Ryhdyin illalla kirjoittamaan uutta novellia. Pari ensimmäista kappaletta toimivat mitä mainioimmin, mutta kun tuli ensimmäinen takauma, koko homma jymähti kuin neutronipuuroon. Takauman piti olla tiivis, ehkä pari kappaleen mittainen, mutta silti päädyin kirjoittamaan sitä uusiksi ja uusiksi, laventamaan ja laajentamaan. Eikä se silti tuntunut oikealta.
Lähdin siis ulos kävelylle ipadin kanssa. Seuraavat pari kolme tuntia pelailin Ingressiä ja häkkeröin Portsan portaaleita alati tummuvassa loppukevään illassa. Yökin siinä taisi ehtiä tulla, kun koikkelehdin pitkin Port Arthurin syrjäisempiä, mukuloituja kujia tai rymysin Kakolan vankilaa ympäröiviä metsäisiä kallioita. Kadut olivat autioita, vain jostain kauempaa kuului välillä huutelua tai muuta metakkaa.
Ja ratkaisu novellidilemmaan löytyi. Kronologisesti ensimmäinen takauma kuuluu olla itse asiassa tarinan viimeinen! Se on voimakkain ja shokeeraavin. Ei sillä saa avata. Sitä kuuluu pantata, ja lyödä peliin vasta viimeisenä käänteenä ennen loppukaneettia. Kohtaus kertoo, miksi hahmosta tuli sellainen kuin tuli, miksi hän teki kaikki ne asiat, miksi hän kiertää planeettaa kuolemaantuomittuna.
Ei kävely tietenkään ollut silkkaa vapauttavaa aivotyötä, pelikin vei huomiota koko ajan, pätkittäin, mutta niin vain jokin aivomassan möykky työsti novellia siinä samalla. Eikä pieni liikunta ole koskaan pahasta. Kaiken kaikkiaan kannattava keikka. Menisin toistekin.
Ja epäilemättä menenkin.
”BREATHE INSIDE XM LOSE SELF”
Routakoto 