The Walking Dead – Toinen kirja

The Walking Dead – Toinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtänyt: Charlie Adlard
Egmont 2012
ISBN: 978-952-233-598-2

Taustaa: Jokin jossain jostain syystä meni päin helvettiä ja suurin osa vähintään Yhdysvaltain väestöstä muuttui lahoaviksi zombeiksi. Eikä niillä lopuillakaan kivaa ole. Yksikin puraisu vie hengen, ruokaa on vähän ja turvaa ei juuri missään.

Walking Deadin toinen kokooma jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa jokseenkin ohentunut selviytyjäjoukkomme löytää vankilan. Pihalla haahuaa vain harvakseltaan kalmoja, joten pian pytinki julistetaan uudeksi tukikohdaksi. Ruokalasta löytyy lisäksi neljä uutta sinnittelijää, jotka kovan järkytyksen myötä paljastuvat (taidepaussi) rikollisiksi! Joukkoa kasvatetaan myös hakemalla viime kirjasta tutulta farmilta lisää tykinruokaa, siis tarkoitan asukkaita, uuteen, isoon kotiin. Hurmehippalot voivat alkaa.

Zombieiden raivaus kyllä sujuu ilman tappioita, mutta se ei todellakaan estä väkeä vähenemästä, jopa aiempaa nopeammin. Kyllä ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin kovasti tyytyväinen siitä, että tv-sarjasta tuttu hahmojen umpihulluus sekä luu- ja kusipäisyys loistivat poissaolollaan, mutta kakkoskokoelman myötä muutoin fiksut ihmiset alkoivat säätää ja sählätä. Ensin nyrpistelin sille nenääni, sitten murisin, sitten opin nauramaan, sillä lopulta häröpalloa pelataan aivan nupit kaakossa. Enpä tiedä, onko koko vankilassa ainuttakaan täyspäistä ihmistä jäljellä. Ja siinä on järkeä.

Viikot ovat muuttuneet kuukausiksi eikä pelastusta näy. Vihollinen on kaikkialla, kuolema niittää satoaan ja tilanne on sanalla sanoen toivoton. Kyllähän se ihmispsyyken päälle käy. Pinna lyhenee ja väkivaltaan turtuu. Vanhat säännöt eivät päde. Maailma on vajaa neliökilometri aidattua maata ja aidan toiselle puolen kerääntyy aina vain isompi joukko epäkuolleita, jotka mölisevät kellon ympäri. Kukapa ei alkaisi oireilla? Ja kuten tavallista, kriisit harvoin laukeavat ennen kuin kärjistyvät äärimmilleen.

Michonne, tyttö joka katseli lapsena liikaa Samurai Kenshiniä

Tämän hulluuden vuoristoradan kruunaa Rickin julistama uusi politiikka ”jos tapat, kuolet”, jonka nimesin välittömästi tekopyhyyden huipentumaksi. Se kun ei koske ketään muuta paitsi niitä, joita se pannaan koskemaan. Silloin ymmärsin tarinan nerokkuuden. Nyt ollaan hajoamispisteessä ja kiinnostava juttu on, millä tavoin homma laitetaan uudelleen kasaan.

Puolivälissä mukaan tulee uusi typykkä, Michonne, joka on kesyttänyt itselleen kaksi zombia ja heiluttaa miekkaa kuin Connor McLeod. Vielä hän ei pääse täyteen vauhtiin pientä introa enempää, mutta luonnossivuilla Kirkman mainitsee Michonnen olevan tärkeä hahmo tarinassa. Kuulostaa siltä, että jatkossa likka päästetään irti ja silloin ei hyvä heilu, korkeintaan katana.

Sen suuremmin vastauksia ei vieläkään saada, pih ja pah, mutta zombi-infektiosta paljastuu uusia, häiritseviä puolia, mitä on pidettävä edistyksenä. Raivaushommiinkin on tullut särmää, joskaan ei ehkä sittenkään vielä ihan riittävästi. No, Siperia jatkaa opettamistaan.

Tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, sillä vanhaan ei jämähdetä. Tilanteet muuttuvat, hahmot kehittyvät ja sekopäiseen säntäilyyn on saatu tolkkua pysyvämmän residenssin muodossa. Zombit eivät koskaan ole olleet minun juttuni millään tasolla, mutta Zarquon vieköön, kyllä minä vähintään kolmannen kokoelman aion lukea.

Raapale 311 – Ystävät (6.11.)

Ystävät

Siitä saakka kun täytin kolme, säkenöivät kallot ovat seuranneet minua. Ensin ne pelottivat minua, mutta totuin niihin. Yleensä näen niitä vain ollessani yksin, mutta välillä tiedän muidenkin nähneen niitä vilaukselta. Kiljaisu, säikähtynyt ilme, otteesta lipsahtanut tavara, ne ovat varmoja merkkejä.

Kukaan ei ole kysynyt minulta niistä suoraan, mutta jutut leviävät. Olen saanut oudon maineen ja ihmiset huomaavat, että muutkin ovat varautuneita seurassani, tai karttavat sitä kokonaan. Aikaa myödän monet katkaisivat välit. Jäljelle jääneitä ei olut monta ja heitäkin on maailman meno harventanut.

Olen päätynyt elämään yksin, siis ilman ihmisiä. Yksin en voi koskaan olla.

Säkenöivät kallot kuiskivat minulle joka hetki.

Surunkorento

Surunkorento
Petri Laine
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-39-7

Petri Laine on tuottelias ja pitkän linjan kirjoittaja, jolta luonnistuu niin scifi, fantasia kuin kauhukin. Tästä olkoon todisteena yli 40 novellin tuotanto, joka on ilmestynyt lukuisissa alan lehdissä ja antologioissa kohta 15 vuoden aikana. Kokoelmaan Surunkorento on koottu niitä kauhuhtavampia tarinoita, joista kaksi on aiemmin muualla julkaisemattomia.

Ihmismielen muustuuksia käyvät kutkuttamassa vuorollaan aaveet, kiroukset ja tavallinen arki, joka kätkee alleen asioita, joista tarinan päähenkilö ei lopulta mieluummin tietäisi mitään. Ympäristöt ja aikakaudet vaihtelevat tiuhaan, välillä merirosvotaan Karibialla, välillä heitetään sairaalakeikkaa 70-luvun Suomessa.

Laine on taitava luomaan tunnelmaa, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Kauhu on odotusta, vääjäämättömän pahan tilanteen vartomista ilman ilmiselvää keinoa välttää sitä. Jopa hahmot voivat jäädä ohuemmiksi, kunhan tunnelma ja jännite pitävät lukijan otteessaan. Pitänee tunnustaa, että myöhään illalla tätä lukiessa muutama kohta sai väreet kulkemaan selkää pitkin. Yöunet eivät sentään menneet.

Kokoelman tyylikkäimmät tarinat lienevät Lordi Wesleyn perintö ja Elämän lähde. Ensimmäisessä vanha palvelija tekee kaikkensa suojellakseen nuorena orvoksi jäänyttä lordia sukunsa kiroilta, jälkimmäisessä stadilainen pikkukonna yrittää pysytellä erossa ikävyyksistä, mikä osoittautuukin vaikeaksi yöseuraksi raahatun böönan muuttuessa monumentaaliseksi ongelmaksi. Hyviä tarinoita oli toki muitakin, mutta nuo kaksi hehkuivat kirkkaimmin vilkaistessani sisällysluetteloa.

Olen aiemminkin ihan diggaillut Petri Laineen kirjoitustyyliä, hän onnistuu johdattamaan lukijansa omien visioidensa pauloihin vaivatta, mutta nyt tässä alkaa pieni fanitus nostaa päätään. Pitääpä seuraavaksi lukea miehen sf-kokoelma Taivaan kaikki värit.

Pilakuvia perseestä, osa 1

Pilakuvia perseestä, osa 1
Mr. Fish
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-152-6

Pilakuvia on maailma täynnä. Silti kaikki eivät ole samanarvoisia. Osa on räävittömämpiä. Osa menee suoraan asiaan. Osalle mikään ei ole pyhää. Osa on tätä kaikkea ja sitä osaa edustaa Mr. Fish.

Otetaanpa teoksen nimi, Pilakuvia perseestä. Katsokaapa kantta tuossa oikealla. Nyt aletaan olla oikeilla aallonpituuksilla, joskaan teos ei keskity skatologiaan. Sen sijaan sille kelpaa aiheeksi sellainen paska kuten politiikka ja uskonto. Ja maailma. Ennen kaikkea maailma.

Yhdysvaltalaisena kirja antaa huutia Bushille. Valveutuneena yhdysvaltalaisena kirja kurmoottaa myös Obamaa. Sota ja silpominen jatkuvat kristityn, jeesustelevan pääjehun vain vaihtuessa, mistä musulmaani on tyytyväinen – onhan hänellä perheen muiden miesten kuoltua enemmän naisia. Jos edellä mikään ei loukannut herkkiä tunteitanne, kehotan tarttumaan itse kirjaan. Missä minä epäonnistun, sen Mr. Fish paikkaa.

Jos ette tiedä, mikä kaikki on ihan perseestä, Mr. Fish tarjoaa ensiluokkaisen tilaisuuden ottaa selvää.

”Ja tuollahan on veljesikin, Abdul!”

Arjalaisveljesten riemukas kohtaaminen

Yö huutaa armoa

Yö huutaa armoa
Kirjoittanut: Hannu Kesola
Piirtänyt: Jussi Piironen
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-03-8

Pelkäänpä pahoin, että giallo-elokuvien kanssa minulla on samanlainen vamma kuin fumettien – en tunne genren tapoja ja kuvastoa enkä siksi osaa niitä arvostaa oikeista lähtökohdista. Näin kävi Rivon lännen kanssa, kun luulin pornografisen kuvaston olevan pääjuttuna, ja samaan miinaan taisin astua giallo-sarjakuvan Yö huutaa armoa kanssa.

Italiassa giallo tarkoittaa kutakuinkin jännäreitä, kaikkialla muualla se tarkoittaa aivat tietyt kriteerit täyttävää italialaista tarinatyyppiä. Katsojalta henkilöllisyytensä salaava murhaaja, paljon paljasta nuorta naisenlihaa sekä syvään viiltäviä teriä vuolaana virtaavan veren kera. Hannu Kesolan kirjoittama ja Jussi Piirosen piirtämä tarina kulkee juuri näitä latuja.

Sanottava on, että murhaajaa en arvannut ja taustalla kahahteleva kuvio oli sinänsä kekseliäs, mutta selittävä osuus vei yllätykseltä suurimman iskuvoimansa. Saattaa olla, että tässä lajityypin tuntemus olisi auttanut, mutta minun kiinnotukseni otti takkiinsa. Sikäli harmillista, että loppu oli kuitenkin aika vinkeä.

Piirrosjäljessä en näe napinan aihetta, mutta puhekuplat ja tekstilaatikot olivat turhan kookkaita, tai ainakin niiden teksti oli. Ajoittain hillittömällä leipäfontilla kirjoitettu teksti nuoli kuplien laitoja.

Yö huutaa armoa sai minut ottamaan tarkempaa selvää giallosta, toisin sanoen oppimaan jotain uutta. Tämä on aina positiivinen merkki. Ja jos jostain lainaksi saan jonkin tämän leffalajityypin merkkiteoksen, voisin sen ihan sivistävässä mielessä katsoakin.

Raapale 310 – Myymätön painos (5.10.)

Myymätön painos

Olin ennen kirjailija. Monen mielestä hyvä, luettava, jopa viihdyttävä, mutta en myyvä. En sillä tavalla, kuin kustantajani olisi halunnut. Parissa vuodessa myymättä jääneet painokset tuhottiin, ja se tuhosi sieluni. Nide niteeltä, kunnes sydämeni oli yhtä tyhjä kuin kustantajani varastohyllyt.

Vaihdoin alaa pörssikeinotteluun. Tahkosin rahaa häikäilemättömästi vain tiettyä tarkoitusta varten. Tänään ostin entisen kustannusyhtiöni.

Olen kutsunut koko yhtiöjohdon uuteen toimistooni. Nauran heidän hölmistyneille ilmeilleen, kun he tunnistavat minut, entisen narussa johdateltavan käskyläisensä. Nauran heidän kasvavalle kauhulleen, kun ovet sulkeutuvat. Nauran seinään kiinnitetystä tuolistani, kun lattia aukeaa paljastaen makulointikoneiden ahnaat kidat.

Hyödyttömät, sieluttomat, kirjoja rakastamattomat tolvanat! Tuomitsen teidät! Repikööt koneet lihanne kappaleiksi!

Nyt vittu nukkumaan

Nyt vittu nukkumaan
Kirjoittanut: Adam Mansbach
Kuvittanut: Ricardo Cortés
Suomennos: Kaj Lipponen
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-151-9

Naamaan sattuu. Mahaan sattuu. Poskiin sattuu. Silmiin sattuu. En muista, milloin olisin nauranut kirjaa näin paljon. Yritin lukea sitä kaverille ääneen, mutta aina kun luulin rauhoittuneeni riittävästi, repesin uudelleen. Nyt arvostelua tapaillessanikin nauran ääneen. Milloin tämä loppuu?!

Kaikki vanhemmat, joiden jälkikasvu ei ole peräisin robottitehtaalta, ovat kerran jos toisenkin painineet sen dilemman kanssa, miten ne lutukaiset, hienohaiveniset hillosilmät saisi höyhensaarille ilman nuijanukutusta. Milloin on mitäkin, jano, pissahätä, elämää suurempi kysymys siitä montako päivää on jouluun – maaliskuussa. Kello käy, nukahtaminen uhkaa lähinnä isukkia ja kolme kriittisen tärkeää pehmoeläintä on joutunut hukkaan.

Ystävät, toverit vanhemmat, Adam Mansbachin sanoittama ja Ricardo Cortésin kuvittama kirja Nyt vittu nukkumaan on juuri teille, rakkaudella ja raivolla riimitelty. Kaj Lipposen pistämätön suomennos herättää koko teoksen hillittömään eloon, joka kutkuttaa vuosikausien univajeen vammauttamaa vanhempaa mitä pervoimmilla tavoilla. Kirja toimii itseasiassa paremmin suomeksi kuin englanniksi edes Samuel L. Jacksonin ääneen lukemana.

Kiitos, Adam Mansbach, siitä valtaisasta tunteesta, että joku ymmärtää, todella ymmärtää niitä kieroutuneessa mielessäni yöllä puoli kahdentoista aikaan kiertäviä ärräpäitä, joita nielen sapen mukana takaisin mahaani kieltäni narskutellen. En ole psykopaatti, tai jos olenkin, en ainakaan ole yksin.

”Kissat poikasiinsa painautuu,
kilit kylkeen kuttujen.
Kulta, on petisi lämpöinen pesä,
pistähän vittu nukkuen.”

Paljon hyvää olen lukenut. Vuoden kirja on silti tässä. Hyvää yötä.


(Jos pidit tästä arvostelusta, tykkää Routakodosta myös Facebookissa.

Arvostelu on julkaistu myös Kirjavinkeissä.)

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtäneet: Tony Moore, Charlie Adlard
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-572-2

Elämme zombieiden uutta kulta-aikaa. Minne tahansa katsookin, pystyyn mätänevät epäkalmot kukittavat maisemaa. Niiden virulentteihin hampaisiin ovat jääneet niin Jane Austen kuin kansalliset terveysviranomaisetkin eivätkä nämä apokalyptiset visiot ole uutisten perusteella kovinkaan kaukana aidosta todellisuudesta.

Tämän lahoavista raadoista koostuvan aallon korkeimmalla harjalla surffaa Robert Kirkman luomallaan sarjakuvalla The Walking Dead. Siltikin Köpöttelevien Kalmojen kirkkain kukoistus globaalin tietoisuuden keskiössä koitti vasta televisioinnin myötä. Ihan samoin kävi George R. R. Martinin Jään ja tulen laulu -kirjasarjan kanssa, jonka fanipojat tuntevat paremmin tissikavalkadina nimeltä Game of Thrones (lisätkää tähän vapaavalintainen Sormusten herra -romanisaatioidioottianekdootti).

Menin katsomaan Walking Deadin ensimmäisen kauden kaikki kuusi jaksoa ja siitä aiheutuneet turhaumat ovat kokonaan toisen artikkelin laajuinen aihe, johon en ole vieläkään löytänyt energiaa ryhtyä. Silmäilin siis kädessä pitelemääni, painokoneen suoltamaa opusta The Walking Dead – Ensimmäinen kirja kohtalaisen sekavin tuntein. Millaiseen liukumiinaan olin jalkaani länttäämässä?

Jännityksen vähentämiseksi kerron jo nyt, että pidin sarjakuvaversiosta.

Rick Grimes – zombieapokalyptinen vastine Ruususelle

Tarina alkaa tutulla tavalla. Poliisimies Rick Grimes saa luodista, koomailee kuukauden ja havahtuu sairaalassa. Paikka on hylätty ja autio, lukuunottamatta tietenkin nurkissa luuhaavia haaskoja, joilla on paha purentavika. Parin välivaiheen jälkeen Rick päätyy Atlantaan etsiessään perhettään ja löytää kaupungin liepeiltä selviytyjien leirin. Tässä kohtaa sarjakuva osoitti ylivertaisuutensa tv-sarjaa kohtaan. Yhtään kusipäistä rasistia ei kahlittu käsiraudoilla jumiin, minkä jälkeen avain tuskastuttavan dramaattisesti hukkuisi. Muutoinkin päähenkilökaarti käyttäytyi varsin perustellusti ilman tarpeetonta perseilyä, mistä olin sanomattoman kiitollinen.

Juoni ei pääse häikäisemään innovatiivisuudellaan, muttei myöskään aiheuta aivoja korventavaa tuskaa. Tarina antaa tasan sitä, mitä premissi lupaa. Joukko tuurihaukkoja koittaa pysyä hengissä uskomattoman vihamielisessä maailmassa. Kaikki halukkaat koulutetaan käyttämään tuliaseita mukaanlukien lapset, jos heillä vain pistooli näpeissä pysyy. Nyt eletään todellisuudessa, jossa kuolema vaanii joka hetki ja vain luoti pään läpi pitää sen aisoissa edes hetkellisesti.

Silkka mättö aukeama toisensa jälkeen olisi puuduttavaa. Siksipä sitä jaksottaa rauhallisemmat pätkät, kun näennäisen turvallisuuden tunne pääsee valtaamaan joukon. Joskus hyvästä syystä, joskus aivan syyttä suotta. Z-maailmanloppu on kaikille asianosaisille jokseenkin uusi asia, mutta perusperiaatteet on toki selvää kauraa. Vihollinen saattaa liikkua hitaasti, mutta sen purema on kohtalokas. Joten, hyvä käsikirjoittaja, armoitettu tarinamaakari, voitaisiinko sopia, että kakkoskirjasta alkaen oppirahat on jo maksettu eikä kukaan enää zombeja etsiessään avaa ovea varomattomasti tai ainakaan katso samalla toiseen suuntaan? Jookosta? Kiitos. Sitä hajaantumistakin voisi miettiä uudemman kerran, nyt kun tuli puheeksi.

Pienen määrän näppylöitä nostatti myös hahmojen aatos siitä, että ehkä he ovat ainoat eloonjääneet, mutta toisaalta se on luonnollinen ajatus. Jenkithän ovat hyvin Amerikka-keskeisiä eivätkä tule ajatelleeksi, että maailma on iso ja eristäytyneitä paikkoja pullollaan, joihin jokin Pohjois-Amerikan halki suhahtava vitsaus ei koskaan yletä. Silti tämä kaihertaa lukijan mieltä. Mistä ne zombit tulivat? Koko hommaa taustoitetaan liian vähän minun makuuni.

Päätöntä menoa Atlantassa


En oleta, että heti kättelyssä lukijalle paljastettaisiin kaikki suuret salaisuudet. Eiväthän muutama satunnainen pakolainen niitä edes tietäisi. Silti ennen yhteiskunnan romahtamista on varmasti ollut uutisia ja virallisia tiedonantoja. Vaikkei näitä seikkoja märehdittäisi iltanuotion äärellä viikkotolkulla, luulisi aiheen nousevan jossain vaiheessa esiin, kun leiriin saapuu kaikesta tapahtuneesta täysin kujalla oleva kaveri, josta sukeutuu retkueen johtohahmo. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mistä kaikki alkoi. Toki kirjoittaja haluaa pimittää suuria paljastuksia, mutta ilman spekulaation häivääkään alan ärtyä varin nopeasti. Viimeistään seuraavan kirjan on syytä tarjota lisävalaistusta.

Positiivisena seikkana on mainittava tarinan kuljetus. Tuleen ei jäädä makaamaan. Kun yksi paikka osoittautuu epäkelvoksi, jatketaan matkaa ja etsitään uusi. Miehitys vaihtelee uusien selviytyjien ja luonnollisen poistuman myötä. Uudenlaisia paikkoja löydetään jo ensimmäisen kirjan aikana ja epäilemättä jatkossa vielä paljon lisää. Tähän saakka sarja on onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä ilman sen suurempia turhaumia.

Tähän kokoelmaan on niputettu 12 ensimmäistä lehteä. Wikipedian mukaan irtonumeroiden lukumäärä on tällä hetkellä 103, joten ihan heti ei stoori pääse loppumaan.

Raapale 309 – Kirjakeiju (4.11.)

Kirjakeiju

Katson tuolilta. Ei, istuin siinä hetki sitten. Kirjahyllyssä kirjarivin päällä? Ei. Ruokapöytä, mikroaaltouunin päällinen, muovipussikasa työtason nurkassa, kaikki vesiperä. Ei sohvan selkänojalla, kuivaustelineellä, pyykkikorin päällä, vessassa pesukoneen vallanneessa lehtikasassa.

Luin sitä kirjaa vain viisi minuuttia sitten! Minne kosmioon se on jo ehtinyt hävitä? Teen vielä uuden kierroksen. Turhaan.

Olkoon niin. Kovat keinot käyttöön. Otan esiin 12000 syytä olla onnellinen ja revin siitä sivun. Tähän kelpaa onneksi roskakirjakin. Viillän sivulla sormeeni paperihaavan ja mumisen kutsuloitsun.

Ilma väreilee, vääntyilee. Utuinen hahmo ottaa muodon. Sillä on paperiset keijusiivet ja pyöreät silmälasit.

”Hiekkasotilaat, 9789510389928, on piiloutunut. Etsi se!”

Kirjakeijuilta ei yksikään nide pysy piilossa.

Lokakuun saldo

Vuoden lähetessä loppua huomaan selvän muutoksen asennoitumisessani työlistaa kohtaan. Kuukausitavoitteet? Mitkä? En tainnut edes päivittää lokakuun kohtaa sitten kuun alun jälkeen saatikka tarkastellut, mitä pitikään vielä tehdä.

Suurin syy tähän on marraskuu. Silloin on Nanowrimo ja silloin ei tehdäkään muuta kuin romaania. Se, etten ole vielä aloittanut on toinen juttu. Lokakuussa funtsin, että nyt teen sen minkä ehdin, marraskuussa nanotan ja joulukuussa katson, mitä kaikkea sinne jäänyttä ehdin hoitaa. Tässähän ei ole mitään järkeä.

Tässä kohtaa vuotta olen sitä mieltä, että kalenterivuosittain katkeava työlista ei ole fiksu. Joulukuussa relevanttia pitäisi olla vain ne työt, joiden deadline on joulukuun lopussa, tai joita pitää valmistella tammikuuta varten. Se, että joulukuu pääsi muodostumaan tylsien ja työläiden juttujen vuoden syvyiseksi likasammioksi, ei yllätä lainkaan. Joko annan piut paut vuosisuunnitelmalleni (fiksua) tai sitten yritän väkertää mahdollisimman monta toisarvoista projektia kasaan viime metreillä (tyhmää). Katsotaan joulukuussa, kummalla tielle lähden. Toisaalta voi olla, että nanotus jää kokonaan, jolloin voin käyttää yhden sijasta kaksi kuukautta turhien räpellysten kasaamiseen.

Vaan katsotaan nyt se lokakuu. Mitä tuli tehtyä?

Lokakuu
Viikko 1 (1.-7.)
– Turun kirjamessut
Kävin messuilla, ”esiinnyin” tunnin, toisin sanoen istuskelin sf-seuran osaston sohvalla. Eipä tainnyt kukaan käydä jututtamassa mua ja Tuomas Salorantaa. Paitsi Anne Leinonen, jonka kanssa juonimme juttuja, joista en tässä paljasta mitään. Myöhemmin sitten, kun on ajankohtaista.

Viikko 2 (8.-14.)
– Arvostele Planetes 1-4
Sain Finnconissa Planetesin kaksi jälkimmäistä osaa haltuuni ja ihmettelin, mitä niistä sanoisin. Sitten keksin, että sarja pitää käsitellä kokonaisuutena. Vihdoinkin pulkassa.

Viikko 3 (15.-21.)
Viikko 4 (22.-28.)
– Viimeistele juonirunko vuoden 2012 nanoromaania varten.
Viikko 5 (29.-31.)

Ööö, häh? Mitään muuta en ole näille viikoille merkannut ja tuota yhtä juttua en edes tehnyt. Pääsyy siihen, miksi nanotus mahdollisesti jää. Kirjoittajapiirikin tuolla oli, mutta sitä en ole edes merkannut.

Koko kuukausi
– Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Tämä pyrkimys rullaa omalla painollaan. Toisin sanoa vähintään kahtena iltana viikossa kiroan sitä julkeasti. Yksi erikoisempi työkin tuli tehtyä. Disneyn ja Lucasfilmin liitto poiki ensimmäisen kuvitetun raapaleen.

– Kirjoita ainakin kolme arvostelua. VALMIS
Ahahahahaa! Kirjoitin sitten 31 arvostelua, yksi arvostelu kuun joka päivälle. Ihan vain siksi, että se oli mahdollista! Henkilökohtaisia ennätyksiä on hauska rikkoa aina siihen saakka, että tajuaa, että tähän ei pysty enää koskaan.

– Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Raportoin syyskuusta, pohdin nanotusta, osallistuin meemiin, ilmoitin olevani kirjamessuilla ja koostin arvosteluputken tuotokset yhden blogauksen alle.

Muuta

Julkaisin Kvaakissa pari ns. virallista arvostelua, jotka päätyvät portaalin etusivulle. Palaute niistä on ollut positiivista. Ilmoittauduin myös vapaaehtoiseksi toimittamaan materiaalia Kirjavinkkeihin, jota olen seurannut Facebookissa jo joitakin kuukausia. Minut hyväksyttiin mukaan, mutta vielä ei ole arvosteluja ehtinyt sieltä läpi. Tahti on tasainen ja jono pitkä. Kylle ne sieltä, aikanaan.

Kolmas yritys maailmanloppuantologian novelliksi lähti sujumaan, mutta sen valmistuminen nitkahti marraskuun puolelle.

Kumman rakas tuli vihdoin arvosteltua sekin. Hiekkasotilaat on edelleen kesken, koska kirja onnistui piiloutumaan kämppään. Nyt usutan kirjakeijut sen kintereille (jaa jaa, olisiko siinä päivän raapaleen aihe?)

Osuuskummasta tuli tieto, että minut on virallisesti hyväksytty osakkaaksi. Nettikokousta siis pukkaa jokusen viikon välein. Kaikkea kivaa on tulilla, vartokaa vaan!