Aihearkisto: Arvostelu

Star Wars: The Old Republic * Ensimmäinen kirja: Imperiumin verta

Star Wars: The Old Republic * Ensimmäinen kirja: Imperiumin verta
Käsikirjoitus: Alexander Freed
Taide: Dave Ross
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-600-2

Kauan sitten, plus vielä 3600 vuotta aiemmin, kaukaisessa galaksissa sithit tulivat, näkivät ja valloittivat. Vanha tasavalta, joka roikkui vallankahvassa loppujen lopuksi pyöreät 25000 vuotta, ei ollut valmistautunut mihinkään kauppaeripuraa suurempaan. Ei ainakaan massiivisen avaruuslaivaston hyökkäykseen. Sithien pyhä maa Korriban putosi heidän käsiinsä naurettavan helposti ja aikaa myöten noin puoli galaksia seurasi tasaiseen tahtiin perässä. Imperiumin verta sijoittuu kolme vuotta Korribanin valtauksen jälkeen ja 25 vuotta ennen Coruscantin sopimusta.

On tunnettua, että historia toistaa itseään. Se pitää vähintään tuplasti paikkansa Tähtien sodan maailmassa. Kerta toisensa jälkeen sithien imperiumi tulee ja uhkaa tasavallan ja jedien mahtia. Sithit lyödään ja uhka todetaan voitetuksi iäksi. Huolimatta tuhansien vuosien kulumisesta iskujoukkosotilaiden haarniskat muuttuvat ulkonäöllisesti vain vähän ja taistelurobottien funktionaalinen kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Toisaalta on tutun turvallista napata mikä tahansa tarina mistä galaktisen historian kohdasta tahansa, sillä kuvasto pysyy samana. Pahisten kuusikantaista logoa myöten.

Triviakysymys: Zeltron vai sith?

Teneb Kel on pahainen pikku-sith, jonka mestari on tehnyt joitain anteeksiantamattomia rikoksia. Ehkä ladannut musiikkia netistä ja pissannut TTVK:n toimiston postilaatikkoon. Saavuttaakseen vakiintuneen aseman Tenebin on hypittävä juuri niiden vanteiden läpi, joita sithien neuvosto tai itse keisari sattuu osoittamaan. Toisaalla keisarin entinen oppilas Exal Kiresh pelaa omaa peliään ja vehkeilee jedien kanssa. Yhteenotto näiden kahden pahuuden airueen välillä on väistämätöntä, totta kai.

Tähtien sodan lumon yksi salaisuus on hyvät, samaistuttavat hahmot. Jos siinä mennään metsään, jäljelle jää valomiekkoja heiluttavia ninjoja. Mikä on toki viileetä ihan sellaisenaan, muttei mitenkään starwarsmaista. Tämä koskee paitsi sarjakuvia myös elokuvia. Darth Vaderin karisma huokuu mustan, liikkumattoman maskin läpi tehden hänestä yhden kaikkien aikojen ikimuistoisimman pahiksen siinä missä Darth Maul päätyy jäämään vihaansa puhkuvaksi ja raivoaan irvistelevä loikkakoiveksi. Ainakaan tässä lehdessä Teneb Kel ei vielä kipua edes D. Maulin yläpuolelle, ja nyt pitää muistaa, että Maul makaa fantastisen syvän kuilun pohjalla kahteen kappaleeseen silpaistuna.

Olen puristi. Arvostan melkeinpä vain elokuvia 4-6, plus Marvelin julkaisemia sarjiksia. Toisaalta olen Tähtien sota -fani, parantumaton sellainen. Olen nyt jo varovaisen innoissani tulevista leffoista, vaikka episodit 1-3 edelleen vainoavat uniani. Samaten olen myös varovaisen innostunut tästä uudesta lehtisarjasta enkä vähiten siksi, että se kuvaa tapahtumia, jotka liittyvät Star Wars The Old Republic -peliin. Jota en edes ole pelannut pientä betatestausta enempää. Vaikka kuinka toruisin yksittäistä hahmoa tai seikkailua, pitää nostaa hattua sille, että pääosassa on tyystin muita sankareita kuin Luke, Han ja Leia. Epävarmuus siitä, että mikä hahmo selviää hengissä, ja kauanko, on kiinnostavan tarinan suola.

Valkoinen tiikeri 4. Vakooja katolla

Valkoinen tiikeri 4. Vakooja katolla
Conrad & Wilbur
Apollo kustannus, 2011
ISBN: 978-952-5769-13-5

Valkoisen tiikerin ensimmäinen sykli sen kun kerää kierroksia. Viiden kirjan kokonaisuudessa ollaan nyt neljännessä osassa ja tapahtumapaikka on vaihtunut takaisin San Fransiscosta Kiinaan. Nyt ollaan Shanghaissa ja sisällissodan kurimuksessa.

Pelaajia on paljon. sisällissodan osapuolten lisäksi kumpikin puoli pelaa omia valtapelejään, triadit vikuroivat kentaali Tai Lin näennäisen kuoleman vuoksi ja Valkoisten tiikerien triadi pyrkii sekin toimimaan itsenäisenä yksikkönä huolimatta kommunistien talutusnuorasta ja siitä pitelevästä kädestä, joka kuuluu salaisen palvelun päällikölle Kang Shengille. Eikä unohtaa sovi ulkomaalaisvaikutteita, jotka aiemmasta poiketen ovat hyvinkin perillä asioista. Ehkä jopa kiinalaisia paremmin.

Reilukerhon johtaja, Kang Sheng

Alix Yin Fusta on kehkeytynyt aikaa myöten varsin pätevä valkoinen tiikeri. Sellaisia Maon kommunistit tarvitsevatkin, sillä Tsiang Kai-Shekin Kuomindang-puolue panee edelleen kampoihin eikä sodan ratkaisusta ole varmuutta. Tukenaan hänellä on jadelohikäärmeensä Ji-hui, joka auttaa Alixia navigoimaan kahden, ei vaan kolmen pomon karikossa.

Tunnelma on aiempaa tiiviimpi ja panokset tuntuvat aidommilta. Tokihan hukkaan joutunut atomipommi oli jytyä kamaa, mutta samalla se oli puhdas McGuffin. Jännittävää oli, kuka sen saa, ei niinkään, mitä sen jälkeen tapahtuu. Poliittinen juonittelu kaiken kaikkiaan epäluuloisessa ilmapiirissä pitää lukijan mukavasti varpaillaan. Kuvitus palvelee tarinaa hyvin. Yöllä tapahtuvissa kohtauksissa väritys on tummasävyistä, mikä vähentää helposti havaittavien yksityiskohtien määrää.

Vakooja katolla asettaa Alixin vihdoinkin täysiverisen agentin rooliin. Eipä niinkään että siitä hänelle suurta etua olisi, koska kuten tapana on, ei pahaiselle peonille kerrota kaikkea. Edes sitä, kuka koko revyytä johtaa.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Rämeen olento

Rämeen olento
Kirjoittanut: Alan Moore
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-306-3

1970-luvun alku oli otollista kasvuaikaa mitä tulee rämeperäisiin ihmiskasvihybridihirviöihin. Marvel esitteli olion nimeltä Man-Thing, DC puolestaan Swamp Thingin. Tuohon aikaan Ihmenelosten Möykky, The Thing, poltteli sikaria Baxter Buildingin katolla tyytyväisenä omaan ruskeanoranssiin habitukseensa ja pysytteli varmuuden vuoksi kaukana kaikenlaisilta soilta. Vaikka Marvelin hirviö ilmestyi ensin ja kummankin otuksen syntyhistoriassa oli tiettyjä yhtäläisyyksiä, tilanne ei johtanut oikeusjuttuihin tai muuhun rumaan. Huhujen mukaan Etrigan luisteli duuniin kuukauden ajan.

Sarja kuoli 1976 ja raapi uudestisyntymän kynnystä 1978, mutta DC-yhtiön tuotannon luhistuminen (DC Implosion) juuri tuolloin torppasi pyrkimykset. Seuraava tilaisuus koitti 1982 ja lehti käynnistettiin uudella nimellä Saga of the Swamp Thing. Numeron 20 kohdalla ruoriin tarttui Alan Moore ja miehen nykyisen maineen tuntien ei ole ihme, että suunta muuttui paitsi rajusti, myös mielenkiintoiseen suuntaan. Moore lähti liikkeelle siitä, että Rämeen olennon syntyhistoria olikin silkkaa väärinkäsitystä. Kyseessä ei ollutkaan räjähdyksessä pahasti vahingoittuneen Alec Hollandin yhdistyminen outojen kemikaalien vaikutuksesta suoperään vaan suoperän herääminen henkiin kopioimalla palasia räjähdyksessä kuolleen Hollandin tajunnasta. Näin ollen Olennon pyrkimys muuttua takaisin ihmiseksi oli vain houkkamaista unta, harhakäsitysten vallassa vaeltavan kasvin turha toive, koska se ei ollut koskaan ollutkaan ihminen.

Abigail Cable ei ole huvittunut

Tästä lähdetään. Rämeen olento saa ensin vastaansa Jason Woodruen, hivenen obskuurin kasvipohjaisen pahiksen, joka on lähtenyt megalomaaniselle voimatripille ja komentaa lopulta koko planeetan flooraa. Toinen yhteenotto sattuu pelkoa ravinnokseen käyttävän painajaismaisen apinakuninkaan kanssa, ja kukaanhan ei pelkää yhtä puhtaasti kuin lapset. Rämeen olennon rinnalla seisoo Abigail Cable, omaa sukuaan Arcane, yksi harvoista aiempien tarinoiden hahmoista, jotka jäivät jäljelle Mooren kurssimuutoksen jälkeen. Toinen vauhdissa mukana roikkuva tyyppi on Abbyn aviomies Matt, joka haavoittuu kuollettavasti. Muttei kuolekaan. Hän on tehnyt jonkinlaisen paholaismaisen diilin, jonka seuraamuksia saamme epäilemättä kauhistella jonkin myöhemmän kokoelman sivuilta.

Alan Mooren rupeaman Rämeen olennon parissa sanotaan olevan yksi sarjakuvan historian merkkipylväitä. Tähän on helppo yhtyä, sillä se mitä tähän kirjaan kootuissa lehdissä (Saga of the Swamp Thing 20-27) tapahtuu on järisyttävää kamaa verrattuna muuhun tuon ajan tuotantoon. Aina tarvitaan pioneereja, jotka näyttävät kaikille muille, millaiselle tasolle koko homman voi kiskoa. Kun rajat on kerran rikottu, on niiden yli helpompi muidenkin kävellä.

Stephen Bissetten ja John Totlebenin kuvitustyyli on tunnistettavasti 80-lukulaista. Siksipä koteihinsa palavat perheet ja muut kauhut herättävät niin paljon pelkoa, sillä itse yhdistän tuon tyylin turvallisiin seikkailuihin, joissa Ryhmä-X, Kostajat, Ihmeneloset ja muut kohtaavat kaikenlaisia reteitä retostelijoita, joita voidaan räyhäämisen päätteeksi vetää daijuun.

Vaan miten lyödään nekkuun sellaisia asioita kuin pelko ja viha?

Kirjan kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aikanaan Kalma-lehdessä. Hyvää metsästystä, jos sille tielle lähdette.

Merkintöjä Jerusalemista

Merkintöjä Jerusalemista
Guy Delisle
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-39022-1

Guy Delisle syntyi Quebecissä, mutta on sittemmin asunut myös mielenkiintoisissa paikoissa. Hän on heittänyt animaattorikeikkaa Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja matkustanut vaimonsa mukana asumaan Burmaan ja viimeksi Israeliin. Sarjakuvaromaani Merkintöjä Jerusalemista kertoo tuosta vuoden mittaisesta ajanjaksosta pyhällä maalla Delislen omin silmin.

On jokseenkin ironista, että muka-puolueetonta valtamediaa totuudenmukaisemman kuvan Jerusalemista ja elämästä Israelissa ylipäätään antaa piirtäjä, joka omien sanojensa mukaan ei ole journalisti eikä edes pyri puolueettomuuteen. Hän antaa oman näkökantansa näkyä, mutta vaikuttaa silti lähinnä kiihkottomalta tarkkailijalta.

Pink Floyd was here

Reissu alkaa elokuussa. Perheeseen kuuluu Guyn lisäksi hänen vaimonsa Nadège, 5-vuotias Louis-poika ja tämän pikkusisko Alice. Nadège työskentelee koordinaattorina järjestössä Lääkärit ilman rajoja ja asunto järjestyy heidän kauttaan Jerusalemin arabikaupunginosasta. Eri alueiden erot käyvät nopeasti selväksi. Vaikka kaikki maksavat veroja, kaikkia ei koske esimerkiksi jätehuolto. Taksiakin voi olla todella hankala saada menemään perille asti.

Merkintöjä Jerusalemista on paksumpi kuin Merkintöjä Burmasta ja siihen on sisällytetty järjestelmällisesti selvästi enemmän tapahtumia. Kerronta on jaettu lukuihin kuukausien mukaan ja Delisle reissaa paljon Burmaa enemmän, niin Jerusalemissa kuin muualla Israelissa. Tällä kertaa hän ei myöskään ole mukana päätoimisena lapsenvahtina vaan sitä varten on päivähoito ja lapsenhoitajat. Päivät kuluvat kulkien ja kuvia piirtäen.

Keskeiseen rooliin nousee Jerusalemin halki rakennettu muuri, joka sirpaloittaa eri osat toisistaan ja alistaa ihmiset kulkemaan sotilaiden valvomien tarkastuspisteiden kautta. Muuri on aihe, jota Delisle tämän tästä pysähtyy piirtämään, joskaan ei aina rauhassa. Välillä sotilaat ajavat hänet matkoihinsa. Ilmeisesti koulutuksessa painotetaan sitä, miten kynä todella on miekkaa mahtavampi.

Delisle kuvaa ympäristöä mutta myös ihmisiä. Monet arabeista ja juutalaisista ovat rentoja ja ystävällisiä. Tiukempaa menoa löytyy sitten ääriortodoksien keskuudesta, jotka voivat heittäytyä hyvinkin hyökkääviksi, jos sattuu ajelemaan sapattina heidän alueidensa halki. Myös eri tahojen suhtautuminen naisten oikeuksiin jättää toivomisen varaa. Uskonnollisuus on monessa tilanteessa läsnä. Myös positiivisesti. Lukuisat vierailut moniin pyhättöihin ovat kiinnostavia.

Merkintöjä Jerusalemista on ehdottomasti vuoden merkittävimpiä sarjakuvajulkaisuja ja voitti tänä vuonna Angoulemessa parhaimman albumin palkinnon. Jos vielä löytyy muinaisuudessa eläviä, tietämättömiä tolloja, joille sarjakuva kelpaa vain lasten viihdykkeeksi, Mausin ohella tämän kirjan voi lykätä kouraan ja käskeä korjaamaan luutuneita ja pölyttyineitä näkemyksiään.

Delisle pyhiinvaeltaa kynän ja lehtiön kanssa.

Kostajat: lahjakirja

Kostajat: lahjakirja
Käsikirjoitus: Dan Jurgens, Mike Grell, Geoff Johns
Kuvitus: Alan Davis
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-587-6

Slokovia on yksi helvetinkolo muiden joukossa. Hallinto pitää kansan kurissa ja nuhteessa sotilaiden avulla, vapauksia rajoitetaan ja sääntöjen rikkojat on helpompi teloittaa kuin vangita. Lisäksi maalla on onni ja autuus olla Latverian rajanaapuri, jota puolestaan hallitsee kaikkien tuntema suuruudenhullu monarkki Victor von Doom.

Yksi kielletyistä uskonnoista on Thorin palvonta. Toisin kuin monen muun uskonnon kohdalla, Thoriin uskovilla on etuna se, että heidän jumalansa voi karauttaa paikalle sotaisaa kirvestä heilutellen ja antaa selkään pahoille jätkillä. Koska luvassa ei ole taloudellista etua, Yhdysvallat nakittaa Rautamiehen suitsimaan Thorin jumalaista raivoa. Oikeassahan Starkin poika onkin, sillä on miljoonasti helpompaa panna piste ulkoavaruudesta tuleville valloituksille kuin ihmisen omalle pahuudelle. On geopoliittisesti tärkeää, että juntta saa teloittaa omia kansalaisiaan miten ja milloin haluaa.

Tämä Kostajien lahjakirja kertoo sen, miksi supersankarit eivät lähde käyttämään voimiaan muuttaakseen maailmaa merkittävissä määrin. Tilanne kun on, että valtaapitävät eivät niin halua, sillä muutos olisi mahdollisesti muutos heidänkin valtaansa kohtaan. Jos superheebojen annettaisiin oikeasti polkaista muutoksen tomua ilmaan, jälki muistuttaisi joko Alan Mooren Miraclemania tai Mark Millarin Ylivertaisia. Maailma joko muuttuu täysin erilaiseksi tai superarmeijat leipovat toisiaan lättyyn siihen saakka, että kaikki ovat saaneet osansa eikä kukaan uskalla ihan hetkeen panna puolijumalia hoitamaan tehtäviä, joihin on vuosituhansia käytetty armeijoita.

Lahjakirja on vain kolmen lehden mittainen kokonaisuus eikä erityisen legendaarinen. Paljon parempia Kostajat-kiksejä teeman tiimoilta tarjoaa jo mainittu Ylivertaiset tämän tarinan jäädessä kovasti kevytversioksi. Todistetuksi myös tuli, että aina ongelman ilmaantuessa Tony Stark rakentaa aiheeseen sopivan uuden Rautamies-haarniskan.

Villimpi pohjola

Villimpi pohjola / Northern Overexposure
JP Ahonen
Daily Hero Press, 2007
ISBN: 978-952-92-1725-0

Olipa kerran minullakin aika, kun roikuin vielä opistolla, huijasin itseäni uskomaan, että muka opiskelin, hengasin päivät pitkät kavereiden kanssa ja sanalla sanoen elin elämää (roikun minä edelleenkin opistolla, mutta enää en kuvittele opiskelevani.) Noita aikoja herättelee muistin syövereistä JP Ahosen sarjakuva Villimpi pohjola, jonka henkilökaarti koputtelee kolmekympin jyrkkää kynnystä potee graduahdistusta ja pelaa pleikalla.

Henkilöleegio on tosiaan kymmenisen päätä, mikä on aika monta ottaen huomioon, ettei kyse ole supersankariryhmästä, mitä nyt Vonkamies heittää yhden keikan. Supereissa hahmotusta auttaa eri värein tuunatut spandeksit, nyt pitää tarkkailla muita ulkoisia piirteitä. Tehtävää hankaloittaa hieman se, että kutakuinkin joka jätkä pukkaa esiin turpajouhta. Iso posse taas auttaa siinä, että ryhmäjako pysyy dynaamisena, kun joukkueen kokoonpano vaihtelee stripistä toiseen.

Stripit juoksevat kahden, useammin jopa kolmen rivin matkan, mikä antaa reilusti tilaa kehitellä tilannetta ennen päätökseen saattamista. Niin paljon kuin hyvistä loppuheitoista pidänkin, Villimmän pohjolan kanssa arvostan myös itse matkaa. Välillä arkisten asioiden vyörytys petaa aivot loppukoukkua varten, välillä tilanteen kasvava absurdius on varsinaisen huumorin lähde.

Olen lukenut kaikki kolme Villimpi pohjola -kokoelmaa. Sen perusteella joudun toteamaan, että vaikka tämän ensimmäisen kirjankin parissa viihdyin, hysteerisimmillään tykitys on vasta myöhemmin. Siksipä ei pitäisi murhettua liikoja siitä, että tätä kirjaa ei saa enää mistään. Kyseessä on omakustanne ja painos on niin finaalissa, että mitalijuhlatkin on juhlittu jo. Henkeä taas nostattaa ensi vuodeksi luvassa oleva uusi painos, johon on koottu ykkös- ja kakkoskirjan parhaimmisto yksien kansien väliin. Edistystä voi seurata FB:ssa.

Tuo kaikki lohduttanee tavallista lukijaa, mutta kaltaiselleni keräilijälle kyse on piinasta, piinasta minä sanon! Jos jollakulla sattuisi olemaan ensimmäinen kirja kaupan…

Villimpi pohjola on sopivalla tavalla nörtähtävä. Se vetoaa kaltaisiini marginaalikullttuurivipeltäjiin, mutta peli- ja elokuvaviitteet eivät dominoi kerrontaa. Ilmiselvien vitsien lisäksi myös itse hahmot alkavat huvittaa sitä enemmän, mitä paremmin heihin tutustuu. Perinnemalleja murskaksi rysäyttelevät naiset ansaitsevat virtuaalisen hatunnoston.

Loistava jekku. Sääli että joutuu odottamaan melkein vuoden, että tätä voi käyttää.

Johannes – poliittisesti epäkorrekti

Johannes – poliittisesti epäkorrekti
Mika Svensk
Oulun sarjakuvaseura ry, 2012
ISBN: 978-951-95179-6-4

Mika Svensk oli oululainen piirtäjä, joka signeerasi työnsä nimimerkillä Johannes. Hänen pilapiirroksiaan ja sarjakuviaan on nyt koottu albumiin nimeltä Poliittisesti epäkorrekti. Vannoutuneena vääräleukana halusin toki nähdä, kuinka epäkorrektista kaverista oli oikein kyse.

Svenskin piirtäjänura urkeni jo reilusti 70-luvun puolella. On häkellyttävää yrittää hahmottaa, kuinka erilainen maailma silloin olikaan. Yleensähän sitä ottaa nykyhetken ja ekstrapoloi sitä muistoissaan taaksepäin ripotellen sekaan sopivissa määrin Rubikin kuutioita ja Jippo-lehtiä. Oli kuitenkin aika, jolloin Neuvostoliitosta ei ollut suotavaa sanoa pahaa sanaa. Siihen saumaan Svensk kirjoitti hahmonsa Herbertin vierailemaan totalitäärisessä Neukkuslaviassa, jonka päämies muistutti erehdyttävästi Brezneviä. Hyvää anekdoottia himmentää hieman se, ettei hän joutunut sarjan myötä minkäänlaisiin ongelmiin. Yritykselle on kyllä nostettava hattua. Tarina itse on varsin simppeli aivopesukoneineen, sukellusveneineen ja kidnappauksineen eikä juuri väräyttele päheysviisareita.

Onneksi Svensk ehti olla epäkorrekti myöhemminkin. Hän hankki itselleen potkut yhdestä lehdestä piirrettyään Oulun yliopiston rehtorin lääketeollisuuden talutusnuoraan ja tylytti säälimättömästi tupakoinninvastustajia. Hänelle ei ollut niinkään tärkeää eliniän pituus vaan sen laatu ja koki, että tupakoiden hän sai enemmän irti omastaan. Ravintoloiden ja muiden paikkojen rajoitukset hankasivat häntä pahasti vastakarvaan.

Aika kilteiltä nuo tähän kirjaan kootut sarjat vaikuttavat paria poikkeusta lukuunottamatta. Olisi ollut kiva nähdä enemmän niitä kuvia, joista Mika Svensk sai varoituksia ennen potkujaan. Omaksi suosikikseni nousi poliisikaksikosta kertova sarja Koura ja Näppi, vaikkei siinä mitään epäkorrektia olekaan. Kaikkiaan aiemmin tuntematon piirtäjä oli kiva tuttavuus, jonka töitä lukisin mielelläni lisääkin.

Lauri Koura ja Laura Näppi vauhdissa

Kaiken lisäksi narussa kulkeva piski osoittautui huumorintajuttomaksi.

Valkoinen tiikeri 3. Viidennen onnen taito

Valkoinen tiikeri 3. Viidennen onnen taito
Conrad
Apollo kustannus, 2010
ISBN: 978-952-5769-10-4

No nyt! Valkoisen tiikerin kaksi ensimmäistä albumia kutkuttelivat kivasti, kun seikkailtiin Hong Kongissa ja jahdattiin kolmatta atomipommia. Kaikki olivat hiukan pihalla, päähenkilö Alix repäistiin suoraan koulutustemppelistä ja ulkomaalaiset paholaiset olivat kotonaan kuin Lucky Luke Moskovassa. Alixilla oli kuitenkin organisaationsa Valkoiset tiikerit turvaverkkona ja muutenkin kotikenttäetu. Jenkkejä ja brittejä pahemmin kuutamolla oli vain lukija itse, jos oli ollakseen. Nyt Alix päätyy San Fransiscoon.

Vaan eipä kiirehditä asioiden edelle. Albumin alussa Alix Yin Fu ottaa osaa muiden kommunistiagenttien eli punaisten kärpästen kanssa käskynjakoon, jossa heidän tulevat roolinsa määritellään. Vaihtoehtoja on kaksi, joista ensimmäinen on mettä imevä kärpänen. Jos termin luoma mielikuva on seksuaalinen, olet oikeillä jäljillä. Kyseessä on ilotyttö, joka ei työskentele rahasta vaan puolueen hyväksi. Alix esittää kohtalaisen painavan vastalauseensa ja hänet nimitetään pistäväksi kärpäseksi. Puolueen palkkatappajaksi siis.

Kolmivärinen lohikäärme ei ole vaikuttunut.

San Fransiscossa hänet annetaan ranskalaisen kommunistin Rousseaun ohjaukseen. Pian alkaa käydä tuskallisen selväksi, ettei Alixista ole tunteettomaksi murhaajaksikaan. Tappaminen luonnistuu vain välttämättömän pakon edessä. Tilanne nappaa lisää kierroksia painovoimalingosta, jonka massakeskipisteenä on japanilainen sotarikollinen, joka väittää tietävänsä valtaisan kulta-aarteen sijaintipaikan. Sen avulla kumpi tahansa Kiinan sisällissodan osapuolista voisi hankkia itselleen vielä voiton.

Tässä kohtaa joudun myöntämään olleeni väärässä ensimmäisen albumin arvostelussani. Ajankohta ei voi olla 50-lukua, sillä Kiinan sisällissota on mitä ilmeisimmin edelleen käynnissä ja se saatiin jonkinlaiseen päätökseen 1950. Japani on joka tapauksessa jo kukistunut ja ensimmäisessä albumissa viitattiin Intian itsenäistymiseen 15. elokuuta 1947, joten haarukoikaa siitä.

Aiemmin Alix pelasi niillä korteilla, joita käteen sattui. Nyt hänet pannaan valintojen eteen ja perustelemaan itselleen, mihin on valmis puoleen hyväksi, ja mihin ei. Jälkimmäinen puoli kysymystä on hankala, sillä puolue vaatii ehdotonta kuuliaisuutta. Lisäksi Alixille nimetään vihdoin oma jadelohikäärme, joka toimii niin neuvonantajana, tukijana, suojelijana kuin ilmeisesti energianlähteenä. Ammattipiireissä tätä taidetaan kutsua hahmonkehitykseksi. Hienoa!

Valkoinen tiikeri olisi voinut jämähtää leikkimään viittaa ja tikaria Hong Kongiin. Sen sijaan sekä päähahmoa että koko valkoisten tiikerien järjestöä alettiin viedä eteenpäin. Olen jo täpinöissäni sen kanssa, mihin tarina vie, sillä ensimmäiset viisi albumia muodostaa yhtenäisemmän syklin, tarinakokonaisuuden.

Kyllä tämä sarja alkaa Viidennen onnen taidon myötä kurvata aika monesta muusta ohi sinne kärkeen.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Valkoinen tiikeri 2. Persikkaiho ja silkkisolmio

Valkoinen tiikeri 2. Persikkaiho ja silkkisolmio
Yann & Conrad
Apollo kustannus, 2009
ISBN: 978-952-5769-03-6

Valkoisen tiikerin avaustarina on kaksiosainen ja tulee siis tämän albumin myötä loppuunsa. Persikkaiho ja silkkisolmio jatkaa heti siitä, mihin edellinen osa loppui. Brittien agentti, jokseenkin nyhverö Sir Francis Flake, on onnistunut saamaan vallattoman massamurhan seurauksena haltuunsa ydinpommin. Fat Man niittasi Nagasakin, Little Boy hävitti Hiroshiman ja Fat Girl oli matkalla tuhoamaan Tokion, mutta sitä kuljettanut kone kippasi Borneon viidakkoon. Nyt se lojuu Sir Francisin autotallissa aiheuttaen lähinnä väärinkäsityksiä nimensä kanssa.

Päähenkilömme, kommunistien vakooja Alix Yin Fu, on löytänyt tiensä samaan autotalliin, jossa neutronejaan lepuuttaa 20 kilotonnia ydintuhoa. Eikä hän ole ainoa. Myös Kolmetoista näkymätöntä, nuo mystiset, siteisiin kääriytyneet, tavallistakin kurkunleikkaajaa julmemmat tappajat hääräävät nurkissa. Sekametelisopan vahvistukseksi Hong Kongiin saapuu vielä CIC:n agentteja lihavan tytön perässä. Matsi voi alkaa. *ding*

Jos edellisessä albumissa viitattiin ajoittain seksiin, nyt se on framilla välkkyvin valoin. Toisaalta Alixin tuntuu olevan ehdottoman tärkeää säilyttää neitsyytensä, koska muutoin hän ei voi olla valkoinen tiikeri. Toisaalta valkoiset tiikerit imevät miehistä energiaa seksin välityksellä. Jos imemistä ei tarkoiteta aivan kirjaimellisesti, tämä järjestely ei heti kohta ohita otsaluuta. Pitänee lukea jokin aiheeseen liittyvä kirja, kuten The Sexual Teachings of the White Tigress: Secrets of the Female Taoist Masters.

Jos Sir Francis jättääkin paljon toivomisen varaa James Bondiin verrattuna, on myös Alix aika rassukka. Lähitaistelutilanteessa hän potkii päähän ketä tahansa, mutta kidutuksen uhan alla Alix murtuu kuin voileipäkeksi. Muutoin tällainen heikkous olisi omiaan antamaan hahmolle syvyyttä, mutta siihen ei viitata enää tapahtuman jälkeen. Jää hivenen epäselväksi, seuraammeko vuosikausia koulutetun huippuagentin edesottamuksia, vaiko hyppypotkuja harjoitelleen pelokkaan tytön. Ehkäpä myöhemmät tarinat tuovat tähän lisävalaistusta.

On omalla tavallaan virkistävää, että kukaan ei ole varsinaisesti puhtoinen sankari. Jokainen pyrkii omiin päämääriinsä kohtalaisen häikäilemättömästi ja muita hyväksi käyttäen. Lukijasta riippuen tällainen haittaa hahmon asemaan asettumista eikä Alixista jää erityisen sympaattista kuvaa. Minua se ei kuitenkaan rassannut, mutta minäpä aina välillä muutoinkin kannustan pahiksia.

Conradin kuvitus miellytti silmääni ja sinänsä vakavaa toimintaa ryydittävä huumori piti virettä yllä. Ajankuvan osuvuudesta en osaa sanoa, koska sisällissodan ajan Kiina ei ollut minun kuoluvuosinani oppitunneilla käsiteltävä aihe, mutta riittävän täydestä menee.

Valkoinen tiikeri on varsin lupaava sarjakuva. Alixille toivon jatkossa selvempää päämäärää ja ilmitulevia heikkouksia reilusti tunnustetuksi. Nyt hän oli vielä enemmän työkalu kuin itsenäinen ihminen, mikä ei olosuhteet huomioonottaen ollut välttämättä mitenkään epäuskottava asia.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Kostajat – Saarroksissa

Kostajat – Saarroksissa
Kirjoittanut: Roger Stern
Kuvittanus: John Buscema, Tom Palmer
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-586-9

Muut pojat kiskoivat keppanaa, minä kulutin nuoruuteni scifiin, sarjakuviin ja roolipeleihin. Löydettyäni Marvel-universumin uppouduin sen sisään aina kvarkkitasoa myöten. Peruspalikoiden joukosta löytyi kaikenlaista häkellyttävää.

Tämä kaikki tapahtui aikana ennen Internetiä sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Tähtien sota -lehden kirjepalstalla lehden toimitus kertoi jostain sisäpiiriringistä, jossa saattoi keskustella Star Warsista ja vaikka Voiman olemuksesta muiden fanien kanssa, mutta mainitsi heti perään, ettei siihen osalliseksi pääse. Mystistä, kiihdyttävää, ja turkasen turhauttavaa! Ainut tietolähteeni oli siis ne lehdet, jotka käsiini sain. Mesen päässä oleva kaveriverkosto ja taustalla hyrräävä hakumoottori olivat silkkaa scifiä ellei jopa fantasiaa.

Lehdessä kuin lehdessä osa seikkailuista on aina, väkisinkin, puhdasta täytemateriaalia. Viihdyttävää kenties, muttei erityisen muistettavaa. Osa lehdistä taas muodostaa yhtenäisiä kokonaisuuksia, joissa päästään kehittelemään asioita syvemmin, ja niistä legendaarisimmat on sitä kamaa, josta puhutaan vuosikymmen tai kaksi jälkeenpäinkin. Tarkoitan nyt sellaisia tapauksia kuin Salatut sodat, Phoenixin taru, ja Daredevilin Born Again -saaga.

Suomijulkaisut 80-luvulla kattoivat ihan mukavasti Hämähäkkimiehen ja Ryhmä-X:n edesottamuksia, mutta muunmuassa Kostajat jäivät taustapelaajien rooliin. Silti lehtien pienimmätkin detaljit ulkoa opettelevana sain selville, että merkittäviä asioita tapahtui oman havaintokynnykseni tuolla puolen. Jokin pahansuopa joukko hyökkäsi melkoisen onnistuneesti Kostajien kimppuun eivätkä kaikki kävelleen kohtaamisesta omin jaloin.

Noissa arkaaisissa olosuhteissa jouduin tiedonmurusia kasaamalla spekuloimaan, mitä Kostajien kartanossa oikeastaan tapahtui. Vaikka vuosien saatossa osteskelin englanninkielisiä irtonumeroita, kun niitä vastaan käveli, en koskaan lukenut tätä tarinakaarta, luultavasti siksi, että osa numeroista uupuu yhä edelleen. Siksi oli kerrassaan kutkuttavaa huomata Egmontin pukanneen tämän minua vuosikausia riivanneen saagan ulos suomijulkaisuna.

Kostajat – Saarroksissa kertoo siis siitä, kun Paroni Zemo (v.2) tajuaa, että Kostajien voima piilee lukumäärässä ja yhteistyössä. Ainoa keino päihittää heidät on koota isompi joukko, isompi jo siksi, että yhteistyö psykopaattisten megalomaanikkojen kanssa on jo lähtökohtaisesti vähän sii ja soo. Pitkällisten valmistelujen jälkeen Pahuuden mestarit ovat valmiita ja valtaavat Kostajien kartanon… suunnattoman helposti. Mukana on paljon kovia tykkejä kuten koko Romutusryhmä, Hyde ja Goljatti, joten projektin onnistuminen ei ole ihme, mutta nähdyt esteet eivät kyllä vakuuttaneet. Tuli pikemminkin olo, että mikä tahansa Power Packia kovempi jengi olisi kävellyt sisään kuin hollitupaan.

Keskeisimmiksi kostajiksi nousivat Ampiainen ja Herkules. Noihin aikoihin Ampiainen oli Kostajien pomo ja Herkuleksella oli suunnattomia vaikeuksia ottaa vastaan käskyjä hameväeltä. Konflikti paisui, kuten niin tavallista, aina räjähdyspisteeseen saakka. Lopputuloksena oli aivan titaaninen selkäsauna ja tarina nimeltä ”Jopa jumalat voivat kuolla”. Toinen kasari-Marvelin standardeilla yllättävän väkivaltainen kohtaus oli, kun Hyde takoi hovimestari Jarvisin jauhelihaksi ihan puhtaasti pahuuttaan.

Saarroksissa oli minulle hieno löytö ja arvokas lukukokemus. Se antaa varmasti myös kivoja säväreitä jokaiselle, joille 80-luvun puolivälin Marvelit aiheuttavat muitakin kiksejä, nostalgisia tai ei. Toisaalta nykypäivän rankkaan sankarimenoon tottuneille tapahtumat voivat olla varsin mietoja, jopa kepeitä. Pahuuden mestarit eivät ehkä vaikuta niin kovin pahoilta, kun zombieviikingit tekevät kymmenen metrin korkuisen barrikadin manhattanilaisten päistä.

Kokoelma sisältää Avengersin numerot 270-277 ja kuuluu minun kirjoissani kultakauden tarinoihin. Hivenen yllättävä valinta julkaistavaksi tähän maailmanaikaan, mutta pois se minusta, että pahaa sanaa päätöksestä sanoisin. Ennemminkin lisää menneiden päivien parhaimmistoa tiskiin.