Divarikierros TSFS:n malliin

On omanlaistaan tyhmyyttä olla ottamatta jotakin huomioon. On kokonaan toisenlaista typeryyttä tiedostaa jokin asia ja olla silti tekemättä sitä, johtuen nyt vaikka lahosta päästä ja kiireestä.

Lähdin tänään aamulla TSFS:n divarikävelykierrokselle ja vakaana aikeenani oli ottaa mukaan selkäreppu saalista varten, juomapullo repun sivutaskuun sekä sateenvarjo, säätila kun on ollut jokseenkin epävakaa viime päivät. Näistä muistin lopulta selkärepun.

Kuten tavallista, kiirus tuli, ja jouduin suorittamaan siirtymisen Yökylästä Terrakodille kävelyn sijasta autolla. Ehdin niukin ja naukin, tai jos tarkkoja ollaan niin en edes naukin. Vaan onneksi pari muuta oli saapumassa vielä minun jälkeeni, ja vain viimeinen lasketaan. Pian oli iskuryhmämme kasassa. Pasi ja Leila seuran senioreina johdossa, jos kukaan meistä oli, lisäksi minä, Anna, Sirpa ja Elina. Jukka liittyi seuraan myöhemmin. Jukka jäi kelkasta ennen seuraavaa siirtymää.

pohjoiset kultitSuunniteltu reitti oli Booktori – Omituiset opukset – Brahen antikvariaatti – Leffadivari – Alfa Antikva. Väliin mahtui Läntisellä pitkälläkadulla sijainnut puoti, joka kaupittelee lehtiä, kirjoja, leffoja ja pezejä. Arwo Paperi oli kiinni eikä keläänn sattunut matkaan pyörätelinettä (yleisavain, joka sopii ikkunaan kuin ikkunaan), joten se jäi käymättä.

Saalis oli pienehkö eikä kuumottavan laadukas, mutta Archipelaconin kaltaisen ison kaappauksen jälkeen ei ole niin suurta väliäkään. Keräilyn suuri nälkä on tyydytetty toistaiseksi ja pienet, muutaman kirjan haukkapalat, pitävät kylläisyyttä yllä. Jotain löytyi kuitenkin.

Terry Pratchett: Tähtihattu (kaipa ne Kiekkomaailmat pitää haalia kokoon, kun niitä kuluu iltasaduiksi)
Tähtien sota -trilogia (Jedin paluun romaaniversiota ei ole omana kirjanaan ja nyt hiukan kutkuttelee osteskella suomennetut Tähtien sodat hyllyyn)
Anders Fager: Pohjoiset kultit (kirja on noussut esiin riittävän monesta lähteestä, joten pitihän se hankkia)
John Barnes: A Million Open Doors (Leila suositteli, ja Leilan makuun luotan)
Jasper Fforde: Lost in a Good Book (ensi vuoden Finnconin kunniavieraan kirja, jonka Leila ystävällisesti bongasi)
Avatar the Legend of Aang: Into the Inferno (PS2-peli jälkikasvulle)

Keikan päätteeksi yksi kerrallaan harventunut joukkomme, kuin kauhuelokuvassa konsanaan, kävi Erikinkadun Milanissa murkinalla. Ja vasta siinä vaiheessa join mitään aamun kahvikupillisen ja Terriksen hanasta napatun suullisen jälkeen. Vaikka laseja tyhjeni monta, se ei ollut riittävästi. Loppujen lopuksi Terrakodille palattuamme jäin istumaan vielä hetkeksi, vaikka velvoitteet painoivat niskaan. Vaan minkäs teet kun seura on hyvää.

Kotiin päästyäni aikaa oli kulunut täyden työpäivän verran ja edeltävän yön univelka painoi päälle. Tai niin luulin. Yritin moneen otteeseen herätä, mutta kerrassaan kammottava letargisuus nitisti sinnikkäimmätkin yritykset. Vasta kahdeksan maissa jälleen kerran puolittain havahtuessani tunnistin oireet. Nestehukka. Surkeana pyysin vesipulloa vuoteen vierelle ja litran divetymonoksidia naatiskeltuani olin jälleen tolpillani.

Säälittävintä tässä kaikessa on se, että aamulla erikseen toistin itselleni kesällä kaupungille jalkautuvan kollektöörin tärkeimmän ohjeen: Muista nestetankkaus.

Lehdistötiedote (27.6.2015)

SHIMO SUNTILA ON SUOMEN VIIMEINEN ROSKAKIRJAILIJA!
Lehdistötiedote – Julkaisuvapaa heti

Tiivistelmä:
Shimo Suntila julistautui Suomen viimeiseksi roskakirjailijaksi pelkurimaisen Tuomas Salorannan peräännyttyä kohtaamisesta. –Salorannan pelkurimaisuus oli jo entuudestaan kaikkien tiedossa, ei tässä ole mitään yllättävää, toteaa Suntila. Hän aikoo seuraavaksi teettää itselleen roskakirjailijan viitan ja valtikan. –Viitan teettänen Sata kummaa kertomusta –kirjan sivuista, Suntila naureskelee.

Roskakirjailija pauhaa oikeamielistä raivoaan votkapaukku kädessään.

Roskakirjailija pauhaa oikeamielistä raivoaan votkapaukku kädessään.

Suntila julistautui Suomen viimeiseksi roskakirjailijaksi tieteis- ja fantasiaharrastajien Archipelacon-tapahtumassa 27.6.2015 pelkurimaisen Tuomas Salorannan jättäydyttyä saapumatta paikalle. Alun perin kaksikon oli tarkoitus mitellä viimeisen roskakirjailijan tittelistä Ahvenanmaalla. Asiasta oli sovittu jo vuotta etukäteen, joten asiassa ei ollut mitään epäselvää.

– Roskakirjallisuus on kirjailijuuden kuninkuusluokka. On törkeää, että Saloranta väheksyy tätä seikkaa olemalla saapumatta paikalle, selvästi hurjistunut Suntila toteaa. – Se värisevä vellihousu menetti viimeisenkin arvostuksen rippeet silmissäni. Tämä on lähes diplomaattinen selkkaus… tai se on ehkä huono ilmaus tähän yhteyteen. Ei käytetä sitä.

Suntilan mukaan todellisen roskakirjailijuuden ylläpitämiseksi on tehtävä valtava määrä töitä. Ei riitä, että juo jatkuvasti kaljaa, kuuntelee huonoa musiikkia ja tuhoaa aivosolujaan muilla tavoin. Mieli on tylsytettävä samalla, kun sanojen määrä tietokoneen ruudulla vain kasvaa kasvamistaan. –Salorannalla homma on tainnut jäädä kahden ensiksi mainitun asian kanssa pelleilemiseksi, Suntila toteaa ja heittää vielä pienen piikin vastustajansa suuntaan: -Roskakirjailijalla pitää olla rahaa kuin roskaa. Niin kuin minulla. Salorannasta en tiedä.

Suomen viimeinen roskakirjailija katsoo nyt rohkeasti tulevaisuuteen: Hän aikoo jatkaa pas… roskan tuottamista jatkossakin ja pyrkii pääsemään kansainvälisten huippujen kuten John Ringon, Robert Stanekin ja Harry Turtledoven tasolle.

Tältä erää taistelu on tauonnut. Suntila on Suomen Virallinen ja Viimeinen Roskakirjalija.

Archipelacon, go go go!

Arrrr!Huomenna se starttaa, nimittäin Affenanmaan demilitarisoidulle vyöhykkeelle sijoittuva nelipäiväinen sf-hulabaloo nimeltä Archipelacon. Jos vielä ei ole päättänyt lähteä, asialle ei voi mitään. Liput on myyty ja lukittu.

Teille, jotka olette tapahtumaan tulossa, ilmoitan virallisen con-aikatauluni. Mukana on myös Osuuskumman pöytänakkini. Käykää pöydän liepeillä ja myyn teille loistoluokan spefikirjallisuutta. Jos tulette ohjelmiini, kerron teille jumalallisia totuuksia mm. fantasiasta, kauhusta ja kirjailijuudesta. Tai fantasioin kirjailijuudesta, kunnes törmään siihen kauhuun, että jotain pitäisi kirjoittaakin, ja päädyn lukemaan ääneen jo kirjoitettua.

Tähtifantasia varjopaneeli
Ryssö – Thursday – Time: 18-19

Tule kuuntelemaan kuinka väärä kirja voittaa taas Tähtifantasia-palkinnon! Asiantunteva varjoraati kyseenalaistaa varsinaisen juryn päätöksen edes tietämättä mikä se on. Samalla tuomionsa saa fantasiavuosi 2014.
Aleksi Kuutio, Shimo Suntila, Sini Neuvonen

Tätä varten olen kahlannut jo 3,5 ehdokaskirjaa viidestä. Neljännen saanen kyllä loppuun, mutta viidettä en saanut edes näppeihini. Katsotaan, hogaako kukaan, mitä kirjaa en ole edes lukenut.

Osuuskumman myyntipöytä
Thursday – Time 19-21

Hoitakaa ostoksenne ajoissa, niin ei tartte stressata, mitkä kaikki myydään loppuun sillä aikaa, kun te vain jahkailette.

Suomalaista kauhukirjallisuutta
Fiskö – Saturday – Time: 10-12

Suomalainen kauhukirjallisuus elää voimakasta nousukautta, ja suomalaiset kirjailijat ovat nousseet haastamaan suuret kansainväliset nimet. Mutta mitä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousun taustalta löytyy? Kauhukirjailijat Nina Korento, Anne Leinonen ja Shimo Suntila keskustelevat aiheesta ja valottavat sitä myös oman tuotantonsa kautta. Keskustelua vetää kauhuharrastaja Matti Järvinen.
Anne Leinonen, Matti Järvinen, Nina Korento, Shimo Suntila

Tiukkaa analyysia aiheesta, josta kai pitäisi tietääkin jotain. Ja tiedänkin. Nimittäin kauhukirjallisuuden nousun taustalla vaanivat seikat, jotka eivät kestä päivänvaloa. Kaikkea en etukäteen paljasta, mutta kammottavilla riiteillä saattaa hyvinkin olla tekemistä asian kanssa.

Osuuskumman myyntipöytä
Saturday – Time: 14-16

Eräs turkulainen antikvaarinpitäjä tapaa sanoa ”rahat povesta, ulos ovesta”. Minä taas sanon, että tulkaa toistekin. Lauantai on hyvä hetki paikata aukot kirjahyllyissä, koska sunnuntaina eletään jo lopun aikoja.

Kirjoittajasta kirjailijaksi
Fiskö – GOH – Saturday – Time: 17-18

Siintääkö haaveissa kirjailijanura? Miten päästä alkuun, kuinka luoda rutiinit kirjoittamiselle ja verkostot vertaistuelle? Mikä on ollut vaikeinta ja mikä palkitsevinta? Kuinka kehittyä kirjoittamisessaan? Keskustelemassa kolme kirjailijanuransa alkutaivalta taittavaa kirjoittajaa Nina Korento, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Keskustelua johtaa kokenut konkari Johanna Sinisalo.
Johanna Sinisalo, Nina Korento, Olli Lönnberg, Shimo Suntila

Jos joku ei ole vielä kuullut siitä, miten pari vuotta sitten kirjoitin raapaleen vuoden joka päivä, lauantaina saatan mainita tästä tempauksestani kirjoitusrutiinin synnyttämiseksi.

Lukutuokio: Osuuskumman raapaleita & Annmari Dannebey
Fiskö – Saturday – Time: 20–21

Osuuskustantamo Osuuskumman kirjailijat lukevat valikoituja raapaleita ja Annmari Dannebey lukee näytteen tulevasta teoksestaan “Kun kuulet laulun varjojen”. “Kun kuulet laulun varjojen” (Myllylahti, 2015) on historiallista reaalifantasiaa, joka sijoittuu Ranskaan ja useaan eri aikakauteen.
Annmari Dannebey, Osuuskumman kirjoittajat

Hetko, pitäiskö tätä varten valita jotain raapaleitakin? Jos teillä on yhtikäs mitään toiveita, nyt on mitä erinomaisin aika ja hetki ehdotella luettavaa. Muutoin minä luen taas ”Aamun”. Tai ehkä luen sen joka tapauksessa.

Kaikki muut ajat
Puheita pidetään, mielipiteitä töräytellään, totuuksia jaetaan, kirjoja ja ruumiinosia signeerataan (vain pyytäjän omia ruumiinosia, eikä minua vakuuta lainkaan käsilaukussa olevan irtokäden myynti- tai aitoustodistus, niin että elkää edes yrittäkö).

Tähtivaeltaja rocks!

Kannen kuva: Kari Sihvonen

Kannen kuva: Kari Sihvonen

Olen saanut tietooni, että maassamme vaikuttaa vieläkin joukko ihmisraasuja, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Suomen parhaan scifilehden, Tähtivaeltajan, omasta blogista. Sillä ajatuksella, että tämä huuto tavoittaa edes muutaman tynnyrinpohjan, haluan nostaa esiin joitakin helmiä blogin tarjoamien herkkujen joukosta.

Kapteeni hyperventilaattorimies – Suomen kovin supersankari seikkailee omassa kovakantisessa mahtikirjassaan, ja tässä artikkelissa valotetaan koko ilmiön taustoja. Jaa mikä, Kapteeni kuka? Hyper häh? Just niin. Lue jo, ettei tartte ihmetellä.

Foliohatun alla – Jestanpoo, näitä on tätä kirjoittaessani julkaistu kolme enkä voi käyttää vain yhtä esimerkkinä, koska niistä jokainen on niin kirkkaana säkenöivää neroutta, että Don Johnsonkin häikäistyisi, Raybanit eli ei. Kyseessä on Petri Hiltusen ja Nalle Virolaisen sarja, jossa he kertovat, mistä elokuvissa todella oli kysymys, päähenkilöiden ja sitä myöten katsojien harhaluuloista huolimatta.

Blade Runner: Ei siellä mitään replikantteja ole, Tyrell-korporaatio vain kaappaa köyhiä siirtokuntalaisia ja pyyhkii heidän muistonsa. Paksu väite? Todisteet ovat kuulkaa kiistämättömät.

Lord of the Rings: Ei mahtisormus ketään korruptoinut, eikä juuri anna voimaakaan. Kyseessä on muutoin hyödytön rihkama, jos ei oteta lukuun sen tervehdyttäviä vaikutuksia. Kaikki merkit ovat kaiken kansan nähtävillä tuplatrilogian aikana, mutta harva on osannut ne yhdisttä oikein.

Alien vs. Predator: Näin kujalla ei ole arkeologi ollut sen koommin, kun Indiana Jones veti lärvit ja sammui baarin taakse.

Karin Tidbeck: Beatrice – Archipelaconin kunniavieraan novelli!

Mad Max: Fury Road – Ja loppuun ajankohtainen arvostelu vuosisadan feministisimmästä äksönrymistelystä.

Älä siinä enää kärvistele. Rip rap tähtivaeltajablogiin!

Öinen hiippailija Portsan kujilla

Ryhdyin illalla kirjoittamaan uutta novellia. Pari ensimmäista kappaletta toimivat mitä mainioimmin, mutta kun tuli ensimmäinen takauma, koko homma jymähti kuin neutronipuuroon. Takauman piti olla tiivis, ehkä pari kappaleen mittainen, mutta silti päädyin kirjoittamaan sitä uusiksi ja uusiksi, laventamaan ja laajentamaan. Eikä se silti tuntunut oikealta.

Lähdin siis ulos kävelylle ipadin kanssa. Seuraavat pari kolme tuntia pelailin Ingressiä ja häkkeröin Portsan portaaleita alati tummuvassa loppukevään illassa. Yökin siinä taisi ehtiä tulla, kun koikkelehdin pitkin Port Arthurin syrjäisempiä, mukuloituja kujia tai rymysin Kakolan vankilaa ympäröiviä metsäisiä kallioita. Kadut olivat autioita, vain jostain kauempaa kuului välillä huutelua tai muuta metakkaa.

Ja ratkaisu novellidilemmaan löytyi. Kronologisesti ensimmäinen takauma kuuluu olla itse asiassa tarinan viimeinen! Se on voimakkain ja shokeeraavin. Ei sillä saa avata. Sitä kuuluu pantata, ja lyödä peliin vasta viimeisenä käänteenä ennen loppukaneettia. Kohtaus kertoo, miksi hahmosta tuli sellainen kuin tuli, miksi hän teki kaikki ne asiat, miksi hän kiertää planeettaa kuolemaantuomittuna.

Ei kävely tietenkään ollut silkkaa vapauttavaa aivotyötä, pelikin vei huomiota koko ajan, pätkittäin, mutta niin vain jokin aivomassan möykky työsti novellia siinä samalla. Eikä pieni liikunta ole koskaan pahasta. Kaiken kaikkiaan kannattava keikka. Menisin toistekin.

Ja epäilemättä menenkin.

”BREATHE INSIDE XM LOSE SELF”

Menestystä maailman spefituruilla

Aina välillä sitä saavuttaa jonkin sortin menestystä. Vaikkei se ehkä ole suorastaan harvinaista, ei voi myöskään sanoa, että johan siihen on tottunut. Siksi tällaiset sattumukset on syytä noteerata, sillä niiden voimalla saattaa joutua sinnittelemään kirjoittamisen syrjässä kiinni kuukausi- tai jopa vuositolkulla. Siksipä kohotan virtuaalisen maljan kahdestakin syystä.

Spekulatiivinen Turku

Osallistuin vuodenvaihteessa Spekulatiivinen Turku -kirjoituskilpailuun, ja nyt sunnuntaina oli kisan tiimoilta palkintojenjako. Menin paikalle, kun kutsuttiin, mutta ilman mitään illuusioita sijoittumisesta. Olin ollut jo pöyristynyt siitä, että teksti meni esiraadilta läpi. Loppusijoitukseni oli kuitenkin epäuskokseni jaettu 3. sija. Tämä on jo itsessään hieno saavutus, mutta uskomattomaksi sen tekee novellin syntyprosessi.

Kisan dealine oli 31. joulukuuta, tasan puolilta öin. Tavoilleni uskollisena oli ryhtynyt väkertämään kasaan jotakin heti joulun jälkeen, sillä ainoa asia, joka saa meikäläisen kirjoittamiseen enemmän vauhtia kuin paniikki, on totaalinen paniikki.

Ja kuten tavallista, teksti ei edennyt. Harvoin jos koskaan novellini lähtevät alusta lentoon. Sen sijaan pyörittelen ensimmäisiä kappaleita, poistan paloja, kirjoitan uusiksi ja aina välillä kirjoitan loppuun jotain uutta. Joten kun 29. päivän yönä kirjoittajatoverini Olli kyseli Paikallisen Kirjoittajapiirin ryhmässä Turku-spefin osallistujia, olin taipuvainen pessimismiin.

”Ei valmista, lähellekään”, sanoin. ”Ehkei edes valmistu. Mutta koitan ja pakerran tekstiä, jos vaikka ehtis vikana päivänä ennen illan juhlia tuupata sen matkoihinsa.”

Näin jälkikäteen täytyy kiittää Ollia, jolla on loistava psykologinen pelisilmä ja joka varsin lyhyen tuttavuutemme perusteella selvästi tuntee minut riittävän hyvin. Hän ei lähtenyt mukaan tappiomielialaani vaan huomautti toivoneensa minunkin saavani tekstini valmiiksi, mutta oli toisaalta täysin valmis toivottamaan kilpailun helpottumisen tervetulleeksi, kun paha kilpailija lakoaa loppumetreillä ojaan. Niinpä jatkoin vielä tunnin verran naputusta.

Kahden aikaan yöllä sanamäärä oli 1500 ja olin valmis lyömään hampaat naulaan. Vielä puuttui ainakin sellaiset 500 sanaa, ja jäljellä olevan vajaan parin vuorokauden aikana piti katsoa kolme jaksoa jotakin ohjelmaa, joka oli poistumassa Netflixistä vuodenvaihteessa. Jokin eittämättä tärkeä sarja se oli, mutten todellakaan enää muista, mikä. Aika oli käymässä vähiin ja motivaatio piiputti. Pohdin vaihtoehtojani. Toisaalta voisin luovuttaa. Toisaalta voisin jatkaa, ellen muuta niin Ollia kuumoitellakseni. Minkä varaan hän oli laskenutkin.

Aamulla huomasin ilmoittaneeni väärän luvun, eikä virhe todellakaan ollut edukseni. Tekstistä ei puuttunut 500 sanaa, vaan 5000 sanaa. Tässä vaiheessa tein päätöksen olla lukematta yöllä kirjoittamaani tekstiä itsepetoksen ja epätoivon välttelyn nimissä. Ties millaista paskatekstikeijun vaalimaa proosaa olisin löytänyt. Projektia pääsin jatkamaan kuitenkin vasta iltamyöhällä. Otin asenteekseni ”no sleep ’til deadline” ja harkitsin vakavissani sellaisia epäkonventionaalisia metodeja kuin kahvinpurujen pureskelu ja naga morichin imppaaminen suoraan pussista pysyäkseni hereillä.

Näin joviaalina sällinä haluan täten varoittaa teitä kaikkia: Älkää päätykö tilanteeseen, jossa kymppitason chilijauhetta päätyy sieraimiinne. Minä olen tämän teidän puolestanne testannut, moneen otteeseen, ja aina se polttaa yhtä infernaalisesti.

Siitä sitten alkoi putki. Kirjoitin loppuillan, kirjoitin yöllä, kunnes kaaduin jossain vaiheessa puolikoomassa nukkumaan. Aamulla heräsin töihin ja hiljaiset hetket edistin tekstiä. Kun pääsin kotiin, jatkoin kirjoittamista. Sitten piti lähteä uudenvuodenkarkeloihin, joihin otin kannettavan mukaan. Juhlissa jatkoin kirjoittamista, ja kello tuli kahdeksan. Sitten yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Sitten aikarauta näytti puoli kahtatoista ja ymmärsin viimein, että tämä tehtävä oli mahdoton. Koko novellin loppu puuttui, ainakin parituhatta sanaa. Puolessa tunnissa en saisi sellaista määrää kasaan, vaikka tunkisin chiliä muihinkin paikkoihin kiihdyttämään olotilaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi. Ensimmäinen oli myöntää, että olin tärvännyt uudenvuodenaaton kirjoittamalla novellia täysin turhaan. Toinen oli kirjoittaa jonkinlainen äkkinäinen loppu ilman, että jännite ohjautuisi mihinkään tai että juoni olisi koherentti. Tekisin siis huonoa jälkeä. No, minä en mielelläni myönnä virheitäni. Muu juhlaseurue kiskoi ulkovaatteita niskaansa, koska puolen yön epäsuora tykistökeskistys hyökkäävien alieneiden häätämiseksi oli käynnistymässä, mutta minä pakersin sydän takoen, kelloa vilkuillen ja hakkasin näpääimistöä maanisella vimmalla.

Ja sitten se oli valmis! Tai no, niin valmis kuin niillä eväillä oli mahdollista. Tunkkasin tekstin Wordiin, tallensin ja sinkautin sen kisan sihteerille. Pari minuuttia aikaa. Säntäsin eteiseen, kiskoin kengät jalkaan, nappasin takin ja ryntäsin ulos, alas mäkeä, kohti urheilukenttää. Minuuttia vaille. Olo oli suorastaan euforinen. Olin kirjoittanut 6000 sanan novellin käytännössä parissa päivässä ja saanut sen kisaan mukaan määräajan puitteissa. Tavoite saavutettu!

Saatatte kenties tietää sellaisen fiiliksen, kun illalla on ottanut oikein olan takaa, vetänyt siis saappaat täyteen, ja sitten tulee törttöiltyä jotakin todella typerää ja noloa. Aamun kohmelossa muistikuvat virtaavat juuri heränneeseen mieleen epämääräisinä möhkäleinä, jotka paikoilleen plompsahdellessaan tuovat muassaan hetki hetkeltä paisuvan morkkiksen. Sanoinko niin? Teinkö niin? Voi pyhä Zarquon, miten sellainen saattoi missään vaiheessa tuntua hyvältä ajatukselta?

Sellaiselle on kirjallinen vastineensa.

Tammikuun ensimmäisen valjetessa olin täysin vakuuttunut siitä, että novellin lähettäminen kenenkään luettavaksi oli ollut kerta kaikkisen kolossaalinen moka, aivan hirvittävä virhe, jota ei voisi selittää parhain päin edes roskakirjailijuuteen viittaamalla. Teki mieli vetää koko raapustus kisasta pois. Tai ainakin muuttaa tynnyriin asumaan. Päätin kuitenkin alistua kohtalooni ja ottaa reilusti turpaan, olinhan jo fiilistellyt julkisesti sillä, että valmista tuli.

Kuvitelkaa siis hämmästykseni, kun sihteeri aikanaan ilmoitti esiraadin laittaneen novellini jatkoon.

Kuvitelkaa hämmästykseni, kun tajusin palkintojenjaossa kunniamainintojen jo menneen ja vain mitalisijojen olevan jäljellä.

Kertomus, johon en ollut luottanut pätkääkään, olikin saavuttanut mainetta ja kunniaa. Taas kerran tuli nähtyä, että kirjoittaja ei ymmärrä omasta tekstistään hevonkuikan vertaa. Sen sijaan, selvästi, esiraati ja raati löysivät novellista ansioita, jotka olin perfektionismin kaipuussani tyystin sivuuttanut. Kiitokset heille.

Spefistisiä turkulaisia ja joku ulkokuntalainenkin.

Spefistisiä turkulaisia ja joku ulkokuntalainenkin.

Olen tästä tietenkin onnellinen ja ylpeä, joskin edelleen hieman hämilläni. Toisaalta myös pelottaa. Nyt se novelli pitäisi kirjoittaa loppuun, siis siihen loppuun, joka asustaa päässäni, ja sitä varten pitää lukea ne kuutisentuhatta täysin editoimatonta ja oikolukematonta sanaa.

Auts.

Te pääsette näkemään lopputuloksen nykysuunnitelmien mukaan joskus kirjamessujen aikaan, mikäli antologia sinne saadaan valmiiksi. Itse odotan sitä innolla, sillä tuomareiden luonnehdinnat ja kirjoittajien itsensä kuvaukset novelleistaan kuulostivat pirullisen mielenkiintoisilta.

Loppuun vielä hurja kiljahdus Kirjoittajapiirin jäsenille Ollille ja Suville kunniamaininnoista! Piiri rokkaa!

Atorox

Atorox-lista on julkistettu. Mukana on jopa kaksi novelliani, nimittäin Janus (Kosmoskynä 4/13) ja Chudakovin aaveet (Ruumiittomat). Olisi suorastaan rikollisen kiittämätöntä olla olematta täydellisen tyytyväinen näin stellaariseen tulokseen. Silti myönnän tunteneeni pienen pettymyksen piston nähtyäni listan. Omasta mielestäni viime vuoden paras tekstini, Kalpean noidan naamio, oli pudonnut matkasta. Vaan minkäs teet. Äänestäjät ovat puhuneet, eikä nallekarkit mene tasan. Sanoo mies, joka siis kävelee pois taskussaan 8,7% tällä kertaa jaetuista makeisista.

Jos tarinalla on opetus, olkoon se tämä: Minun täytyy kirjoittaa spefiturkunovellistani vielä parempi kuin mitä Kalpean noidan naamio oli, jotta sillä, aikanaan, olisi paremmat mahdollisuudet.

Onnittelut myös Camillalle, joka toisena Kirjoittajapiirin jäsenenä on kärkkymässä himoittua robottipäätä.

Voisin viime vuoden tapaan laskeskella myös URSin ja Osuuskumman mahtiprosentteja, mutta kunto ei kasva itsekseen. Lähdenpä siis analysoinnin sijaan ulos kävelemään.

Atoroxin aika, vol. 2015

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Arvoisa lukija. On jälleen se aika vuodesta. Atorox-aika.

Atorox-palkinto jaetaan edellisen vuoden parhaalle kotimaiselle spefinovellilla. Homma on kaksivaiheinen, joista nyt on menossa ensimmäinen eli Ehdotukset. Sitä seuraa myöhemmin Äänestys.

Näin se sujuu. Viime vuonna ilmestyi aika helkutin monta novellia. Pari sataa tai niillä main. Niistä kaivetaan ensin esiin sellaiset 20-30 parasta, joiden joukosta sitten äänestetään voittaja. Tervetuloa kaivuuhommiin, siis!

Jos olet lukenut viime vuonna ilmestyneistä lehdistä, antologioista tms. yhdenkin hyvän kotimaisen novellin, nyt on aika toimia. No, aikaa on vajaa viikko, mutta suotta sitä jättää näitä asioita viime tinkaan. Eikä pidä surra, jos ei ole ehtinyt lukea kuin murto-osan ilmestyneistä. Harva niitä kaikkia on lukenut, ja heidät tapaa tunnistaa pitkähihaisista muotipaidoista sekä alati jatkuvasta hihityksestä nurkattomassa huoneessa.

Lehtirintamalla on ollut sellainen perinteinen kuhina. Viime vuonna ilmestyi nivaska alan lehtiä eli Spiniä, Tähtivaeltajaa, Porttia, Kosmoskynää, Alienistia, Usvaa ja Ursulaa. Näiden lisäksi myös muutama muu julkaisu kunnostautui spefin saralla. Näistä en ole montakaan ehtinyt lukemaan, enkä varmaan ehdikään.

Kirjojakin on putoillut tavallisen hätäännyttävään tahtiin. Ei siinä enää keskiverto lukija pysy perässä, enkä pysynyt minäkään. Paljon on lukematta, mutta jonkin verran on myös luettu. Kurkataanpas, mitä julkaistujen novellien listalle on kerinnyt kertymään.

Kokoelmat

Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita (Haamu)
Tätä en edes omista, joten lukematta jää, mutta jos joku muu on tämän hankkinut, peratkaa läpi. Ettei jää hyvät tarinat suotta paitsioon.

Samuli Antila: Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat)
Tässä kokoelmassa oli vain yksi aiemmin julkaisematon novelli, Tapulinrakentaja, mutta sepäs olikin aivan perkeleen hyvä Stepanin koodeksiin pohjaava tarina.

Anni Nupponen: Joen jumala (Osuuskumma)
Annin kirja on silkkaa helmeä kannesta kanteen. Ainuttakaan heikkoa juttua ei ole joutunut mukaan. Tämä on vakaa mielipiteeni, vaikka kustantajan edustaja olenkin.

Kari Välimäki: Todensanat (Osuuskumma)
Tätä kirjaa en syystä tai toisesta ole vieläkään lukenut. Jos sen vaikka ehtisi tässä kuluvalla viikolla. Ne Karin stoorit, jotka olen lukenut, ovat olleet varsin nautittavia.

Antologiat

Fantastinen Espoo, 2. painos (ESC)
Kakkospainosta on laajennettu verrattuna ensimmäiseen neljän uuden novellin voimin. Siten minäkin livautin tekstini mukaan. Ykköspainosta en omista, mutta olen kiinnostunut kyllä ostamaan sellaisen, mikäli joku myy. Bibliofiiliydelleen ei kukaan mitään voi. (Eikä pidäkään). Sisältöä olen lähinnä vilkuillut, mutta ehkäpä nuo uudet ehtisi jopa lukea.

Hirviö – aloin nähdä outoja asioista (Kammio ry.)
Sisältää kaksi spefitekstiä. Korkea aika lukea. Ollin novskuja diggailen yleensä aivan kympillä, ja Camillan tekstien taso on jatkanut kipuamistaan yhä vain korkeammalle.

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaskirjat)
Häärin tässä mukana niin toimittajana kuin kirjoittajanakin, mutta rooleistani huolimatta rohkenen kehaista, että tästä tuli pirun hyvä kirja ja kirjoittajat tykittivät kympillä.

Ja hän huutaa. Splatterpunk-antologia (Tajunta Media)
Mukana ilmeisesti seitsemän spefiksi luettavaa novellia, joista olen lukenut omani. Splatterpunk ei ole itselleni sitä ominta ydinkirjallisuutta, kuten jo antologiaan ujuttamani novelli antaa ymmärtää. Sehän on silkkaa avaruuspulppia. Lukematta jää, jos ei nyt iäksi niin ainakin Atoroxia varten.

Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta (REUNA Kustantamo ja kirjakauppa Oy)
Mukana yksi spefi, Tarja Sipiläisen Hohtavaiset. Lukuun.

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä (Kuoriaiskirjat)
Kauhulänkkäreitä. Joskos tämän ehtisin kahlata läpi ennen deadlinea, kun ei se hirvittävän paksu opus ole.

Murhamystiikkaa. Okkulttisia etsivätarinoita (Tajunta Media)
Harmillisesti suurelta osin lukematta. Anu Korpisen novellista diggailin. Mukana myös oma novellini, jonka laajensin raapaleesta 10000-sanaiseksi eepokseksi. Tehkää perässä.

Praedor. Kirotun maan kulkijat (Osuuskumma)
Tämän luin jo oikolukuvaiheessa, ja ne parhaimmat stoorit iskivät lujaa. Nyt pitää kerrata sen verran, että osaan poimia ne ansioituneimmat mukaan. Yhden loistavan muistan suoralta kädeltä, ja se on Erkka Leppäsen Velhon tytär.

Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma)
Mukana kirjoittamassa, mukana toimittamassa ja omistan palan firmaa. Mutta sanon silti, että mukana oli joitakin aivan älyttömän maittavia makupaloja. Pari nimetäkseni viskaan kehiin Meresmaan tunnelmallisen Kielolinnan ja Anne Leinosen novellin Tyttö niityllä.

Ja siinähän nuo pääpiirteissään olivat. Novellimääriä en ole laskenut, mutta hitaat lukijat voivat prosessin tässä vaiheessa mennä kyykkyyn ja pysyä siellä. Edes joku, minun seurakseni.

Vaan mites se ehdotusten teko, kun jotain on luettu? Kaksi tapaa. Ensimmäinen on heittää oma ehdokaslista Atorox-vastaavalle mailitse osoitteeseen atorox2015@tsfs.fi, toinen on käyttää ja täyttää lomaketta. Aika loppuu 6.4.

Lopuksi nostan hieman omaa häntääni. (Tämä teko voidaan toki ymmärtää rivolla tai julkealla tavalla, mutta sellaiseksi sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu. Hävetkää.) Listaan omat viime vuonna ilmestyneet novellini, joskin raapaleet jätän luetteloimatta. Ei niillä Atoroxissa pärjätä.

Jestanpoo. Niitähän on yhdeksän.

* Janus (Kosmoskynä 4/2013)
* Kalpean noidan naamio (Murhamystiikkaa)
* Chudakovin aaveet (Ruumiittomat)
* Jake Cannon vastaan veriviholliset (Ja hän huutaa)
* Tuhat kuolemaa (Praedor – Kirotun maan kulkijat)
* Verinaamio (Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä)
* Kultainen tulevaisuus (Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista)
* Unto Ryhmykäden tunnustus (Fantastinen Espoo)
* Bibliofiili ja Pahanukke (Usva 1/2014)

Siispä ehdottelemaan hyviä novelleja, ja lukuiloa! (Tai lukupaniikkia, miten vain, kullekin luonnetyyppinsä mukaan.)

Kosminen Colosseum kutsuu

Nyt kaikki novelleista pitävät, antennit auki. Seuraa tiedotus.

Olen ryhtynyt vetämään Kosmoskynässä julkaistavaa Kosminen Colosseum -palstaa. Palstalla arvostellaan maamme spefilehdissä, ja miksei muissakin lehdissä, julkaistuja genremme novelleja. Uutena nakkilaisena kasaan ajan kuluessa jonkin itselleni sopivan systeemin pitää narut näpeissä ja homma liikkeellä, mutta näin alkajaisiksi huhuilen vapaaehtoisten perään.

Työnkuva: Arvostella novelli. Pelkää juonitiivistelmää ei haeta, vaan arvostelijan olisi hyvä sanoa sana tai pari myös siitä, miten hyvin kirjoittaja on onnistunut siinä, mihin novellillaan pyrki, ja jos osaa verrata sitä johonkin muuhun julkaistuun tekstiin, aina parempi. Syväluotaavia analyysejä ei tarvita, sillä tila on rajallinen ja sanottava on parahuultaisin nimenomaan tiivistettynä.

Älkääkä antako edellä olevan määritelmän hämätä tai säikytellä. Minimuotoisen arvostelun kraapustus ei ole rakettikirurgiaa kummempaa. Homma sopii kelle tahansa lukijalle, jonka pääkopan sisällä kaksi aivosolua törmäävät toisiinsa edes silloin tällöin, mutta erityisen haasteen heitän novelleja kirjoittaville. Analysoimalla muiden tekstejä opitte väistämättä jotain myös omasta tuotannostanne. Tämä on siis priima tilaisuus tulla paremmaksi kirjoittajaksi.

No niin! Kuka lähtee mukaan? Aikeeni on aina novelleja sisältävän lehden ilmestyttyä heittää tarjokaslista kehiin, ja ideaalisti jyvittää jokikinen teksti mahdollisimman tuoreena. Arvostelut toimitetaan minulle, ja luen ne sitten läpi ennen kuin heitän paketin päätoimittajalle. Virheet ajattelin seuloa hiljaisesti, eli arvostelijan kanssa neuvotellaan vain, jos asiasisältöä on tarpeen muokata.

Kunhan rakettimoottori jyrisee kunnon kierroksilla, koitan paikkailla menneiden vuosien pikkuvajeita. Nyt otetaan käsittelyyn tämän vuoden novelleja.

Yhteydenotot: Facebookin kautta tai mailitse khuure@gmail.com. Turkulaiset arvostelijat voivat saada lehtiä minun kuattani lainaan.

Tarjolla tänään:

Portti 4/2014
* Oskari Rantala: Didin historiat
* Merja Mäki: Hän jäi vain lepäämään
* M. G. Soikkeli: Karma on kohtaloa ilman oikeutta
* Iisa af Ursin: Tulevaisuus kello kolme

Alienisti nro. 33 Fission Product of #42
* Petteri Hannila: Enkeli
* Inkeri Kontro: Cesiumin nauru

Mustan rannikon kuningatar

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia
Robert E. Howard
Suomentanut: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-421-1

Robert E. Howardin kuuluisin luomus Conan tuskin pitkällisiä esittelyjä kaipaa. Miekkamies, varas, tuhoaja, kuten tavataan sanoa. Itse asiassa Conan on niin ikoninen, ettei ole liioittelua sanoa hänen määrittävän koko edustamansa lajityypin aivan omin nokkinensa. Kukaan ei voi olla häntä parempi olematta naurettava, ja kaikki muut ovat kategorisesti häntä huonompia. Kuulkaa siis, kun kerron hänen seikkailuistaan.

Mustan rannikon kuningattareen on koottu paristakymmenestä aikanaan ilmestyneestä Conan-novellista liki puolet, yhdeksän kappaletta. Ensimmäinen niistä on sarjakuvissa useaan otteeseen kierrätetty Elefantin torni, josta löytyy Marvel Comicsin versio 70-luvulta sekä Dark Horsen näkemys ajalta kymmenisen vuotta sitten. Tarinan Conan on nuori varas, joka vielä tekee itselleen nimeä, ja päättää kiivetä tarumaisen Elefantin torniin varastamaan paikan aarteet. Keikka ei suju täysin mallikkaasti.

Avausnovelli on samalla hyvä avaus hyboriseen maailmaan, joka toisaalta on täynnä hämyisiä juottoloita ja muuta maallista, mutta toisaalta se myös pystyy tarjoamaan ihmeitä tähtien takaa, kuolemattomia velhoja ja ikivanhoja jumalia. Ympäristö voi tuntua tutulta ja käsitettävältä, mutta toiseus ja outous voivat vaania minkä nurkan takana tahansa.

Kirja on täynnä klassikoita, sillä kovin harva Conan-tarina ei sellaista titteliä ansaitse. Niminovellissa Conan tapaa elämänsä rakkauden, hurjan merirosvokapteeni Belitin, mutta kuten Conan itsekin tietää, maailma on tyly ja elämä lyhyt. Joskus aikoja sitten juuri tämä seikkailu teki suuren vaikutuksen ilmestyessään suomalaisessa Conan-lehdessä. Viidakossa vaanivan pahuuden aiheuttama ahdistus välittyy vahvana. Punaisissa nauloissa sankarimme päätyy kaupunkiin, joka on yhtä ainoaa rakennusta. Sitä asuttaa kaksi keskenään jo sukupolvien ajan sotinutta heimoa, ja paikan valtavuus on kolossaalinen. Oli ympäristö mikä tahansa, Howard saa sen toimimaan.

Conan on tavallaan yli-ihminen, mutta samalla inhimillinen. Siinä missä hän voi pelottomana taistella kokonaista vartiokaartia vastaan miekan leikatessa miehiä lakoon kuin viljaa, Conan selvästi pelkää noituutta ja muuta yliluonnollista. Vaan rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan joka kerta toisensa jälkeen kohtaa pelkonsa. ”Jos se vuotaa verta, sen voi tappaa”, kuten barbaarimme itse sanoisi. Pelkkä voima ilman älyä ei kanna pitkälle edes alkukantaisissa oloissa. Tappavasta miekkakädestä on hyötyä, mutta Se on äly ja viekkaus, joiden turvin Conan nousee aina uudestaan ja uudestaan johtamaan heimoja, merirosvoja, armeijoita, ja lopulta omaa kuningaskuntaansa.

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia valottaa Conanin uran eri vaiheita, eikä ainutkaan tarina, lyhyt tai pitkä, jätä miekka & magia -fania kylmäksi. Howard osaa rakentaa suureelliset puitteet kertomuksiin, jotka vilisevät kuninkaita, kuningattaria, valtataisteluita, petturuutta ja miekan iskuja miekkaa vasten. Maailma tuntuu eletyltä, ja ennen kaikkea vanhalta. Kaupungit ovat seisseet sijoillaan satoja vuosia, ja ne jatkavat elämäänsä kauan sen jälkeen, kun Conan on jo karistanut niiden tomut jaloistaan. Useimmille ihmisille Cimmerian barbaari on vain hetkellinen tuttavuus, joka tapauksesta riippuen joko pelastaa heidän elämänsä tai tuo tullessaan lopullisen tuhon. Niin tai näin, Conan ei jää katsomaan taakseen, vaan suuntaa kohti uusia seikkailuja.

Haluaa sitä sitten joko verestää vanhoja nuoruusmuistoja hyborisen ajan kovimman barbaarin seurassa tai tehdä tuttavuutta ensimmäistä kertaa, Mustan rannikon kuningatar on ohittamaton kokoelma.

Erämaan morsian

Erämaan morsianErämaan morsian
Niko Aslak Peltonen
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-47-7

Eletään mennyttä aikaa. Aikaa, jolloin Suomen asioista määräsi Ruotsin kuningas ja kirkko teki tuloaan syrjäkylillekin. Talvella kulkupelin virkaa toimittivat hevosreki ja sukset. Eikä Suomen alkoholilainsäädäntö ollut sellainen kansalaisoikeusloukkaus kuin mitä se nykyään on.

Johannes on lähtenyt kotoaan kaukaiselta tunturilta kylille aamuyön pimeydessä. Joulu on tulossa, pitää kokoontua ryyppäämään muun yhteisön kanssa, ja vaimokin pitäisi hankkia. Eipä sillä etteikö se asia olisi jo sovittuna; Johannes odottaa innolla Magdaleenan tapaamista.

Matkalla hän yhyttää Aarnivaaran pojat Laurin ja Aarnin. Aarnivaara on iso ja arvostettu talo, toisin kuin Johanneksen isän tönö, mutta se ei estä poika taittamasta matkaa yhdessä. Viinaleilin korkki kirpoaa heti kättelyssä eikä juuri paikoillaan käy ennen kuin saavutaan kylään.

Niin kylän väki kuin kauempaa tuntureilta tulevat kokoontuvat majataloon juhlimaan vuoden pimeintä aikaa, ja ympäristön ollessa suomalainen siihen kuuluu olennaisesti ryyppääminen. Tapa on ikivanha ja passaa kaikille, paitsi kylän uudelle kirkonmiehelle. Herran Kristuksen syntymäjuhlan pitäisi olla harras hetki eikä tekosyy vetää perseet olalle. Joitakin koko pappi on silittänyt vastakarvaan jo hetken aikaa, ja majatalossa alkaa nostaa päätään pieni kapinahenki. Kirkon polttamisestakin puhutaan. Johannes koittaa pysyä sivussa hankaluuksista, mutta Lauri peesaa radikaaleja otteita minkä ehtii, ja Aarnilla taas on ihan omat bisnekset kiehumassa.

Johannes koittaa saada juhlasta irti sen minkä pystyy, mutta helppoa se ei ole. Hänen riiaamallaan noidan tyttärellä on toinenkin kosija, yhteistoimin suoritettava papinmurha alkaa vaikuttaa aina vain todennäköisemmältä eikä majatalossa sattuva verityö vähennä kireyttä ilmassa. Helpointa olisi vain ottaa Magdaleena mukaan ja lähteä kun vielä voi, mutta erämaalla on huono maine. Silti lopultakin se saattaa olla vaihtoehdoista paras.

Niko Aslak Peltonen onnistuu kuvaamaan ympäristöä siinä määrin tehokkaasti, että on vaivatonta kuvitella itsensä hämyiseen majataloon pakkasen paukkuessa nurkissa. Humala nousee viinanpoltteen levitessä nieluun ja kylän kohtalo keikkuu kuilun partaalla parin mahtimiehen koittaessa saada tahtoaan läpi. Kirjallinen ilmaisu on sujuvaa millä tahansa ammattimaisella kriteerillä.

Erämaan morsiamen ongelma löytyykin toisaalta. Pienoisromaanin mittaisena sillä ei ole tarjota sivutilaa kaikelle sille, mistä olisi kiva kuulla lisää. Jotkin hahmot jäävät puolitiehen potentiaalistaan, kun taas toisille ei kerronnassa suoda kuin pari häivähdystä. Tarina kuitenkin on hyvin vahvasti hahmolähtöinen, joten henkilöihin olisi ollut syytä panostaa enemmän. Pienoisromaaninakin kirja olisi voinut olla ainakin puolet paksumpi, ja epäilys kytee, olisiko tälle tarinalle ollut sittenkin romaani se oikea mitta.

Erämaan morsian on ansiokas kuvaus menneiden päivien viinanhuuruisesta menosta, mutta rahkeet olisivat riittäneet enempäänkin.