Keräilijän varjo menneisyydestä

Joskus keräilijän on tehtävä kompromisseja. Ei ehkä absoluuttisesti, mutta oman mielenrauhansa vuoksi. Eilen ostin kirjastopoiston, vaikka tiedän varmuudella, että sopivan tilaisuuden tullen korvaan sen muovittamattomalla kappaleella.

Kyseessä on H. P. Lovecraftin vuonna 1993 ilmestynyt novellikokoelma Varjo menneisyydestä, eikä sen hankkimiseen ollut muuta syytä kuin keräilijän pyrkimys täydellisyyteen, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa. Kirjan tarinat minulla oli jo ennestään, nimittäin Jalavan julkaiseman Lovecraftin kootut -sarjan myötä. Mitään uutta luettavaa en siis saanut. Joku voisi kysyä, miksi sitten ostaa koko kirjaa, ja siihen en voi antaa täysin pätevää vastausta. Keräilijät ymmärtävät selittämättä, ja muu ihmiskunta pudistaa päätään surullisena. Koitan kuitenkin.

Keräilijä olen ollut koko elämäni, kohteet vain ovat vaihdelleet. Scifikirjat ovat pyörineet mukana lähes koko ajan, ja niistä etenkin kirjasarjoihin kuuluneet sciffyt. Hiukankaan lukenut fani tunnistaa sellaiset kuin punaselkäinen FAN-sarja, Kirjayhtymän ns. fonttisarja, Tiikerit, URSAn sf-sarja, Otavan Sci-Fi-sarja jne, ja nuo kohteet olinkin pääpiirteissään haalinut jo aikoja sitten. Scifi on mun elämä, voisi sanoa.

Sen sijaan kauhua en ole koskaan harrastanut. En leffoina, en kirjallisuutena. Kaiken maailman kauhusarjat ovat saaneet pyöriä antikoiden pölyissä kiinnostamattomina. Muutos tapahtui, kun ryhdyin kirjoittamaan. Hälyttävän suuri osa tuotannostani on tavalla tai toisella ollut kauhuvaikutteista, vaikka vuosien ajan mielsin itseni nimenomaan scifistiksi. Siinä ohessa kaiken kukkuraksi kirjoittajatoverit puhuivat mistä kukakin oli saanut vaikutteita ja mitä klassikoita oli tullut luettua, ja kauhuun se kaikki kallistui. Piti oikein pysähtyä tutkimaan, mitä alan juttuja omasta hyllystä löytyikään. Ei se paljoa ollut, jokunen Lovecraft ja pari antologiaa. Näppejä alkoi poltella. Mitäs sarjoja, noin niin kuin ensalkuun, sitä olikaan?

Osan syytä vieritän Jussi Vainikaisen ylläpitämän sf-bibliografian piikkiin. Siellä on omalla sivullaan lueteltu kustantajien genresarjat, ja sieltä minä olen luntannut, mitä on olemassa ja mitä hyllystä puuttuu. Sivu luettelee myös kauhusarjat, joten oli perkeleellisen helppoa lisätä ne omaan puutelistaan, ja kun näin oli tehty, kerääminen oli täydellisen vääjäämätöntä.

Ikävä kyllä kuljin hiukan jälkijunassa.

Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa Vammalan vanhojen kirjojen päivillä, ja myöhästyin muutamalla vuodella. Paikkahan on nykyään Sastamala. Kirjapäivät kuitenkin pidettiin, ja sinne lähdin suurin odotuksin. Villeimmissä unissa kuvittelin löytäväni niin eeppisestä paikasta oikeastaan kaikki puutelistalla olleet scifit mennen ja tullen. Ihan niin putkeen se ei mennyt, vaikka löytöjä teinkin. Yhdessä hyllyssä lymysi Varjo menneisyydestä, ja sen tiesin olevan ainoa vanhemman ajan Lovecraft-pokkari, joka minulta puuttui. Hinta kuitenkin oli niinkin huima kuin 17€, kun henkilökohtainen kipurajani kulkee seitsemän euron korvilla. Novellit oli hallussani jo toisen laitoksen myötä, joten päätin jättää tämän kirjan ostamatta.

Paria kuukautta myöhemmin päätin ryhtyä haalimaan Jalavan kauhusarjaa, johon tuo puuttuva Lovecraftkin kuului.

Puutelista oli pitkä kuin Zarquonin parta, mutta kirja kerrallaan se siitä paikkaantui. Yksi kirja löytyi kirjamessuilta, toinen antikan hyllystä, ja kokoelma kasvoi. Koitti aika, jolloin uusia kaappauksia ei ollutkaan niin helppo löytää. Piti oikein alkaa etsimällä etsiä. Huuto.nettiäkin vilkaisin, ja olin saada slaagin kun joku pyysi Varjosta viittäkymppiä. HALOO! Ehkä se ei ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa, mutta joku roti silti. Huimimpana hybriksenä tiedän kyllä kertoa jonkun tahon kinunneen tästä Helsingin kirjamessuilla viittä vajaa satasta, mikä menee jo absurdin komiikan puolelle.

Lopulta kuitenkin kävi niin, että Jalavan kauhusarjan puutelista supistui kolmeen, sitten kahteen, sitten yhteen. Jokainen saa kolme arvausta, mikä oli viimeinen puuttuva, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa. Kirja, jonka olin sivuuttanut seitsemällätoista eurolla vain viikkoja ennen kuin merkitsin sen puutelistalle, ja josta tunnuttiin pyytävän joka tapauksessa useita kymppejä, oli pyytäjä kuka vain. Poikkeuksen muodostivat kirjastopoistot Huuto.netissä.

Muutaman viikon niitä mallailin ja harkitsin. Viitsisinkö ostaa kappaletta, jonka luokittelisin välittömästi kakkosluokan löydöksi ja päätyisin kuitenkin joskus korvaamaan? Se ei houkutellut. Mutta sitten tein pikatarkastelun siitä, missä jo valmiiksi merkityissä sarjoissa oli kirjastopoistoja mukana, ja kyllä niitä jokunen oli. Silti ne olivat kelvanneet. Sarja oli siirretty valmiiden listaan. Ryhtymällä sekundakipaleeseen saisin kokonaisen sarja siirrettyä kategoriasta toiseen, voisin sanoa itselleni omistavani myös tämän kirjan ja saisin mielenrauhan ainakin kahdeksi viikoksi. Vitosella.

Eilen tein huudon, iltapäivällä. Tuossa se nyt nököttää työpöydällä, aamupostin tuomana. Sarjan jo siirsin tiedostosta toiseen, ja lisäsin kirjan LibraryThingiin. Ja kyllä, mielenrauha vallitsee. Etenkin kun tällä viikolla sain täyteen toisenkin sarjan, mutta se ei kuulu tähän tarinaan.

Näin tuli hoideltua kiusallinen varjo menneisyydestä ja otettua opiksi vastaisen varalle. Osta aina, muuten jää harmittamaan. Ja ehkä joidenkin kirjojen tapauksessa kipuraja pitää hilata pariin kymppiin, vaikka se kirpaiseekin.