Aihearkisto: Sarjakuva

Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio

Julkaistu 7 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kuolio Hämeenpuiston muumioKapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio
P. A. Manninen
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-5938-02-9

Aivan vastikään tutustuin paremmin Kapteeni Kuolion maailmaan. Luulin Kalevankankaan ihmissuden olleen ensimmäinen törmäykseni hahmon kanssa, mutta epämääräiset muistikuvat yrittävät ehdotella, että olen tosiaan vilkuillut Kapteenin edesottamuksia Tähtivaeltajan sivuilta joskus aiemminkin. Niin tai näin, vasta nyt olen saanut otteen siitä, mistä Kapteeni Kuoliossa on kysymys ja oppinut samalla arvostamaan sitä varsin suuresti.

Kuolio muumiopatsasHämeenpuiston muumio albumina muistuttaa rakenteeltaan Ihmissutta. Nykyaikaiseen populäärikulttuuriin pesiytynyt perinteinen kauhuelementti nousee esiin ja Kapteenit Kuolio & Kökkö (joista jälkimmäistä ei vieläkään taideta albumin sivuilla nimetä) lähtevät selvittämään tilannetta. Tällä kertaa muumiot vaeltavat Tampereen kaduilla. Samalla kun sankareidemme tie vie pitkin Tampesterin raitteja Kuolio valistaa toveriaan muumiologian perusteilla. Ja hyvin valistaakin, opin paljon muinaisegyptiläisestä sieluopista, sanalla sanoen siitä, mikä voi motivoida vuosituhansia käärinliinoissa uinuneita vainajia lähtemään aamuhölkälle.

Karaokemuumio

Karaokemuumio

Tarina saa alkunsa, kun Kuolion pyylevämpi aisapari menee ostamaan egyptiläisen patsaan antiikkikaupasta. Alku on hitaanpuoleinen, tietopätkien katkoma kävelyretki, mutta kun toiminta alkaa, vauhti on hengästyttävä. Tapahtumien sitominen aitoihin paikkoihin on se lisäripaus, joka saa koko keitoksen toimimaan. Kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävelyretki huimien seikkailujen tapahtumapaikoille, teen parhaani päästäkseni mukaan.

P. A. Mannisen työ Kuolion parissa paljastuu jo nyt olevan merkittävä kulttuuriteko. Hän ammentaa paitsi mytologioiden syvemmistä lähteistä myös kotikaupunkinsa värikkäästä historiasta. Ja tämä on se, mitä olen jo nyt oppinut suuresti arvostamaan. Oikeissa käsissä Suomi, jopa Tampere, voi olla yhtä kiehtova miljöö kuin Lontoo tai Tokio.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , ,

Azumanga Daioh (1/4)

Julkaistu 7 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Azumanga Daioh 1Azumanga Daioh (1/4)
Kiyohiko Azuma
Punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-1559-7

Koulu voi olla reuhakka paikka riippuen luokan kokoonpanosta. Todellinen härdelli sen sijaan vaatii kajahtaneiden luokkatovereiden lisäksi myös sekopäitä opettajia. Azumanga Daioh tarjoaa molempia, japanilaiseen tyyliin.

Azumanga Daioh burleskiEnsin lukuvinkki: vaikka tätäkin mangaa luetaan lopusta alkuun kuten tapana on, nyt kannattaa aloittaa alusta ja selata mainosten ohi sivulle 162 ja luntata sarjan päähenkilöiden nimet. Minulla ainakin menee helposti samanoloiset hahmot sekaisin, ennen kuin pääsen sarjaan kunnolla sisään, ja Azumangassa kuudella kahdeksasta päähenkilöstä on mustat hiukset. Tai ehkä minä esittelen heidät.

Opettajia ovat Tanizaki Yukari sekä Kurosawa Minamo. Jälkimmäinen opettaa liikuntaa, ensimmäinen on ehkä koko luokan tärähtänein henkilö. Tanizakin ajotaito on legendaarinen, mistä todistavat auton lukuisat lommot, eikä hän muutoinkaan ole opettajuudestaan huolimatta luokan viisain, fiksuin tai tietävin. Se titteli kuuluu tuplaponnaripäiselle Chiyo-chanille, joka on jo lukiossa 10-vuoden iästään huolimatta. Hivenen yrmy ja pidättyvä Sakaki on todellisuudessa varsin herkkä ja hyvin eläinrakas, joskin kissoilla on tapana vastata hänen huomionosoituuksiinsa lähinnä puremalla. Tomon käyttämät desibelit rikkovat varmasti joitain aserajoitussopimuksia, mutta ainakaan ympäristölle ei jää epäselväksi hänen mielipiteittensä laatu. Osaka taas ei ole oikeasti Osaka vaan muuttanut Osakasta, mutta kerran annettu nimi tarttui kuin piki jalkapohjaan kuumana kesäpäivänä. Mukana heiluvat myös Kaori ja Yomi, mutta heistä ei jäänyt yhdellä lukukerralla yhtä kirkkaita muistikuvia.

Azumanga Daioh varjoParia poikkeusta lukuunottamatta tarinat ovat neliruutuisia strippejä, minkä ansiosta Azumangaa voi lukea juuri sopivissa paloissa. Tai vaikka kaiken kerralla. Ensimmäinen kirja kattaa ajanjakson lukuvuoden alusta, mikä Japanissa koittaa huhtikuun alussa, aina jouluun asti. Samalla suomalaiselle lukijalle selviää tiettyjä japanilaiseen kulttuuriin liittyviä seikkoja, kuten se että jouluaattona on tapana käydä treffeillä, tai että osakalaisilla on oma luonteenomainen huumorilajinsa. Moni seikka oli minulle aiemmin tuntematon, mutta alaviitteet opastivat kelvokkaasti. Vaikka aiemmasta mangakokemuksesta on kyllä hyötyä, suurimmassa osassa stripeistä mitään muuta taustatietoja ei vaadita kuin inhimillinen ymmärrys.

Verrattuna Kill Me Babyyn koululaishuumori on Azumangassa toimivampaa. Oppilaat ovat vain oppilaita olematta samalla jotain muuta, kuten syndikaatin palkkatappajia tai ninjoja. Arkipäivään kuuluu ruokatunteja, urheilupäiviä ja pistokokeita, ja niistä sitten ammenetaan tilannekomiikkaa. Omalla kohdallani koulunkäynnistä on kulunut jo kohtalaisen turvallinen aika, mutta nuorempien lukijoiden kannattaa olla varuillaan. Käsitellyt teemat saattavat aiheuttaa näppylöitä sekä epämieluisia takaumia.

Azumanga Daioh ei ehkä ole kertakaikkisen ratkiriemukas, mutta irrotti joka tapauksessa naurut muutamaan otteeseen ja viihdytti lopun aikaa. Sarja on myös uponnut varsin vankasti kotitalouden 11-vuotiaiden demografiseen segmenttiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Man with the Dog

Julkaistu 4 tammikuun, 2013| Jätä kommentti

Man with the DogMan with the Dog
Tuomas Tiainen
Dead Genesis, 2012
ISBN: 978-952-67792-0-1

Joskus on huono päivä. Töissä menee päin helvettiä, baarissa tulee juotua liikaa, huvipuiston kummitusjuna uhkaa nielaista ja psykedeelinen, lähinnä marsupilamin ja musta-muffen äpärälapselta näyttävä koira syö kahvikuppisi. Yhtäläisyyksistä huolimatta kyse ei kuitenkaan ole vuoden ensimmäisestä työpäivästä vaan Tuomas Tiaisen sarjakuvasta Man with the Dog.

Linja-autossa on hauska matkustaa...

Sarjakuva on dialogiton ja englanninkielinen. Tekstiä esiintyy taustalla julisteissa, kylteissä ja vessan seinällä. Ainoa puhe tulee televisiosta uutisten käsitellessä kuuluisan kokin murhaa. Toisaalta sanoja ei aina tarvita, joskus pelkkä tilanne riittää. Ilme, tai ilmeettömyys, kertoo kaiken.

Päähenkilö on kovasti inhimillinen huolimatta ulkoasustaan. Kadulla vastaankävellessä hänet mieltäisi hirviöksi eikä kadun tarvitsisi edes olla pimeä. Mukana roikkuva olio, jonka miellän koiraksi vain albumin nimen perusteella, taas seuraa eläimellisiä vaistoja. Näiden kahden välinen suhde tuo tiettyä lohdullisuutta muutoin masentavaan, jopa painaisjaismaiseen maailmaan, jota Tiainen kuvaa persoonallisella tyylillään.

Man_with_the_Dog.52

Kai sitä on katsottava peiliin ja todettava, että makuni on kehittynyt ja laajentunut vuosien saatossa. Nuorempana en olisi välittänyt tämänkaltaisesta jäljestä lainkaan, nyt luin albumin kahdesti. Epäilemättä valehtelisin, jos väittäisin ymmärtäneeni kaikkia tasoja vieläkään, mutta se vain petaa otollista maaperää kolmannelle lukukerralle.

Man with the Dog on laadukkaasti kuvitettua jokseenkin absurdista sarjakuvaa, joka kestää, ehkä jopa vaatii, useamman lukukerran. Ja nytpähän tiedän mistä on kyse, jos joskus löydän orvon kahvikupin korvan.

Man_with_the_Dog.78

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: ,

Maitoa ja lunta

Julkaistu 28 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Maitoa_ja_luntaMaitoa ja lunta
Leen Van Hulst
Turun Sarjakuvakerho ry, 2012
ISBN: 978-951-95507-8-7

Belgialainen vaihtari Leen saapuu leudohkosta ilmanalasta Suomen Turkuun keskelle paikallisia pakkasia opiskelemaan kuvataidetta. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus lähteä retkelle Lappiin eli vieläkin kylmempään paikkaan, hän tarttuu tilaisuuteen. Lumiuinnin vastapainoksi tarjolla on myös lämpimiä asioita. Leen nimittäin rakastuu irlantilaistyttöön, joka sattuu asumaan hänen kanssaan samassa opiskelija-asuntokohteessa Turussa.

Luulenpa, että tasan jokainen, joka on koskaan ollut ihastunut kehenkään, pystyy empatiseeraamaan Leen tilanteen kanssa. Miten kertoa kohteelle ihastuksestaan? Entä jos kohteella on jo joku? Entä kun aika käy vähiin? Entä kun se loppuu?

Leen ja Gill

Leen ja Gill

Piirrostyyli eroaa tavanomaisesta, jos tavanomaiseksi määritellään se, mitä yleensä luen. Viiva on kuin värikiidulla vedettyä, mitä se todennäköisesti onkin. Paikoitellen tämä luo summittaisen vaikutelman yksityiskohtien kadotessa ja ilmeidenkin muuttuessa viitteellisiksi. Tämä taas nostaa kuvien herättämät tunnetilat etualalle, mikä puolestaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Leen Van Hulst onnistuu vangitsemaan hyvin suomalaisen talvi-iltapäivän hämyn.

Takakannessa viitataan mahdollisuuteen, että tapahtumat olisivat omaelämäkerrallisia. Tarkalleen ottaen tuota mahdollisuutta nimenomaisesti mainiten ei suljeta pois. Tämä tuo tarinan heti lähemmäs lukijaa, mikä selittänee sen, miksi enkelielisoista lukeville on niin kovin tärkeää, että ovatko heidän lukemansa asiat ”totta” vai ”silkkaa kirjalijan sepitettä”.

Leen Van Hulst kuvaa luontoa ja etenkin lunta hyvin kauniisti. Jo se oikeutti lukemiseen kuluneen ajan käytön tähän sarjakuvaan. Eikä lainkaan haitannut, että Leen asusteli opiskelukuukausinaan meikäläisen vanhoilla hoodeilla Ispoisissa, vaikka kirja yrittääkin väittää, että Ispuri sijaitsisi Uittamolla. Bitch please, Uittamo on Ispoisten sudeettialuetta.

Kirjassa on mukana tekstit myös englanniksi.

Ilonpitoa Suomen tundralla

Ilonpitoa Suomen tundralla

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Villimpi pohjola: Kypsyyskoe

Julkaistu 28 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Villimpi pohjola KypsyyskoeVillimpi pohjola: Kypsyyskoe
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2011
ISBN: 978-952-5768-81-7

Strippisarjakuviin kuuluu tietty muuttumattomuus. Hahmoleegio voi kasvaa ja pidemmällä aikavälillä jotkin varhaisista hahmoista voivat haalistua ulos sarjasta, mutta muutoin elämäntilanteet tuppaavat pysymään samoina. Toisin on Villimmässä pohjolassa. Edellisessä kirjassa yksi hahmo muutti kaupungista ja Kypsyyskokeessa teemoihin lisätään vanhemmuus. Eivät muutokset tuulet muuallakaan varsinaisesti heijaile, pelissä on kämppäkaveruus, vastakaikua vaille jäävä rakkaus sekä mahdollinen kosinta, mikäli vässykän kantti koskaan riittää.

Huumori ihmissuhdesarjakuvassa toimii silloin, kun tilanteet ja dilemmat ovat aitoja ja samaistuttavia. Humöörikomponentti voi sitten tulla melkeinpä mistä vain, mieluiten useammasta eri lähteestä, kuten vaikkapa Scrabblen pelaamisesta homoninjasäännöillä. Toisaalla vaatekaappiin pujahtava casanovanomainen kutale päätyy peppu paljaana Narniaan. Tässä kolmannessa kirjassa näkyy, miten JP Ahosen tyyli ja silmä rakenteiden hienouksille on hioutunut entisestään. Aiempi kama oli hyvää, jopa riemukasta, mutta nyt puhuisin jo nerokkuudesta.

Teemana Villimmässä pohjolassa on edelleen kaveriporukan toilailut opiskelujen loppuvaiheessa, mutta ilmassa tuoksuu jo syksy. Aika käy vähiin yhden jos toisenkin mittaillessa gradua kansiin ja elämän vääjäämättömyys – pariutuminen ja lisääntyminen – puskee eteenpäin toiveista piittaamatta. Päin vastoin kuin yleensä, vuodet vierivät ja hahmot vanhenevat. Se merkitsee ennen pitkää jokaisen notkahtamista kolmenkympin merkkipaalun jäykkänivelisemmälle puolelle. Tervetuloa vain, minä jo valmistaudun ottamaan seuraavaa askelmaa, mutta tulee olemaan yhtäläisen nostalgista lueskella tulevina vuosina niitä Villimpiä vauva- ja lapsijuttuja.

Villimpi pohjola on noussut yhdeksi suosikikseni kotimaisen strippisarjakuvan saralla ja olisi hienoa nähdä, miten tällainen kama myisi kansainvälisesti.

Villimpi pohjola Kypsyyskoe sormus

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , ,

Batman – Riivattu ritari

Julkaistu 15 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Batman Riivattu ritariBatman – Riivattu ritari
Käsikirjoitus: Jeph Loeb
Kuvitus: Tim Sale
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-578-4

Lapsena sain käsiini Teräsmiehiä ja Hulkeja. Hulk johti Salattuihin sotiin, mikä puolestaan johti Marvel-maniaan. DC:n hahmot jäivät siinä rytäkässä sivuun. Batmanin löysin vasta Frank Millerin Yön ritarin paluun myötä.

Satunnaisen selailijan on helppo heitellä väitteitä, että yksi supersankariversumi ei eroa toisesta kovinkaan paljon. Molemmat ovat täynnä spandex-miehiä ja naisia, joilla on kuolontähtiluokan ryntäät ja naurettavan vähän vaatetta niitä peittämään. Moinen toteamus olisi tietenkin virheellinen. Eroavaisuuksia on paljonkin, kummankin Ison Firman hyväksi. Esimerkiksi DC:llä on Batman. Batmanin viholliset ovat hulluja.

Clark Kent oli kuin olikin oikeassa

Clark Kent oli kuin olikin oikeassa

Siinä missä tusinasuperrikollinen ryöstää pankin ja saa komeasti turpaan jo pankin portailla, Batmanin parhaimmat vastustajat elävät ihan omissa synkeissä todellisuuksissaan ja kurottelevat päänsisäisistä mustista syövereistään. Rahaa taotaan rikoksilla sivutuotteena. Jotain kertoo jo se, että suurinta osaa ei koskaan toimiteta vankilaan vaan suoraan Arkhamin vankimielisairaalaan.

Tällaisten kummajaisten seurassa Batman viettää Halloweenin toisensa jälkeen. Riivattu Ritari kertoo tästä kolme lyhyempää tarinaa. Voin vain toivoa, että tämä on päänavaus, jonka myötä Jeph Loebin ja Tim Salen muitakin Batman-sarjakuvia, kuten 13-osainen lepakkosaaga The Long Halloween, saadaan suomeksi.

Ensimmäinen ja samalla pisin tarina Pelot keskittyy Linnunpelättiin, jonka arsenaalin perustana seisoo kunnioitettava keko erilaisia pelkotiloja aiheuttavia kemikaaleja. Siinä on mies, joka sananmukaisesti kylvää pelkoa ympärilleen. Kemialliset yhdisteet ovat siitä ikäviä, että ne purevat biologisiin yksiköihin riippumatta siitä, pukeutuvatko nämä lentäviksi jyrsijöiksi vai eivät. Samaan aikaan Bruce Waynen elämään ilmaantuu kaunis nainen, joka varsin päättäväisesti aikoo myös jäädä. Tämä aiheuttaa tiettyä skismaa Alfredin kanssa Brucen tyytymättömyydeksi.

Linnunpelätin vuoro säikkyä

Linnunpelätin vuoro säikkyä

Seuraava episodi Hulluus taas kertoo Hullusta hatuntekijästä, jonka maailmaa hallinnoi Lewis Carrollin kertomus Liisasta ihmemaassa. Harmittomampi sekopää asuttaisi noita mielensä hämäriä nurkkia itsekseen, ne vaaralliset kiskovat päättäväisesti muita mukaansa, kuten vaikka nuoren tytön nimeltä Barbara. Väärä lääkitys tai ei, erityisen huonoa arvostelukykyä osoittaa se, jos saattaa Jim Gordonin ottotyttären vaaraan. Sillä saa peräänsä sekä poliisivoimat että yön ritarin. Hiukan jäin kaipaamaan Hatuntekijälle jotain muitakin tavoitteita kuin teekutsujen järjestäminen.

Viimeinen kokonaisuus Henget ammentaa samasta kaukalosta Charles Dickensin kanssa. Bruce Wayne painiskelee edelleen sisimmässään vanhempiensa murhan kanssa, kuten aiemmissakin osasissa. Siitä juontuu sisäinen pakko olla Batman ja se puolestaan tekee pahaa jälkeä normaalille elämälle. Tästä käyvät muistuttamassa Brucen psyyken palaset ottaen sellaisia hahmoja kuin Jokeri ja Myrkkymuratti. Näistä kolmesta kertomuksesta Henget antaa vähiten. Tässä olisi tarvittu muutama kymmenen sivua lisää tilaa ja Pingviiniä kiinnostavampi rikollinen puuhastelemaan jotain merkittävää.

Kuvitus on tarkkaa ja harkittua, värien käyttö sulavaa. Pidin etenkin siitä, kun tietyissä kohtauksissa värien määrä supistettiin minimiin. Se sai aikaan vanhan ajan tunnelman, kuin haalistuneet valokuvat.

Batman – Riivattu ritari osoittaa selvästi, miksi tarvitsemme lisää Loebin ja Salen lepakkojuttuja suomeksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Kapteeni Kuolio ja Kalevankankaan ihmissusi

Julkaistu 14 joulukuun, 2012| 1 kommentti

Kapteeni Kuolio Kalevankankaan IhmissusiKapteeni Kuolio ja Kalevankankaan ihmissusi
P. A. Manninen
Zum Teufel! 2009
ISBN: 978-952-5754-06-3

Joskus aikanaan koin valaistumisen. Karvis-lehden kirjepalstalla oli pyörinyt mystinen kirjainyhdistelmä NKOTB ja vain vuotta myöhemmin keksin, mistä on kyse. ”Nyt keksin! NKOTB on New Kids on the Block”, julistin ystävälleni. Silmissään huvittuneisuudella sävyttynyttä sääliä hän vastasi: ”Jonkun on oltava viimeinen.”

Tätä aiemmin en ole lukenut Kapteeni Kuoliota ja olen siten varmaan viimeinen 90-luvulla fandomiin tulleista. Nimi Kuolio on toki ollut tuttu ja omistanhan minä sellaisen kasan Tähtivaeltajia, että tämä Tampereen vastine Köpelömiehelle lymyää niilläkin sivuilla ihan pakosta, mutta oman käsitykseni mukaan tämä on tosiaan ensikosketus.

Kapteeni Kuolio on epämääräinen okkulttihippi, joka isojen poikien mukaan on entinen mielisairaalan asukas. Tamperetta riivaa ihmissusi ja tällä kertaa hän säntää tuon karvaturrin jäljille. Muassaan hän raahaa töista jeppeä, jonka nimeä ei taideta koko albumissa mainita kertaakaan, mitä pidän hieman outona valintana, ellei kyseessä sitten ole moka. Kai se tosiaan on niin, että jokainen albumi, romaani tai novelli voi olla jollekin onnettomalle jälkijättöiselle se ensimmäinen kokemus ja silloin ei vanhan perusteella voi paikata omassa päässään kirjoittajan poisjättämisiä. Raskaan sarjan apurin nimen päättelen olevan Kapteeni Kökkö niinkin luotettavan lähteen kuin Wikipedian perusteella.

Ufomiehet ovat kiireisiä poikia

Ufomiehet ovat kiireisiä poikia

Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä. Suurimman osan aikaa kaksikko ravaa ihmisen luota toisen luo yrittäen selvittää kauhean pedon henkilöllisyyttä. Väleihin tiputellaan reilussa infodumppihengessä lykantropia-triviaa sellaisia määriä, että ilman teräviä kulmahampaita sen pureskelu käy työstä. Tämä voisi olla vika, mutta itse otin tämän positiivisena seikkana, sillä opin paljon uutta näistä valtavirtaviihteen ryöstöviljelemistä monstereista. P. A. Manninen on tunkenut päähänsä uskomattoman määrän tietoa, eri kulttuurien kansanperinnettä ja suodattaa albumin sivuille herkullisimmat palat.

Pitäisikö kuvituksesta taas sanoa jotain? No hemmetti, osaahan se Manninen piirtää, mitä te oikein tahdotte! On osannut varmaan ainakin kolmekymmentä vuotta, Kuoliokin aloitti taipaleensa jo 1990. Ihan yhtä särmää se jälki on kuin ennenkin.

Entä mitä jos susi saadaan kiinni? Mitä sitten? Onneksi aseistuksessa ei ole pihdattu. Kyllä hopeinen, piratisoitu Disney-kummilusikka riittää. Eikö?

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Dickie Hollywoodissa

Julkaistu 14 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Dickie HollywoodissaDickie Hollywoodissa
Pieter de Poortere
Kumiorava, 2012
ISBN: 978-952-67423-7-3

Hiljainen poika Dickie jatkaa sanattomia seikkailujaan, tällä kertaa valkokankaalla.

Jokainen sivu on oma kokonaisuutensa, yksi elokuva kiteytettynä ja totaalisen kieroutuneen huumorintajun vääristämänä. Dickie ja Vickie kulkevat läpi elokuvan historian vuodesta 1931 (Frankenstein) vuoteen 2008 (The Hurt Locker) kylväen tuhoa ja pahennusta klassikoiden keskuuteen. Työtoverini totesi albumin luettuaan, että jokainen tarina oli niin väärin, ja samalla niin oikein. Tuossa vaiheessa en ollut itse vielä edes avannut koko kirjaa, mutta jo pari sivua luettuani ymmärsin hänen olleen oikeassa.

Dickie Hollywoodissa TopgunKuten aina parodian kanssa, ilman alkuperäisteoksen viitekehystä vitsin terävin kärki kilpistyy väistämättä tietämättömyyteen. En pidä itseäni minään valtaisana elokuvafanina, mutta ymmärsin sarjakuvien viittaukset lähes kaikki. Monessa kuuluisammassa tapauksessa silkka yleissivistys paikkaa todellisen tiedon puutteita. Kirja toimii siis niillekin, jotka eivät ole tapittaneet Hollywood-tuotoksia hamasta lapsuudesta asti. Kokonaista 52 elokuvaa joutuu Pieter de Poorteren hampaisiin. Skaala heilahtelee kovin kiltistä makaaberimpaa pikkutuhman kautta käyden.

Yksinkertainen piirrostyyli sopii tällaiseen työhön hyvin. Hahmot hakevat esikuviensa kanssa samankaltaisuutta korkeintaan vaatetuksen tasolla, muutoin ulkonäöllisten seikkojen ei anneta tulla hyvin vitsin tielle. Poorteren rytmitys toimii ihailtavasti, mitä sanattomuus entisestään korostaa.

1001 elokuvaa, jotka pitää nähdä edes kerran? Jos sellaiseen ei jaksa revetä, Dickie Hollywoodissa riittää aika pitkälle sekin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Hitlerin poika

Julkaistu 14 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Hitlerin poika PoortereHitlerin poika
Pieter de Poortere
Kumiorava, 2011
ISBN: 978-952-67423-3-5

Mitä jos Hitlerillä olisi ollut poika? Joku, joka ottaisi Kolmannen valtakunnan haltuunsa Aatun jälkeen. Ein Volk, ein Reich, Zwei Führer! Näitä pohtii belgialainen, palkittu piirtäjä Pieter de Poortere sanattomassa albumissaan Hitlerin poika.

Tarina toimii täysin kuvallisesti, sanoja ei käytetä hahmojen välillä lainkaan. Muutama puhekupla esiintyy, mutta niihinkin on piirretty yksinkertainen kuva. Tämän johdosta kyseessä onkin ensimmäinen belgialainen sarjakuva, jota voisin lukea alkukielellä, ellei minulla sattuisi olemaan suomennosta. Ratkaisu toimii erinomaisesti.

Poika on Poorteren vakiohahmo Dickie, joka seikkailee Natsi-Saksan lisäksi myös Hollywoodissa. Hänellä menee harvoi asiat putkeen, edes hirttäytyminen ei onnistu, koska hänet keskeytetään, jotta hänet voitaisiin hirttää. Huumori on paikoitellen mustaa, joten ammatikseen herneitä nenään kiskovia en voi kuin kehottaa jättämään tämän albumin vähemmän kireäpipoisten luettavaksi.

Lyhyitä episodeja pätkivät kokoaukeaman puuhasivut, joissa välillä etsitään Adolfia, välillä jotakuta muuta. Lopusta löytyy myös hakaristin muotoon väännetty Kimble, Übermensch. Leppoisaa nopanheittelyä samalla kun kertoo perheen pienimmille, miten natsit kaasuttivat ja polttivat myös homoja ja vammaisia, jotka yleensä jäävät huomioimatta keskitysleirien uhreista puhuttaessa.

Hitlerin poika vihjaili voimakkaasti, että pitäisin Poorteren tyylistä yleensä. Dickie Hollywoodissa varmisti sen. Tätä on saatava lisää suomeksi. No, niin, suomalaiselta kustantajalta.

Auschwiedersehen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , ,

Pjongjang

Julkaistu 11 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

PjongjangPjongjang
Guy Delisle
WSOY, 2011
ISBN: 978-951-0-35484-1

En ole tyytymätön omaan elämääni. Se ei silti estä minua kadehtimasta muiden saavutuksia. Felix Baumgartner hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta laskuvarjolla. Eri asia, kuka meistä siellä pallon varassa keikkuessa todella uskaltaisi hypätä, mutta eiköhän jokainen kotisohvallaan fiilistele sillä, miten hienoa moinen olisi.

Yksi mies, jolle olen kade paitsi verrattomasta kyvystä kertoa tarinaa myös hänen seikkailuistaan mielenkiintoisissa paikoissa, on Guy Delisle. Hän on asunut vuoden Burmassa ja Jerusalemissa, mutta ne molemmat ovat kerrassaan triviaaleja turistirysiä verrattuna Pohjois-Koreaan. Delisle vietti kaksi kuukautta maailman suljetuimman maan pääkaupungissa Pjongjangissa ja teki meille matkustusrajoitteisille kokemuksistaan sarjakuvan.

Globalisaation merkittävä ilmenemismuoto on tuotannon siirtyminen sinne, missä työn saa teetettyä halvimmalla. Mukana toki seuraa liuta eettisiä dilemmoja, mutta kaltaiseni liikalihavat iPhonejaan näpelöivät miehet eivät uhraa montakaan ajatusta kiinalaisissa orjatyölaitoksissa työskenteleville lapsille. Tuostakin häiritsevästä mielikuvasta päästään toki alaspäin, nimittäin rajan yli Pohjois-Koreaan.

Pjongjang_statistiikkaGuy Delisle saapuu maahan valvomaan Ranskasta ulkoistettua animaatiotuotantoa. Tullimuodollisuuksien jälkeen koittaa ensimmäinen pakollinen etappi, joka on Kim Il-Sungin 22-metrinen pronssipatsas. Patsaan juurelle pitää laskea kimppu kukkia, jonka opas hövelisti on ottanut hoitaakseen. Ensimmäinen tunti kertoo valtion olennaiset säännöt selkeästi: Johtajaa kunnioitetaan ja rakastetaan. Tästä kuviosta puuttuu se tavallinen ”tai muuten”, sillä vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ole.

Opas ja tulkki pitävät huolta siitä, että arvon ulkomaalainen pääsee vierailuille maan ja sen johtajan suuruudesta kertoviin paikkoihin vastaisuudessakin. Mutta ei vierailija toki vanki ole. Delisle voi kävellä työpaikaltaan hotelliin, jossa hän asuu, eikä kukaan seuraa perässä. Opas ja tulkki kulkevat viisikymmentä metriä edellä. Työmailla henkeänostattavat autot jakavat innostavaa prpagandaa ja kaikkialla erittäin vapaaehtoiset ihmiset lakaisevat katuja ja leikkaavat täysin aution moottoritien vierellä ruohoa pienillä sirpeillä.

Muissa kirjoissaan Delisle pitää kommentaarinsa hiljaisella liekillä. Hän esittelee tilanteen ja antaa lukijan itse huomata tilanteen pöyristyttävyyden, jos on huomatakseen. Nyt hän ei kuitenkaan täysin malta mieltään ja pieni ikonoklasti hänen sisällään saa vallan, kun jumalallisten johtajien saavutuksia ihastellaan ja palvotaan ensimmäisestä päivästä lähtien.

Pjongjang_tulkkiMatkansa aikana Delisle tapaa myös muita ulkomaalaisia, mikä on sikäli hyvä, että paikallisiin hänellä ei paljon kontaktia olekaan. Työn ulkopuolella ei yhtään. Tilannetta katsotaan myös heidän silmin, mutta yhtä häröltä meininki vaikuttaa silti. Kaikki vierailijat on internoitu muutamaan käsittämättömään tornitalohotelliin, joissa voi olla vain yksi ainoa kerros käytössä. Koko matkasta tulee surrealistinen olo, ihan kuin pääsisi seuraamaan jotain käsittämätöntä yhteiskuntaa toisella planeetalla.

Kuvat ovat joko kivan yksinkertaisia tai sisältävät paljon yksityiskohtia riippuen siitä, mistä Delisle kertoo ja mihin lukijan on tarkoitus kiinnittää huomiotaan. Vähilläkin viivoilla ihmisistä on saatu ilmeikkäitä yksilöitä ja arkkitehtuuri nousee hyvin esiin, kuten Delislen matkaraporteissa on tapana.

Kerrontaa sävyttää huumori, joka on lähtöisin sarjakuvan tekijän kyvystä tehdä huomioita ja osoitella epäkohtia. Tarina maistuu myös elämältä kaikkine absurdeine yksityiskohtineen. Siellä mies kuluttaa aikaa heittelemällä paperilennokkeja valtavan hotellin ainoasta asutusta kerroksesta maailman suljetuimmassa maassa. Pakkohan sille on nauraa, vaihtoehto on liian surullinen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,