Anteeksi, olemmeko tavanneet?

Joskus ei meikäläistä kannattaisi päästää ihmisten ilmoille. Ja kun sanon joskus, tarkoitan aina. Ei niinkään, että tilanteista koituisi muille sen suurempaa haittaa tai vaivaa, mutta aina ajoittain oma naamapalmuilun määrä ylittää kansainvälisillä sopimuksilla säädetyt raja-arvot.

Kasvomuistini on onneton. En tiedä, onko se ollut aina, mutta ainakaan nyt kerrasta tai parista ei tallennusta tapahdu. Toisaalta tämä on iloinen asia, koska tapaan koko ajan paljon ihan uusia tuttavuuksia. Toisaalta ei, koska sama ei päde niihin muihin ihmisiin.

Tällaista vikaa on toki helppo sietää, sillä löyhäpäisiä haaveksijoita on muitakin, eikä ole tavatonta joutua kysymään: ”Anteeksi, olemmeko joskus tavanneet?” tai pyytämään: ”Pahoittelen, mutta muistuttaisitteko, kuka olette ja missä olemme kohdanneet?” Tilanne saattaa olla aavistuksen verran kiusallinen, muttei mitään verrattuna siihen, kun huonomuistinen yrittää bluffata tiensä läpi, hymyilee kuin hyvällekin tutulle ja mutisee sopivia tervehdyksiä. Ja jää kiinni.

Mutta vieläkään emme ole päässeet pohjakosketukseen. Millä tavoin voisi kaikkein räikeimmin lipsauttaa julki, että aivot ovat kaurapuuroa eikä herkkä luonne kestä sen myöntämistä? Sallikaa minun demonstroida.

Viime kesänä vietettiin hotelli Radissonissa tuplajulkkareita. Päivänvalon olivat nähneet Samuli Antilan Rajat ja muita kauheita tarinoita sekä Anne Leinosen ja Petri Laineen Kuulen laulun kaukaisen. Istuksin pöydässä kirjailija Juha Jyrkäksen kanssa, kun seuraamme istuutui jossain määrin tutunoloinen flikka. Keskustelu kääntyi Stepanin koodeksiin, jonka kirjoituskilpailu oli sillä hetkellä vielä käynnissä. Juha taisi poistua hetkeksi jonnekin, ja mieleeni tuli, että ehkäpä tämä keskustelukumppanini saattaisi olla kiinnostunut tällaisesta mielenkiintoisesta kisasta, joten avuliaana aatuna kysyin: ”Kirjoitatko sinä?”

Juuri niin minä kysyin.

Viime viikonloppuna vierailin turkulaisessa pyhätössäni, Alfa Antikvassa. Heti sisään astuessani tutunnäköinen kaveri tervehti minua, ja moikkasin siinä takaisin samalla kun ihmettelin, mistäköhän ympyröistä hänetkin tiesin. Siinä sitten kumpikin jutteli kauppiaan kanssa ja kaveri latoi tiskiin yhden numeron alkukielistä Thoria, Walt Simonsonin aikakaudelta. Alfassa ei ollut enempää, ja minun toki kävi heti miestä sääliksi, joten riensin mainitsemaan, että juuri näitä Thorin seikkailuja oli ilmestynyt suomeksi lehdissä.

Juuri tästä häntä valistin.

Ensimmäinen tapaus oli kirjailija Miina Supinen. Niin, mahtaakohan hän kirjoittaa? Ainoa lieventävä seikka koko kohtauksessa on se, etten tarjonnus URSin kauhukirjoituskisaa näppäränä ponnahduslautana aloitteleville kirjoittajille, jotka vielä tekevät itselleen nimeä.

Jälkimmäinen tapaus oli Jouko Ruokosenmäki, jonka jotkut teistä saattavat yhdistää Semiciin ja Egmontiin, sekä niiden julkaisemiin Marvelin sarjakuviin, joista yksi sattuu olemaan Thor. Vielä en ole raaskinut tarkistaa, olisiko mies itse suomentanut juuri kyseessä olleita seikkailuja.

Ja tässä se nähdään. Itsensä voi munata helpostikin, mutta täydelliseen feilaukseen vaaditaan tiettyä vihjeettömyyteen sekoittunutta halua tunkea nenänsä toisten asioihin avittamistarkoituksessa.

Tähän asiaintilaan ei mitä luultavimmin ole tulossa parannusta ennen kuin kybernetiikka sallii muistikapasiteetin koneellisen parantamisen, joten kun saavun paikalle, ja tämä kaikki käy teille, pyydän hymyilemään lempeästi ja taputtamaan olalle. Sanokaa vaimeasti: ”Ei se mitään, ikä ei tule yksin. Se tuo muassaan myös vararenkaan.” Sen jälkeen voitte esittäytyä uudelleen ja toivoa, että hetkellinen shokki ajaa piirteenne pitkäkestoisen muistin piiriin.