Aihearkisto: Kolumni

Pimeän aineen kutsu

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 4/2014)

Pimeän aineen kutsu

Maailmankaikkeus on kammottava, pelottava paikka, jonka todellista luonnetta ihminen ei voi koskaan ymmärtää.
Se oli amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin lähtökohta kautta koko hänen tuotantonsa, jonka tunnetuin hahmo epäilemättä on merenpohjassa uinuva muinainen jumaluus Cthulhu. Lovecraftin novelleissa kaikenlaiset kosmiset kauhut kumpusivat yön ja avaruuden toisella puolen sijaitsevista mustista kuiluista, joiden fysiikka ja aika olivat kokonaan toisenlaiset kuin meidän maailmankaikkeudessamme. Hän myös osoitti, kerta toisensa jälkeen, että mitä laajemman kuvan ihminen todellisuuden luonteesta saa, sitä enemmän hän suistuu järjiltään.

Linnunradan käsikirja liftareille taas tietää kertoa, että jos joku joskus saa selville syyn maailmankaikkeuden olemassaoloon, maailmankaikkeus lakkaa olemasta ja sen tilalle syntyy jotain vielä vaikeammin käsitettävää. Joidenkin mukaan näin on jo tapahtunut.

Einsteinilaiseen maailmankuvaan tottuneelle luonnontieteilijälle moiset visiot näyttäytyvät jokseenkin eriskummallisessa valossa. Mittaamalla suureita voimme saada selville mitä vain. Suunnattomien teleskooppien avulla voimme kurkistaa kauas universumin historian alkulähteille kenenkään romahtamatta kuolaavaksi hourupääksi. Maailmankaikkeus levittäytyy eteemme vähemmän outona ja pelottavana kuin mitä kummakirjailijoiden mielikuvituksellisen villit visiot vihjaavat.

Vaan mitenkä on? Perinteinen fysiikka ja niin sanottu maalaisjärki tussahtavat hyödyttömäksi tomuksi kvanttien astuessa peliin. Youngin kaksoisrakokoe todistaa valon käyttäytyvän yhtä aikaa hiukkasen ja aallon tavoin, mikä nojatuolista huudellen kuulostaa mahdottomalta. Valo myöskin käyttäytyy eri tavoin riippuen siitä, tarkkaillaanko kokeen järjestelyjä koehetkellä vai ei. Toisin sanoen, kvantit viipottavat kaikissa mahdollisissa paikoissa yhtä aikaa, kunnes joku tarkistaa tilanteen, jolloin ne näyttävät seisoskelevan yhdessä tietyssä paikassa ja viheltelevät viattomasti. Itse asiassa koko kvanttimekaniikka vilauttaa ihmisen luontaiselle ymmärrykselle keskisormea.

Maailmankaikkeuden ehdottomasti yleisin asia, 68,3% universumin energiatiheydestä Wikipedian mukaan, on pimeä energia. Kukaan ei varmuudella tiedä, mitä se on. Pimeää ainetta taas on 26,8%, mikä jättää tavalliselle, meidän näkemällemme aineelle vaivaiset 4,9%. Myöskään pimeän aineen luonteesta ei ole mitään varmuutta. Näin ollen rapiat 95% kaikesta olevasta on jotain, mitä me emme näe emmekä edes ymmärrä.

Valonnopeus on maksimi. Sitä nopeammin ei mikään liiku eikä informaatio välity. Miksi? Pienin mahdollinen pituus on Planckin pituus, sitä lyhyempää matkaa ei meidän maailmankaikkeudessamme ole. Jälleen, miksi? Noille rajoille ei ole muuta hyvää selitystä kuin että ne nyt vain ovat, ja jos tiede joutuu vastaamaan kysymykseen ”miksi” hiekkalaatikon perusargumentilla ”siksi”, voidaanko sanoa todellisuudessa olevan todellista järkeä?
Toisaalta on olemassa teoria, joka selittää nämä seikat sekä monet muut, kuten pimeän energian ja kvanttilomittumisen. Sen sijaan, että universumimme olisi aidosti olemassa, se onkin vain tietokonesimulaatio, joka pyörii jonkin toisen ulottuvuuden Blackberryssä joutilaana tausta-ajona. Olemme olemassa, koska jokin taho tutkii mahdollisten maailmankaikkeuksien parametrejä.

Mitä syvemmälle näihin juttuihin kaivautuu, sitä todennäköisemmältä Douglas Adamsin liftarimainen ehdotus tuntuu, ja maailmankaikkeus iteroituu kohti käsittämätöntä. Tai ehkä Lovecraft olikin oikeassa, ja ihmiskunnan merkityksettömyys kosmisella mittapuulla lopulta syöksee meidät lajina järjettömyyteen. Tai eihän näiden mahdollisuuksien tarvitse edes sulkea toisiaan pois.

Näitä minä mietin, kun panen maata. Nukkukaa tekin hyvin.

Shimo Suntila, vain kuiskaus pimeässä itsekin

Mainokset

Scifin kauneus

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 3/2014)

Scifin kauneus

Elokuun puolivälissä Lontoossa järjestettiin World Science Fiction Convention, kavereiden kesken Worldcon. Kyseessä on vuosittainen, viisipäiväinen tapahtuma, jonka keskiössä on scifi, fantasia ja kauhu, etenkin kirjallisuutena mutta myös muissa myriadeissa ilmenemismuodoissaan.

Tuona aikana osallistuin 26 ohjelmanumeroon, joista suurin osa oli paneeleja. Yhdessä niistä käsiteltiin singulariteettia, jonka toki terminä tunnen ja josta pystyn yleisellä tasolla keskustelemaan, mutta jonka syvällisemmistä filosofioista en juurikaan tiedä. Yleisimmin tähän termiin liittyy, mustien aukkojen ulkopuolella, ihmisen ja koneen saumaton yhteenliittymä sekä itsensä tiedostavat tekoälyt, mutta kuten kaikessa kiintoisassa, vivahteita on aina enemmän. Eräs panelisti tarjosi yhden mielenkiintoisen määritelmän singulariteetille:

Singulariteetti on tapahtuma, jonka jälkeistä maailmaa sitä ennen elävät ihmiset eivät osaa kuvitella.

Tämän määritelmän mukaan singulariteetti on tapahtunut jo monta kertaa, ja tapahtuu vastakin. Varhaisemmasta historiasta voidaan poimia sellaisia Civilization-pelaajien tunnistamia juttuja kuin tuli, pyörä ja kirjoitustaito, mutta samaan listaan voidaan huoletta lisätä lentokone, mekanisoitu totaalinen sota ja vaikkapa auto.

Poimin vielä pari esimerkkiä lähimenneisyydestä: Internet ja älymatkapuhelimet. Joskus 1970-luvulla ei osattu odottaa maailmaa, jossa niin moni ihminen voi olla yhteydessä niin moneen toiseen ihmiseen maanosista ja aikavyöhykkeistä piittaamatta. Yhtäläisen hankalaa oli ennustaa elinympäristö, jossa tuo yhteenkuuluvuus kulkee jokaisen taskussa, 24/7.

Elämme edelleen sujuvasti ja luontevasti, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut parissa vuosikymmenessä käsittämättömän paljon. Singulariteetti ei tarkoita maailmanloppua, vaan maailmanmuutosta. Tulevia singulariteetteja, joista osa onkin jo täällä, ovat 3D-tulostus, geeniräätälöinti, tekoälyt ja, jossain kaukana, tähtienvälinen matkustaminen.

Tieteiskirjallisuus on, kuten Hannu Rajaniemi sanoi puheessaan tämän vuoden Finnconissa, avaruuspuku, jonka me voimme pukea yllemme ja tarkastella mahdollisesti vihamielisiä tulevaisuuskuvia turvallisesti. Spekulatiivinen fiktio antaa meidän kurkistaa singulariteettien tuolle puolen ennen kuin törmäämme sinne sokkona räpiköiden.

Star Trek esitti aikanaan utopistisen vision tulevaisuudesta, jossa raha on kadonnut ja ihmiskunta käyttää resurssinsa tutkimukseen. Tänä päivänä vallalla oleva lajityyppi on kuitenkin dystopia, ja miksei olisi. Sotakoneet automatisoituvat ja planeetta lämpenee. Tiedemiehet spekuloivat tulevaa todennäköisyyksien rajoissa, mutta scifikirjailijoita eivät moiset rajat sido. He voivat heittää kehiin mitä uskomattomimpia näkyjä, joissa mikä tahansa, mikä on mahdollista, voi olla jo toteutunut.

Science fictionin ei ole koskaan ollut tarkoitus ennustaa tulevaisuutta, vaan kuvitella se, ja scifin siivin me voimme vierailla sellaisissa todellisuuksissa, joissa emme missään nimessä haluaisi elää. Voimme silti tuoda matkoilta mukanamme sekä varoituksen sanoja että lupauksia paremmasta. Tässä piilee tieteiskirjallisuuden kauneus.

Siispä, lukekaa scifiä.

Shimo Suntila, scifisti itsekin