Aihearkisto: Sarjakuva

Konttorikanat – Elämää kopissa

KonttorikanatKonttorikanat – Elämää kopissa
Doug Savage
Suomennos: Anu Partanen
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8776-1

Istutko päivisin pöydän takana, tuijotat hohtavaa ruutua ja mietit suurimman osan aikaa ”miksi hemmetissä minä tätä teen?” Jos apatiasi estää sinua vastaamasta kyllä, Konttorikanat on juuri sopivaa luettavaa.

Douglas Savage on piirustellut post it -lapuille tuherrettuja kanoja nettiin jo vuodesta 2005 otsikolla Savage Chickens. Nyt tuosta massiivisesta tuotannosta on kerätty pieni valikoima kirjaksi asti. Miksikö ostaa rahalla jotain, minkä saa netistä maksutta? Koska silmät ryytyvät monitorin hehkuun aivan riittävästi jo töissä. Kirja on verkkokalvoja miellyttävä vaihtoehto, ja sivujen selaaminen aiheuttaa vähemmän jännetupin tulehdusta kuin jatkuva kliksuttelu.

Alkuosa Konttorikanoista on sarjakuvaa, joka kalastelee hieman samoilla vesillä kuin vaikkapa Dilbert, mutta tuntuu raikkaalta kuivakkaan lohduttomuutensa kanssa. Elämä on turhaa, ja sitten sitä kuolee. Välissä istutaan päivät paikassa, jossa ei oikeastaan edes haluaisi olla.

Konttorikanat_Depresso

Loppuosan muodostaa kokoelma ajankulua, kuten labyrintit, origamit, yhdistä pisteet -tehtävät ja telepatiatesti työtovereidesi salattujen kykyjen havaitsemiseksi. Sisältää myös vapaudu työpaikasta -kortin sekä kokoa itse oma sarjakuvasi -osuuden.

Jos huomaat apatiasi taittuvan edes hieman Konttorikanojen lukemisen myötä, jätä se pyörimään kahvihuoneeseen muutamaksi päiväksi ja vie se sitten taas pois. Tarkkaile, vähentyykö myös työtovereidesi apatia. Alkaako ilmoitustauluille ilmestymään post it -lapuille tuherreltuja viisauksia? Jos ei, tuhertele itse.

Kas, kissa

Kas kissaKas, kissa
Ninni Aalto, Tuuli Hypén
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-063-6

Maailmaa hallitsee globaali salaliitto. Toisin kuin yleensä luullaan, rosvopankkiireilla ja Illuminatilla on todellisen vallan kanssa kohtalaisen vähän tekemistä. Oikeasti maailma pyörii kissojen ehdoilla.

Kapinaa, napinaa, möykkää, fysikaalista tuhoa, kiukuttelua. Kysynpä vain, miltä muulta eliömuodolta siedetään sellaista käytöstä? Siis jos ihmislapsia ei lasketa mukaan. Kissat vetävät tämän kaiken läpi ylimaallisella arroganssilla ja saavat palkakseen silityksiä. Jos tämän tapahtumaketjun, joka on kirjoitettu Möbiuksen renkaalle, logiikka ei aukene, ei ole koskaan omistanut kissaa.

Tilanteen voi korjata hankkimalla kissan ja suorittamalla empiirisiä kokeita muutaman vuoden ajan. Onneksi samaan lopputulokseen voi päästä myös lukemalla Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin kirjan Kas, kissa. Jälkimmäisen vaihtoehdon etuna on se, että se sopii myös allergikoille, eikä ainoankaan huonekasvin tarvitse heittää henkeään tieteen alttarilla.

Kirjassa on lyhykäisiä sarjoja, joskus sivun, joskus hieman useamman mittaisia. Materiaali on kerätty tutuilta sekä tekijöiden omista kissakokemuksista. Huumori kulkee ratkiriemukkaasta hyväntuuliseen havainnointiin. Kovin monet tilanteet tunnistin sen perusteella, että olen elänyt eri aikoina yhteensä kymmenen kissan kanssa. Loput pystyin hyvin ymmärtämään.

Kas, kissa sopii erityisen hyvin kaikille, joilla on, tai on ollut, kissa, mutta myös sille kansanosalle, joka mieluiten tarkkailee noita teräväkyntisiä karvapalloja matkan päästä.

Tuuli Hypén: Jännän äärellä

Tuuli Hypén: Jännän äärellä

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeliKapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5938-23-4

Kapteeni Kuolio on suvereeni sankari, kun vastassa on kosmisia tai paranormaaleja tahoja, jotka operoivat epäperinteisillä todellisuuden tasoilla. Hänen tietonsa ovat laajat ja kyvyt monipuolisia. Tulkoot ihmissudet, Musta paavi tai muumioiden massahyökkäys, eturintamassa muuta ihmiskuntaa seisoo puolustamssa Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen apurinsa Kapteeni Kökkö.

Mutta mitä fotonia tehdä silloin, kun uhka on teknismekaanista alkuperää? Mitä jos käykin niin, että Tampereen historiasta nousee tuhoa kylvävä robotti, joka nakkelee autoja kuin tennispalloja?

"Robotiikan perussäännöt? En ole koskaan kuullutkaan."

”Asimov kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Tampellan sähköenkelissä Pekka Manninen sukeltaa varhaisten automaattonien ja kellokoneistojen merkilliseen maailmaan. Hänen esittelemänsä menneiden aikojen hämmästyttävät taidonnäytteet tuovat mieleen Thackery T. Lambsheadin ihmeellisyyksien kaapiston, sillä kumpikin muistuttaa, että maailmassa on olemassa häkellyttäviä esineitä, joiden kiinnostavuuden kanssa kilpailee vain niiden kohtaloista kerrotut tarinat.

Tampereen katukuvaa kohtalaisen heikosti tuntevana en ole aiemmissa albumeissa saanut erityisiä kiksejä ympäristön uskollisesta, valokuviin perustuvasta toisintamisesta, mutta Kapteeni Kökön veli sattuu asumaan varsin tutunoloisessa huoneistossa, jonka jokainen erään tietyn kirjailijan sivukirjastossa käynyt tunnistaa jo rappukäytävästä alkaen. Koska tämä lisäsi tarinan tenhoa paljon, pitää vakavissaan harkita lähtemistä mukaan, kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävely pitkin Tamperetta, jolloin visiteerataan tarinoiden kannalta olennaisissa paikoissa.

z

Kuolio, Kökkö ja tekniikan veli

Muutoin tarina kulkee kuten kaikki Kuolio-kertomukset – taustoituksen, tutkimuksen ja törmäyksen kautta – mutta robotille suotiin vain vähänlaisesti luonnetta. Onhan se totta, että jos persoonallisuutta ei ole ohjelmoitu, paha sitä on tuulestakaan temmata, mutta osasi robotti aika hyvin mukautua rakentamisestaan suuresti muuttuneeseen maailmaankin. Jäin kaipaamaan tältä osin enemmän.

Vai olenko niin tottunut androideihin ja gynoideihin, että ajatuskin aidosti epäinhimillisestä, ihmisenmuotoisesta koneesta saa oloni epämukavaksi? Sellaisen kanssa ei keskustella, sellaisen kanssa ei neuvotella, vaan sellaista juostaan pakoon ja toivotaan, että se riittää.

Muistinko muuten mainita, että robotteja ei koskaan ala väsyttää?

Shenzhen

ShenzhenShenzhen
Guy Delisle
WSOY, 2010
ISBN: 978-951-0-36352-2

Guy Delisle on tullut maankuuluksi sarjakuvillaan paikoista, joissa hän on asunut muutamasta kuukaudesta aina vuoteen. Pidempään ovat kestäneet komennukset Burmassa ja Jerusalemissa, joissa hän on ollut enempi vaimonsa matkassa ja lasten kanssa. Ennen perheen perustamista hän ehti heittää muutaman kuun mittaiset keikat animaatiostudioiden palkollisena Pjongjangissa ja Shenzhenissä.

Kiinaan, tarkalleen ottaen juuri Shenzheniin, Delislen vie animaatiohommien valuminen kaukoitään. Hänen vastuullaan on vahtia paikallisen studion töitä jonkin työnantajansa sarjan parissa. Tähän puoleen ei puututa kovinkaan paljon, show’n varastaa jälleen maailmaa nähneen miehen tarkkanäköiset havainnot ympäröivästä kulttuurista.

Shenzhen TotuusShenzhen ei ole mikään kukoistava, länsimaalaishenkinen metropoli, toisin kuin vaikkapa Hong Kong. Se on iso, kovasti teollistunut asutuskeskus, joka sai erityistalousalueen oikeudet vuonna 1980 ja on teollistunut siitä asti, ja jossa joka hetki rakennetaan jotain uutta. Kuvitus on tehty tekniikalla, joka luo ympäristölle likaisenharmaan tunnun, kuvaamaan urbaania näkymää, jossa ilmansaasteet taistelevat elintilasta ihmispopulaation kanssa.

Kaupunki herätti samalla halun nähdä maailmaa että tarpeen miettiä asiaa vielä uudestaan. Niin hienoa kun olisikin päästä näkemään kovasti eksoottisia paikkoja panin merkille, mitä kaikkea Delisle söi ruoaksi, ja hyvällä ruokahalulla. Osaa voisin suostua maistamaankin, mutta osa meni selvästi kategoriaan, jota on kivempi tarkastella painotuotteen sivuilla kuin kokoea itse.

Artisti itse miettii albumin sivuilla, kannattaako mokomasta reissusta mitään reportaasia edes tehdä ja arveli aihetta tylsäksi. Hän oli toisaalta oikeassa, muttei ottanut huomioon sitä, että hyvä kertoja tekee kaikesta kiinnostavaa. Delisle pystyisi kertomaan kiinnostavasti vaikka Vantaasta.

Jos totta puhutaan, kirjakauppoihin päätyisin minäkin.

Jos totta puhutaan, kirjakauppoihin päätyisin minäkin.

Pelinavaus

PelinavausPelinavaus
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-082-7

Olen keräilijä, ja keräilijän on saatava kaikki. Kun kuulin ensi kerran, että Villimmän Pohjolan kauan sitten loppuunmyydystä ykköskirjasta olisi tulossa uusintapainos, olin tyytyväinen. En onnellinen, sillä siihen vaadittaisiin ensimmäisen painoksen kaappaminen, mutta tyytyväinen siitä, että edes saisin kaikki vanhat stripit omaan hyllyyni. Siispä järkytyin, kun sain selville, että tulevassa painoksessa nimeltä Pelinavaus olisi stripit kahdesta ensimmäisestä kirjasta, miinus ’vähemmän oleelliset’. Kyseessä oli ilman epäilystäkään jonkinlainen rikos ihmiskuntaa, tai ainakin keräilijänsieluani, kohtaan.

Luettuani Pelinavauksen joudun vetämään vastalauseeni takaisin, tiedostaen täysin aukon kokoelmassani. Esteettiset syyt ajavat edelle.

JP Ahonen on tehnyt sen, mitä George Lucas ei koskaan ymmärtänyt. Jos kosketaan jo julkaistuun, kerran valmiiksi julistettuun työhön, vanha visio pitää korvata uudella. Pelkkien detaljien näpräilyllä ei synnytetä uutta ja vain ärsytetään faneja. Ahosella on vahva uusi visio.

Ensinnäkin sisältö ei ole niin yksioikoinen kuin annoin alussa ymmärtää. Mukana on olennaiset sarjat kahdesta ensimmäisestä kirjasta, mutta myös muualla julkaistuja sarjoja sekä kokonaan uutta materiaalia. Toisekseen, ja tämä on se nerokas seikka, koko materiaalimassa on miksattu uudelleen. Tapahtumien alkuperäinen järjestys on rikottu ja palikat ryhmitelty uudelleen näin syntyneen uuden kokonaisuuden eheyden takaamiseksi. Olin ällistynyt, miten hyvin tarinakaaret nyt pelittivät.

Pelinavaus pentagrammi

Niistä tarinakaarista en halua liikoja kertoa, koska on epäilemättä monia, joille Pelinavaus on ensimmäinen merkittävämpi kosketus Villimmän Pohjolan kanssa eivätkä tiedä Kypsyyskokeen tai sen jälkeisistä tapahtumista mitään. En siis aio paljastaa, kuka valmistuu, kuka lähtee ulkomaille ja kuka mitäkin, mutta juuri tuollaisiin, tietyistä henkilöistä kertoviin juonikuvioihin Ahonen on puhaltanut lisää henkeä. Joko lisäämällä materiaalia tai ainakin suomalla lisää aikaa ja väljyyttä tapahtumien sijoittelulla.

Sarjan kepeys on omalla kohdallani ehdoton valtti, sekä sen absurdiin yltävä huumori. Monasti nimenomaan arkipäivästä paljastuu puolia, joita venyttämällä saadaan ravistetuksi esiin tarkkaavaisia huomioita ynnä riekkuvaa huutonaurua. Mukana kulkee myös muita tunnetiloja, kuten iloa ja kaihoa, mikä antaa sarjalle sen ns. elämänmakuisen säväyksen. Hauskimmat hetket koetaan kärjistettyjen luonteenpiirteiden kanssa, mutta ilman inhimillistä tunnetta lopputulos olisi vain kekseliäs vitsikokoelma.

Piirrosjälki on hyvin omanlaistaan ja sointuu hyvin niihin vireisiin, joita tarinoissa haetaan. Väritys tukee kunkin sarjan fiiliksiä taiten.Visuaalisesta puolesta olen hiukan huono samomaan mitään, joten nostan vain hattua lopputulokselle.

Pelinavaus on ehdottomasti sarjakuva paikallaan. Se siivittää Villimmän Pohjolan uuteen nousuun ja toivottavasti kerää kasapäin tuoreita faneja, jotka voivat yhtyä vaatimukseeni saada Villimpi Pohjola 4 ulos mitä pikimmin, jos ei jo sitä ennen. JP Ahonen on noussut kekseliäillä töillään suosikkilistani kärkiosaan, mitä tulee kotimaiseen sarjakuvaan. Pysyköön siellä kauan, sekä työteliäänä.

Pelinavaus siipimies

Äideistä parhain

Äideistä parhainÄideistä parhain
Alison Bechdel
Suomennos: Anu Turunen
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0798-7

Luettuani Alison Bechdelin aiemman sarjakuvan Hautuukoti olin täpinöissäni. Siinä Bechdel valottaa omaa lapsuuttaan ja isän roolia siinä. Kerrontaan nivoutui paljon kirjallisuusviitteitä, jotka suurimmaksi osaksi menivät minulta ohi, mutta se ei vaikuttanut haitallisesti nautittavuuteen.

Kun kuulin, että tulossa oli uusi sarjakuva, nyt Bechdelin äidistä, olin jälleen täpinöissäni. Odotin samaa sisäistä tarkkailua ja tutkiskelua ulkomaailman kuvauksen kera, mutta nyt mentiin paljon syvemmälle.

Kerronta on jaettu seitsemään lukuun, joissa jokaisessa aikatasoissa mennään minne mieli vie. Lukijalta vaaditaankin pientä tarkkaavaisuutta, missä elämänvaiheessa ollaan, kenen kanssa Alison asuu ja kenen psykiatrin pakeilla hän käy. Liian pitkät lukutauot voivat hämärtää punaista lankaa, joten tämä kirja kannattaa lukea haipakkaan.

Äideistä parhainSiinä missä kirjallisuusviitteet kiehtoivat minua, psykoanalyysi tuntuu vieraalta aiheelta. Tämä teki kerronnasta paikoitellen raskaahkoa, sillä Bechdel hyödyntää sen teorioita pohtimalla itseään ja suhdettaan äitiinsä, kuvaamalla psykiatritapaamisiaan, ja kertomalla merkittävästä psykoanalyytikosta Donald Winnicottista. Jos olisin ollut kiinnostunut aiheesta, nämä pohdiskelut ja eri teorioiden soveltaminen Bechdelin omaan elämään olisi ollut epäilemättä huimaa kyytiä.

Kirja kertoo oikeastaan enemmän Bechdelin äitisuhteesta kuin tämän äidistä. Tässä on ehkä se suurin ero Hautuukotiin, jossa isästä muodostui kiinnostava kuva. Äiti on kyllä mukana tarinassa, mutta ei samalla tavoin keskiössä. Aiheena ehkä, muttei hahmona.

Sarjakuvana Äideistä parhain on erittäin kunnianhimoinen ja valitsee lukijansa. Lukijan on syytä saada irti edes jotain psykoanalyysistä, sillä äitihahmon lisäksi se on koko kirjan kantavia voimia. Itselläni kertalukeminen riittää muutamaksi vuodeksi, kun taas Hautuukodin pariin palannen kerran vuodessa jatkossakin.

Fingerpori – Kuntauudistus

Fingerpori KuntauudistusFingerpori – Kuntauudistus
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-059-9

Taide-eliitillä on Guggenheim, mutta Suomellapa on tarjota maailmalle jotain parempaa: Todellinen design-metropoli, josta jokaisen itseään kunnioittavan suurkaupungin ja nurkkakunnan tulisi ottaa mallia. Kaikkea löytyy kunnallistekniikasta tiedekeskukseen ja ihmisläheisestä kahvilakulttuurista valtakunnan ykkösluokan itsensäpaljastajaan. Tietämän mukaan lisenssimaksutkin ovat kohtuulliset.

KuntauudistusFingerpori ei ehkä vielä ole Suomen tunnetuin kunta, mutta sillä on ehdottomasti tunnetuin kaupunginjohtaja. Aulis Homelius on todellinen kansanmies ja median lemmikki, joka ei vietä viikkoakaan poissa otsikoista, ja joka on mies paikallaan edustamassa kotipitäjäänsä maailman turuilla ja toreilla. Jos jokainen paikallinen ja valtakunnallinen poliittinen toimija ottaisi hänestä mallia, markettien kassoilla olisi paljon hauskempi mulkoilla lööppejä omaa vuoroaan odotellessa.

Pertti Jarlan kokoelmaan Kuntauudistus on otettu rohkeasti mukaan aiheenmukaisia klassikkostrippejä, joita rytmittävät väläykset Fingerporin historiasta ja kuntarakenteesta kertovat tekstiosuudet. Tämä on kirja etenkin niille, joille päivittäisstrippejä selatessa on jäänyt hatara kuva tuosta legendaaristen hahmojen asuttamasta kaupungista, mutta myös niille, joiden kirjahylly nykyisellään on aivan liian vakavahenkinen.

Lisäksi muistakaa netissä kiertävä mietelause: ”We Need To Make Books Cool Again. If You Go Home With Somebody And They Don’t Have Books, Don’t Fuck Them.” Jo Kuntauudistus hyllyssä saattaa pelastaa iltasi.

Olipa kerran Ranskassa Suuri gansterisota, osa 2: Korppien synkkä lento

Olipa kerran Ranskassa 2 Korppien synkkä lentoOlipa kerran Ranskassa
Suuri gansterisota, osa 2: Korppien synkkä lento

Käsikirjoitus: Fabien Nury
Kuvitus: Sylvain Vallée
Suomennos: Markku Salo
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8851-5

Sarjan ensimmäisessä osassa nuori Joseph luo Ranskassa omaa romumetallivaltakuntaansa. Jo silloin hän omaksuu taktiikan, jossa veikataan useita voittajia yhtä aikaa. Kun saksalaiset sitten marssivat Pariisiin, romukeisari joutuu kahden vaiheille. Paetako henkensä edestä, juutalaiset kun eivät ole erityisen kovassa huudossa, vai jäädäkö hoitamaan bisneksiään, sillä natsien sotakoneisto huutaa raaka-aineita. Siinä voi mies rikastua, kunhan ei heitä henkeään.

Olipa Kerran Ranskassa 2 autoJoseph joutuu kohtaamaan niin epäilyjä syntyperästään kuin tyytymättömiä saksalaisia, jolloin väkivalta ja lahjonta osoittavat tarpeellisuutensa. Näitä oppeja hän käyttää vielä myöhemminkin elämässään, kuten ensimmäisessä albumissa opimme. Kuinka pitkälle voi juutalainen rikollinen mennä yhteistyössä natsien koneiston kanssa, ja kuinka korkeaksi hinta lopulta muodostuu? Näillä teemoilla pelaten Korppien synkkä lento pitää lukijan tiukasti otteessaan loppuun saakka.

Surkeaa onkin, että Josephin tarina ei pääty, vaan pääsee vain yhteen käännekohtaansa. Vielä olisi neljä albumillista käänteitä luvassa, mutta julkaisija Gummerus on päättänyt lakkauttaa lasten- ja nuortenosastonsa, ja sen myötä sarjakuvan kustantamisen. Juuri tällä hetkellä näyttää huonolta, mutta on pieni mahdollisuus, että Apollo jatkaisi sarjaa. Tätä jään toivomaan, sillä Olipa kerran Ranskassa – Suuri gansterisota nousi suosikkilistani kärkisijoille. Fabien Nury kuljettaa tarinaa vieden lukijaa kuin litran mittaa, Sylvain Valléen kuvitus maalaa esiin kiehtovan maailman ja minä haluan tulla viedyksi sinne vielä monasti uudestaan.

Ja jos jatkoa ei kuulukaan, muodostavat jo nämä kaksi albumia omanlaisensa kokonaisuuden, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Olipa kerran Ranskassa 2 hotelli

Liha ja sielu, Lintukodosta pohjoiseen

Liha ja sieluLintukodosta pohjoiseenLiha ja sielu (2011)
Lintukodosta pohjoiseen (2012)
Tekijät: Niko Tersa, Hissu, Jari Moilanen, Avi Heikkinen, Markku Lehmonen, Sauli Jokinen, Maria Lehikoinen, Ella Anttila, Heini Turpeinen, Heidi Ruotanen, Joonas ”Iikka” Sutinen
Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuja

Näin jälkikäteen arvioiden olen varmaan aina arvostanut yhteisöllistä tekemistä. Kootaan porukka, päätetään mikä on se kiva proggis joka toteutetaan ja sitten pannaan hösseliksi. Sillä tavoin on syntynyt scifi-coneja, harrastusseuroja, novelliantologioita sekä sarjakuvavuosikirjoja.

Parasta on, kun jossain notkossa tahi saarelmassa havaitaan jonkin tietyn kulttuurialueen vajaatoiminta ja tilanne päätetään yksissätuumin korjata. Näin kävi jossain Keski-Suomen tietämissä vuonna 2010. Paikalliset sarjakuvaharrastajat perustivat virallisesti epävirallisen Sarjakuvaseuran ja tiesivät heti, että katu-uskottavalla seuralla on oltava jotain sisältöä tarjottavaksi. Vuosijulkaisu, vaikkapa.

Vuosijulkaisuja on syntynyt tähän mennessä kaksi, Liha ja sielu vuonna 2011 ja Lintukodosta pohjoiseen vuonna 2012. Ensimmäisessä teema noudatteli nimeä ja hajonta oli suurta. Toisen julkaisun esipuheessa Niko Tersa käyttääkin ensimmäisestä täysin ansaitusti termiä sillisalaatti, mitä ei toki pidä ottaa negatiivisesti, vaikkei minun laillani koskisi silliin edes metrisellä haarukalla. Jälkimmäiseen vuosijukaisuun valittu tarkempi – mutta yhtä kaikki laaja-alainen – teema, tarujen uudet tulkinnat, pitää kokonaisuuden paljon paremmin hanskassa. Sanoisin, että nyt on löydetty toimiva työtapa toteuttaa visiota.

Niko Tersa: Torakat

Niko Tersa: Torakat

Liha ja sielu on A5-kokoinen, pahvikantinen, 90-sivuinen kokoelma, jossa on 11 sarjakuvaa. Suosikeiksi sukeutui kolme tarinaa, joista Niko Tersan Torakat toimii samalla antologian avauksena. Muodoltaan se on kuvakirjamainen, mutta silti hyvin sarjakuvallinen ja kertoo kahdesta torakasta, jotka saavat uuden ystävän tyhjästä lasipullosta. Tunnelma on lämmin ja hauska. Myös Avi Heikkisen Omena jäi kutkuttamaan, vaikken ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään. Ehkäpä tapaan Avin joskus jossain livenä ja hän voi kertoa, mistä siinä oli kyse. Kolmas nosto on Salainen ase, Avi Heikkisen ja Sauli Jokisen yhteistyön tulos. Jokisen jäljestä pidin, joskaan hänen soolosarjiksensa Santo ei tarinallisesti jaksanut elähdyttää. Oli joukossa muitakin hyviä, mutten minä niitäkään kaikkia ymmärtänyt. Vuosikymmenten altistuminen länsimaiselle viihdekulttuurille on mädättänyt hälyttävän suuren osan aivosoluistani, pelkään.

Ella Anttila: Marras

Ella Anttila: Marras

Lintukodosta pohjoiseen näyttää jo paljon kunnianhimoisemmalta työltä. Vaikka sivumäärä on pudonnut hieman, koko on kasvanut A4:ään ja sarjakuvia löytyy seitsemän. Sivukoko tekee paljon, nimenomaan sarjakuvien kanssa. Yksityiskohdat nousevat paremmin esiin, mikä on iso juttu sokeiden lepakoiden keskuudessa. Ei tarvitse minunkaan tihrustella.

Ella Anttilan tarinassa Marras edellisestä vuosijulkaisusta tuttu Nuppanen lähtee ihmisen kanssa pienelle kävelylle metsään. Se ei välttämättä ole täysin vaaraton veto. Harmaasävyinen kuvitus luo unenomaista tunnelmaa ja tuo hieman mieleen Totoron. Lisäksi Nuppanen on Ihq!

Jari Moilanen: Ike-Age V

Jari Moilanen: Ike-Age V

Olen tainnut paikantaa yhden uuden henkilökohtaisen suosikin, sillä jälleen pitää kehaista Avi Heikkisen työtä, tällä kertaa tarinaa Usva. Kalevalaiset nimihenkilöt esiintyvät modernissa asussa ja maailma on mitä ilmeisimmin menossa päin helvettiä. Tai ehkä aihe huomioiden, Tuonelaa. Mustavalkoinen kuvitus ja varjojen rohkea käyttö lumoavat. Ja tällä kertaa en ollut tarinastakaan pihalla.

Heini Turpeinen on ottanut pohjaksi Selma Lagerlöfin kertomuksen Vaihdokas ja siirtänyt sen jonkinlaiseen dystooppiseen lähitulevaisuuteen. Piirros on hahmotelmanomaista, mutta sarjaa lukiessa valintaan tottui ja aloin ihan pitää siitä. Niin se maku muuttuu, joskus aiemmin en olisi tämänkään ansioita osannut nähdä.

Jari Moilasen Ike-Age V kertoo Ainon tarinan uudesta näkökulmasta, mittäin nappitripistä, joka alkaa pahaenteisellä textarilla. Piirrostyyli istuu tarinaan ässästi. Vaikka loppu onkin tunnetusti traaginen, hiukan jäi silti hihityttämään. Hyvä niin.

Arkkusaaressa Maria Lehikoinen käyttää lapsuudessaan kuulemaansa tarinaa ja panee fretin juoksemaan legendaarisen aarteen perässä. Eläinhahmoinen sovitus on onnistunut.

Avi Heikkinen: Usva

Avi Heikkinen: Usva

Joonas ”Iikka” Sutinen panee Ragnarökistä saarnaavat herättäjäviikingit kulkemaan ovelta ovelle kertomassa ihmisille, mitä tuleman pitää. Ikoninen, joskin historiallisesti kovasti epämääräinen, sarvikypärä päässään ja kraka kaulassa Olaf yrittää parhaansa löytääkseen uuden ihmiskunnan äidin. Tässä jäin kaipaamaan joko pidempää tarinaa tai lukuisiksi stripeiksi purettua aiheen tutkiskelua, koska nyt homma lopahti alkuunsa. Aiheesta saisi varmasti irti enemmänkin.

Heidi Ruotanen on ottanut pätkän Kalevalaa ja kuvittanut sen. Valinta on sikäli onnistunut, että piirrokset tukevat tarinaa, tulkitsevat sitä oikein oivallisesti, mutta lukiessa silmät tahtoivat vain seurata tekstiä. Loppuun päästyäni silmäilin sivut uudelleen, kuvien kera.

Näiden kahden julkaisun perusteella toivotan Keski-Suomen sarjakuvan puurtajille pitkää ikää ja paljon sivuja. Kumpaakin opusta saa hankittua suoraan seuran sivujen kautta, mikäli jäi kiinnostamaan.

Kaunokainen

Kaunokainen Kaunokainen
Francois Schuiten
Suomennos: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-062-9

Höyryveturit kiitävät halki maan kuljettaen niin kuormaa kuin matkustajiakin. Se ei kuitenkaan tapahdu helposti eikä vaivatta, ei ilman kokemusta ja uhrautumista. Tarvitaan sekä kuljettaja että lämmittäjä, joiden kummankin on tunnettava veturin lisäksi reitin halkoma maasto intiimisti. Kyseessä on vähintään symbioosi, ehkä jopa rakkaussuhde.

Léon Van Bel ajaa junaa 12.004 eli Kaunokaista, on ajanut jo lukuisten vuosien ajan. Sitten maailma alkaa muuttua. Kaikkialle rakennetaan tornien varassa seisovia köysiratoja, rataosuuksia lakkautetaan ja yhä useammin yhä laajemmat tulvat peittävät alleen maan ja kiskot. Lopulta jäljelle jää viimeisiään vetävä veturimies ja kadonnut Kaunokainen, jonka Van Bel aikoo löytää vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen. Hänen kumppanikseen siunaantuu ratapihoilta metallia varastellut tyttö, joka ei puhu.

Tarina on kaunis ja herättelee nostalgisia tuntoja. Ollaan siirtymässä aikakaudesta toiseen, höyrystä sähköön, eikä menneen maailman reliikeille ole sijaa. Joko ne sopeutuvat uuteen tai ne lakaistaan syrjään. Tarinassa myös kauneus itse on merkittävässä roolissa. Sitä etsitään sen monissa ilmenemismuodoissa.

Piirrokset ovat pikkutarkkaa työtä ja näyttävät hyviltä mustavalkoisina, joskaan ainakaan kannen perusteella en olisi värejäkään pahasti katsonut. Varjoilla ja varjostuksilla pelaten maailma saadaan näyttämään ankealta tai unenomaiselta, mikä kulloinkin onkaan tarve. Vesi peittää pellot, joilta tuhannet köysiratatornit ponnistavat, enää vaijerit yhdistävät kaupungit toisiinsa ja jostain löytyy valtaisa maakukuneuvojen hautausmaa.

Henkilöistä en voi mennä vannomaan, mutta Kaunokainen on todellinen. Vuonna 1962 sen oli tarkoitus monen muun viimeisten höyryveturien tavoin päätyä romutettavaksi, mutta se onnistuttiin piilottamaan erään hallin perukoille, josta se löydettiin vasta 1985. Nyt Kaunokainen ajelee raiteilla vain harvakseltaan, mutta jokainen kerta on merkkitapaus.

Francois Schuiten on ottanut kiehtovan tarinan todellisesta elämästä ja luonut sen avulla jotain maagista.