Aihearkisto: Arvostelu

Muistoissa sininen Maa

Muistoissa_sininen_MaaMuistoissa sininen Maa (Blue Remembered Earth)
Alastair Reynolds
Suomennos Hannu Tervaharju
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0782-6

Akinyan suku on jo vuosikymmenet operoinut ympäri aurinkokuntaa aina Merkuriuksesta Kuiperin vyöhykkeelle. Automatisoidut asteroidilouhimot suoltavat arvokkaita resursseja sisäplaneettojen käyttöön jatkuvana virtana. Kun suvun matriarkka Eunice yllättäen kuolee vain 130-vuotiaana, perheen kapinallinen aines päätyy napit vastakkain liikemiesmäisten serkkujensa kanssa.

Geoffrey Akinya on onnellinen tutkiessaan elefantteja, joiden aistimaailmasta hän haluaisi saada selvyyttä. Työ kuitenkin keskeytyy, kun serkut Hector ja Lucas tarjoavat lisämäärärahoja pientä palvelusta vastaan. Kuun pankista on paljastunut isoäidin salainen tallelokero, ja sen sisältö pitäisi selvittää. Serkut eivät voi lähteä, mutta Geoffrey voi. Tästä alkaa koko aurinkokunnan kattava, monitahoinen retki, jonka aikana setvitään edesmenneen mummon salaisuuksien verkkoa.

Romaanin tulevaisuudessa punotaan edelleen poliittisia juonia, mutta väkivalta on kitketty olemattomiin. Tästä on kiittäminen Mekanismia, maailman kattavaa valvontakoneistoa, jolta ei hevin pääse pakoon. Katvealueitakin on, esimerkiksi Kuussa Valvomattomalla vyöhykkeellä. Siellä asustaa Geoffreyn sisar Sunday, joka tempautuu mukaan sukuhistorian pyörteisiin.

Sundayn kautta tutustumme Marsiin, jossa valtava robottien taistelutanner simuloi evoluutiota pikakelauksella. Geoffreyn matkassa lukija kuljetetaan puolestaan valtamerten pinnan alle, missä ihmiskunta sopeuttaa itseään elementtiin, joka kattaa 71 prosenttia planeetan pinnasta.

Alastair Reynolds tapaa kirjoitella tiiliskiviä, ja kuusisataasivuinen Muistoissa sininen Maa on juuri sellainen. Onneksi mukaan on löytynyt ihailtava määrä scifistisiä visioita, joissa piisaa ihmeen tuntua. Lisäksi romaanin päähenkilöt tuntuvat eläviltä. Harmillisesti sama syvyys ei yllä sivuhahmoihin, jotka pahimmillaan noudattavat vain yhtä juonen vaatimaa motiivia.

Tarina on pitkälti Eunice Akinyan rakentaman mysteerin selvittämistä. Kaikki löydetyt osaset ovat merkittäviä, mutta niiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut. Suuhun jää kikkailun maku, joskin kyseistä kikkailua on varsin viihdyttävä seurata. Esimerkiksi ilman Mars-jaksoa juoni olisi toki ratkennut, mutta itse kirja olisi ollut paljon köyhempi.

En ole koskaan ollut kummoinen Reynolds-fani, ja hänen Jäänpuskijat-romaaniaan muistelen jopa inhonneeni. Muistoissa sininen Maa palautti kuitenkin uskoni hänen kykyihinsä. Niinpä buukkaan suosiolla lukukalenteriini Reynolds-aikaa tuleviksi vuosiksi.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2013)

Päiväpartio

PäiväpartioPäiväpartio
Sergei Lukjanenko, Vladimir Vasiljev
Suomentaja: Arto Konttinen
Into, 2013
978-952-264-200-4

Maailmassa Valon ja Pimeyden palvelijat ottavat jatkuvasti toisistaan mittaa. Satoja vuosia sitten solmittu Sopimus estää vastakkainasettelua repeämästä maailmaa tuhoavaksi sodaksi, mikä tarkoittaa vain sitä, että sota käydään pinnan alla mahdollisimman kieroja temppuja käyttäen. Sopimus kun ei ole mikään itse itseään toteuttava voima, vaan dokumentti, jota valvoo Inkvisitio. Jos ei vielä nimestä käy ilmi, sen verran vihjaan, että Inkvisition tulilinjalle ei ole hyvä joutua.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Yöpartio Valon palvelijat olivat pääosissa. Tutustuimme analyytikon hommista kentälle joutuneeseen Anton Gorodetskiin, jota Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon pyrki manipuloimaan. Aivan kuten Yöparion johtaja Geserkin, sivumennen sanoen. Kummassakin kirjassa isot pojat kehräävät kasaan suunnitelmia suunnitelmien sisälle, kunnes koko juonirakenne muistuttaa valtavaa maatuskaa eikä lukija voi olla lainkaan varma siitä, onko ainutkaan näkyvillä oleva nukke se sisimmäinen, tai edes ulommainen.

Päiväpartiossa estradi annetaan Pimeyden palvelijoilla ja kuten totuttua, romaani jakaantuu kolmeen erilliseen osaan, jotka yhdessä kuljettavat juonta kohti huippuaan. Ensimmäisessä osassa kohtaamme jälleen Yöpartiosta tutun noidan Alisa Donnikovan, joka taisteluvästmyksen vuoksi lähtee lomalle Artekin nuosisoleirille. Romanttisen kirjallisuuden oppien mukaan ei kunnon lomaa ilman lomaromanssia, ja Alisa kohtaakin varsin miellyttävän nuoren miehen, jonka kanssa voisi vähän vehdata. Jotkin ihmissuhteet vain saavat alkunsa huonojen enteiden alla.

Toisessa osassa Moskovaan saapuu harvinaisen hyvätapainen Pimeyden palvelija, josta ei ole koskaan ollut mitään harmia kellekään, ainakaan partioiden mittapuun mukaan. Silti hän onnistuu olemaan paikalla kerta toisensa jälkeen, kun joku pääsee hengestään eikä kumpikaan puoli oikeastaan tiedä, miten koko kaveriin pitäisi suhtautua. Kun samaan aikaan järjettömän voimakas maaginen artefakti ryöstetään Inkvisition holveista, alkavat panokset olla kovin korkealla. Mutta ei toki niin korkealla kuin lopussa, kun maailman kohtalo tyrkätään vaakalaudalla pariinkin otteeseen. Ja kaiken yllä häälyy kysymys siitä, kuka koko peliä oikein pyörittää.

Kerronnan tyyli on tuttua jo Yöpartiosta. Se on samalla melankolista että toiveikasta. Vaikka sää ja maailma kokonaisuutena painavat niskassa ja pyrkivät masentamaan, vaikka Hämärä korjaa satoaan, vaikka maailmanloppu on jo aivan nurkan takana, aina voi vetää kännit ystävän kanssa ja lyödä pöytään syvällisiä totuuksia.

Hahmot välttävät mainiosti perinteisen draamahuorauksen, missä reaktiota seuraa väistämättä ennakoitavissa oleva vastareaktio, ja juuri tämä tekee lukukokemuksesta paitsi omintakeisen myös miellyttävän. Hahmoista välittää, koska heidän reaktionsa eivät ole tarkkaan ennustettavissa, sillä sen johdosta he vaikuttavat aidoilta. En tunne venäläisiä, vaikka jotain sukua sieltä onkin peräisin. En ole edes koskaan käynyt Venäjällä. Silti minulla on joitain mielikuvia venäläisistä ja Sergei Lukjanenkon luonnehdinta vastaa niitä ihastuttavasti.

Pohdittavaa riittää hyvän ja pahan suhteesta, sekä henkilökohtaisesta vastuusta. Valon palvelijat uhraavat kaikkensa epäkiitollisten ihmisten edessä, Pimeyden palvelijat taas haluavat elää täydellisen vapaina ilman, että kukaan astuu heidän tielleen. Vaan entäpä, kun Valon palvelijan oma etu menee ristiin ylevämpien tarkoitusperien kanssa? Entä kun tavallisten ihmisten murhaaminen vähentää pahuuden määrää joskus tulevaisuudessa? Yksinkertaisia vastauksia ei ole, ja onkin ilo nähdä hahmojen säntäilevän dilemmojen sokkelossa yrittäen selvitä hengissä seuraavaan päivään.

Yöpartio-sarjaan kuuluu vielä kolme kirjaa lisää. Toivon totisesti, että nekin ilmestyvät vielä suomeksi.

Star Trek Into Darkness

Star Trek Into DarknessStar Trek Into Darkness
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Simon Pegg, Benedict Cumberbatch, Zoe Saldana, John Cho, Karl Urban, Anton Yelchin, Alice Eve, Bruce Greenwood, Peter Weller
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof
Ohjaus. J. J. Abrams

Kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin. Olin kuullut hieman kärinää elokuvan laadusta, joten jo etukäteen päätin olla sellainen kirkasotsainen trekkeri, joka ei napise ja märise vain sen vuoksi, että uudessa aikalinjassa joitain asioita tehdään eri tavalla kuin aiemmin. Antaa heikompien sortua ojaan ja puhkua pyhää vihaansa, minäpä olen todellinen, avarakatseinen fani ja diggaan uutta siinä missä vanhaakin.

Kuten arvata saattaa, ihan näin ei käynyt. Alku vielä menetteli, ehkä ensimmäinen puolituntinen, mutta mitä pitemmälle leffa eteni, sitä suurempi epätoivo alkoi vaivata mieltäni, kunnes loppuun päästyäni olin tyytyväinen lähinnä siihen, että pääsin teatterista ulos.

Hahmot jäivät hyvin ohuiksi ja olivat niineensäkin lähinnä päin helvettiä. Kyllähän eroja vanhaan kuuluu olla, mutta liian räikeät poikkeamat söivät sitä vähää nautintoa, mitä taukoamattoman, umpikliseitä vilisevän äksönin jälkeen oli jäljellä. Se, että tässä kierrätettiin vanhaa tarina-aihiota, jopa varsin klassista sellaista, olisi ollut plus, jos sitäkin ei olisi mämmitty vahvasti miinuksen puolelle.

Seuraa puhetta juonesta ja muusta vastaavasta. Leffaa näkemättömät voivat tässä kohtin nostaa spoilerisuojansa ja katsoa, mitä muuta Internet mahtaisi tarjota.

Mielestäni kaikkien aikojen paras Star Trek -elokuva on sarjan toinen osa, Khanin viha. Siinä Kirk kohtaa uudelleen alun perin tv-sarjan aikoihin tavatun geneettisen supermiehen nimeltä Khan, jolla on pahat mielessä. Tuota menneiden aikojen sotalordia näytteli Ricardo Montalbán, ja hyvin näyttelikin. Hahmon oli tarkoitus olla kaikin puolin parempi kuin ihminen ja siitä johtuen ylimielisyyteen helposti sortuva megalomaanikko, ja tämän Montalbán toi ruudulle eittämättömän ansiokkaasti. Elokuvaan tultaessa hän taas oli katkeroitunut, kostoa janoava mielipuoli, joka edelleen oli äärimmäisen vaarallinen vihollinen, mutta toisaalta edelleen päätyi aliarvioimaan vastustajaansa. Khanin viha ja raivo ovat käsinkosketeltavia, sillä Montalbánin huokuma karisma myy hahmon tarkoitusperät katselijalle aivan kympillä.

Tuo kaikki on syytä tietää, jos aikoo saada yhtikäs mitään irti J. J. Abramsin ohjaamasta Benedict Cumberbatchista, jonka harteille on sälytetty tuon ikonisen vihulaisen rooli. Cumberbatch on vetänyt loistosuoritusta BBC:n nykyaikaan sijoittuvassa Sherlock-sarjassa näytellen kaikkia muita fiksumpaa ja jokseenkin ylimielistä ikonista salapoliisia (tai umpirehellistä sosiopaattia), joten joku on saattanut nähdä synergiaa ajatuksessa heittää Sherlock Holmes Khanin nahkoihin, ja idea olisi voinut olla hyväkin muissa käsissä, mutta rima päädyttiin alittamaan limboasennossa. Abramsin käsitys ylivertaisesta yksilöstä on antaa Khanille überpäheä tykki käteen, jotta hän voi niitata maahan laumoittain klingoneita ja näiden aluksia liikkumatta piiruakaan siltä neliömetriltä, jolla hän seisoo. Arnold Schwarzeneggeriltä tuon sulattaa, mutta hänen hahmojaan ei usein ole liioista aivosoluista tai huokosista tihkuvasta karismasta syytetty.

Geneettisen hirmuvaltiaan syvyyttä voi loppujen lopuksi luodata nanoputkella eikä tätä katastrofia pelasta edes muutama vuodatettu, hyvin laskelmoitu kyynel. Khania on tässä inkarnaatiossa mahdotonta erottaa tusinatehtaan liukuhihnalta rullaavista superpahiksista, jotka nerokkaan mielensä turvin kehittävät älyttömän monitahoisia tuhosuunnitelmia, jotka riippuvat siitä, että hyvikset hyppäävät juuri haluttujen vanteiden läpi. Edes sitä ei hänelle ole suotu, että hän haluaisi lopulta valloittaa ja hallita, vaan hihasta reväisty motivaatio on tuhota kaikki alemmat olennot. Olisivat voineet samalla vaivalla pakata miehen apupyörillä rullaavan, karhupumpulla varustetun suolasirottimen sisään. Joku tekijätiimissäkin tajusi jossain vaiheessa, miten ohuilla jäillä tässä ollaan luistelemassa ja vakuutusta Khanin vaarallisuudesta haettiin itseltään Leonard Nimoylta. Vakuutusta, joka olisi ollut tarpeeton, jos Khanin hahmo olisi toiminut omillaan.

Toimintaa ja possahduksia piisaa koko rahalla, aivan sama mitä lipustaan on maksanut. Hitaammat pätkät tuntuvat olevan melkeinpä vähemmistössä. Lukumäärällisen yltäkylläisyyden lisäksi äksönpätkät ovat myös tavattoman pitkiä ja juuri tuosta johtuen puuduttavan tylsiä. Kukkeinpana esimerkkinä toimikoon Kirkin ja Khanin suhahdus avaruuspuvuissaan halki romua täynnä olevan avaruuden, jonka aikana besserwisserit kiljuvat ohjeitaan korvakuulokkeeseen. Kuvakulmiin ja efekteihin yksinkertaisesti turtuu. Erityismaininta pitää antaa vaiheisille, koskien niin hyppysissä pideltävää mallia kuin alustenkin aseistusta. Kauas taa ovat jääneet futuristiset energia-aseet, joiden leveät, jatkuvat säteet joko vaivuttivat tajuttomuuteen tai suoraan olemattomuuteen. Nyt valonnopeus on aivan liian hidasta, energiapärähdysten kuuluu kirahdella suorastaan naurettavaa nopeutta ja käyttäytyä kaikenkaikkiaan samalla tavoin kuin luotien.

Myös hahmojen kanssa ollaan hakusessa, tai pikemminkin hahmot on pantu palvelemaan juonta. Kyse ei ole siitä, ettei Kirk luottaisi Scottin arviointikykyyn mitä tulee aluksen turvallisuuden varmistamiseen, minkä johdosta Scott on pakotettu eroamaan. Kyse on tarpeesta saada yksi luottohemmo vihollisterritoriolle miinoittamaan pahisten pyrkimyksiä. Voin hyvin uskoa, että Kirk käyttää ohjesääntöä pääsääntöisesti vessapaperina ja tekee omantuntonsa mukaan, mutta nuoresta iästään huolimatta Enterprisella perinteisesti vallitsevan toveruuden siementen pitäisi olla jo kylvetty. Tuo omatunto on tuossa kriittisessä kohdassa täysin kateissa. Huonoa, hahmoja kunnioittamatonta käsikirjoittamista tämä tämmöinen.

Toinen sälli, jota läimitään (suipoille) korvilleen urakalla, on Spock. Muistatteko vielä, se tunteeton vulcanuslainen tiedeupseeri, joka käytti logiikkaa ongelmatilanteiden ratkomiseen? Eikö olisikin hei radikaalia, jos uudella versiolla olisi abysmaalisen huono tunnekontrolli ja sen pinna palaisi ensimmäisen tilaisuuden tullen? Olisi varmaan, jos takana olisi parin vuosikymmenen jatkumo tai edes muutama kausi tv-sarjaa, mutta jos uusi tyyppi rikkoo hahmonsa elokuvassa numero kaksi, katsojan kannalta tunnelataus jää olemattomaksi. Älkääkä sanoko, että kyllähän tässä on ne samat tutut hahmot, vain nuorempina. Ei ole. Kahden elokuvan perusteella, ei helvetissä ole.

Ennen kuin katsojaa rangaistiin Tähtien sodan esiosista lainatulla leijuautojen päällä tapahtuvalla mätöllä, joutuu hän kärsimään läpi varsin tuskastuttavan Khanin viha -lainan, jossa Kirkin ja Spockin roolit on käännetty päälaelleen. Toisiaan seuraavat traagiset tapahtumat ovat ilmiselvää, ponnetonta, tyhjän sangon kolistelua siitä hetkestä saakka, kun Kirk suuntaa säteilyn täyttämälle osastolle, kaikille niille, jotka ovat nähneet klassiset elokuvat. Lopuille ahdistavan luokattomasti lainatut yhtäläisyydet eivät puolestaan sano mitään. Koko kalabaliikin lopputulemakin on tarpeettoman selvää. Spockin henkiinherätykseen sentään käytettiin kokonainen elokuva, Kirkille suodaan viisi minuuttia. Tämä on vain yksi syy lisää vihata tätä alisuoritusta, kun sitä vertaillaan kolmekymmentä vuotta vanhaan lähdemateriaaliin.

Jos lähdette tekemään häpeämätöntä remakea vanhasta elokuvasta, koittakaa nyt Zarquonin tähden tehdä siitä alkuperäistä parempi. Muuten koko projektissa ei ole mitään mieltä. Ja jos jokun mielestä tämä kliinisesti laskelmoitu, tyhjäpäinen toimintarymy oli millään tasolla Khanin vihaa parempi, hoitoonhakulomakkeita saa aulasta pyytämällä.

Vaaniva pelko ja muita kertomuksia

Vaaniva pelkoVaaniva pelko ja muita kertomuksia
H. P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2011
ISBN: 978-951-887-437-2

Lovecraftin koottujen teosten kolmannessa osassa pääsemme tutustumaan miehen alkuaikojen lyhäreihin, joiden pituus keikkuu pitkälti 10 ja 20 sivun välimaastossa. Mukana on myös pari hieman pidempää tarinaa: Olio kynnyksellä ja Unet noitatalossa, sekä massiivinen Hulluuden vuorilla, joka haukkaa liki kolmanneksen koko kirjasta. Onneksi se on timanttia.

Lyhyemmät novellit vievät lukijan tuttujen kauhujen lisäksi myös fantastisempaan maailmaan. Lovecraft loi unimaailman, jossa piskuisia ihmisiä tärkeämmiksi nousevat kaupungit ja paikat, sekä vähäisemmät toiset jumalat. Näistä Iranonin etsintä ja Toiset jumalat jäivät parhaiten mieleen, ja Valkoinen laiva. Niitä eivät hallitse kosminen kauhu ja mieltä jäytävä pelko, vaan surumielinen vire, joka jää jäljelle, kun kaikki maaginen hiljalleen poistuu ihmisen elämästä.

Muista tarinoista nostan esiin Erich Zannin musiikin, joka pureutui lähtemättömästi mieleeni, kun sen ensi kertaa yli kaksi vuosikymmentä sitten luin. Siinä on sellaista selittämätöntä maanisuutta, joka itseänikin usein riivaa. Toisaalta toivotan tuollaisen maanisuuden tervetulleeksi, enhän minä muuten saisi mitään aikaan, mutta tietyt ikkunat on syytä pitää Erich-parkaa tiukemmin säpissä.

Edellisen kokoelman niminovelli Varjo menneisyydestä oli puuduttava pituutensa vuoksi, koska vihjailuja ilmiselvistä asioista jaksaa vain rajallisen ajan, ennen kuin kerronta hyytyy ja lukija alkaa tuskastuneena toivoa lopun koittavan mitä pikimmin. Mikään tämänkaltainenkaan ei vaivannut pienimmässäkään määrin vieläkin pidempää tarinaa Hulluuden vuorilla, joka on tämän kokoelman helmi.

Etelänapa saavutettiin vihdoin ja viimein vuonna 1911, mutta tutkittavaa riitti silti edelleen. Lovecraft riensi omalta osaltaan täyttämään tyhjää maata ja kuvittelemaan tuon eteläisen mantereen poikki mahtavan vuorijonon, joka jätti Himalajankin varjoonsa. Hän loihti esiin vahvan kuvauksen jäisistä myrskyistä, lumesta, lähellä kokoavista reunakukkuloista ja niiden takaa taivaisiin nousevista hulluuden vuorista, joiden takana oli, niin, mitä. Huimat löydöt seuraavat toisiaan, kun Maapallon historiaa kirjoitetaan uusiksi ja tutkijat kaivautuvat yhä syvemmälle ajan ja avaruuden mysteereihin. Novellin, vaiko ehkä pienoisromaanin, ote ei herpaannu vaan jännite kantaa voimakkaana loppuun asti.

Viivi ja Wagner 2008-2010

Viivi ja Wagner 2008-2010Viivi ja Wagner 2008-2010
Juba
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-676-7

Vuosina 2008-2010 lehtipisteitä sulostutti Viivin ja Wagnerin oma sarjakuvalehti. Sen sivuilla nimikkohahmot seikkailivat niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, toisin sanoen osa stripeistä on suorastaan antiikkista perua, ja osa uudenkarheaa kamaa. Jako oli hyvä, koska samalla rahalla pääsi sekä näkemään uudet kehityslinjat että nostalgioimaan niitä vanhoja hyviä aikoja huimat kymmenen vuotta sitten. Bonuksena lehti esitteli myös paljon muita kotimaisia tekijöitä ja heidän sarjojaan.

Kuten arvata saattaa, lehtisilppurilla varustettu noutaja kuitenkin iski ja niitti julkaisun maahan kuin eilisen lehden. Ilmeisesti voittomarginaali ei ollut riittävän leveä taskulaskinportaan pikkupomojen mielestä eikä kukaan keksinyt pakata lehteä rapisevaan pussiin jonkin älyttömän halpisroinan kanssa. Mikä sivumennen sanoen tuntuu olevan se vallalla oleva metodi tänä päivänä, kun lehtipisteen tarjontaa kauhistelee. Olisivat voineet laittaa täkyiksi possutarroja, farmarin kalenterin, kuivapekoninäytepakkauksen tai pienen puhallettavan Viivin. Tai Wagnerin.

Viivi ja Wagner muumioNäin zombieiden kulta-aikana on varsin luonnollista, että jonkinlainen ylösnousemus tapahtui parin vuoden sisään. Lehteä ei ikävä kyllä tuotu takaisin, mutta jo julkaistujen numeroiden Juba-sisältö koottin yksien kansien väliin. Kannet ovat luonnollisesti kovat ja paketti on paksu kuin extratuhti siivu joulukinkusta. Vaan onhan pakkokin, lehteä kun ilmestyi 20 numeroa ja Juban kamaa oli varmaan puolet. Strippien lisäksi pitää muistaa kannet ja joka numerossa oli lisäksi sellainen sivun mittainen välähdys jostakin Juballe olennaisesta asiasta, kuten Pariisista. Ne kaikki on nyt pelastettu jälkipolvia varten ISBN-numeron taakse.

Juban faneille Viivi ja Wagner 2008-2010 on pakko-ostos, paitsi mikäli hyllystä sattuu löytymään lehden jokainen numero. Myös ihan vain stripeistä nautiskeleville sikamaaneille kirjan hankinta on viisas veto, sillä itseäni kiehtoi lukea muutaman sivun pätkissä vanhaa ja uutta tuotantoa vuoronperään. Rytmitys toimi ja piti sarjakuvan tuoreena. Saman efektin toki saa aikaan kaivamalla hyllystä koko albumikokoelma ja lukemalla niitä pätkittäin, mutta siinä jo noustaisiin puuhun saparo edellä.

Viivi ja Wagner Amerikkaan

Murhaavasti

MurhaavastiMurhaavasti
Helena Numminen
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-22-9

Fiktiivinen murha palvelee lähes poikkeuksetta isomman juonen tarpeita. Kysykää vaikka Jessica Fletcheriltä. Hengenriiston tarkoitus on antaa etsiville etsittävää tai leikata sivuhenkilökauraa seipäille nostettavaksi päähenkilön kunnianhimon edessä. Mutta keitä ovat ne murhaajat? Entä murhatut? Millainen on heidän välinen jännite, miten se kasvaa ja muuttuu kenties vuosikymmenten ajan, ennen kuin tyylikäs mies hattu päässä, pitkä takki liehuen syöksähtää paikalle kertomaan Kuka Sen Teki?

Helena Numminen kertoo meille ihmisistä, jotka päättävät hoidella lähimmäisensä manan majoille. Monessa tarinassa toimeenpaneva hahmo on nainen, kuka mistäkin syystä. Niistä kosto on ehkä yleisin, jos koston määritelmää laajennetaan riittävästi. Se viimeinen, kuohahtava teko lähtee yleensä jostain pienestä seikasta, mutta mukana on myös tiukkaa suunnitelmallisuutta. Eivät murhaajatkaan ole toistensa kopioita, vaan arvokkaita yksilöitä, joilla on kullakin omat, erityiset motiivinsa.

Entä uhrit, ansaitsevatko he kohtalonsa? Ajautuuko lukija kannustamaan murhaajaa eteenpäin kohti lopullista tekoaan? Jos nyt sivutetaan yleinen kysymys siitä, ansaitseeko kukaan kuolla, voidaan todeta, että jotkut kirveen alle jäävät ihmishirviöt ovat tieten tahtoen kaivaneet verta nenästään, kun taas joillakin sivullisilla vain käy huono tuuri. He onnistuvat suututtamaan väärän ihmisen tai vain muistuttavat liikaa jotakuta toista, jonka vääryyksistä päätyvät maksamaan.

Kirjan kieli oli erityisen herkullista. Kielikuvat piiskasivat tunnelmaa hurjaan lentoon kiihottaen lukijan aisteja, kunnes tuli hetki suorittaa verityö. Teoilla ei kuitenkaan jääty mässäilemään, ne todettiin lähes kliiniseen tapaan vain tapahtuneiksi. Vertahan siitä nyt tulee, kun kallo halkeaa, mutta siihen tuskin murhaaja enää kiinnittää suurta huomiota. Teon jälkeen on tyhjä olo, kun enää ei sisällä olekaan sitä vihaa, jota niin pitkään on saanut hautoa. Tuleepa jollekin harvalle pieni katumuskin.

Murhaavasti on napakka novellikokoelma, joka ei pyytele anteeksi tai selittele. Kollektiivinen raatokasa kasvaa, kun savuavaa pistoolia pitelevät tappajat joko saavat kostonsa, päätyvät äärimmäisyyksiin vain selviytyäkseen tai puhtaan julkeasti ottavat omansa, ja miksikäs eivät. Kukapa heitä estäisi?

Hämähäkkimies 1983

Hämähäkkimies 1983Hämähäkkimies: Vuosikerta 1983 (Amazing Spider-Man 223-225, 228-242)
Käsikirjoitus: Roger Stern ja muut
Piirros: John Romita Jr. ja muut
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-675-0

Muistelen pitäneeni vanhoista Hämähäkkimiehistä heti kättelyssä, kun joskus 80-luvun lopulla Salattujen sotien jälkeen lainasin niitä kaveriltani muovikassitolkulla. Samassa kuormassa kulki toki myös muutakin, kuten Ryhmä-X:ää ja Conania. Ne kaikki määrittävät yhä edelleen, kukin osaltaan, millaisista sarjakuvista pidän. Siksi tällaisen vuosikertakokoelman lukeminen on kuin lapsuuden kotiin palaisi.

Dramatiikan sääntöjen mukaan minun pitäisi ensin luetella vuoden vähemmän kiinnostavia vihulaisia, ennen kuin kliimaksina listaan ne pari kovaa tykkiä, mutta hiiteen mokoma! Nyt ei malta! Mörkö! Juggernaut! Onko muulla edes väliä? Virvatuli siellä vilahtelee ja Korppikotka lepattaa, mutta miten sellaista voi verrata Juggiksen rymyämiseen läpi Manhattanin? Miten, tai edes miksi, verrata Mörön syntyä johonkin kauhukuvastosta napattuun episodiin, jossa Tarantulasta sikiää huoneen kokoinen hämähäkki?

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut on pysäyttämätön jäpikäs, jota ei paljon vaivaa, vaikka talo kaatuisi päälle. Enemmän hän on haastanut riitaa x-miesten kanssa, kun nyt sattuu olemaan professori Xavierin velipuoli, mutta Hämähäkin kiusatessa häntä mitättömillä pysäytysyrityksillä hänen luontainen paha sisunsa pääsee esiin ehkä parhaiten. Vaikka sankari lataa peliin kaiken ydinpommia pienemmän, mahtava kolossi tuskin edes hidastaa kulkuaan. Loppua kohden käy jo jännäksi, keksiikö Hämis, miten pysäyttää pysäyttämätön ennen kuin tämä tihutyönsä tehtyään pakenee mereen.

Mörkö taas on tervetullut päivitys Vihreään menninkäiseen, jonka alkuperäinen (mielipuolinen) aivo Norman Osrborn heitti lusikkansa nurkkaan jo jokin aika sitten. Sen jälkeen vihreissä vermeissä viuhahteli parikin kelvotonta kopiota ja kaipa käsikirjoittajat olisivat sitä jatkaneet maailman tappiin asti, mutta onneksemme Roger Stern keksi käyttää vanhoja härveleitä kokonaan uuden identiteetin kanssa. Osbornin tappavat keksinnöt päätyvät salaperäisen mysteerimiehen haltuun, joka ensi töikseen kyhää itselleen uuden puvun. Naurettava muuttuu pelottavaksi. Mörön henkilöllisyys toki pidettiin aluksi salassa ja siihen rooliin sovitettiin aikojen kuluessa jos jonkinmoista Peter Parkerin tuttavaa. Heittipä yksi henkensäkin lavastuksen uhrina. Kyse on ison luokan superpahiksesta eikä mistään tusinakonnasta, joista jälkimmäisestä esimerkkinä toimikoon Herra Hyde (muskeleita, raivoa, luonnetta kuin tiskirätissä). Mörkö herätti kiinnostuksen ensimmäisestä numerosta alkaen.

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Heistä kahdesta Juggis oli kiva vieraileva tähti, joka aiheutti hetkeksi säpinää. Mörkö sen sijaan määritti Hämähäkkiehen tulevia seikkailuja vuosiksi eteenpäin yhtä voimakkaasti kuin Musta kissa, ja se ei ole vähän.

Roger Sternin ansioksi on myös laskettava pahimmillaan jopa kolminkertaisen kerronnan käytöstä luopuminen. Kyse on rasittavasta tekniikasta, jossa ruudun ylälaidassa selittävä kertoja toteaa jotain, jonka hahmo toistaa puhekuplassaan ja varmemmaksi vakuudeksi sama asia on piirrettynä paperille. Tätä esiintyi enemmän Len Weinin aikakaudella ja tässä vuosikerrassa moisesta rasituksesta on päästy pitkälti eroon. Oli jo aikakin.

Niin. Hämmästyttävän Puujalkamiehen jätin mainitsematta. Ainoa superrikollinen, joka on rankattava hurjuudessa jonnekin neljästä pikkulapsesta koostuvan Power Packin alapuolelle. Yhden numeron verran saamme seurata hänenkin edesottamuksiaan. Ja ehkei hänestä sen enempää.

Termiä legendaarinen on helppo viljellä, kun räytyy nostalgian pauloissa ja muistelee aikoja, jolloin supersankarisarjikset olivat reipashenkistä mättöä vailla sen kummempia krumeluureja. Siltikin ostaisin Mörön ensiesiintymisen legendaaristen tapahtumien joukkoon. Siinä syntyi aidosti vaarallinen ja mielenkiintoinen vastus Hämähäkkimiehelle, tapaus, joka uusittiin seuraavan kerran vasta Venomin kanssa jokunen vuosi myöhemmin.

Uusi pohjoinen – maailma vuonna 2050

Uusi pohjoinenUusi pohjoinen – maailma vuonna 2050
Laurence C. Smith
Suomentanut: Tuukka Perhoniemi
URSA, 2011
ISBN: 978-952-5329-96-4

Laurence C. Smith on reissannut pitkin pohjoisia ulottuvuuksia vuosien ajan, Kanadasta Suomeen, Grönlannista Siperiaan. Noilla retkillään hän on tarkkaillut ympäristöään, tutkinut ilmiöitä tieteellisesti ja haastatellut asukkaita varsin laajalta alueelta. Saamiensa tietojen perusteella hän on muodostanut kuvan siitä, miltä maailmamme, ja etenkin sen aivan pohjoisimmat osat, näyttävät vuonna 2050.

Kaltaiselleni scifistille tieteellinen spekulaatio on välttämätön osa henkistä ruokaympyrää. Vaikkei maltillisissa visioissa olekaan mitään vikaa, itseäni kiehtoo eniten rankat revittelyt ja äärirajoille ajetut ajatusleikit ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tältä osin Smith toppuuttelee lukijaa malttiin. Hänen kirjansa pohjaa oletukselle, että mitään kovin radikaalia ei tapahdu, vaan maailma jatkaa vakaasti nykyisillä kehityslinjoillaan. Ei siis yllättäviä käänteitä uudistuvien energiamuotojen kanssa, ei massiivista maailmansotaa, ei läpimurtoa hiilinielujen kanssa. Näillä oletuksilla maailma ei vielä näänny nälkään, kuole janoon tai huku vesimassojen alle, vaikka näitä jokseenkin häijynkuuloisia asioita voi tapahtua paikallisesti.

Kirja nimeää neljä maailmanlaajuista voimaa, joita ymmärtämällä voidaan tehdä oletuksia tulevasta. Ne ovat 1) demografia eli väestölliset muutokset ja liikkeet, 2) luonnovarat eli ihmisten tarve tietyille asioille kuten öljy, kaasu, mineraalit ja puhdas vesi, 3) globalisaatio eli kansainvälinen kauppa, pääoma ja kaikenlaiset muut maailmanlaajuiset prosessit, jotka muuttavat yhteiskuntaa verkottuneemmaksi, ja 4) ilmastonmuutos. Smith tarkastelee kutakin voimaa erikseen ja nivoo niiden vaikutuksia yhteen.

Läheskään kaikkea en ala summeeraamaan, mutta muutaman itseäni kiehtovan asian nostan esiin. Yksi oli jäätiet, joita voi käyttää vain talvella vesialueiden ollessa paksussa jäässä. Moni asutuskeskus tai teollisuusalue on puhtaasti näiden varassa ja lyhenevät talvet aiheuttavat liikenneyhteyksissä pahoja ongelmia, sen lisäksi että ikiroutaiset maa-alueet sulavat ja romahduttavat taloja ja muuttavat alkuperäiskansojen elinkeinoja. Toinen kiinnostava seikka oli kaupungistuminen. Suurkaupunkien määrä kasvaa, mutta elinolosuhteet vaihtelevat radikaalisti vaikkapa Singaporen ja Lagosin välillä. Erojen kuvailu oli varsin pysäyttävää. Kolmas yllätys oli vesisodat, joista on ollut puhetta siellä täällä. Ilmeisesti vedensaanti ei ole ollut yhdenkään sodan syynä tähän mennessä. Jopa vihamielisissä väleissä olevat valtiot ovat onnitusneet sopimaan vedenjakamisesta. Pitenevät ja laajenevat kuivuudet voivat toki kärjistää tilanteita. Merkillepantavaa oli myös alkuperäisväestöjen oikeudet pohjoisissa maissa. Alaskassa ja Kanadassa heidät on otettu mukaan joko luonnonvarojen hyödyntämiseen tai asioista päättämiseen, kun taas pohjoismaissa ja Venäjällä oikeuksia ei juuri ole.

Kerronta on hyvin sujuvaa eikä äidy kuivaksi edes statistiikkojen kanssa. Tilastot ja listat tukevat tiedon välittymistä erinomaisesti. Uusi pohjoinen onkin hyvä esimerkki siitä, että valittu tyyli on kaikki kaikeassa. Kun kirjailija heittää itsensä mukaan ja osaa asiansa, tiukastakin asiasta saadaan viihdyttävä esitys.

Batman: Pöllöjen hovi

Batman Pöllöjen hoviBatman: Pöllöjen hovi
Käsikirjoitus: Scott Snyder
Taide: Greg Capullo, Jonathan Glapion, FCO (värit)
Suomennos: Petri Silas
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-693-4

Pari vuotta sitten DC Comics teki jälleen sen minkä parhaiten osaa, eli sääti sisäistä todellisuuttaan. Yhtä radikaalista vedosta ei ollut kysymys kuin vuoden 1985 Crisis of Infinite Earthsin tapauksessa, jolloin koko siihenastinen historia nollattiin ja kirjoitettiin uudelleen, mutta syntyhistorioita sormeiltiin nytkin tarpeen mukaan. Lisäksi kaikki vanhat lehdet loptettiin ja tilalle tuotiin 52 uutta sarjaa, joista jokainen alkoi numerosta 1. Niin päättyi jo 30-luvulta peräisin olevien Action Comicsin ja Detective Comicsin kunniakas numerointi.

Tällaisen pehmeän rebootin hyöty on siinä, että epämukavan monimutkaisia menneitä juonikuvioita voidaan yksinkertaistaa, tai jopa unohtaa kokonaan, vailla tarvetta määritellä aivan kaikkea uudelleen. Samalla avautuu takaportti tunkea mukaan aivan mitä elementtäjä käsikirjoittajat tahtovatkaan ilman, että se rikkoo jatkumoa vastaan, koska jatkumoahan vasta muodostetaan uudelleen. Näin ollen on täysin uskottavaa, että huhun mukaan salaperäinen Pöllöjen hovi olisi hallinnut Gotham Cityä parin sadan vuoden ajan ottamatta silti yhteen Batmanin kanssa.

"Haluaisitteko ostaa halvan miniatyyrivalomiekan?"

”Haluaisitteko ostaa halvan miniatyyrivalomiekan?”

Mitä Batmaniin tulee, hän on kovasti vakuuttunut siitä, että mitään Pöllöjen hovia ei ole olemassakaan, ja on myönnettävä, että aluksi todisteet sellaisen olemassaolon puolesta ovat aika hatarat. Lastenloruja kun harvemmin on syytä pitää puolueettomana ja luotettavana tietolähteenä (poikkeuksiakin on, kysykää vaikka Freddy Kruegerilta). Joka tapauksessa joku pomppii pöllöhaarniskassa pitkin kaupunkia tappaen ja räjäytellen aivan miten tahtoo. Sellaista peliä ei Lepis siedä.

Alussa tarina tempaa mukaansa. Bruce Waynella on suunnitelma Gothamin varalta ja se pitää sisällään paljon koreita, futuristisia rakennuksia. Häntä komppaa mies, joka halajaa Gothamin pormestariksi, joten kumpikin joutuu tulilinjalle tiettyjen tahojen halutessa säilyttää kaupunki sellaisena kuin se on. Tarinan tiimellyksessä kurkkaillaan Waynen suvun menneisyyteen, kaikki futaa kuin Strömsin saarella ja kerronta on kiivasta, mutta sitten Batman painuu maan alle.

Seuraa viikon mittainen trippi, kun huumattu ja riutuva viittaritari koluaa ympäri monimutkaista labyrinttia, josta löytyy muun muassa marmorista rakennettu Gothamin pienoismalli, murhattujen merkkihenkilöiden potretteja, valkeaan huoneeseen sijoitettuja ruumisarkkuja ja jättimäinen pöllö itkemässä suihkulähteeseen. Tällaiset käänteet voivat olla kiinnostavia, jos harhakuvien kiusaamasta sankarista tai häntä piinaavista voimista paljastetaan jotain uutta, jotain kiehtovaa. Jotain sellaista, mitä hahmon on kohdattava ymmärtääkseen itseään paremmin tai voittaakseen jonkin sisäisen kamppailunsa.

On ehkä paljon pyydetty, että Batmanin ytimestä löytyisi jotain uutta seitsemän vuosikymmenen jälkeen, eikä sieltä oikein löydykään. Senhän me jo tiesimmekin, että Bruce Wayne on kova kaveri. Niin kova että, Chuck Norris ei uskalla lukea Detective Comicsia iltakuuden jälkeen. Jos ratkaisu ongelmaan on lopulta vain purra hammasta, koko koettelemuksen merkitys hämärtyy.

Etenkin kuvien väritys on sekä kaunista että tunnelmallista katseltavaa. Kuvitystyylin muutos on valtaisaa, jos samaan aikaan vilkuilee näköispainosta 30 vuotta vanhoista Hämähäkkimies-lehdistä. Väripaletti ohjaa lukijan fiilistä yhtenä tärkeänä osana kerrontaa.

Godzilla vs. Bat-Godzilla

elokuvasta Godzilla vs. Bat-Godzilla

Ai niin. Luin kirjaa Elseworlds-tarinana, jatkumosta irrallisena iloitteluna. Kun tarina ei loppunutkaan ja viimeisellä sivulla räjäytettiin auki eräskin kuvainnollinen Pandoran lipas, olin sekä äimän käkenä että täpinöissäni. Jatkoa on luvassa syksyllä.

Pöllöjen hovi tarjoaa kiinnostavan katsauksen nykyhetken Gothamin todellisuuteen. Psykologisena jännärinä se ei pärjää yhtä vahvasti. Tuomio on kuitenkin positiivinen ja toivon tämän merkitsevän Batmanin edesottamusten tiivistä seuraamista myös pöllöjen huhuilujen joskus vaiettua.

Lopunperä 1: Lopunperän tarinat

Lopunperä 1 Lopunperän tarinatLopunperä 1: Lopunperän tarinat
Miha Rinne
Lehmäoja, 2010
ISBN: 978-952-67409-1-1

Olipa kerran peliprojekti, jota varten painettiin paljon duunia, mutta joka ei lopulta koskaan päätynyt kauppojen hyllyille asti. Jäljelle jäi liuta kodittomia hahmoja, ja rikas maailma, jossa he voisivat asua, jos se vain muuttuisi todeksi. Näin syntyi Miha Rinteen Lopunperä-sarjakuva.

Keskeiset hahmot ovat kaksi tiedemiestä ja heidän tyttärensä. Tiedemiehet ovat peräisin Maasta ja tyttö taas on rakennettu huomattavaa rahapalkkiota silmällä pitäen, joten perheidyllissä on havaittavissa särö tai kaksi. Vaan mikäpä perhe olisi täydellinen?

Basil on miehistä se kiltimpi ja huomaavaisempi, eikä Elvinkään paha ole, onpahan vain lyhytpinnainen ja takakireä. Lili taas on pikkutyttö, jolle maailma on vielä uusi, onhan hän peräisin laboratorion työpenkistä eikä ole koskaan käynyt edes planeetan pääkaupungissa, joka osoittautuu olevan todellinen metropoli. Siellä asuvat linnut, ihmiset, liskot ja kalat kohtalaisessa sovussa, kukin poppoo omissa kortteleissaan, ja hekin muodostavat vain murto-osan planeetan asujaimistosta. Muita riemastuttavia tuttavuuksia ovat muunmuassa lohikäärmeet, aaveet, henget, jos jonkin sortin pöppiäiset ja aggressiivisesti muriseva puuro. Maailma todella vaikuttaa rikkauksineen siltä, että sitä ei ole polkaistu kasaan yhdessä yössä jonkin juonen taustapahviksi, vaan on kehitelty rakkaudella ja ajan kanssa.

Lopunperä 1 kotiTarinan teemat ja piirrostyyli sopivat loistavasti myös lapsille. Jätin kotona tämän ykkösalbumin lojumaan pöydälle ja varsin pian jälkikasvu kävi kysymässä, oliko kolmosalbumin jälkeen ilmestynyt enää lisää Lopunperää. Jouduin kertomaan, että viimeiset kaksi albumia olivat vasta tekeillä. Fiilikseltään Lopunperä on hyvin eurooppalainen ja kutkuttelee samoja tuntoja kuin Non-Stopin reipashenkisemmät seikkailusarjat. Minun kohdallani tämä tämmöinen on aina myyntivaltti.

Ensimmäinen albumi lähinnä esittelee maailmaa ja tarjoaa hahmoille perusluonteenpiirteitä, joiden kautta heidän toimiaan tulee ymmärtää. Kehitystäkin toisaalta tapahtuu, kaikki ei ole enää lopussa samoin kuin alussa. Lili päätyy pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, tai oikeastaan kuolemattomuuttaan, mikä eroaa kovasti lopunperäläisten elosyklistä.

Lopunperän tarinat on kiinnostava avaus, mutta enemmänkin petaa tulevia kuin lähtee juoksuttamaan tarinaa mihinkään. Tämä ei kuitenkaan kyrsinyt, koska tarinakaarella on tietty, harkittu pituutensa eikä se tule venymään albumitolkulla kenenkään oikkujen mukaan.

Kirjan lopusta löytyy parin aukeaman Lopunperä-historiikki alkaen varhaisista pelisuunnitelmista.