Avainsana-arkisto: H.P. Lovecraft

Ne ammoiset

Ne ammoiset kansiNe ammoiset
Boris Hurtta, Tuomas Saloranta
Wanhain Herrain Huone N:o 220
Toimittanut: Boris Hurtta, 2012
ISBN: 978-952-99922-5-6

En voi enää olla varma siitä, tutustuinko ensin H.P. Lovecraftin tuotantoon, vai oliko ensikosketukseni Cthulhu-mythokseen sittenkin S. Albert Kivinen. Joka tapauksessa lukiessani Boris Hurtan novellin Pirunkirjojen kintereillä Portista 3/88 ja Pahat henget Porkkalassa (Portti 4/88) oli Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/87) jo tuttu ja sitä myöten tuo kiehtova kuvasto, jonka Lovecraft, yksi 1900-luvun merkittävimmistä kauhukirjailijoista, oli luonut.

Lovecraft kutsui kirjailijaystävänsä omaan maailmaansa ja ammensi samalla elementtejä heidän tuotannostaan, mikä kaikki muodosti esimerkin tuleville polville. Kenen tahansa oli mahdollista tuoda esiin oma näkemyksensä kaikista niistä ihmisjärjen käsityskyvyn ylittävistä hirveyksistä, jotka vaanivat tilaisuutta osoittaa ihmiselle tämän paikka kosmoksen äärettömyydessä. Oman tarinansa päätteeksi S. Albert Kivinen välitti tuota kutsua suomalaisille kirjoittajille. Muistan selvästi kiinnostuneeni ajatuksesta, mutta vasta vuotta myöhemmin nähtyäni jonkun Hurtan tarttuneen aiheeseen ymmärsin, että se oli mahdollista. Minäkin voisin kirjoittaa suurista muinaisista, tai mahtavista ammoisista, kuten nyt olisi asianmukaista sanoa. On paljon mahdollista, että silloin, Hurtan tarinan äärellä, tiesin ryhtyväni kirjoittajaksi. Olkoonkin että se otti monen monta vuotta, mutta nyt olen itsekin tuolla tiellä. Rakkauteni Lovecraftin kauhuihin on edelleen tallella ja velka maksamatta. Mutta on edettävä harkiten. Kuten Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan yhteisteos Ne ammoiset osoittaa, kotimaisen mythoksen rima on korkealla.

Saloranta punoo tarinan historian unohtamasta suomalaisesta novellikokoelmasta, joka kirjoitettiin jo 1930-luvulla, Lovecraftin ollessa vielä elossa. Kokoelmassa kerrotaan hyvin tutuista hirviöistä, tosin hieman eri nimillä, ja taustalta löytyy niin suora kirjallinen kytkös Providencen aliarvostettuun kauhumaakariin kuin hänen fiktiossaan mainittuihin kiellettyihin kirjoihin. Mukaan sekoittuu taantuneita kulttilaisia suomalaisessa elinympäristössä sekä kammottavan kevyttä untu uinuva ammoinen. Mahtavat ammoiset tavoittaa hienosti lovecraftilaisen tyylin ja onnistuu tuomaan jo valtavan laajaan mythokseen oman lisänsä. En lainkaan epäröi lainata tästä kertomuksesta elementtejä johonkin omaan tarinaani, kun sellaisen aika tulee. Itse asiassa pidän sitä lähes pakollisena.

Hurtta on jo 25-vuotisen uransa ahavoittama kehäkettu, joka otti luulot pois jo 80-luvun lopun tarinoillaan. Madonsanat kertoo mielisairaalaan joutuneesta poliisista, hänen työterveyslääkäristään ja epämääräisestä pornokauppiaasta, jotka päätyvät selvittämään sorakeisarin ja tämän apupässin hämäräpuuhia. Novelli oli todella onnistunut, sillä se herätti kauhuntunteita ja häiritsevää oloa, joka ainakaan vuorokaudessa ei ole vielä vähentynyt. Nyt kun tarinan tapahtumia taas muistelen, jalkojen lepuuttaminen paikallaan käy mahdottomaksi. Kun novelli muuttaa päähän asumaan, kirjailija on tehnyt jotain oikein.

Ne ammoiset on loistava osoitus toisaalta suomalaisen lovecraftilaisen kirjallisuuden elinvoimaisuudesta, ja toisaalta siitä, mihin kaksi asiansa osaavaa tarinanikkaria yhdessä pystyvät. Tätä teosta voin korkean tasonsa vuoksi suositella aivan vakavissani kaikille H.P. Lovecraft -faneille.

On Suurten Muinaisten Aika

On Suurten Muinaisten Aika
Vesa Kataisto, Harri Erkki, Tuomas Saloranta, Vesa Sisättö, Jussi Katajala, Timo Surkka, Niko Aslak Peltonen, Juha Roiha
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-70-0

Luin elämäni ensimmäisen vaalikirjan. Se kertoi Paavo Väyrysestä. Se kertoi myös Suurista Muinaisista, jotka vaanivat ajan ja järjen tuolla puolen.

Nyt saattaa herätä kysymys, onko Paavo itse yksi heistä? Onko tuo Keminmaan kerubi itseasiassa Nyarlathotep, tuhansien kasvojen mies, joka aina ymmärretään väärin? Voin rauhoittaa teidän mieliänne ja kertoa että ei, ei ole. Mutta onko hän Cthulhun ja muiden muinaisten etuja ajava kulttijohtaja? Sen ratkaiskoon vaaliantologia On Suurten Muinaisten Aika.

Tämän dilemman kimppuun on heittäytynyt kahdeksan ihmiskunnan etuja pyyteettömästi palvelevaa kirjoittajaa, jotka oman selväjärkisyytensä riskeeraten syöksyvät siihen synkkään kurimukseen, joka on kepun musta sydän, jonka sisällä umpimielinen Azathoth tanssahtelee piipittävien pillien ja ääntenlaskennan tahtiin. Ne näyt, jotka ovat luettavissa heidän kouristelevista käsistään riistetyissä papereissa, paljastavat koko sen julman pelin, jota presidenttiyttä tavoiteltaessa pelataan.

Kaukana tulevaisuudessa Väyrysen sukulainen murtautuu Kekkosen pyramidiin etsiäkseen sieltä salattua tietoa, jonka on tarkoitus auttaa hänen valtapyrkimyksiään. Toisaalla, nykyisyydessä, Paavo opettelee huumorintajua heittämällä Väyrys-imitaatiokeikkoja, ja hänen entinen avustajansa yrittää tappaa itsensä juomalla viinaa, koska totuus on liikaa. Vielä toisaalla Keminmaan kuningas sylkee poliittista retoriikkaa synkkään kurimukseen, elvyttää taloutta mustamaagisin keinoin ja pitää Ikaalisissa matologisen linjapuheen. Lisäksi hänen kohtalonsa on nousta Kekkosen sijalle ja kanavoida Presidenttiä, ja lopulta katsella tuhkaksi palanutta maata, jonka hän Cthulhunkin lähdettyä vielä joskus muovaa mieleisekseen.

Tämä kirja on paitsi nautittavaa poliittista pilkkaa myös toimivaa Lovecraft-kerrontaa. Hulluja kultisteja, kaameita shoggotheja, liittoja pimeyden voimien kanssa, epäkuolleita poliitikkoja ja Breznevin haiseva raato. Monen tarinan kohdalla asiantuntemus ja rakkaus alkuperäismateriaalia kohtaan oli selvääkin selvempi. Alkuperäismateriaalilla en sitten tarkoita Paavo Väyrystä. Tämä selvennykseksi, ettei minua tulkittaisi väärin.

Itse halusin tämän opuksen siksi, että tiesin tässä kokoelmassa olevan kovia pulp-kirjallisia nimiä mukana. Silti suoraan sanoen yllätyin siitä antaumuksesta, jolla näihin hyvinkin Lovecraft-henkisiin tarinoihin oli paneuduttu. Uskallan suositella tätä varauksetta kaikkille H.P.-diggareille. (Jos tulkitsitte tuon Harry Potteriksi, minähän en niin sanonut ja sitä paitsi minut on jälleen ymmärretty väärin.)

Tyhjästä hautaholvista kaikui mielipuolinen keminmaalainen nauru. Niin alkaa eräs novelli. Minä päätän siihen.

Raapale 233 – Ryömivä kaaos (20.8.)

Ryömivä kaaos

Kirjailija istui öljylampun valaisemassa huoneessa ja takoi mekaanista kirjoituskonetta. Paperi kulki oikealta vasemmalle, palautui kilahduksen saattelemana ja alkoi matkansa uudelleen. Samalla paperille syntyi sanoja, kauheita, kammottavia sanoja, jotka herättivät kauhua ihmismielen salatuimmissa sopukoissa.

Kirjailijan tarina kertoi Nyarlathotepista, Suurten muinaisten uskollisesta palvelijasta. Hän toteutti Azathothin, sokean idioottijumalan, joka tanssi äärettömän kaikkeuden keskipisteessä yksitoikkoisen huilun tahdissa, tahtoa Maan päällä ja loi kaaosta ja hulluutta ihmiskunnan keskuuteen.

Nakutus lakkasi ja tela pysähtyi. Tarina oli valmis. Tarina tulisi levittämään paljon kauhua ihmisten keskuuteen ja eläisi ikuisesti antologioissa! Kirjailija nauroi hullua nauruaan ja huusi: ”Minä olen Providence!”

Jostain tähdettömien etäisyyksien takaa kaikui kirottujen pillien ujellus.

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
H.P. Lovecraft
Jalava, 2009
ISBN: 978-951-887-410-5

Jalava on ryhtynyt merkittävään kulttuuritekoon julkaisemalla H.P. Lovecraftin koko novellituotannon viidessä niteessä. Ulkona niistä on nyt neljä ja Kuiskaus pimeässä on järjestyksessä ensimmäinen.

Lovecraft on kauhun mestari, jonka vaikutus läpäisee monet kirjalliset sukupolvet. Tuo prosessi ei ole vielä tänäkään päivänä osoittanut loppumisen tai edes haipumisen merkkejä. Kotimainen URS-liike (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) julistaa kotisivullaan: ”URS kulkee ylpeästi ja häpeilemättä Robert E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja Edgar Rice Burroughsin jalanjäljissä.” Lovecraftin kosmisia kauhuja sikiävä perintö voi siis hyvin ja paksusti, kuin rotat seinien sisällä.

Tähän kokoelmaan on otettu kahdeksan novellia, jotka minä päässäni jaan suoraan kahteen ryhmään, legendaariset Cthulhu-myyttostarinat ja muut. Kyse ei ole keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta jo aikana ennen kuin osasin lukea kertomus kertomukselta kasvavat tarinaversumit kutkuttivat mielikuvitustani. Lovecraft on luonut ison, lukuisten novellien kautta laajenevan kauhun maailman, jota asuttavat nimettömissä, mustissa kuiluissa möyrivät helvetilliset epäsikiöt.

Avausnovelli Kammottu talo (1924) osoittaa, millaisella pieteetillä Lovecraft saattoi uppoutua rakentamaan tarinalleen taustaa. Pääpaino ei ole niinkään nykyajan tapahtumissa, vaikka siellä se kauhu lopulta kohdataan. Keskiöön nousee sen sijaan tapahtumapaikkana olevan talon ja siinä asuneiden ihmisten kammottava historia. Sen sijaan, että lukijalle vain kerrottaisiin ohimennen, miten asukkaille kävi, ne näytetään murhe murheelta. Kokonaan päinvastaista mekaniikkaa tuntuu käyttävän Arthur Jermyn (1924), jossa parissa sivussa käydään kursorisesti läpi Jermynin suvun historia ja alussa mainitun polttoitsemurhan syistä vihjaillaan. Tämä tarina oli pienoinen pettymys luettuani Richard Corbenin kuvittaman version, sillä vähäeleisen tekstin oli hankala kilpailla Corbenin rujoa visiota vastaan.

Kunnon peruskauran ääreen päästään kertomuksessa Rotat seinissä (1924). Vanhan suvun vesa palaa muinaisille kotikonnuilleen ottamaan haltuunsa ikiaikaisen perintönsä ja saa reilusti enemmän kuin mitä tilaa. Arthur Jermynin jälkeen Rottien visuaalinen voima ja hitaasti latautuva, ahdistava tunnelma viimeistään osoittavat kokoelman lukijalle Lovecraftin taidon ujuttaa vieraudesta kumpuavaa kauhua ihmisten keskuuteen. Sen jälkeen tuleva Hautaholvissa (1925) onkin pikemminkin huvittava välipala, vanhahtavalla tavalla makaaberi, pikkunäppärä lyhäri hauturista, jonka työn laatu jättää toivomisen varaa.

Lukumääräisesti puoliväliin saavuttua ollaan vihdoin legendaarisen materiaalin äärellä. Maailmankaikkeus on ihmiselle pohjimmiltaan täysin käsittämätön ja ymmärrystä tavoittelevat sortuvat hulluuteen, kun heidän minimaalisen merkityksetön ja hutera paikkansa suurten asioiden äärellä selviää. Maailmassa on paljon muinaista, voimakasta ja pelottavaa, jota ihmisen ei ole hyvä kohdata.

Pinnasängyssään R’lyehissä halittava Cthulhu nukkuu päikkäreitään

Varjo Innsmouthin yllä (1931) kertoo rappeutuvasta rannikkokaupungista ja sen kaameista, pinnan alla liikahtelevista salaisuuksista. Vaikka paikkakunnasta onkin tehty musikaali, se ei ole suositeltava turistikohde. Cthulhun kutsussa (1926) tavataan kaikkien suurten muinaisten arkkihirmu, lonkerokasvoinen, siivekäs Cthulhu, jonka voimaa tänä päivänä syö merkittävä rooli popkulttuuri-ikonina. Cthulhu-pehmolelut ovat arkipäivää.

Dunwichin hirviö (1928) johdattaa lukijan kirjailijan suosikkimiljööseen, syvälle maalaisseudun rappioon. Siellä voivat vaellella ikiaikaiset mielipuolisuutta lietsovat pahuudet, joita ihminen ei kykene näkemään eikä ymmärtämään. Lisäksi on hienoa nähdä, miten puoli vuosisataa ennen Ramboa okkultismin ja kirjallisuuden professorit ymmärsivät räjähteiden käytön estetiikan päälle.

Kuiskaus pimeässä (1930) yhdistää aiempien novellien parhaimmat puolet. Takapajuinen tapahtumapaikka, kosmisia ja muinaisia entiteettejä, hitaasti tukaloituva tilanne ja oppineiden miesten pyrkimys ratkaista rienaava dilemma intellektuaalin analyysin kautta. Mutta miten taistella järjellä sellaista vastaan, mitä akateemikon järki ei voi käsittää?

Hyvät kauhukirjallisuuden ystävät! H.P. Lovecraft, todellinen maestro ja kosmisen kauhun kruunaamaton kuningas on palannut julkaisulistoille.