatta tähän modernin kirjallisuuden helmeen, ja heikot tekosyyt tulee asettaa side silmillä muuria vasten aamunkoitteessa. Mars kirjastoon tai kirjakauppaan, alkaneen vuoden parhaimpiin lukeutuva lukukokemus odottaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Anteeksi, olemmeko tavanneet?

Julkaistu 12 tammikuun, 2015| 2 kommenttia

Joskus ei meikäläistä kannattaisi päästää ihmisten ilmoille. Ja kun sanon joskus, tarkoitan aina. Ei niinkään, että tilanteista koituisi muille sen suurempaa haittaa tai vaivaa, mutta aina ajoittain oma naamapalmuilun määrä ylittää kansainvälisillä sopimuksilla säädetyt raja-arvot.

Kasvomuistini on onneton. En tiedä, onko se ollut aina, mutta ainakaan nyt kerrasta tai parista ei tallennusta tapahdu. Toisaalta tämä on iloinen asia, koska tapaan koko ajan paljon ihan uusia tuttavuuksia. Toisaalta ei, koska sama ei päde niihin muihin ihmisiin.

Tällaista vikaa on toki helppo sietää, sillä löyhäpäisiä haaveksijoita on muitakin, eikä ole tavatonta joutua kysymään: ”Anteeksi, olemmeko joskus tavanneet?” tai pyytämään: ”Pahoittelen, mutta muistuttaisitteko, kuka olette ja missä olemme kohdanneet?” Tilanne saattaa olla aavistuksen verran kiusallinen, muttei mitään verrattuna siihen, kun huonomuistinen yrittää bluffata tiensä läpi, hymyilee kuin hyvällekin tutulle ja mutisee sopivia tervehdyksiä. Ja jää kiinni.

Mutta vieläkään emme ole päässeet pohjakosketukseen. Millä tavoin voisi kaikkein räikeimmin lipsauttaa julki, että aivot ovat kaurapuuroa eikä herkkä luonne kestä sen myöntämistä? Sallikaa minun demonstroida.

Viime kesänä vietettiin hotelli Radissonissa tuplajulkkareita. Päivänvalon olivat nähneet Samuli Antilan Rajat ja muita kauheita tarinoita sekä Anne Leinosen ja Petri Laineen Kuulen laulun kaukaisen. Istuksin pöydässä kirjailija Juha Jyrkäksen kanssa, kun seuraamme istuutui jossain määrin tutunoloinen flikka. Keskustelu kääntyi Stepanin koodeksiin, jonka kirjoituskilpailu oli sillä hetkellä vielä käynnissä. Juha taisi poistua hetkeksi jonnekin, ja mieleeni tuli, että ehkäpä tämä keskustelukumppanini saattaisi olla kiinnostunut tällaisesta mielenkiintoisesta kisasta, joten avuliaana aatuna kysyin: ”Kirjoitatko sinä?”

Juuri niin minä kysyin.

Viime viikonloppuna vierailin turkulaisessa pyhätössäni, Alfa Antikvassa. Heti sisään astuessani tutunnäköinen kaveri tervehti minua, ja moikkasin siinä takaisin samalla kun ihmettelin, mistäköhän ympyröistä hänetkin tiesin. Siinä sitten kumpikin jutteli kauppiaan kanssa ja kaveri latoi tiskiin yhden numeron alkukielistä Thoria, Walt Simonsonin aikakaudelta. Alfassa ei ollut enempää, ja minun toki kävi heti miestä sääliksi, joten riensin mainitsemaan, että juuri näitä Thorin seikkailuja oli ilmestynyt suomeksi lehdissä.

Juuri tästä häntä valistin.

Ensimmäinen tapaus oli kirjailija Miina Supinen. Niin, mahtaakohan hän kirjoittaa? Ainoa lieventävä seikka koko kohtauksessa on se, etten tarjonnus URSin kauhukirjoituskisaa näppäränä ponnahduslautana aloitteleville kirjoittajille, jotka vielä tekevät itselleen nimeä.

Jälkimmäinen tapaus oli Jouko Ruokosenmäki, jonka jotkut teistä saattavat yhdistää Semiciin ja Egmontiin, sekä niiden julkaisemiin Marvelin sarjakuviin, joista yksi sattuu olemaan Thor. Vielä en ole raaskinut tarkistaa, olisiko mies itse suomentanut juuri kyseessä olleita seikkailuja.

Ja tässä se nähdään. Itsensä voi munata helpostikin, mutta täydelliseen feilaukseen vaaditaan tiettyä vihjeettömyyteen sekoittunutta halua tunkea nenänsä toisten asioihin avittamistarkoituksessa.

Tähän asiaintilaan ei mitä luultavimmin ole tulossa parannusta ennen kuin kybernetiikka sallii muistikapasiteetin koneellisen parantamisen, joten kun saavun paikalle, ja tämä kaikki käy teille, pyydän hymyilemään lempeästi ja taputtamaan olalle. Sanokaa vaimeasti: ”Ei se mitään, ikä ei tule yksin. Se tuo muassaan myös vararenkaan.” Sen jälkeen voitte esittäytyä uudelleen ja toivoa, että hetkellinen shokki ajaa piirteenne pitkäkestoisen muistin piiriin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Fandom

Avainsanat:

Pimeän aineen kutsu

Julkaistu 7 tammikuun, 2015| Jätä kommentti

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 4/2014)

Pimeän aineen kutsu

Maailmankaikkeus on kammottava, pelottava paikka, jonka todellista luonnetta ihminen ei voi koskaan ymmärtää.
Se oli amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin lähtökohta kautta koko hänen tuotantonsa, jonka tunnetuin hahmo epäilemättä on merenpohjassa uinuva muinainen jumaluus Cthulhu. Lovecraftin novelleissa kaikenlaiset kosmiset kauhut kumpusivat yön ja avaruuden toisella puolen sijaitsevista mustista kuiluista, joiden fysiikka ja aika olivat kokonaan toisenlaiset kuin meidän maailmankaikkeudessamme. Hän myös osoitti, kerta toisensa jälkeen, että mitä laajemman kuvan ihminen todellisuuden luonteesta saa, sitä enemmän hän suistuu järjiltään.

Linnunradan käsikirja liftareille taas tietää kertoa, että jos joku joskus saa selville syyn maailmankaikkeuden olemassaoloon, maailmankaikkeus lakkaa olemasta ja sen tilalle syntyy jotain vielä vaikeammin käsitettävää. Joidenkin mukaan näin on jo tapahtunut.

Einsteinilaiseen maailmankuvaan tottuneelle luonnontieteilijälle moiset visiot näyttäytyvät jokseenkin eriskummallisessa valossa. Mittaamalla suureita voimme saada selville mitä vain. Suunnattomien teleskooppien avulla voimme kurkistaa kauas universumin historian alkulähteille kenenkään romahtamatta kuolaavaksi hourupääksi. Maailmankaikkeus levittäytyy eteemme vähemmän outona ja pelottavana kuin mitä kummakirjailijoiden mielikuvituksellisen villit visiot vihjaavat.

Vaan mitenkä on? Perinteinen fysiikka ja niin sanottu maalaisjärki tussahtavat hyödyttömäksi tomuksi kvanttien astuessa peliin. Youngin kaksoisrakokoe todistaa valon käyttäytyvän yhtä aikaa hiukkasen ja aallon tavoin, mikä nojatuolista huudellen kuulostaa mahdottomalta. Valo myöskin käyttäytyy eri tavoin riippuen siitä, tarkkaillaanko kokeen järjestelyjä koehetkellä vai ei. Toisin sanoen, kvantit viipottavat kaikissa mahdollisissa paikoissa yhtä aikaa, kunnes joku tarkistaa tilanteen, jolloin ne näyttävät seisoskelevan yhdessä tietyssä paikassa ja viheltelevät viattomasti. Itse asiassa koko kvanttimekaniikka vilauttaa ihmisen luontaiselle ymmärrykselle keskisormea.

Maailmankaikkeuden ehdottomasti yleisin asia, 68,3% universumin energiatiheydestä Wikipedian mukaan, on pimeä energia. Kukaan ei varmuudella tiedä, mitä se on. Pimeää ainetta taas on 26,8%, mikä jättää tavalliselle, meidän näkemällemme aineelle vaivaiset 4,9%. Myöskään pimeän aineen luonteesta ei ole mitään varmuutta. Näin ollen rapiat 95% kaikesta olevasta on jotain, mitä me emme näe emmekä edes ymmärrä.

Valonnopeus on maksimi. Sitä nopeammin ei mikään liiku eikä informaatio välity. Miksi? Pienin mahdollinen pituus on Planckin pituus, sitä lyhyempää matkaa ei meidän maailmankaikkeudessamme ole. Jälleen, miksi? Noille rajoille ei ole muuta hyvää selitystä kuin että ne nyt vain ovat, ja jos tiede joutuu vastaamaan kysymykseen ”miksi” hiekkalaatikon perusargumentilla ”siksi”, voidaanko sanoa todellisuudessa olevan todellista järkeä?
Toisaalta on olemassa teoria, joka selittää nämä seikat sekä monet muut, kuten pimeän energian ja kvanttilomittumisen. Sen sijaan, että universumimme olisi aidosti olemassa, se onkin vain tietokonesimulaatio, joka pyörii jonkin toisen ulottuvuuden Blackberryssä joutilaana tausta-ajona. Olemme olemassa, koska jokin taho tutkii mahdollisten maailmankaikkeuksien parametrejä.

Mitä syvemmälle näihin juttuihin kaivautuu, sitä todennäköisemmältä Douglas Adamsin liftarimainen ehdotus tuntuu, ja maailmankaikkeus iteroituu kohti käsittämätöntä. Tai ehkä Lovecraft olikin oikeassa, ja ihmiskunnan merkityksettömyys kosmisella mittapuulla lopulta syöksee meidät lajina järjettömyyteen. Tai eihän näiden mahdollisuuksien tarvitse edes sulkea toisiaan pois.

Näitä minä mietin, kun panen maata. Nukkukaa tekin hyvin.

Shimo Suntila, vain kuiskaus pimeässä itsekin

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kolumni

Avainsanat: , , , , , ,

Elämän ja kuoleman salaisuudet

Julkaistu 6 tammikuun, 2015| Jätä kommentti

Elämän ja kuoleman salaisuudetElämän ja kuoleman salaisuudet (The Secrets of Life and Death)
Rebecca Alexander
Suomentaja: Sami Heino
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1076-5

Kuolema tulee kaikille, mutta joidenkin tapauksissa tuota vääjäämätöntä deadlinea voidaan lykätä symbolien, loitsujen ja yrttisekoitusten avulla. Heitä kutsutaan laina-aikalaisiksi. Yksi heistä on Jack Hammond, joka nyt vuorostaan tekee parhaansa pelastaakseen muita.

Tarkoitus on hyvä, vaikka poliisista koko homma vaikuttaa kidnappaukselta. Etenkin jos kohteena on nuori tyttö, kuten Jack itse aikanaan. Kuoleva on pidettävä taikapiirien sisällä kuukausitolkulla, tai kalma kurkottaa kohti välittömästi. Viranomaisille ei asiasta voi puhua, sillä potilaat vietäisiin symbolien luota pois, kauhein ja välittömin seurauksin. Lopputuloksena kaikille tahoille jää suru ja ikävä.

Se nykypäivästä. Vuonna 1595 tohtori John Dee ja Edward Kelley matkustavat tapaamaan Puolan kuningasta Stefan Báthorya, jonka sukulaistyttö on heikossa kunnossa. Jo hänen äitinsä ja äidin äitinsä kärsivät vakavasta sairaudesta, kuolemasta jota noitakeinot vain vaivoin pitivät aloillaan. Nyt koetellut konstit ovat loppumassa, ja enkelten kanssa puhuvia engelsmanneja pyydetään auttamaan Erzsébet Báthoryn pelastamisessa. Historiaa tuntevat voivat nimestä päätellä, että tämänsuuntainen pyrintö ei ole yksikäsitteisesti hyvä juttu. Dee ja Kelley paneutuvat probleemaan, ja heidän kättensä työ kurottuu halki vuosisatojen.

Kun aikatasot lopulta nivoutuvat yhteen, se tapahtuu varsin ennalta aavistettavalla tavalla. Suuri juoni ei tuo yllätyksiä, ja jotkin osaset, kuten nykypäivän inkvisitio, päätyvät vain palvelemaan haluttuja käänteitä ilman omaa näkökulmaa tai merkittäviä jännitteitä.

Osaltaan tämä johtuu henkilöistä, joista turhan moni jää ohueksi. Nuori Sadie asettuu kovin helposti rooliinsa lapsena, joka on ikuisesti erotettu äidistään. John Dee jää pitkälti avustajansa Edward Kelleyn varjoon, joka toisaalta epäilyksineen ja heikkouksineen on henkilögallerian eläväisimpiä edustajia. Hänen lisäkseen vain kaksi muuta näkökulmahahmoa, Jack ja okkulttitutkija Felix Guichard, tuntuivat toimivilta, ja loppurytinää kohden hekin antautuvat vain äksönin pauloihin. Romanttinen ulottuvuus heidän välillään tuntuu tapahtuvan enemmän kirjailijan päässä kuin paperilla.

Tunnelma sen sijaan on kuvattu hyvin, ja monissa kohtauksissa jännite on kohdillaan. Syvällisempi pohdinta elämästä tai kuolemasta jää uupumaan, joten jäljelle jää lähinnä viihdearvo. Lukujen lyhyys ja näkökulman tiuha vaihtuminen tekee lukukokemuksesta sirpaleisen, mikä lakkaa haittaamasta vasta puolivälin paikkeilla, ja alkaa uudelleen loppua kohden.

Rebecca Alexanderin esikoisromaani Elämän ja kuoleman salaisuudet jättää kaipaamaan sitä romaania, joka kirja olisi voinut olla. Monia juonen kannalta olennaisia seikkoja jätetään käsittelemättä, kuten mistä potentiaali laina-aikausuuteen riippuu, ja onko maailmassa moniakin näkijöitä, jotka pystyvät heidät aistimaan. Ja miksi löytäminen tapahtuu vasta viimeisellä sekunnilla? Prosessistä jää suuhun kikkailun maku. Myös pohdinta omasta kuolevaisuudesta ja kuoleman siirtymisestä loistaa poissaolollaan. Kirja hukkasi hyvän tilaisuuden sukeltaa ihmisyyden perimmäisten kysymysten syvyyksiin ja tarjoili sen sijaan maagisen taistelun demonista vampyyrivihulaista vastaan.

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Tähtivaeltajassa 4/2014)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , ,

Unennäkijän muistikirja

Julkaistu 5 tammikuun, 2015| Jätä kommentti

Unennäkijän muistikirjaUnennäkijän muistikirja
H. P. Lovecraft
Kääntänyt ja toimittanyt Juha-Matti Rajala
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-19-2

Kosmisen kauhun mestari H. P. Lovecraft on ajankohtaisempi kuin juuri koskaan. Viime vuosina Jalava on julkaissut kattavan sarjan hänen novellikokoelmiaan, Savukeidas julkaisi hänen esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, suomalaisten kauhukirjoittajien Lovecraft-antologia on tulilla ja lovecraftiaanisesta perinteestä ammentava, puhtaasti kotimainen, avoimeksi ja jaetuksi julistettu tarinaversumi pahuutta puhkuvasta kirjasta nimeltä Stepanin koodeksi kasvattaa suosiotaan.

Vaskikirjojen julkaisema Unennäkijän muistikirja on siis varsin paikallaan. Se sisältää paitsi Lovecraftin oman muistikirjan sisällön myös muita kiintoisia tekstejä. Kirja jakaantuu sisällysluettelonsa mukaan neljään osaan, mutta esipuhe ja liite sisältävät nekin sen verran tietoa, että osioita voi sanoa olevan kuusi.

Esipuheessa Juha-Matti Rajala valottaa, mistä koko muistikirjasta on kyse. Englanninkielinen termi on commonplace book, ja sellainen toimii paitsi muistikirjana myös leikekirjana. Lovecraft kirjoitti ylös enimmäkseen mielikuvia tunnetiloista tai tapahtumista, joiden pohjalta kehitellä visioitaan ajan kanssa. Varsinaisia merkintöjä on 222 kappaletta. Ne ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta paikoitellen mukaan on liitetty pitkiäkin viitteitä ja selitteitä.

Lovecraftin itsensä kirjoittama muutaman sivun elämänkerta on varsin vajavainen esitys ja jättää mainitsematta mm. hänen avioliittonsa. Selvitys siitä, miten hän työstää juoniaihioita valmiiksi tarinoiksi on paljon kiintoisampi pätkä, kuten myös monet kirjeet hänen ystävilleen. Kirjeissä Providencen mies kertoo unistaan, joita on nähnyt, ja saa kykynsä visioida outoja tunnetiloja tuntumaan varsin kadehdittavalta.

Osio Dagonin puolustus valottaa Lovecraftin näkemystä taiteesta, kun hän selventää kirjoittajaringilleen, mistä novellissa Dagon on kysymys, ja vastaa syytökseksi tarkoitettuun kysymykseen ”onko se tervehenkistä?” Osion kiinnostavuus kuitenkin laskee loppua kohden, koska kirjeiden pääpaino on kiistassa siitä, kumpi on oikeassa, luonnontiede vai uskonto. Lovecraftin hengellisyyttä puolustavan vastaväittäjän puheenvuoroja ei nähdä, joten jäljelle jää luonnontieteilijän huuto tuuleen.

Lopun liite on hyvinkin ansiokas ja kiinnostaa epäilemättä niin keräilijöitä kuin Lovecraftin fiktiota fanittaviakin. Tarjolla on kattava kronologia mestarin tuotannosta, myös jo kadonneista teksteistä aina siinä määrin kuin niiden olemassaolosta on tietoa. Sopii nautittavaksi etenkin Jalavan sarjan kanssa.

Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen eikä siksi sovellu syvälliseksi esitykseksi mistään rajatusta aihealueesta, mutta aihetta jo tunteville Unennnäkijän muistikirja on hyödyllinen lisäresurssi, ja cthulhumaisia tarinoita väsäileville nide on oiva innoitin.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Scifin kauneus

Julkaistu 4 tammikuun, 2015| Jätä kommentti

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 3/2014)

Scifin kauneus

Elokuun puolivälissä Lontoossa järjestettiin World Science Fiction Convention, kavereiden kesken Worldcon. Kyseessä on vuosittainen, viisipäiväinen tapahtuma, jonka keskiössä on scifi, fantasia ja kauhu, etenkin kirjallisuutena mutta myös muissa myriadeissa ilmenemismuodoissaan.

Tuona aikana osallistuin 26 ohjelmanumeroon, joista suurin osa oli paneeleja. Yhdessä niistä käsiteltiin singulariteettia, jonka toki terminä tunnen ja josta pystyn yleisellä tasolla keskustelemaan, mutta jonka syvällisemmistä filosofioista en juurikaan tiedä. Yleisimmin tähän termiin liittyy, mustien aukkojen ulkopuolella, ihmisen ja koneen saumaton yhteenliittymä sekä itsensä tiedostavat tekoälyt, mutta kuten kaikessa kiintoisassa, vivahteita on aina enemmän. Eräs panelisti tarjosi yhden mielenkiintoisen määritelmän singulariteetille:

Singulariteetti on tapahtuma, jonka jälkeistä maailmaa sitä ennen elävät ihmiset eivät osaa kuvitella.

Tämän määritelmän mukaan singulariteetti on tapahtunut jo monta kertaa, ja tapahtuu vastakin. Varhaisemmasta historiasta voidaan poimia sellaisia Civilization-pelaajien tunnistamia juttuja kuin tuli, pyörä ja kirjoitustaito, mutta samaan listaan voidaan huoletta lisätä lentokone, mekanisoitu totaalinen sota ja vaikkapa auto.

Poimin vielä pari esimerkkiä lähimenneisyydestä: Internet ja älymatkapuhelimet. Joskus 1970-luvulla ei osattu odottaa maailmaa, jossa niin moni ihminen voi olla yhteydessä niin moneen toiseen ihmiseen maanosista ja aikavyöhykkeistä piittaamatta. Yhtäläisen hankalaa oli ennustaa elinympäristö, jossa tuo yhteenkuuluvuus kulkee jokaisen taskussa, 24/7.

Elämme edelleen sujuvasti ja luontevasti, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut parissa vuosikymmenessä käsittämättömän paljon. Singulariteetti ei tarkoita maailmanloppua, vaan maailmanmuutosta. Tulevia singulariteetteja, joista osa onkin jo täällä, ovat 3D-tulostus, geeniräätälöinti, tekoälyt ja, jossain kaukana, tähtienvälinen matkustaminen.

Tieteiskirjallisuus on, kuten Hannu Rajaniemi sanoi puheessaan tämän vuoden Finnconissa, avaruuspuku, jonka me voimme pukea yllemme ja tarkastella mahdollisesti vihamielisiä tulevaisuuskuvia turvallisesti. Spekulatiivinen fiktio antaa meidän kurkistaa singulariteettien tuolle puolen ennen kuin törmäämme sinne sokkona räpiköiden.

Star Trek esitti aikanaan utopistisen vision tulevaisuudesta, jossa raha on kadonnut ja ihmiskunta käyttää resurssinsa tutkimukseen. Tänä päivänä vallalla oleva lajityyppi on kuitenkin dystopia, ja miksei olisi. Sotakoneet automatisoituvat ja planeetta lämpenee. Tiedemiehet spekuloivat tulevaa todennäköisyyksien rajoissa, mutta scifikirjailijoita eivät moiset rajat sido. He voivat heittää kehiin mitä uskomattomimpia näkyjä, joissa mikä tahansa, mikä on mahdollista, voi olla jo toteutunut.

Science fictionin ei ole koskaan ollut tarkoitus ennustaa tulevaisuutta, vaan kuvitella se, ja scifin siivin me voimme vierailla sellaisissa todellisuuksissa, joissa emme missään nimessä haluaisi elää. Voimme silti tuoda matkoilta mukanamme sekä varoituksen sanoja että lupauksia paremmasta. Tässä piilee tieteiskirjallisuuden kauneus.

Siispä, lukekaa scifiä.

Shimo Suntila, scifisti itsekin

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kolumni

Avainsanat: , ,

Teräksinen tsaari

Julkaistu 3 tammikuun, 2015| Jätä kommentti

Teräksinen tsaariTeräksinen tsaari (The Steel Tsar)
Michael Moorcock
Suomennos: Mervi Hämäläinen
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-20-8

Oswald Bastable on historian heittopussi. Meidän maailmastamme hänet viskattiin ensin vuoteen 1973, jossa hän sai kunnian olla pudottamassa maailmanhistorian ensimmäistä ydinfissiopommia Hiroshimaan (Ilmojen sotaherra). Sen jälkeen hän päätyi taas 20. vuosisadan alkupuolelle, jossa länsimainen sivistys oli ottanut nokkasyöksyn, ja Afrikasta ponnistava Musta Attila siivosi valkoisen miehen imperialistisen hirmuvallan rippeitä raivolla (Leviatan maan päällä). Nyt hänellä on edessään jälleen uusi maailma ja tukalat paikat.

Tavoilleen uskollisena Michael Moorcock juoksuttaa Bastablea kiivaalla tahdilla tilanteesta toiseen. Hän on vanki, selviytyjä ilma-aluksen pakkolaskusta, toipilas, lääkäri, ilmasotamies, ja joitakin näistä useaan otteeseen. Brittiläinen imperiumi on totuttua laajempi, Venäjä puolestaan sosialistinen paratiisi ja Yhdysvallat Etelän voittaneen sisällissodan jälkeen vahva talousmahti, joka ei ilmeisesti ole paskempi paikka asua edes mustille. Niin se historia rullailee. Sodan uhka on leijunut ilmassa jo vuosikymmeniä, mutta realisoituu jostain Bastablelle aluksi hämäräksi jäävästä syystä. Jonkinlainen insidentti saa japanilaiset iskemään raivolla brittien kimppuun, ja maailmanpalo leimahtaa.

Teräksinen tsaari ei kuitenkaan kerro juurikaan tästä kaikesta. Bastable päätyy Ukrainan aroille, jossa kasakat ovat nousseet Pietarin keskushallintoa vastaan johtajanaan muuan gruusialainen pappi Dzukasvili, joka kätkeytyy metallinaamion taa ja käyttää itsestään nimeä Teräksinen tsaari. Asetelma lupaa paljon, mutta trilogian viimeisen osan fokus on muualla kuin näyttävissä retrofuturistisissa sotatoimissa. Peliin heitetään pohdintaa ideologioiden kamppailusta ja yksilöiden vastuusta suoran toiminnan kustannuksella.

Tämän vuoksi kirjan höyry alkaa vaimeta, kun sivuja on takana sellaiset kaksi kolmasosaa. Dzukasvili on lähes yksiulotteinen hahmo ja niin täynnä perinteistä pahuutta, että pitkällinen sanan säilillä sivaltelu tuntuu turhalta. Kukaan ei odota, että Stalinista tehtäisiin sympaattinen mies, mutta jokin raja mielipuoliselle, egoistiselle mouhkaamiselle olisi tarpeen.

Astetta mielenkiintoisempaa on Aikaseikkailijoiden killan tavoitteet ja filosofiat koskien multiversumia ja yksilöiden tekojen aiheuttamia kaikuja. Voiko yksi mies olla vastuussa miljoonia kohdanneesta joukkotuhosta, vai jakautuuko vastuu myös niille, jotka ovat edesauttaneet konfliktien synnyssä, ja ehkä myös niille, jotka eivät ole aktiivisesti vastustaneet kehitystä? Nämä aiheet pulpahtavat pintaan, kun Moorcockin multiversumissa nimeä tehnyt Una Persson ilmaantuu paikalle, ja Bastable kohtaa eräänlaisen peilin, joka kuvastaa hänen tuntojaan Ilmojen sotaherran tapahtumista.

En ole lukenut juurikaan muuta Moorcockin tuotantoa, joten en tiedä, millainen rooli Aikaseikkailijoiden killalla on laajemmassa kokonaisuudessa. Teräksinen tsaari jätti kuitenkin olon, että lopputoimista nauttimista olisi edistänyt Killan tavoitteiden ja historian laajempi tuntemus. Nyt raavittiin pintaa pääsemättä todella mielenkiintoisiin lopputulemiin.

Bastable-trilogia on kiehtovaa vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia ennen kuin koko termiä oli edes lanseerattu. Lopun vain olisi suonut olevan kovempi paukku.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Panoksena sielu

Julkaistu 2 tammikuun, 2015| 4 kommenttia

Panoksena sieluPanoksena sielu (Selling Out)
Justina Robson
Suomentaja: Kaisa Ranta
Jalava, 2014
ISBN: 978-951-887-493-8

Lila Blackin elämä on jokseenkin hektistä. Vain kolmen päivän kuluttua Aidon pelin koettelemuksista hänet tuupataan uudelle komennukselle, tällä kertaa demonien maahan. Johan sitä tuli sytytettyä sisällissota haltioiden kotikonnuilla. Tehtävän luonne on suora kaiku reaalimaailman suurvaltapolitiikasta. Päällisin puolin kyse on diplomatiasta, ohuen ulkokuoren alla jyllää vahva vakoiluagenda.

Lilan haltiarakastaja Zal on muuttunut jotenkin puoliksi demoniksi, ja ihmisiä kiinnostaa kovasti, miten. Lilan tutkimukset ajautuvat nopeasti sivuraiteelle murhayritysten ja kosintojen kasautuessa niskaan. Lisäksi Lila oppii, siltä varalta että asia ehti jo unohtua alle viikossa, että teoilla tapaa olla seurauksensa, eikä kaikkia saa peruttua, vaikka kuinka tahtoisi.

Zal ja Lilan keijukaveri Malachi puolestaan päätyvät kumpikin tahoillaan omille tutkimusretkilleen. Zoomenon, josta elementaalit ovat lähtöisin, on biologiselle elämälle vihamielinen paikka, kuten Zal saa karvaasti kokea, ja Malachi toteaa omakohtaisesti, että maailmojen välisessä eetterissä seilaa jopa haamuja hirvittävämpiä asioita. Nämä retket nivoutuvat yhteen Kvanttipainovoima-sarjan suuremman kudoksen kanssa, sillä lukijalle vihjaillaan, ettei universumin koko kuvaa ole vielä paljastettu.

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee vapaa tahto. Voiko omaa etua ajavien tahojen rakentama kyborgisoturi olla koskaan todella vapaa? Lila on paennut tätä ja monia muita häiritseviä kysymyksiä jo pitkään, mutta menneisyydellä on paha tapa ensin kampittaa ja sitten ottaa niskalenkki. Ja kun tilejä selvitellään, eri tahojen pyrkimysten ristituleen joutuvat niin Lilan perhe kuin Zalin vaimokin.

Panoksena sielu on ensimmäisen osan tavoin sekalainen keitos chiclittiä, jännäriä ja seikkailua. Kokonaisuus ei aina tunnu tasapainoiselta ja välillä käänteet ovat aavistuksen puuduttavia, mutta ajoittaiset ovelat vedot ja toimivat koukut pitävät silti otteessaan. Hankala sanoa, onko tämä tarkoituksellista vai ei.

Kaisa Rannan sinänsä sujuvassa käännöksessä kiinnitin huomiota pilkkujen vähyyteen. Jäin kuitenkin miettimään, oliko kyseessä virhe, ja otin kääntäjään yhteyttä. Hän kertoi käyttäneensä tarkoituksella vapaampaa pilkutusta. Ammattitaito on siis ollut pelissä mukana, makuasiaksi jää, toimiiko ratkaisu kunkin lukijan kohdalla.

Juonenkäänteidensä puolesta Justina Robsonin Kvanttipainovoima-saagan kaksi ensimmäistä osaa on mahdollista tuomita yksinkertaiseksi hömpäksi, mutta jos romantiikalla höystetty toimintaviihde houkuttaa & koukuttaa, sarja antaa kyllä ajankäytölle vastinetta.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014.)

4 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Jouluksi kotiin

Julkaistu 26 joulukuun, 2014| 2 kommenttia

Jouluksi kotiinJouluksi kotiin
Eero Korpinen
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-50-7

Herra Leeds pyörittää paperitehdasta Kanadan kylmyydessä, ja kylmä on hänen sydämensäkin. Tehtaan edellinen johtaja lupaili palkankorotuksia, mutta joutui jäämään yllättäen syrjään, eikä Leeds koe olevansa vastuussa edellisen omistajan puheista. Hänen täytyy ajatella tehtaan tulevaisuutta, varautua odottamattomiin investointeihin. Ehkä hänellä onkin kylmä pää.

Se joutuu koetukselle, kun Leeds on palaamassa helikopterilla kotiinsa joulunviettoon. Sää on paha, eikä lentäjä Hawkstonen kokemuskaan auta, kun myrsky riepottaa. Matka katkeaa Yukonin paikkeilla, ja kopteri putoaa keskelle erämaata. Hawkstone teloo koipensa ja Leeds joutuu jonkinlaiseen shokkiin, mutta tilanne ei ole täysin katastrofaalinen. Miehet saavat hätäkutsun lähetettyä, ja lähistöllä on kauan sitten autioitunut kylä. Siellä on hyvä vartoa pelastajia.

Vaan myrsky ei laannu, se ulvoo päiväkausia. Huonekaluja polttamalla saa kyllä lämpöä, ja lumi sulaa vedeksi, mutta ruoka, sitä ei ole. Hawkstonen kunto heikkenee haava tulehtuessa, joten kaikki jää Leedsin harteille. Leedsin, joka on alkanut hallusinoida. Hän on vakuuttunut siitä, että jokin vainoaa heitä, häntä, ja nälkä vaivaa yhä pahemmin. Hiljaisuudessa ääni kuiskaa, että ruokaa on. On, jos sen vain rohkenee ottaa.

Eero Korpinen on luonut pirullisen hyytävän tunnelman, jonka keskellä tavanomainen henkiinjäämistaistelu koko ajan uhkaa saada makaabereja piirteitä. Jouluksi kotiin on täynnä klaustrofobista, hiipivää kauhua, joka kiertyy niin Leedsin kuin lukijankin ympärille. Eikä sen lähteestä voi olla varma. Tapahtuuko kaikki vain Leedsin järkkyneessä mielessä, vai vainoaako hylättyä kylää jokin erämaiden pahantahtoinen henki, joka tulee ulvovan tuulen mukana ja ajaa epätoivoiset miehet epätoivoisiin tekoihin?

Eero Korpinen on uraansa aloitteleva kirjailija Satakunnan saloilta, ja Jouluksi kotiin on hänen esikoisteoksensa. Vajaa satasivuinen pienoisromaani ei kuitenkaan kärsi pituuden puutteesta, vaan pikemmin täyttää käytettävissä olevan tilan vahvasti. Sen ja mieheltä julkaistujen novellien perusteella jään odottamaan innolla tulevia teoksia.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , ,