Aihearkisto: Sarjakuva

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1910

Julkaistu 28 lokakuun, 2012| 3 kommenttia

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1910
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-127-4

Alan Mooren visioima idea Herrasmiesten liigasta on niin typerryttävän nerokas, että aion rakentaa aikakoneen vain varastaakseni idean itselleni. Lyhykäisyydessään ajatuksena oli kerätä yhteen joukkoon viktoriaanisen ajan kirjallisia henkilöitä, joilla on ollut suuri vaikutus oman aikamme populäärikulttuurin suuntiin. Alkuperäiseen liigaan kuuluivat seikkailija Allan Quatermain, Mina Harker (os. Murray), tohtori Jekyll (sekä herra Hyde), Kapteeni Nemo sekä Hawley Griffin, näkymätön mies. Seikkailuissa esiintyivät myös Moriarty, Mycroft Holmes pikkuveljensä kera, Fu Manchu ja tohtori Moreau, unohtamatta marsilaisten kolmijalkaisten koneiden hyökkäystä. Eeppistä, kertakaikkisen eeppistä menoa.

Nyt eletään vuotta 1910 ja liiga toimii edelleen, tietyin miehistövaihdoksin. Allan ja Mina ovat hankkineet ikuisen nuoruuden ja heidän seuraansa ovat lyöttäytyneet William Hope Hodgsonin tarinoista tuttu aaveidenmetsästäjä Thomas Carnacki, E. W. Hornungin herrasmiesvaras A. J. Raffles sekä Virginia Woolfin Orlando, kuolematon miehen ja naisen välillä vuorotteleva 3000-vuotias suunpieksijä. Enempää taustatietoja en aio tähän sisällyttää tai me olemme kaikki täällä vielä huomennakin. Google ja Wikipedia olkoon myös sinun ystäviäsi, minä jo rämmin sivuhenkilösuossa kaulaani myöten ja mietin, pitäisikö etsiä Kolmen pennin oopperaa YouTubesta. Vetäisen lippalakin päähäni vain ottaakseni sen pois niiden edessä, joille tämän sarjakuvan viitteet ovat pässinlihaa ilman hakumoottoreita, joiksi myös tietosanakirjat tässä yhteydessä lasketaan.

Liigaa huolettaa kovasti mustamaaginen kultti, jota johtaa huhujen mukaan kuollut Oliver Haddo. Carnacki näkee välähdyksiä tulevasta massiivisesta tuhosta, jopa maailmalopusta, George V:n kruunajaiset ovat lähestymässä ja jokainen taho on varpaillaan. Toisaalla Kapteeni Nemon tytär haistattaa isänsä perinnölle pitkät ja lähtee Lontooseen kuuraamaan epämääräisen satamakapakan lattioita. Kukin makunsa mukaan… Vielä yhtäällä, sekin kyllä Lontoossa, Viiltäjä-Jack palaa kaupunkiin ja ryhtyy vanhoihin metkuihinsa eli prostituoitujen teurastukseen. Siinä on Mycroft Holmesilla kädet täynnä, etenkin kun Nautilus purjehtii Thamesia ylös.

Kerrontaa siivittää laulunlurautukset, jotka ilmeisesti mukailevat Kolmen pennin oopperaa. Epäilemättä alan harrastajat saavat tästä koviakin kiksejä, minun puolestani se voi olla vaikka neljän markan operetti. Lyriikka hidastaa lukemista eivätkä sanoitukset obskuurina kulttuurireferenssinä avaa minulle mitään uusia kerronan tasoja. Ja jos totta puhutaan, tämähän on Alan Mooren kirjoittamaa kamaa, joten niitä tasoja piisaa muutenkin vaikka katulapsille lahjoitettavaksi.

1910 kertoo muutamaakin tarinaa, jotka korkeintaan leikkaavat toisiaan ja suurin juonielementti porskuttaa vaivatta ja sankareiden estämättä trilogian seuraavaan osaan, 1969. Ehkäpä kokonaisuus lopulta räjäyttää tajunnan, tämä ensimmäinen osa vain hieman kutkutteli ja povasi suuria.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga

Merkintöjä Burmasta

Julkaistu 28 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Merkintöjä Burmasta
Guy Delisle
WSOY, 2009
ISBN: 978-951-0-34522-1

Guy Delisle on mies, jolla on ollut onni asua sellaisissa paikoissa kuin Shenzhen, Pjongjang sekä Rangoon. Kiina ei ole enää niin suljettu kuin joskus, mutta Pohjois-Korea ja Burma eivät juuri voi brassailla avoimuudellaan edelleenkään. Juuri tämänkaltaisiin diktatuureihin Delisle päätyy, joko töihin tai, kuten tällä kertaa Burman tapauksessa, vaimonsa Nadègen mukana, joka työskentelee järjestössä Lääkärit ilman rajoja.

Siinä missä Delisle on aiemmin reissannut nimenomaan animaattorityön puitteissa, nyt hänen tärkein ammattinsa vuoden verran on olla koti-isä. Sillä aikaa kun äiti toimii lääkärinä, pieni Louis-poika pitää isän kiireisenä. Tämä antaa toisaalta Delislelle enemmän aikaa kuljeskella ja tarkkailla, ja toisaalta koko kirjalle kiirettömän tempon.

Delisle kuvaa jossain määrin politiikkaa, mutta enemmän arkielämää omasta näkökulmastaan. Hän ei niinkään lähde tuomitsemaan tilanteita vaan kertoo lukijalle, mitä on nähnyt ja ajatellut. Tuomioiden langettamiset jäävät loppukäyttäjälle. Tällainen lähestymistapa vetosi minuun. Kiihkoilematon matkakertomus animaattorista, jolla on rajalliset liikkumavapaudet mutta tarkat silmät ja osuva huumorintaju.

En osaa tarkkaan määritellä, miksi Merkintöjä Burmasta kiehtoo minua niin kovasti, mutta se lienee ainoa sarjakuva, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut ainakin viidesti. Piirrosjälki on yksikertaisuudessaan erittäin toimivaa, lyhyet episodit hauskoja ja pidemmissä pätkissä päästään joskus kurkistamaan kaupunkien ulkopuolella vietettävää kovin erilaista elämää. Rangoonin kuumankostea ilmasto tuntuu iholla selvästi ja voin vain kuvitella länsimaisen isin hetkellisen ilon, kun vastoin ennakkotietoja kaupasta löytyykin paketeittain japanilaisia vaippoja.

Matkakertomuksia voi tehdä monista lähtökohdista. On tietenkin vetoavaa elää vaarallista elämää, kohdata viilipetoja ja hengailla karujen vastarintaliikkeiden kanssa, mutta aivan oma paikkansa on myös vuoden mittaiselle raportille koti-isän elämästä, jonka merkkihetkiin kuuluu paikallisen animaattoriryhmän opettaminen ja parin päivän oleskelu munkkiluostarissa.

Merkintöjä Burmasta on rehellinen yhden miehen näkemys Myanmarista sen puitteissa, mitä hän itse vuoden aikana koki. Siksi aion lukea sen piakkoin kuudennenkin kerran.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Burma, Guy Delisle, Myanmar, WSOY

Hullu joki

Julkaistu 27 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Hullu joki (Maattoman Juanin matkat 3)
Javier de Isusi
Like, 2011
ISBN: 978-952-01-0660-7

Seikkailijansieluinen Vasco on päättänyt etsiä käsiinsä vanhan ystävänsä Juanin, jonka on viimeksi nähnyt kahdeksan vuotta sitten. Matka alkoi Marcosin piipussa San Cristóbal de las Casasista, Meksikosta, vei La Realidadiin zapatistien luo ja siitä eteenpäin Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin kautta Nicaraguaan Ometepen saarelle, jossa Vasco söi sieniä ja kohtasi Kapteeni Koukun.

Kolmannessa kirjassa Hullu joki Juanin jäljet käyvät tuoreemmiksi, kun Vasco matkaa Ecuadorista Peruun. Mikä-mikä-maan saaressa matkakumppaniksi lyöttäytynyt Hector löytää Juanin kanssa Nicaraguasta matkanneen miehen, joka osaa neuvoa seuraavan etapin. Hullua jokea Cocasta alavirtaan aina Iquitokseen saakka. Kaikki viittaa siihen, että Juan on lopulta painunut sademetsän siimekseen koskaan sieltä palaamatta.

Cocassa Vasco pelastaa Napo-nimisen intiaanipojan tukalasta tilanteesta. Kysymys siitä kuka tuo poika oikeastaan on kulkee halki kirjan, vaikkei olekaan keskeisessä asemassa. Hänen kauttaan päästään Hullun joen todellisen sisällön äärelle, käsittelemään vapaaehtoisesti eristyksissä elävien heimojen ongelmia. Sarjakuva sinänsä ei osoittele ja alleviivaa, mutta kirjan lopusta löytyvä essee latoo tiskiin perusdilemman – miten suojella asetuksilla sellaisia, jotka ovat sanoutuneet irti oikeudellisen objektin asemasta?

Klubihile Jorge muistelee.

Tämä kaikki ei paina Vascoa paljoakaan, kun hän raivaa tietään eteenpäin halki vihreän helvetin valehtelevan, täysjuopon oppaan kanssa. Kun saavutaan kohtaan, jossa länsimaisen sivistynyt ihminen viimeisen kerran näki Juanista vilauksen, jää vaihtoehdoiksi palaaminen takaisin ja ponnistaminen eteenpäin kohti tuntematonta intiaaniheimoa.

Huumoria ei tästäkään kirjasta puutu, mutta Vascon tarkkailevan seikkailijan naamio alkaa rapista. Nyrkkitappeluita, raivoamista, hulluutta lähentelevää pakkoa päästä eteenpäin. Rento matkailu ja tarkkailu sivusta väistyy syrjään, kun Juanin nielaissut sademetsä on edessä.

Olen pitänyt Javier de Isusin Maattoman Juanin matkoista kovasti. Pääsen vaivatta ja pienellä ajankäytöllä matkaamaan pitkin sellaista reittiä, jota en olisi itse tullut valinneeksi. Samalla opin paljon paikoista ja kulttuureista, joille en ole suonut ajatustakaan, mutta joihin nyt haluaisin tutustua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Coca, Hullu joki, Iquitos, Javier de Isusi, Like, Maattoman Juanin matkat, Marcosin piippu, Mikä-mikä-maan saari, Napo, Peru, sademetsä

Ylivertaiset 2

Julkaistu 27 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Ylivertaiset 2
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-577-7

Kun Ylivertaisten saaga hyrähti rullaamaan edellisen kirjan alussa, koko tiimi oli levällään kuin paineaallon paiskomat ellun kanat. Hallitukselta pumpattu rahoitus oli poskettoman massiivinen, tukikohta uudenkarhea ja Suosikin kansikuvaan pääseminen silkkaa päivähaavetta. Myt kakkoskirjan alussa Ylivertaiset on jo laajalti juhlittu supersankarijoukko, joka paitsi pelasti Manhattanin Hulkin riehunnalta, myös koko maailman aggressiivisten alieninien apokalyptisilta aikeilta. Heillä siis menee paremmin kuin koskaan!

…aina sivulle 10 asti. Kapteeni Amerikka heittää pienen panttivankikeikan Lähi-idässä ja Thorin mukaan se enteilee sitä, että Ylivertaisia tullaan käyttämään häikäilemättömien imperialistien kauheana käsikassarana kolmannen maailman maissa, ja nostaa ukkosjumalallista kytkintä. Välittömästi tämän perään uutistoimistot saavat vihiä siitä, että reilut 800 ruumispussia täyttänyt hirviö nimeltä Hulk onkin oikeasti eräs Kilven huipputiedemiehistä, itseasiassa koko supersotilashankkeen nokkamies, tohtori Bruce Banner. Vuoden 1929 musta tiistai pörssiromahduksineen ei ole mitään verrattuna siihen suosiokuoppaan, johon Ylivertaiset tämän myötä karahtavat.

Tämä kaikki on toki lämmittelyä. Pian asiat alkavat mennä poskelleen ihan tosissaan. Euroopan ja Amerikan valtiojohtoiset superihmiset lähetetään vetämään Thoria kimpassa nekkuun, eräs Lähi-idän maa joutuu Ylivertaisten ennaltaehkäisevän iskun kohteeksi ja Haukansilmän kotiin tulee ikäviä vieraita. Sen jälkeen onkin totiset paikat. Kohtalaisen moni valtiovalta on jo kuukausia huolestuneena seurannut Amerikan supermellastusta ja pikkuhiljaa alkaa syntyä konsesus siitä, että tilanteelle ’tarttis tehrä jotain’. Enempää en paljasta, mutta tuo jotain ei ole eri blokkien välinen ystävyysjalkapallo-ottelu, vaikka perseelle potkitaankin.

Huolimatta siitä, että panokset ovat korkealla ja konfliktit vakavia, ei koko kirjaa joudu naama näkkärillä lukemaan. Hank Pym etsiskelee itselleen uutta kotia, superryhmää, joka ottaisi hänet mukaan. Katso ja kavahda! Ultimate-versumilla on oma versionsa myös Puolustajista, ja heille Jättiläinen on kuin taivaan lahja. Kokemusta heillä on säälittävän vähän, medianäkyvyyttä vielä vähemmän, ja rahoitusta tuskin taksimatkan vertaa. Tunnettu nimi auttaisi sponsorien saamisessa. Murheen alhon summaa parhaiten Valkyria, joka Hankin esitellessä muurahaismiesvoimiaan tokaisee: ”Uskomatonta, että ryhmässämme on vihdoinkin joku, jolla on oikeat supervoimat.” Vinkki: jos muurahaisella ratsastava lilliputti on parasta, mitä joukkiolla on tarjolla, samalla vaivalla voi luovuttaa ja näyttää yleisölle paljasta ahteriaan. Puolustajat sattuvat olemaan tästä kanssani samaa mieltä. Lukekaa vaikka itse.

Mark Millarin realismiin pyrkivä ongelmanasettelu esittää tällä kertaa kysymyksen, mikä estäisi supersankareita rahoittavaa valtiota käyttämästä tätä resurssiaan omien globaalien etujensa ajamiseen. Lyhyt vastaus on: ei mikään. Kuten kuuluukin, teoilla on seurauksensa ja toinen kysymys kuuluu, miltä nimensä mukaisten supervaltojen välinen yhteenotto näyttäisi. Lopuksi, kun pöly alkaa peittää raunioituneita rakennuksia, voidaan pohtia, miten vältetään se, ettei vastaavaa tapahdu enää koskaan uudestaan..

Erityiskunniamaininta: kymmenen sivun levyinen, auki taiteltava taistelukuva. Eeppistä viileyttä!

Vannomatta toki aina paras, mutta Ultimate-jatkumossa on mahdollista tarinan niin vaatiessa päästää tärkeitäkin henkilöitä hengestään. Joka tapauksessa Ylivertaiset 2:n loppuessa kaikki alussa hengissä olleet hahmot eivät sitä enää ole. Toivoa sopii, että ilmiselvimmät kalmot pysyvät haudoissaan, jottei tulevien seikkailujen jännite kärsi.

Ylivertaiset on kahden kirjan perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista kamaa kaikille supersankareista diggaileville. Poliittinen kommentaari turpakäräjien lomassa saattaa inspiroida myös laajempia kansankerroksia. Ainoa mitä näiden kanssa kiroan on univelka – jos kirjan erehtyy aloittamaan myöhään illalla, kello on jotain epäkristillistä, kun viimeinen sivu on vihdoin luettu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Ampiainen, Bruce Banner, Bucky Barnes, Egmont, Elohopea, Hank Pym, Haukansilmä, Hulk, Janet van Dyne, Jättiläinen, Kapteeni Amerikka, Kostajat, Loki, Marvel, Musta leski, Nick Fury, Purppuranoita, Rautamies, SHIELD, Steve Rogers, supersotilas, Thor, Tony Stark, Triskelion, Ultimate Marvel

Robot 13: Kolossi

Julkaistu 26 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Robot 13: Kolossi
Kirjoittanut: Thomas Hall
Piirtänyt: Daniel Bradford
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-93-0255-0

Joskus ei todellakaan ole tarpeen mennä merta edemmäs kalaan, sillä merikin tarjoaa riittävän mielenkiintoista saalista. Eräskin paatti sai verkkoonsa pari sataa kiloa hopeakylkiä ja toisen mokoman tuhannen muinaista robottia, jonka pään paikalla on valtavaan, läpinäkyvään kupoliin suljettu pääkallo.

Heti kättelyssä tehdään selväksi, että kyseessä ei ole mikään C-3PO:n kaltainen toimintaa kaihtava droidi vaan lannistumaton ihmiskunnan esitaistelija. Toinen tapa sanoa sama asia on, että mytologinen läski tummuu halki koko albumin. Turpaan saavat niin Kraken, Feeniks kuin Kyklooppikin. Samalla valotetaan hieman mysteerisen robottimiehen historiaa, mutta kolmen lehden kokoelmana Kolossi ei tähän ehdi paljoakaan paneutua. Jopa harmillisen vähän.

Bradfordin kuvitusta olen kuullut verrattavan Mike Mignolan tyyliin, enkä tätä ihmettele. Samat mielleyhtymät minullekin tuli. Tätä en kuitenkaan kokenut haittana, sillä tämänkaltainen mustan käyttö sopii nasevasti eeppisiin muinaishirviötaistoihin kuin ruosteinen ankkuri Krakenin silmään.

Hallilta jäin kaipaamaan enemmän sitä itseään eli tarinaa. Nyt lähdettiin heti penkomaan historian hämäryyksiä antamatta vielä paljoakaan. Minua kiinnostaisi enemmän, mitä robotti on joskus ollut, vasta sen jälkeen, kun saan jonkinlaisen kuvan siitä, mitä hän on nyt. Pelkkä myyttisiä monstereita suvereenisti kurmoottava automaattoni ei kanna kovin monen albumin yli.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Daniel Bradford, Feeniks, Kreeta, kyklooppi, Musta Ritari, Robot 13, robotti, Thomas Hall

Ylivertaiset

Julkaistu 26 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Ylivertaiset
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-573-9

Vuosikymmeniä jatkuneiden supersankarisarjakuvien yksi heikko kohta on päähahmojen kuolemattomuus. Siis tokihan kutakuinkin jokainen superjamppa on aikanaan päässyt hengestään, joidenkin kohdalla kuolemien määrän laskemiseksi pitää ottaa varpaatkin avuksi, mutta kalsarikallejen maailmassa ne kaksi varmaa ovat verot ja kuolemasta palaaminen. Tämä ei edes johdu pelkästään käsikirjoittajien pelkuruudesta. Sekä Marvel että DC ovat vain työläisiä paljon isompien mediajättien valvoessa heidän toimiaan. Mediajättejä kiinnostaa vain raha. Sellaisten nokkamiehet eivät ikimaailmassa antaisi Batmanin ja Hämähäkkimiehen kaltaisien lisensoitavien lypsylehmien kuolla lopullisesti.

Joskus aikoinaan Marvel lanseerasi lehden nimeltä What if? jonka sivuilla käsikirjoittajat pääsivät päästelemään hiukan höyryjä. Jokin kriittinen asia tapahtui eri tavalla kuin pääjatkumossa ja maailma lähi erilaiseen suuntaan. Yleensä huonompaan. Jos koko maailmankaikkeutta ei räjäytetty, vähintään Wolverine tai Peter Parker tapettiin. Kun kerrankin sai nitistää tavallisesti haavoittumattoman sankarin mahdollisimman tylyllä tavalla, siitä revittiin irti kaikki mahdollinen. Tällaiset entä jos -tarinat ovat toki tenhoavia, olen niitä itsekin aikoinani lukenut marvelnistin kiilto silmissä, mutta makupaloja kummempaa säväriä niistä ei tullut. Suuri voima tehdä mitä vain ei tuonut mitään vastuuta. Kalman kouraisun vaikutukset jäivät vain kunkin numeron sivujen piiriin.

Sitten Marvel keksi Ultimate-jatkumon.

Sen sijaan, että olemassaoleva todellisuus olisi rebootattu, kuten DC on ehtinyt tekemään enemmän kertoja kuin makaroneja on pussissa, päämarvelversumin rinnalle perustettiin uusi todellisuus, Ultimate Marvel. Tällä keikauksella yhdistettiin What if:ien rajattomat mahdollisuudet pysyviin seuraamuksiin. Kirjoittajilla oli yhtäkkiä käytössään täysin vapaa pelikenttä, jossa mikä tahansa on mahdollista ja kuka tahansa voi kuolla ilman, että markkinointiosasto tuhrii housunsa. Paketissa oli kaikki voittaja-ainekset. Kysymys kuuluukin, miten niitä aineksia onnistuttiin käyttämään.

”Tony, älä pidä sitä kypärää minun läsnäollessani. Ties vaikka ilvehdit sen takana.”

Ultimate-versumiin kuuluu nippu lehtiä, joskaan ei niin tuhti kuin pääjatkumoon. Mukaan on otettu keskeisimmät vaikuttajat, eli Hämähäkkimies, Ryhmä-X, Ihmeneloset ja itseoikeutetusti Kostajat eli Ylivertaiset. Suomeksi Ultimate-kamaa on voinut seurailla ainakin Mega-Marvelin sivuilla, mutta näitä lehtiä en ole itse lukenut. Ainut kokemukseni tällä saralla ovat kaksi Egmontin julkaisemaa järkälettä, Ylivertaiset ja Ylivertaiset 2. Kummassakin on sisältöä 13 lehden verran, sanalla sanoen The Ultimatesin kaksi ensimmäistä 13 numeron minisarjaa kokonaisuudessaan. Kannet ovat kovat, sivut laadukkaita ja kokonaisuudella hivauttaminen tiputtaa alkuhäränkin. Jos kärsii jännetuppitulehduksesta, näitä lukiessa suosittelen rannetukea.

Ylivertaiset on siis Kostajat modernilla ja paljon realistisemmalla otteella. Syntytarinoita on päivitetty nykyaikaan istuvimmiksi ja maailmanpoliittinen tilanne on huomioitu. Sarjassa pyörii todellisiin ihmisiin pohjautuvia hahmoja alkaen presidentti Bushista. Ihmiset ovat myös raadollisempia ja väkivalta sattuu. Ei voida olettaa lehti lehden jälkeen, että soraksi murskaantuvat rakennukset ovat aina tyhjiä. Ruumiitahan siitä syntyy, kun metaihmiset tappelevat. Se tulee ja tappaa, ja kun se tappaa silloin kuollaan, lauloivat jo Ne Luumäet.

Ylivertaisia johtaa KILPI, tutummin SHIELD eli YPVKK (EVVK). Kiitän suomentajaa päätösestä kääntää hyvä nimi suoraan ilman aakkoshippaa, koska nimen merkitys, sen luoma mielikuva, on tärkein seikka tässä tapauksessa. Kilven johdossa heiluu Nick Fury, mutta yllätysvetona hänestä tehtiinkin musta ja ulkonäkö lainattiin, luvalla, Samuel L. Jacksonilta. Tämä ei liene mikään uutinen enää näin Kostajat-elokuvan ja Kostajien jäsenten soolorainojen jälkeen, mutta aikanaan tämä oli kova veto. Kilven suojissa parikin hemmoa yrittää toisintaa 40-luvun suurinta yhden hitin sukseeta, supersotilasseerumia. Toinen on tohtori Bruce Banner, jonka versio tapahtumasta hulking up voittaa vapaapainijipon mennen tullen, ja toinen tohtori Hank Pym, joka Janet-vaimonsa avulla leikkii kokoleikkejä. Hank on Jättiläinen, Jan Ampiainen. Loputkin alkuperäis-Kostajien perustajajäsenet ovat läsnä, nimittäin Rautamies ja Thor. Tony vetää viinaa kuin sieni ja Thor on toipuva hullujenhuoneen asukki, joka kovasti väittää olevansa aito viikinkijumala.

Ranskassa Furyn organisaatiota kutsutaan nimellä ’Le Kilpi’.

Eräänlainen läpimurto supersotilaiden kanssa saadaan, kun toisen maailmansodan melskeissä jäihin joutunut Kapteeni Amerikka löydetään ja sulatetaan. Mukana hääräävät myös vanhemman kaartin nimet Musta leski, Haukansilmä, Elohopea ja Purppuranoita. Koska tähän ei sovi heittää Kostajat kokoon, pitäisiko taisteluhuudon kuulua Ylivertaiset yhtykää? Miksipä ei, sitäkin he tekevät ihan riittämiin.

Ensimmäinen isompi koitos on kotikutoinen. Banner saa surkukohtauksen, kun hänen tyttökaverinsa Betty Ross viettää iltaa Freddie Prince Jr:n kanssa, minkä johdosta Hulk päättää tasoittaa Manhattanin. Muistatteko, mitä vihjailin sivullisista uhreista? Niitä ehtii kertyä, ennen kuin kriisi saadaan jonkinlaiseen päätökseen. Pienen hengenvetotauon jälkeen lähdetään ratkomaan tutkan alla tapahtuvaa muukalaisinvaasiota, jota nuo muotoaan muuttavat iljakkeet ovat puuhanneet jo vuosikymmenten ajan. Orjuuttaako ihmiskunta, vai tuhotako se, kas siinä pulma.

Ylivertaiset on ihan timanttia. Etukäteen funtsittu 13 numeron määrämitta auttaa vetämään todella tiukan jännitteen koko sarjan halki. Mark Millar osaa pyörittää nostalgisista aineksista koostetun toimintajyrinän omalla tuoreella otteellaan, mitä Bryan Hitchin realistinen, mikäli sellaista sanaa nyt vaikkapa Hulkin kohdalla voi käyttää, kuvitus tukee loistavasti. Juoni ja hahmot avautuvat hyvin myös sellaiselle, jolle Kostajien 50 vuoden historia ei ole tuttua kauraa, mutta jos supersankarit silittävät vastakarvaan, teos ei tarjoa kovin paljon.

Hahmot eivät ole pahoja tai täysmulkkuja, eivät ainakaan ihan siitä ilosta, että asetelmia on nyt lupa keikutella reippaasti. Heissä on hyvin paljon samoja piirteitä kuin Kostaja-versioissaankin. Silti kaikki on erilaista. Taistelussa viholliselta on täysin sallittua ottaa henki. Pymin pariskunnan perheväkivalta on raakaa. Hulk voi purra pään irti. Turvallisuus ja kepeys on tiessään. Jäljellä on asiallista ja itsensä vakavasti ottavaa kerrontaa, joka ei pyydä terävyyttään tai kantaaottavuuttaan anteeksi.

Vastaan siis aiempaan kysymykseeni. Ylivertaisten perusteella uuden alun suomia aineksia ja vapauksia onnistuttiin hyödyntämään hävyttömän hyvin. Tässä on selvästi yksi sellainen kirja, jonka kaivan hyllystä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin, koska se on niin turkasen hyvä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Ampiainen, Bruce Banner, Bucky Barnes, Egmont, Elohopea, Hank Pym, Haukansilmä, Hulk, Janet van Dyne, Jättiläinen, Kapteeni Amerikka, Kostajat, Marvel, Musta leski, Nick Fury, Purppuranoita, Rautamies, SHIELD, Steve Rogers, supersotilas, Thor, Tony Stark, Triskelion, Ultimate Marvel, What if?, Ylivertaiset

Mikä-mikä-maan saari

Julkaistu 23 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Mikä-mikä-maan saari (Maattoman Juanin matkat 2)
Javier de Isusi
Like, 2010
ISBN: 978-952-01-0463-4

Edellisessä osassa nimeltä Marcosin piippu Vasco sai selville Juanin lähteneen Meksikosta jo aikoja sitten. Nyt ystävänsä jälkien seuraaminen on vienyt Vascon Guatemalan kautta Nicaraguaan, Granadaan, josta hänet ohjataan vielä hieman eteenpäin, Nicaraguajärven keskellä sijaitsevalle Ometepen saarelle. Vasco ajattelee saarta peterpanmaisesti Mikä-mikä-maan saarena eivätkä tarinoiden yhtäläisyydet jää tähän.

Tarinankerronta laajentaa repertoaaria, sillä pienet, aukaamanmittaiset kertomukset täplittävät isompaa kokonaisuutta, minkä lisäksi väkevä sienitrippi lohkaisee oman palansa. Perustunnelma on silti tuttu, sama vanha ja arvoituksellinen. Juoni sen sijaan saa tummempia sävyjä väkivallan, niin henkisen kuin fyysisenkin, ollessa keskeisemmässä roolissa. Tätä taustaa vasten pelin panokset kovenevat, vaikkei Juania tunnu löytyvän myöskään Ometepen artisaanien joukosta.

Huumori on edelleen läsnä vahvana, paikoitellen kuin hienostunut aromi. Ajoittain se taas alkaa pulppuilla kuin lähden, jonka purkauksen korkeutta ei osaa etukäteen arvata. Vascon ja Wendyn soluttautuessa hämäräperäiseen leiriin aviopariksi tekeytyen aloin hymähdellä, sitten hekotella. Pätkä oli kerrassaan herkullinen.

Siinä missä Marcosin piippu vei mukanaan saumattoman eheällä kokonaisuudellaan, Mikä-mikä-maan saaren jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi jäi matkustusvietti. Javier de Isusin kyky kuvata ympäristöä kiinnostavasti on vertaansa vailla ja Ometepen eksotiikka kumpuaa paljon muustakin kuin kivoista kuvista. Kyseessä ei ole paikka, jonne mennään lomailemaan, ei, sinne mennään seikkailemaan. Ja mikä ettei, onhan saarella kaksi tulivuorta, jotka legendan mukaan ovat naisen rinnat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Granada, Javier de Isusi, Like, Marcosin piippu, Mikä-mikä-maan saari, Nicaragua, Peter Pan

Salainen agentti X-9 Corrigan 1

Julkaistu 22 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Salainen agentti X-9 Corrigan 1
Kirjoittanut: Archie Goodwin
Piirtänyt: Al Williamson
Jalava, 2012
ISBN: 978-951-887-460-0

Muistan lukeneeni joskus lapsena palasia Phil Corriganin edesottamuksista. En tosin koskaan kokonaista seikkailua ja siksipä en koskaan onnistunut muodostamaan miehestä ja hänen seikkailuistaan mitään selkeää kuvaa. En edes pysty muistamaan, luinko strippejä Turun Sanomista vaiko mistä. Siksi oli hienoa saada näppeihinsä ehta kokoelma, kokonaista seitsemän tarinaa sisältävä albumi. Alkuinnostusta lisäsi tekijäparivaljakko Goodwin ja Williams, joita muistan lämpimimmin Tähtien sota -sarjakuvien tiimoilta. Corrigan 1 -kokoelman atripit ovat ajalta 30.1.1967-27.7.1968.

Phil Corrigan on salainen agentti X-9, joka sai koodittoman kutsunimen vasta toisella vuosikymmenellään. Jopa agentuuri, jonka piikkiin hän heittää keikkaa, oli pitkään nimetön. Tietyn hetken historiassa puulaakin nimi oli FBI, koska FBI oli siihen aikaan kova sana, mutta fedien suosion laskiessa X-9 siirtyi jälleen anonyymiin talliin. Hyvä näin, tämänkin kokoelman tiimoilla Phil nimittäin vierailee Karibialla, Italiassa ja jossain kuvitteellisessa arabimaassa. Luullakseni FBI:n rutiininomainen toimivalta ei kanna ihan niin pitkälle.

Tarinat ovat kohtalaisen yksinkertaisia, mikä onkin vähän pakko, sillä viikkokausia kestävässä seikkailussa ei voi olla liian kimurantteja kuvioita. Tässä mielessä amerikkalainen jatkuvajuoninen strippisarjakuva muistuttaa peruspiirteiltää suuresti kirjallista suuntausta nimeltä Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS), jonka kantava idea on ”selkeä, viihdyttävä, hyvä tarina”. Sana, jota näissä yhteyksissä on tavattu käyttää, on konstailematon. X-9:n seikkailut ovat konstailematonta viihdettä.

Olen aina diggaillut enemmän sarjakuvaa, jossa naisenpuolien ainoa funktio ei ole vikistä nurkassa, kun jotain tapahtuu. Corrigan 1 lunastaa itsensä viimeistään toisen tarinan alussa, kun rikollisorjatyövoimalla kultakaivosta pyörittävä hepsankeikka ampuu niskuroivan körilään kylmäverisen stooalainen hymynkare kasvoillaan. Sankaripuolella taas hameväki olisi voinut olla aktiivisempaa sorttia, rystypolkka jäi selkeästi miesten tanssattavaksi, mutta ehkä 60-luvun sarjalta ei voi ihan kaikkea vaatia.

Erityisen tajuntaa räjäyttävää kamaa ei Corrigan 1 sisältänyt, mutta toisaalta olin jykevästi viihdytetty koko kirjan läpi. Sen enempää en pyydä. Paitsi ehkä albumia Corrigan 2.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Al Williamson, Archie Goodwin, Jalava, Phil Corrigan, Salainen agentti X-9

Planetes

Julkaistu 19 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Planetes 1-4
Makoto Yukimura
Punainen jättiläinen, 2011-2012
ISBN: 978-952-16-1400-2, 978-952-16-1401-9, 978-952-16-1402-6, 978-952-16-1403-3

Olen jo kirjoittanut Planetesin osista 1 ja 2. Nyt olisi vuorossa osat 3 ja 4, mutta aivan liian kauan asiaa pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että sarjaa on syytä käsitellä kokonaisuutena.

Ihmiskunta on vuosituhansien ajan kurkotellut taivaisiin ja avaruuteen, mutta sarjan alkuun mennessä onnistunut roskaamaan sitä vasta reilun vuosisadan verran. Siinäkin ajassa kertyneet vanhat satelliitit ja tuhansista kiertoradalle lähetetyistä laitteista peräisin olevat kappaleet muodostavat vakavan vaaran vilkkaalle avaruusliikenteelle. Romut täytyy korjata pois kuljeksimasta ja sitä nakkia hoitaa DS-12, ”Lelulaatikko”, miehistöineen.

Miehistöön kuuluu kolme henkilöä, aluksi Fee, Juri ja Hachimaki, joista viimeisellä on suurimmat unelmat. Hachi haluaa tienata tarpeeksi rahaa voidakseen ostaa oman aluksen, mutta romunkeräyksestä saatavilla palkoilla unelma jää varmasti toteutumatta. Hänen ainoa toivonsa on päästä mukaan Jupiteriin suuntaavan tutkimusaluksen kyytiin. Lopulta hän heittäytyy tähän pyrkimykseen kauhealla raivokkuudella ja hänen paikkansa romujengissä ottaa Tanabe, joka on Hachin täydellinen vastavoima.

Jokainen hahmo saa neljän pokkarin aikana tilaa kertoa itsestään lukijalle. Keskeisimmäksi nousee Hachimaki, jonka tie vie kohti aurinkokunnan isointa planeettaa. Toiseksi merkittävimpään rooliin kiilaa ykköskirjasta kokonaan puuttuva Tanabe johtuen pitkälti siitä, kuinka merkittävään rooliin hän nousee Hachimakin elämässä. Juri, jonka tarina on traagisin, harhautuu jokseenkin sivuun alun jälkeen ja Feestä kuullaan tarkemmin vasta loppupuolella.

Tarina kattaa useamman vuoden ja kertoo näennäisesti ihmisistä avaruudessa, mutta todellisuudessa se kertoo ihmisistä avaruuden edessä. Avaruus on tyly, suurimmalta osalta huumorintajuton ja yhtä armoton kuin musta aukko, sanalla sanoen vaarallinen ympäristö. Hachimaki on aluksi laiska eikä ylläpidä kuntoaan, mistä on seurauksena haurastunut luusto. Murtumiahan siitä tulee. Toinen fyysinen vaara on säteily, joka aiheuttaa syöpää tai tappaa suoraan, jos huono tuuri käy. Fysiikka ei kuitenkaan ole suurin ongelma. Suurin ongelma on ihmisen pään sisällä.

Avaruus on iso. Valtava. Käsittämätön. Se on ääretöntä mustaa ja lukemattomia tähtiä, se on uskomattomia etäisyyksiä ja loputtomia mahdollisuuksia. Sellaisen edessä ihminen on pieni, pienempi kuin mihin hän on luomakunnan kruununa tottunut. Pyrkiessään Jupiter-ohjelmaan Hachimaki polttaa esteet tieltään puhtaalla raivolla, mutta lopulta hänkin katsoo ympärilleen, katsoo avaruuden syvyyteen, joka hyvin nietzemäiseen tapaan katsoo takaisin. Planetesin merkittävin kantava teema onkin se, miten ihminen käsittää avaruutta, miten avaruus vaikuttaa yksilöön. Tämä problematiikka on tänä päivänä vielä monelle puhdasta spekulaatiota, mutta avaruusturismi on jo alkanut eikä avaruusasemienkaan lukumäärä voi muuta kuin nousta. Ennen pitkää tämä lähinnä teoreettinen ihmisen ja avaruuden välinen suhde muuttuu hyvin todelliseksi valtaville ihmisjoukoille.

Mutta ihminenhän ei ole pelkästään yksilö. Me kaikki kuulumme ryhmiin, kansallisiin, poliittisiin ja elämänkatsomuksellisiin, laajimmin ihmiskuntaan. Planetesissa avaruuden ovat valloittaneet mahtavimmat valtiot ja rikkaimmat yritykset. Ikävä kyllä ei ole mitään syytä, miksi uuden korpimaan valloituksen aika eroaisi ihmisten ahneuden historiasta, päin vastoin. Avaruus on uusi iso kakku, josta jaetaan vain niille, jotka pystyvät ottamaan, ja ristiriidat ratkeavat aina helpoiten aseiden ja väkivallan avulla.

Avaruuden puolustusrintama on tästä hyvin tietoinen. Järjestö on sitä mieltä, että yhden planeetan ekologinen hävitys ihmisten kynsissä on riittävä risti maailmankaikkeudelle kantaa. Ihmisten ei olisi koskaan pitänyt kiivetä kiertoradalle tai asuttaa Kuuta. Ja jos nyt näin onkin käynyt, pitää ihminen ajaa takaisin painovoimakaivon pohjalle. Mitä pidemmälle Jupiter-projekti etenee, sitä radikaalimmiksi käyvät heidän otteensa. Toisaalta terroristit eivät ole ainoa jengi, joka osaa kalistella sapeleitaan. Suurvaltapolitiikan huipentuma on sota eikä sitä käydä avaruudessa kiitävin hävittäjin, joita ohjaavat huimapäiset pilotit. Sitä käydään ohjuksin ja avaruusmiinoin, mutta lopputulos on toki yhtä tuhoisaa. Riittävä määrä romua aiheuttaa Kesslerin syndrooman.

Samaan lopputulokseen toki päästään kiertoratasodallakin.

Kaiken hävityksenkin keskellä ihmisten peräänantamattomuus on se, mikä antaa toivoa koko lajille. Yksilöt ovat valmiita taistelemaan periaatteidensa, ihanteidensa ja vakaumuksensa puolesta. Tämä on toki osa ongelmaa, mutta isompi osa ratkaisua. Lisäksi peräänantamattomuudenkin voi viedä äärimmäisyyksiin, jolloin ihmishenki painaa vähemmän kuin suuri tavoite.

Makoto Yukimuralle Planetes oli paitsi totaalinen läpilyönti myös esikoisteos. Sekä manga että sen pohjalta tehty anime voittivat Japanin Science Fiction Seuran Seiun-palkinnon. Piirrostyyli on realistista, joskin tiettyjä mangalle ominaisia tyylikeinoja esiintyy aika ajoin. Ei tosin riesaksi asti niillekään, jotka eivät chibeille ja jättimäisille hikipisaroille tapaa lämmetä.

Planetes on maailmanluokan scifisarjakuvaa, joka katsoo luottavaisena tulevaan. Teknologia on apuväline, vahvuus löytyy ihmisistä. Samalla kun temmellyskenttä laajenee kattamaan koko aurinkokunnan, täytyy temmeltäjien hyväksyä oma kokonsa galaksin mittakaavassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Makoto Yukimura, Planetes, Punainen jättiläinen

Flash Gordon – Avaruuden rauhanlietsoja

Julkaistu 18 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Flash Gordon – Avaruuden rauhanlietsoja
Dan Barry
Jalava, 2011
ISBN: 978-951-887-447-1

Flash Gordon kuuluu niihin ikonisiin sankareihin, joiden merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Hänet luotiin alun perin Buck Rogersin kilpailijaksi ja innoittamana, mutta sittemmin tämä pulp-aikakauden hahmo on itse innoittanut lukemattomia töitä. Flash on ehtinyt seikkailla animaatioissa ja ihan valkokankaallakin (”Gordon’s alive!”), mutta suurin päivätyö on tehty sanomalehtien sivuilla, päivittäisstripeissä sekä sunnuntaisarjoissa. Jalavan albumi Avaruuden rauhanlietsoja kokoaa yksien kansien väliin Dan Barryn päivittäisstripit ajalta 15.2.1965-28.3.1966.

Albumissa on neljä seikkailua, joista ensimmäinen on ehdottomasti vauhdikkain, suorastaan hengästyttävä. Flash ja tohtori Zarkov ovat tehneet pakkolaskun planeetalle, jossa kaksi osapuolta käy tuhatvuotista robottisotaansa vailla sen suurempaa kiinnostusta rauhaa kohtaan. Kummankin leirin johtajana toimii viehkeä nainen, mutta charmistaan huolimatta Flashkin on helisemässä heidän kanssaan. Tapahtumien tahti on niin kiivas, että ajoittain kahdenkin stripin jääminen väliin pudottaa lukijan kelkasta eikä jatkuvajuoniselle päivittäissarjakuvalle luontaista asioiden kertausta juurikaan esiinny. Rautaa!

Toisesta tarinastakaan ei vauhtia ja käänteitä puutu. New Yorkia riivaa paha epidemia alkaen jättiläishyttysistä jatkuen lentoliskoihin. Asialla on YK:n päämajassa värjöttelevä, kajahtanut keksijä, jonka rakentama kone availee ulottuvuusportteja tuoden läpi mitä merkillisempiä olioita. Vyyhteä selvittämään on määrätty Flash Gordon sekä kaunis venäläisagentti Tanja, jotka kumpikin kokevat velvollisuudekseen saattaa tuo ihmeellinen keksintö nimenomaan oman hallituksensa valvonnan alle. Kylmää sotaa käydään niin Itävallassa kuin lontoossakin, suksilla, sukellusveneitse ja lentokoneissa. Keksijä ja keksintö vaihtavat omistajuutta alati kiihtyvään tahtiin, kunnes koiraksi hypnotisoitu ja puettu keksijä karkaa Lontoon lentokentällä liikenteen sekaan. Mistä näin hilpeitä ideoita oikein revitään?

Loput kaksi kokonaisuutta ovat sitten tavanomaisempia. Toisessa nähdään pohjattoman katkeroitunut ex-sankari ja kaamea tappajaköynnös, toisessa taas kosmisen itsekeskeinen teollisuusmagnaatin tytär, joka vuorottelee kuukauden työntekijän tittelistä kilpailevan tehopakkauksen ja täydellisen psykopaatin välillä. Eikä ketään jaksa kiinnostaa, Flash Gordon vain hymyilee ja painuu enemmän kyykkyyn.

Kahden ensimmäisen tarinan perusteella voin suositella Avaruuden rauhanlietsojaa kaikille vanhakantaisesta seikkailumenosta viehtyville. Raivostuneiden kansanjoukkojen huutaessa ”Rauhanlietsojat! Kimppuun!” ei voi kuin nauraa. Nauraa ääneen.