Taas kerran Booklife osoittaa arvonsa.
Parin muun kirjoittajaoppaan kanssa kävi niin, että luin ne aika vauhdilla kannesta kanteen. Ne olivat kevyitä ja vaikka sisälsivät tiukkaa asiaa, soljuivat ohi. Niistä saattoi ottaa oppia sen minkä juuri sillä hetkellä jaksoi ja muun ohittaa anekdotaalisena turinana. Miellyttävää.
Booklife sen sijaan heti alussa tökkäsi pahasti, koska se haastoi. Heti kättelyssä kirja ottaa kraiveleista kiinni, nostaa roikkumaan seinälle ja sen jälkeen kaivaa esiin sähköpiiskan. Se virnistää hyväntahtoisesti ja sanoo, että nyt ollaankin sitten rehellisiä itselle ja vastataan kiemurtelematta muutamaan kysymykseen.
Tämä on ongelma, koska mielelläni en olisi rehellinen itselleni. Itsepetos on paljon helpompaa, ja helpointa on se, jos ei ajattele asioita ensinkään. Tätähän ei Booklife hyväksy lainkaan. Se huomauttaa jo alussa, että on syytä tietää mitä tahtoo, muuten asiat saattavat mennä persiilleen. Ei sillä, etteikö kirja olisi siinä täysin oikeassa.
Olen aina kuvitellut, että kauhu ei ole minun juttuni ollenkaan. En lue kauhua, en katso kauhua, en erityisemmin pidä kauhusta. Muut voivat toki kirjoittaa ja diggailla, ei se minulta ole pois, mutta itse olen sellainen avaruusscifimies. Mitä laajemmat ympyrät, sen parempi. Avaruusooppera on se ’the thing’.
Miksi sitten niin moni raapaleeni pohjaa jonkinlaiseen kauhuelementtiin? Joku syödään, joku kuolee, jollekin käy ikävästi ja yliluonnolliset voimat jylläävät pyörittäen pieniä ihmisiä kuin roskaa. Tässä kohtaa Booklifen mukaan minun tulisi seisahtua ja kysyä, että enkö oikeasti pidä kauhusta? Tarkastellaanpa rehellisesti, vaikka tätä koitan välttää parhaani mukaan.
Olen lukenut joskus reilu 20 vuotta sitten pari Kingin kirjaa. Ne eivät juurikaan napanneet. Portista luin jonkin Clive Barkerin jutun eikä se iskenyt yhtään. Kasariteininä tuli katsottua Elm Street -leffoja ja muuta vastaavaa, mutta ei siitäkään jäänyt vaihdetta päälle. Tähän asti tosiasiat tukevat fiilistäni. Sen sijaan Yöjuttuihin ihastuin, noihin camp-henkisiin Jason Darkin kioskilukemistoihin, joissa John Sinclair tovereineen otti yhteen pahuuden voimien kanssa kerran kuussa. Ja H.P. Lovecraftiin palaan yhä uudelleen ja uudelleen, viimeksi eilen.
Entäpä omat tekstini? Raapalesaldo jo vihjaa siitä, ettei kauhu voi olla täysin vastenmielistä omasta mielestäni, en kai muuten kirjoittaisi sitä niin paljon. Ja kun asiaa funtsin, on viime vuoden nanoromaanissanikin vahva horror-elementti mukana, jopa kantavana voimana loppujen lopuksi. Pitäisikö siis luopua perusoletuksesta ja kysyä varovasti, millaisesta kauhusta sitten pidän?
Vaikka olen tutustunut kohtalaisen vähän, laajemmin tarkastellen, pulpin valtakauden julkaisuihin, on minulla vahva side sen ajan materiaaliin. Jos ehtisin lukea enemmän, haluaisin lukea niitä tarinoita (nyt vain tyydyn ostamaan kokoelmia niitä vuosia varten, kun luulen ehtiväni lukea). Lovecraftin tekstit ovat täsmälleen tuolta kaudelta, ja Yöjutut kantavat samaa perimää ylpeästi. Haluaisinko siis kirjoittaa sarjamuotoista ja pulp-henkistä kauhua?
Pitäisikö ainakin koittaa?
Olisiko sittenkin tässä tämän vuoden nanoromaanin idea pöydässä? Sitä on kahdeksan kuukautta aikaa pohtia.
Nyt olen ollut riittävästi rehellinen itselleni yhdeksi päiväksi. Nyt takaisin itsepetoksen pariin, jossa diggaan tähtiä ja kirjoitan kuitenkin päivän raapaleen ihmissusista.
Routakoto 